tiistai 20. elokuuta 2019

Suvi Ratisen Matkaystävä äänikirjana



Suvi Ratinen: Matkaystävä. Otava. 2019. Äänikirja. Lukija: Mirjami Heikkinen. Kesto 10:54:33.

Vaara-kirjastot

Kirjan minä-kertoja on nuori nainen, joka on luopunut lapsuudenkotinsa lestadiolaisuudesta ja pyrkii elämää tavallista maallistunutta elämää. Nuori nainen vietti lapsuutensa tiiviissä lestadiolaisyhteisössä jossain Oulun seudulla. Yhteisö oli suuri ja sillä oli merkittävä asema paikallisessa yrityselämässä ja politiikassa. Valtakunnallisissa vaaleissa oli yksi ja ainoa ehdokas, hän joka ajoi juuri heidän etujaan: Paavo Väyrynen. 

En tiedä, onko kirjan kirjoittaja lestadiolainen tai onko hän luopunut uskostaan. Mutta ihmettelen, jos hänellä ei ole tiivistä suhdetta lestadiolaisuuteen, koska niin aitoa hänen kuvauksensa lestadiolaislapsen elämästä on. Minä-kertoja on perheen ainoa lapsi. Asia hämmästytti tyttöä, koska kaikissa muissa uskovaisperheissä oli runsaasti lapsia. Mutta käy ilmi, että uskonnolla oli ihan yhtä vahva rooli tässä yksilapsisessakin perheessä. 

Uskonto määritti ja selitti kaiken, kaiken mitä tehtiin ja kaiken mitä ei voitu tehdä. Koulussa lestadiolaislapset pyrkivät luovimaan tilanteesta toiseen, heidän koulunkäyntinsä määritti uskonto, ei niinkään koulun opetussuunnitelma. Koko ajan piti olla tarkkana, etteivät rajat ylittyisi. Ei koulu-tv:tä, ei tanssiharjoituksia, ei teatteriesityksiä, ei levyraatia. Onneksi tytön kanssa samalla luokalla oli samanuskoinen Järvisen Marko, jonka kanssa pystyi vaihtamaan ainakin katseita, kun piti toimia opettajan maallisten ohjeiden mukaisesti. 

Totuus on lestadiolaisuudessa

Miten voimakas tuo lestadiolaisyhteisö onkaan, siinä ei teeskennellä uskovaista, siinä ollaan mukana totaalisesti. Lapset ja nuoret toimivat vanhempiensa mallin mukaisesti. Näin elämä etenee oman yhteisön suojeluksessa, oma aviopuoliso löytyy omasta yhteisöstä, häiden jälkeen alkaa lasten teko. Kesän kohokohta on suviseurat. Mutta aina on kuitenkin niitä, jotka kyseenalaistavat lestadiolaisen elämäntavan. Niin tekee kirjan minä-kertoja.

Kuka pääsee taivaaseen?

Suurten kysymysten pohdinta alkaa, kun tyttö menee rippikouluun.  Tyttö pohtii monia uskontoon liittyviä asioita ja erityisesti taivaaseen pääsemistä. Miten on mahdollista, että taivaaseen, sinne ihanaan ikuisuuteen ja autuuteen, pääsee niin pieni joukko maapallon ihmisistä, eli ainoastaan heidän oma yhteisönsä? Siis ne, jotka kuuliaisesti noudattavat yhteisönsä jokaista vaatimusta. Minne ne kaikki muut joutuvat? Näitä kysymyksiä hän kysyy myös rippikoulupapiltaan. Lukiovuosina ajatus luopua uskosta voimistuu päivä päivältä. Ylioppilaaksi tultuaan hän eroaa uskon yhteisöstä, luonnollisesti yhteisön ja erityisesti vanhempiensa suureksi suruksi. Yhteisöstä poissulkeminen tässä tytön tapauksessa ei kuitenkaan ole niin totaalista kuin monissa muissa lestadiolaisuutta kuvaavissa teoksissa. Vaikuttaneeko siihen tytön ikä. Yhteisössä ehkä ajatellaan, että hetken mielijohteesta tehty hulluus lennättää tytön pian takaisin uskon turviin. 

Nuori nainen aloittaa opiskelut, haluaa maallistua ja unohtaa lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän pyrkii elämään kuten kaikki muutkin tavalliset ihmiset. Hän tutustuu Bond-elokuviin, juo olutta ja siideriä. Poikakaveri löytyy, muutetaan yhteen asumaan. Teettää hieman työtä salata koko menneisyys, vanhemmat ja lapsuuden ystävät. Sitten katoaa Järvisen Marko, kouluaikojen tuttu ja luokkakaveri. Tytön on kohdattava menneisyytensä, vaikka kuinka pyrkisi sitä estämään. Mieleen tulevat väjäämättä lapsuuden ystävät, yhteiset ystäväillat, ihana puhki katsottu häävideo ja Marimekon liinat. 

Jo heti ensimmäiseltä sivulta lähtien kirja tuntui kiinnostavalta, vaikka olinkin ihan "vahingossa" lainannut tämän. Olin nimittäin päättänyt jo viimeisen Rauhalan luettuani, että tässä se sitten oli. Mutta näin se maailma menee, taas tuli yksi lestadiolaiskirja lisää lukuluetteloon. Mutta kirja oli hyvä kuuntelukokemus, Ratisen melko kevyt, konstailematon kieli sopii hyvin kuunneltavaksi. 
Pidin paljon osuudesta, jossa tyttö kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan osana uskon yhteisöä. Kirja menettää hieman otettaan siirryttäessä tytön opiskeluaikaan, niin suorastaan uskomattomalta tuntuu tytön uskonnosta ja ennen kaikkea omasta taustasta luopuminen. Miten voi elää unohtaen, tai ainakin pyrkien unohtamaan, kaikki ne lähes parikymmentä vuotta, jotka kuitenkin ovat olleet hänelle niin tärkeitä? Kirja on Ratisen esikoisteos, ja uskon, että kuulemme vielä Ratisesta, niin lupaavalta esikoiskirjailijalta hän vaikuttaa. 

Kirjasta on postattu mm. seuraavissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena, kirjoja ja haaveilua
Kirjarikas elämäni
Kirjakaapin kummitus

4 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli tosi hyvä kirja. Ja kyllä Ratinen on tosiaan itse ollut lestadiolainen ja irtautunut niistä piireistä. Minusta tämä ei ollut kovin uskomaton tarina; olen itsekin joskus luopunut uskosta (vaikka lestadiolainen en tietenkään ole koskaan ollut) ja yrittänyt pyyhkiä kaiken menneen pois. Sellaiselle, joka on itse kokenut sen, tämä oli ymmärrettävää ja samaistuttavaa tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Kirjarakkautta. Hyvä kommentti. Näin varmasti on, että jos itse luopunut uskosta ja pyrkii unohtamaan lapsuuden, tämän kirjan uskosta luopuminen avautuu paremmin. Mutta kaikenkaikkiaan hyvä kirja.

      Poista
  2. Huvittaa tuo, mitä sanot Pauliina Rauhalan viimeisestä: Ajattelin itse samaa.
    Arvostelusi luettuani, voin harkita tämän lukemista. Kirjan nimi ja kansikuva ovat sympaattiset. Suvi Ratinen on kai ollut se perheen musta lammas (?)

    VastaaPoista
  3. Hyvä on huomiosi kansikuvasta. Itse en huomannut kiinnittää siihen mitään huomiota. Uskon, että kirja on sinullekin mieluinen.

    VastaaPoista