Ruth Hogan: Lauluja variksille

 

Ruth Hogan: Lauluja variksille. Bazar. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes. (2017) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Kansi Laura Noponen. 367 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun nostan katseeni, tajuan, että Sally tutkailee tarkasti kasvojani. "Sinä olet kadottanut ilon." Hän sanoo sen noin vain ikään kuin ilo olisi käsine tai mikä tahansa muu jokapäiväinen esine, mutta tunnen heti, kuinka kyyneleet alkavat kirveltää silmieni takana. Minä yritän niin kovasti muuttua, päästää irti rampauttavasta murheesta. Ja välillä onnistunkin. Mutta suru ei vähene suoraviivaisesti." (s. 211)

Pidin paljon Ruth Hoganin esikoisteoksesta Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020). (linkki) Hoganin elävä tarinankerrontataito ja kiinnostava juoni tekivät tästä kirjasta viihdyttävän lukukokemuksen. Odotukset olivatkin suuret, kun aloitin tätä Hoganin toista kirjaa Lauluja variksille. Ja enpä pettynyt, en todellakaan. Ihan päinvastoin. Tämän surun ja toivon kirja vei minut täysin mukanaan. 

Kirjan minä-kertoja Masha on nainen parhaassa iässä. Hän on kaunis, hyvävartaloinen, hänellä on hyvä työ psykoterapeuttina, hänellä on ihana Haizum-irlanninsusikoira, hänellä on Edith Piaf -rättisitikka, mutta kaikesta huolimatta hän ei voi hyvin. Hänen elämäänsä hallitsee suru. Näin on ollut jo kaksitoista vuotta. Silloin kaksitoista vuotta sitten Mashan pieni poika Gabriel hukkui. Tästä tapahtumasta Masha syyttää itseään. Hän ei omasta mielestään ollut riittävän tarkkaavainen, kun he - Gabriel ja hän - menivät rannalle. Aikamoinen alkuasetelma tarinalle. Siis tämä on surukirja, totean aloitettuani kirjan. Kyllä sitäkin, mutta paljon muutakin. 

"En pidä siitä ihmisestä, joka minusta on tullut." (s. 36)

Minä-kertojan oikea nimi ei ole Masha. Se on ystävän hänelle antama lempinimi. Ystävä "sanoo kastaneensa minut Tsehovin Lokin Masan mukaan, jonka ensimmäinen repliikki näytelmässä on: "Suren omaa elämääni." (s. 39) Niin Masha tekee. Surun vallassa Masha muistelee poikaansa ja vaalii hänen muistoaan. Hän tekee surutyötä jatkuvasti ja toteaa, että on selvinnyt hengissä kahdestatoista vuodesta, mutta vain niukin naukin. Vuosien mittaan hänen surunsa on muotoutunut, suru on löytänyt omat muotonsa. Hän tekee surutyötään kahdessa paikassa: Charlestonin uimalassa ja hautausmaalla. Uimalassa Masha käy joka viikko, hän ui pitkiä matkoja ja sen lisäksi hän tekee katumusharjoituksia eli hukuttautuu. Siis melkein. Hän on harjoitellut vuosikausia pidättämään hengitystään veden alla. Tavan ihminen pystyy olemaan sukelluksissa noin puoli minuuttia. "Minun henkilökohtainen ennätykseni on tällä hetkellä hiukan alle kaksi minuuttia. Se on itseaiheutettua vesikidutusta." (s. 16)   

"Varikset odottavat nurmikolla, ja Sally heittelee niille leipää kuin kylväisi siemeniä." (s. 97)

Hautausmaa on Mashalle turvapaikka. Siellä on kaunista, rauhallista ja siellä on enkeleitä. Siellä Masha viettää paljon aikaa kävellen ja nauttien hiljaisuudesta. Hän tuntee hautausmaan jo niin hyvin, että hän on päättänyt, että hänestä tulee hautausmaan opas. Eräänä päivänä hän näkee ja myös kuulee hautausmaan korkeimmalla kohdalla pienen hahmon, joka laulaa. Hahmo laulaa upeasti hautarivistö yleisönään. Nainen on Sally. Masha ja Sally tutustuvat. Masha huomaa pitävänsä tästä upeaäänisestä Sallysta, vaikkakin Sally "möykkää ja kiroilee, laulaa kuolleille, varastaa kukkia haudoilta ja on selvästikin seinähullu." (s. 97) 

"Tämä nainen uhoaa vanhanaikaista glamouria ja häpeilemätöntä iloa." (s. 191)

Toinen tärkeä Mashan tapaama naishahmo on Kitty Muriel, iloinen vanha rouva, joka osaa ottaa ilon irti pienistäkin hetkistä. Hän pukee Mashan kauniisiin vaatteisiin, vie Mashan rullaluistelemaan, tanssimaan ja juomaan samppaajaa. He juovat samppaajaa sille elämälle, jonka Gabriel ennätti elää. 

"Hän pelkäsi hirveästi, että äiti kuolisi ja hän jäisi yksin." (s. 229)

Mashan tarinan rinnalla saamme seurata yksinhuoltaja Alicen ja hänen poikansa Mattien elämää. Alicella on rankka menneisyys eikä tulevaisuus näytä lupaavan yhtään sen parempaa. Alicen syöpädiagnoosi on kova pala sekä hänelle itselleen että Mattielle. 

"Lopultakin minä tanssin Gabrielinkin puolesta." (s. 175)

Kirjan lähtöasetelmana on suru. Oman lapsen kuolema on suruista suurimpia. Itse lapseni poismenon kokeneena allekirjoitan sen, ettei lapsen kuolemasta koskaan pääse yli. Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Surevat omaiset löytävät pelastavia oljenkorsia kuka mistäkin. Onneksi Mashallekin löytyy oljenkorret, kaksi ihanaa naista, Sally ja Kitty. Ja kyllä uimahallin olympiauimarikin taitaa olla yksi tärkeä oljenkorsi. 

Lauluja variksille -teoksessa on samoja elementtejä kuin Hoganin  esikoisteoksessa. Molemmissa on kaksi tarinalinjaa, jotka yhtyvät kirjan lopussa. Tässä kirjassa yhtymäkohtaa sai odottaa ihan kirjan loppuun saakka, mutta kyllä se sieltä tulee ja siitä muodostuukin taatusti yllättävä juonenkäänne. Tämän kirjan suorapuheinen ja roisikin, mutta hyvin sydämellinen Sally tuo mieleen esikoiskirjan Päivänpaisteen. 

Pidän Hoganin kirjoitustyylistä. Se on nokkelaa, älykästä ja nautinnollista luettavaa. Näin oli jo ensimmäisessä kirjassa, mutta tässä kirjassa Hoganin nokkeluus nerokkaine sanavalintoineen ilahduttaa entistä enemmän. Tässäpä on mitä mainioin lukuromaani syksyn pimeneviin iltoihin. Kirjasta jäi hyvä olo. Suosittelen. Kiitokset menevät Susanna Tuomi-Giddingsille erinomaisesta käännöksestä sekä Laura Noposelle upeasta kannesta.