keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Mika Kähkönen: Kroonikko




Mika Kähkönen: Kroonikko. 2018. Myllylahti. 344 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kroonikon tapahtumat sijoittuvat kesään 2016, jolloin Paiholan mielisairaala oikeasti muutti Pohjois-Karjalan keskussairaalan yhteyteen. Mukana tuli museoesineitä. Kun kuulin niistä, sain ajatuksen kirjan aiheesta. On varmaan turhaa sanoa, että tapahtumat ovat puhdasta mielikuvituksen tuotetta - jos sitä voi puhtaaksi kuvata. Sanon sen silti. Tapahtumapaikat ovat toki suurelta osin todellisuutta vastaavia." (Kirjoittajan esipuhe, s. 5) 

Kun potilaita Paiholasta Joensuuhun kuljettava auto ajaa kolarin, murhasta tuomittu Erkki Nootti pakenee. Ennen Paiholasta lähtöä Nootti oli hämmästyttänyt muuttomiehiä raivollaan, joka kohdistui vanhoihin hoitovälineisiin. Nootin mukaan antiikkiset hoitovälineet pitivät sisällään kirouksen. Auto-onnettomuus toimii kehyksenä tuleville tapahtumille, jotka sijoittuvat Joensuun keskussairaalaan. Heti muuton jälkeen paljastuu sairaalan hallintoylilääkärin murha. Lisäksi tapaukseen liittyy lähettitytön seksuaalinen hyväksikäyttö. Vanhoja hoitovälineitä katoaa. Mutta jatkoa seuraa. Hirvittävä murha tehdään kadoksissa olleella hoitovälineellä.
 
Kontiolahden Paiholan mielisairaalan rakennustyömaata vuonna 1951.Etelä-Karjalan museo / Jalmari Lankinen
"Ei  jumalauta se hullu aikoo oikeasti tehdä sen." (s. 272)

Poliisi on ymmällä, mikä näiden tapahtumien yhteys on vai onko sitä ollenkaan. Onko Nootilla roolia näissä henkirikoksissa? Käy ilmi, että Nootilla on fiksaatio vanhoihin hoitovälineisiin. Ylilääkäri Irwin Hämäläisen mukaan vanhat hoitovälineet ovat ”turvallinen pelkojen kohde, konkreettinen, mutta jo käytöstä poistettu." (s. 139) Nootin tuntema pelko Hämäläisen mielestä viittaa katumukseen liittyen opiskelijatoveriin, jonka Nootti oli murhannut. Nootti on vuosien mittaan nähnyt ja kokenut paljon. Hän oli nähnyt, kun Juuso oli tehnyt Paiholassa itsemurhan kävelemällä sulaan. "Miten on mahdollista, että sairas ihminen saa tilaisuuden tappaa itsensä valvottuna?" Jontka kysyi. (s. 215)

"Osastolla oli oma hierarkiansa, rajumpi kuin yhdessäkään vankilassa." (s. 323) 

Paljon ennättää vielä tapahtua ennen kuin päästään Paiholan sairaalassa tapahtuviin loppuratkaisuihin. Tapahtuu yllättäviä asioita, törmätään mm lobotomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että viimeinen virallinen lobotomialeikkaus tehtiin Suomessa vuonna 1971. Löytyy lista syyllisistä, jotka edesauttoivat Juusoa kuolemaan. Henkilöitä tulee koko ajan lisää, on Outi Mahlamaa, Paavo Mallila, Kalle Halonen, Henri Rove, Heikki Pekkarinen, Vanninen, Sven Lean ja monia muita. Rikosten loppuratkaisu on yllätyksellinen, ja se selviääkin vasta aivan viimeisillä sivuilla. Vaikka rikokset tapahtuvat vuonna 2016, tapahtumien selvittelyssä joudutaan palaamaan Paiholan pikkujouluun vuonna 2001.

