Helena Merriman: Pako Berliinin ali

Helena Merriman: Pako Berliinin ali. Rakkautta, vakoilua ja petoksia: tositarina poikkeuksellisesta paosta Berliinin muurin ali. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos: Tunnel 29. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 379 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun hän katsoo tunnelia, jonka seinät alkavat sortua, hänen ajatuksensa laukkaavat ja mieleen ilmaantuu pysäytyskuvia neljän viime kuukauden ajalta kuin filmin ruutuja. Vesivuodot. Sähköiskut. Liejua, niin kovin paljon liejua. Rakot käsissä. Stasin sotilas alapuolella. Tänä iltana saapuneet ihmiset. Hän tietää heidän olevan turvassa Länsi-Berliinissä ja kokee voimakkaamman onnen tunteen kuin koskaan ennen. Suloisemman kuin oman pakonsa jälkeen." (s. 270-271).

Länsi- ja Itä-Berliinin välillä sai liikkua vapaasti vuoteen 1961 saakka. Sitä mahdollisuutta hyödynsi myös DDR:ssä asuva teini-ikäinen Joachim Rudolph. Länsi-Berliinissä Joachim koki saavansa nauttia vapaammasta elämäntyylistä. Mutta Joachimin Länsi-Berliinin matkoille tulee päätös 13.8.1961. Edellisenä yönä kymmenettuhannet itäsaksalaiset sotilaat olivat pujotelleet piikkilankaa puistojen, leikkikenttien, hautausmaiden ja aukioiden läpi ja rakentaneet betonibarrikadeja. Tämä hätäisesti koottu piikkilankaviritelmä halkaisee koko kaupungin. Seuraavana aamuna kuullaan kaiuttimista valtion virallinen tiedote: "Itä- ja Länsi-Berliinin raja on suljettu." (s. 18) Berliini muuttuu yhdessä yössä. Tulee väistämättömiä eroja, vaimot erotetaan miehistään, veljet sisaruksistaan, ystävät ja sukulaiset toisistaan. 

 "Walter Ulbricht saa muurinsa." (s. 59)

Muuri oli Walter Ulbrichtin, DDR:n tärkeimmän päätöksentekijän idea. Hän halusi rakentaa muurin, joka pitää asukkaat väkisin DDR:n puolella, koska lähtijöiden määrä kasvoi kuukausi kuukaudelta. Mutta neuvostohallitus ei ollut halukas hyväksymään suunnitelmaa. Sieltä tuli Ulbrichtille ohje: "jos haluatte estää ihmisiä lähtemästä, parantakaa heidän elinolojaan." (s. 59) Ulbricht ei luovuta, hän pyytää ja anelee. Lopuksi Neuvostoliitto myöntyy ja muuri rakennetaan.

"Kuinka voi kaivaa tunnelin maailman tarkimmin vartioituun maahan?" (s. 122)

Samana päivänä kun muuri pystytetään, alkavat paot. Mitä kekseliäimpiä keinoja keksitään, raja pyritään ylittämään autojen tavaratiloissa, junilla, kanooteilla, kuumailmapallolla, uimalla, piiloutuneena orkesterikaiuttimen sisään tai Spree-joen alitse tunnelia pitkin. Pakenijoiden joukossa on myös Joachim, joka ryömii pellon läpi ja pääsee länteen juuri auringon noustessa. Eräänä päivänä hänen länsiberliiniläisen asuntonsa ovelle ilmestyy kaksi italialaista opiskelijaa, jotka tulivat pyytämään Joachimin apua. Heidän tulisi saada kaksi ystäväänsä pois Itä-Berliinistä. He kertovat uudenlaisesta pakoreitti-ideasta: tunnelista. Mitä tekee Joachim, joka tietää hyvin, millaiset riskit hankkeessa on? Hänet voidaan heittää vankilaan tai jopa tappaa. Mutta hän vastaa myöntävästi.

"...varmista ettei Stasi löydä sinua." (s. 126)

Aloitetaan kaivaminen. Epäonnistuneita tunnelipakoja oli yritetty aiemminkin, ja niistä nuoret miehet saavat ideoita. Työ on kovaa ja rasittavaa. Kaivajat tekevät pitkää päivää, mutta työ edistyy hyvin hitaasti. Vaikeuksia tulee, välillä tunneli täyttyy vedestä, välillä savi vaikeuttaa työskentelyä. Käy ilmi, että tarvitaan parempia työkaluja ja myös lisää työntekijöitä. Samaan aikaan amerikkalainen tv-tuottaja Reuven Frank kuultuaan muurin rakentamisesta saa idean kuvata jonkin pakotarinan reaaliajassa. Hän haluaa kuvata paon jokaisen vaiheen tietämättä, kuinka pakoyritys päättyy. Yhteistyö kuvaajien ja tunnelin kaivajien kanssa alkaa.

