Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet

 

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet. Myllylahti. 2025. Kansi: Riikka Kuivanen. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vielä viisi vuotta sitten Jani Peranto oli partioinut poliisina Tukholman katuja. Nyt hän toimii vartijana kotikylässään Skutskärissä. "Jani asui vanhassa kotitalossaan, kävi tunnollisesti töissä ja kulki samaa polkua, jota äiti ja isä ja edelliset sukupolvet olivat tallustaneet." Vartiointivuoroilla harvoin tapahtuu mitään, mutta nyt Jani havaitsee hautausmaalla tumman hahmon, joka kaivaa hautaa. Jani lähestyy hautaa, mutta hahmo pakenee paikalta. 

Kaivettu hauta, jossa on teksti Antti 1965-1971, on pieni ja vaatimaton. Kun Jani katsoo hautaa tarkemmin, hän huomaa, että pienellä vainajalla ei ole päätä. Pienestä vainajasta ei löydy tietoja seurakuntavirastosta, mutta sen Jani saa selville, että Suomiseura on maksanut haudan hoidon. Janin äiti seuran edellisenä puheenjohtajana varmasti tietää kuolleen pojan taustoista.

Rosa Riemunen pohtii identiteettiään. "Mikä hän oli? Suomalainen vai ruotsinsuomalainen?" Rosa tunnetaan kirjailijana, mutta valitettavasti edellisen kirjan julkaisusta oli kulunut jo kolme vuotta. "...hänestä oli tullut ruotsinsuomalaisten piirien virallinen B-luokan julkimo, joka kutsuttiin kissanristiäisiin, kun ketään oikeaa kirjailijaa ei saatu houkuteltua paikalle." Mutta olipa hän mitä tahansa, rahaa hän tarvitsee. Ja niin Rosa ottaa vastaan Uutissuomen työtarjouksen. Ensimmäinen työtehtävä vie Rosan Tukholmaan. Päätoimittaja Uolevi Metsäkangas kertoo työtehtävästä. "Karolinskan surullisenkuuluisat suomalaispääkallot pääsevät vihdoin kaipaamaansa kotimaan multaan, ja instituutilla järjestetään lehdistötilaisuus." 

Jani ryhtyy selvittämään pienen Antin kohtaloa ja joutuu kysymään itseltään: "Kuka sinä oikein olit?" Jani ottaa yhteyttä äitiinsä Anneli Perantoon ja äidin siskoon Valpuriin. Jotakin kummallista liittyy kuolleeseen poikaan. Asiat mutkistuvat, ja Jani pyytää Rosaa kaverikseen selvittämään tapausta. Paljon ennättää tapahtua, kunnes asiat selviävät. 

Hakkarainen on taitavasti yhdistänyt faktaa fiktioon. Suomesta sataviisikymmentä vuotta sitten ryöstetyt kallot päätyivät Ruotsiin. Karoliinisen instituutin tutkijaprofessori Gustaf Retzius halusi mittaamisilla todistaa, että lyhytkalloiset suomalaiset olivat alempaa rotua kuin vaikkapa ruotsalaiset. Nyt pääkallot matkaavat takaisin Suomeen. 

Rosan seuraan oli mukava palata. Hänen seurassaan on helppo viihtyä, hän on tarmokas nainen, joka ei pelkää uusia haasteita. Vaikka kirjassa on paljon käänteitä, juonen seuranta on helppoa. Rakenne on selkeä: juoni etenee kronologisesti ja luvut on nimetty joko Rosan tai Janin mukaan. Hakkaraisen teksti on sujuvaa ja kepeää, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Hauskaa oli, että tässäkin kirjassa kuunnellaan paljon suomalaista musiikkia, mm. Kari Tapiota, Unto Monosta ja Juha Vainiota. 

Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (2021) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisdekkariksi. Ruotsinsuomalaisuuteen pureutuva cozy crime -sarja jatkui vuonna 2022 teoksella Maa kauhein isien.