"Halusin vain auttaa." (s. 249)

Kroonikon päähenkilö poliisi Kari Jontka on tuttu Kähkösen aiemmasta teoksesta Luonnollinen kuolema (2016). Kari Jontkasta tulee tutun tuntuinen henkilö, niin hyvin Kähkönen mielestäni kuvaa Jontkan persoonaa ja taustaa. Ammatillinen tuki ja turva Jontkalle on juuri eläkkeelle jäänyt Arto Puronsuu. Artosta on Jontkalle suuri apu. "Kokemus oli osoittanut, että tällä täytyi olla jokin ylimääräinen tuntoelin." (s. 290)
 
Poliisilaitoksen henkilöstösuhteet ja tehtävänjaot eivät tunnu oikein toimivan. Mutta mukana on oltava, vaikka ei saisikaan toivomaansa tehtävää. "Jontka puri huultaan ja pysyi hiljaa. Tämä tarkoitti, että hän oli käytännössä katsoen putoamiskuoleman ja raiskauksen tutkimuksista ulkona". Yleensä dekkareissa poliisien yhteistyö toimii, yhteistyö on joustavaa ja työssä viihdytään. Mutta Joensuun poliisilaitoksella tunteet kuumenevat lähes tappeluksi. Ihmettelinkin Joensuun poliisilaitoksen huonoa ilmapiiriä. Ollaanhan tässä rennossa ja letkeähenkisessä Pohjois-Karjalassa.

Kroonikko on tiivistunnelmainen ja jännittävä, aivan kuten dekkarin tulee ollakin. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja lukijalle tulee tunne, että vielä on luettava seuraava luku. Juoni on taitavasti rakennettu ja hyvin yllätyksellinen. Koin kuitenkin, että kirjassa oli vähän liikaa kaikkea, liikaa henkilöitä, liikaa epäiltyjä, liikaa tapahtumia. Vähemmälläkin materiaalilla olisi saanut kokoon oivallisen dekkarin.  Kuitenkin parasta tässä kirjassa on Joensuu, eli joensuulaisena minusta on suuri nautinto lukea omaan kaupunkiin sijoittuvista tapahtumista, olkoonkin että ne ovat vaikka murhia. Kähkönen on joensuulainen lääkintävahtimestari ja hänellä yli 20 vuoden kokemus hoitotyöstä päivystyspoliklinikalla.  Hyvin hän tuntee murhien toimintaympäristön, niin sairaalan Joensuussa kuin Paiholan sairaalankin. Myös psykiatristen potilaiden hoitotavat ovat Kähköselle tuttuja, niin vakuuttavasti ja ammattitaitoisesti hän kuvaa Paiholan hoitajien ja lääkäreiden työskentelytapoja.

Psykiatriset potilaat Paiholasta Joensuuhun 

Kontiolahden pienessä Paiholan kylässä psykiatrisia potilaita on hoidettu yli 60 vuoden ajan. Paiholan kyläläiset ovat vuosien saatossa tottuneet sairaalaan ja potilaisiin, asiaan on osattu suhtautua myös huumorilla. Kyläkirjan nimeksi laitettiin osuvasti "Paihola, ei hullumpi kylä". Sairaalan ympäristö on kaunista, vesistö ja suuret viheralueet tekevät alueesta todella viehättävän. On helppo kuvitella, että jo tällainen ympäristö on omiaan hoitamaan potilaan mieltä ja kehoa. Ja entäs sitten se kukkien ja kukkapenkkien merkitys niin mielenterveyspotilaille kuin muillekin sairastaville! Näistä kaikesta jouduttiin luopumaan, kun psykiatrinen osasto siirtyi Niinivaaralle, lähes Joensuun keskustaan. Perusteluna muuttoon oli pääasiassa se, että mielenterveyspotilaat halutaan sinne, missä muitakin sairaita hoidetaan. Samanlainen kohtalo on ollut monilla muillakin psykiatrisilla sairaaloilla, mm Kellokosken mielisairaalalla.



3 kommenttia:

  1. Vaikuttaa "hengästyttävältä" dekkarilta :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos esittelystä, Anneli! Vähän kiinnostelee. Ehkä jos kirja osuu käteen jossain, jopa luen.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen kirja kyllä ja hyvin esittelit tämän! Itse en ollut parhaimmillani Kroonikosta blogatessani. Jännitystä ja yllätyksiä kirjassa kyllä oli, kuten kunnon dekkarissa kuuluu ollakin! Tuota en tiennytkään, että se Paiholan sairaala sijaitsi maaseudulla. Sinulla oli joensuulaisena hyvin asiantuntemusta tähän kirjaan liittyen.

    VastaaPoista