"Jos en tee sitä, kukaan ei tee, enkä halua olla se, joka jättää heidät pulaan." (s. 247)

Kuukausien uurastuksen jälkeen tunneli valmistuu syyskuun alussa vuonna 1962. Mutta joukkoon oli soluttaunut vakooja. Sen vuoksi pakoyritys epäonnistuu. Sitkeät kaivajat siirtyvät toiseen tunneliin ja niin syntyy uusi 135-metrinen tunneli. Tällä kertaa pakopäiväksi sovitaan 14.9.1962. Kaikki toteutuu suunnitelmien mukaisesti, vaikka jokainen vaihe on ollut riskialtis. Länsi-Berliinin puolella odotetaan ja jännitetään. Lopulta odotus palkitaan. "Näkyviin ilmestyy valkoinen käsilaukku. Sitten käsi. Käsivarsi. Viimein tunnelista konttaa nainen, jolla on tumma jakkupuku. Evin kuraiset jalat ovat paljaat, sillä hän on menettänyt kenkänsä jonnekin tunnelissa. Häneltä on mennyt kaksitoista minuuttia ahtautua loan ja veden poikki. Hän katsoo ylös kameraan, säpsähtää valoa ja alkaa nousta tikkaita vaatteet vedestä painavina, kädet väsymyksestä täristen." (s. 265-266) Tunnelin kautta pääsee Itä-Berliinistä lännen puolelle 29 miestä, naista ja lasta.

Tunnelissa on rajakyltti, joka on kopio maan pinnalla olevasta: "Poistutte nyt Berliinin Yhdysvaltain-sektorilta." (kirjan kuvitusta)

Nyt pako on kuvattuna filminauhalle. Reuven Frank työstää elokuvaa, vaikka elokuvalle ei ole saatu esityslupaa. USA:n ulkoministeriön lausunnon mukaan elokuva on Yhdysvaltojen kansallisten etujen vastainen. Se on "riskialtis, vastuuton, ei-toivottu ja vastoin Yhdysvaltojen etuja". (s. 294) Kun muutamia kuukausia kuluu, esityslupa saadaan ja elokuvadokumentista tulee maailmanlaajuinen supermenestys.

Joachimin ja muiden kaivajien ohella tarinan pääroolissa on muuri. Kiinnostava oli presidentti John F. Kennedyn suhtautuminen muuriin. Muurin pystytysvaiheessa hän ei ollut riittävän rohkea ottamaan kantaa muurin pystyttämiseen, mutta tuli sitten uudemman kerran Berliiniin ja piti ikimuistoisen Ich bin ein Berliner -puheen. Kiinnostavaa oli, että seuraavana päivänä Nikita Hruštšov vieraili Berliinissä ja halusi sujauttaa puheeseensa Kennedyn lailla saksankielisen lauseen. Hän lopetti puheensa sanoilla: Ich liebe die Mauer.

Kiikaroinnin kohteena oli oma kansa idässä. (kirjan kuvitusta)

Kirjailija kuvaa laajasti Stasin toimintaa. Käsitellyiksi tulevat Stasin toimintatavat, esimerkiksi kansalaisten valvonta, "kansanvihollisten" kiinniottaminen ja vangitseminen sekä näytösoikeudenkäynnit. Tottahan tämä kaikki varmasti oli, mutta jotenkin ne hukkuvat kirjassa lueteltujen Stasiin liittyvien tilastotietojen joukkoon.

Kirjan kirjoittaja Helena Merriman on BBC:n juontaja ja tuottaja. Kirjan liepeestä luen, että Merriman on haastatellut kirjaa varten kymmeniä tunnelin rakentamiseen osallistuneita sekä DDR:stä paenneita. Kirja perustuu Merrimanin Tunnel 29 -podcastiin. Kirjasta on tekeillä tv-sarja.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia ja historian kannalta tärkeitä. Varmasti paljon tuttua näissä tapahtumissa on vanhemmalle väestölle, mutta uskon, että nuoremmille on kiinnostavaa tutustua muurin historiaan. Näkökulma DDR:stä tapahtuviin pakoihin on onnistunut, koska kuvauksen kohteena on vain yksi toteutunut pako, jolloin lukijalla on mahdollisuus tutustua paremmin kaivajaporukkaan ja pakenijoihin. 

Oletan, että meille suomalaisille Stasin toiminta on entuudestaan melko tuttua, mutta ymmärrän, että laajasti kuvatut Stasin toimintatavat antavat kehyksen kirjan tapahtumille. DDR:n oloja kuvataan vain Stasin toiminnan kautta. Olisi ollut kiinnostavaa, jos huomiota olisivat saaneet myös kansalaisten arki, työ, opiskelu ja perhe-elämä. Toimittajan ammattitaidolla kirjoitettu kirja on sujuvaa luettavaa. Lukija elää lähes trillerimäisiä jännityksen hetkiä tunnelipaon hektisillä hetkillä. Harmittavaa oli huomata, että kirjan saksankielisiin ilmauksiin oli jäänyt kirjoitusvirheitä. Huomiota kiinnitti myös se, että kirjassa puhutaan Itä-Saksasta, vaikka maan virallinen nimi oli DDR. Plussaa saavat kirjan kattava lähdeluettelo sekä kiinnostava valokuvaliite.

Kirja on luettu myös Joukon Taideblogissa.