Marja-Leena Lempinen: Muistojen vartija

 

Marja-Leena Lempinen: Muistojen vartija. Icasos. 2025. Kansi: T. P. Kekäläinen. 256 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kuopiolainen kirjailija Pauliina lähentelee viittäkymmentä. Häneltä  on ilmestynyt kaksi kirjaa, joista viimeisen ilmestymisestä on jo kolme vuotta. Olisi korkea aika saada kolmas kirja markkinoille. Mutta aihe puuttuu! 

Pauliinan isä asuu yksin vanhassa sukutalossa pienellä paikkakunnalla Savossa. Perheen äiti on kuollut. Pauliina ja hänen kaksi sisarustaan huomaavat, että isällä alkaa olla muistisairauden oireita. "Hän oli taitava piilottelemaan huonoa muistiaan, keksi kiertoteitä peitelläkseen hölmöilyjään eikä helposti myöntänyt erehdyksiään." Sisarukset ovat yhtä mieltä siitä, että jonkinlaisiin toimenpiteisiin pitää ryhtyä. Niinpä Pauliina tekee rohkean ratkaisun, hän muuttaa isän talon läheisyydessä olevalle mökille. Siellä hän saisi kirjoitusrauhan ja lisäksi hän sovittaisi isästä huolehtimisen kirjoittamisen lomaan.

Pauliinalla on vakituinen seurustelusuhde kuntosaliyrittäjä Arin kanssa. Kestääkö etäsuhde, kun Pauliina muuttaa pois Kuopiosta, sitä pohtivat sekä Pauliina että Ari.

Pauliina tietää, että olisi korkea aika saada uusi kirja alulle, mutta kantavaa aihetta ei vaan tunnu löytyvän. Nyt muuttaessaan maalle kirjan aihe näyttäisi putkahtavan esiin kuin itsestään. Isän Tuovi-täti oli muuttanut miehensä Paavon kanssa 1930-luvulla Neuvostoliittoon "rakentamaan uutta, uljasta yhteiskuntaa, sellaista, jossa työläisilläkin olisi ihmisarvo." Pauliina pyytää isää kertomaan Tuovista. Käy ilmi, että isän perheessä Tuovista puhuminen oli ollut kiellettyä. Niin suuri häpeä oli ollut Tuovin ja Paavon lähtö. Isä paljastaa, että piirongin laatikossa on tallessa kaikki Tuovin lähettämät kirjeet. Kirjeet oli osoitettu Tuovin sisarelle Rauhalle, joka asui koko aikuiselämänsä Pauliinan perheessä.

Pauliina lukee kirjeet tarkkaan. Olot Neuvostoliitossa olivat ankarat, mutta yritteliäs pariskunta onnistui rakentamaan oman pikkuruisen mökin. Omasta rauhasta ei ennätetty kovinkaan kauaa nauttia. Kyyditsijät tulivat ja veivät Paavon. Vuosi oli 1938, pahimpia gulag-vuosia. 

On selvää, että isän vointi ei parane. Päinvastoin, Alzheimer etenee nopeasti. Pauliina ottaa vastuun isästään, muuttaa isänsä taloon ja majoittuu äitinsä huoneeseen. Mutta kirjoittaminen ei suju, Pauliina ei saa aikaiseksi kokonaisuutta Tuovin ja Paavon elämästä. Epäonnistuminen kirvelee. "Oli tuskallista myöntää, etteivät taitoni riittäneet, että olin kirjailijana edelleen keskeneräinen. Tuovin elämä ei päätyisi kirjaksi. Pitäisi löytää jotakin muuta."

Syksyn tultua monet asiat loksahtavat paikoilleen, ja Pauliina voi katsoa luottavaisena tulevaisuuteen. 

Kirjassa on hyvin pitkälti kyse tyttären ja isän suhteesta sekä vakavasta sairaudesta. Lempinen on kuvannut taitavasti isän sairastumista ja sitä, miten isän sairastuminen vaikuttaa läheisiin. Avuttomuus ja luopumisen tuska ovat tuttuja tunteita sairaita vanhempiaan hoitaneille. Todennäköisesti kirjailija itse on seurannut läheltä muistisairaan arkea, niin todelta kuvaukset isän sairastumisesta tuntuvat. Loppujen lopuksi isälle saadaan hoitopaikka omasta kunnasta. Miten isä ilahtuukaan, kun samassa huoneessa on tuttuja. Se selvästi virkistää isää. Tulee mieleen tämän päivän viranomaismääräykset, joiden mukaan kaikilla vanhuksilla on oikeus omaan huoneeseen, omaan  yksityisyyteen. Oma yksityisyys on varmasti paperilla hieno asia, mutta valitettavasti monelle vanhukselle yksityisyys on vain yksinäisyyttä.   

Kiinnostavana sivujuonena on Tuovin ja Paavon lähtö Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan gulag-ajoista on olemassa runsaasti kirjallisuutta. Lempinen on saanut tapahtumiin tuoreen, omanlaisensa näkökulman. Kirjailija liittää Tuovin tapauksen luontevasti Pauliinan luovaan kriisiin.

Kirjan rakenne on selkeä, tarina etenee kronologisesti runsaan vuoden ajalta. Lempisen teksti on mukavaa luettavaa, hän kirjoittaa kevyesti, arkisesti ja helposti. Henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia. Pauliinan isä on ihastuttava ihminen, joka haluaa kaikille hyvää ja kärsii, kun kokee olevansa taakkana muille. 

Hienoa, kun kuopiolainen pienkustantamo Icasos julkaisee paikallisten kirjailijoiden teoksia. T. P. Kekäläinen on jälleen onnistunut erinomaisesti kannen suunnittelussa. Suositukseni tälle kirjalle.