Elli Salo: Keräilijät

 

Elli Salo: Keräilijät. Otava. 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho. 206 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kainuun rajaseudulle Läätteen leirintäalueelle. Arkeologi Heini on tutkinut joukkohautoja Imatran Mellonniemessä ja tulee nyt Läätteeseen kartoittamaan Kainuun tuntemattomia joukkohautoja. Historiankirjoituksen mukaan sinne on haudattu useita tuhansia tuntemattomia vainajia. Onnekseen Heini on saanut rahoitusta tutkimukseen Orpo perintö -hankkeelta. Heini majoittuu vaatimattomaan, ajastaan jälkeen jääneeseen mökkiin leirintäalueella. 

Leirintäalueen yhteydessä on petokuvaukseen erikoistunut matkailuyritys, jota pyörittää 55-vuotias perheetön Ani. Ani oli ollut vuosia sitten arvostettu ja palkittu luontokuvaaja. Nyttemmin hän asuu Kemppaiskaisan talossa uskollisen seuralaisensa Ystävän kanssa. Ystävä on rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira. "Koira oli tottunut hoitamaan omat hommansa, kantamaan vastuun, säilyttämään luottamuksen, pitämään mielipiteensä ominaan." Anista ei oikein saa selvää, millainen hän on. Hän on hiljainen, erakoitunut, hieman tympeänoloinen, viinaan menevä, arvoituksellinen. Ani tuntee lähialueet ja on lupautunut toimimaan Heinin maasto-oppaana.

Vanhassa asuntovaunussa leirintäalueella asuu Ljudmila, "tai täällä kaikki sanovat Lutmiila." Ljudmila oli löytänyt suomalaisen miehen Kostamuksen rakennustyömaalta ja  oli sitä myötä muuttanut Suomeen. Miehen kuoltua hän oli muuttanut asuntovaunuun. Ljudmila oli työskennellyt Kostamuksen kirjastossa. Nytkin hänellä on vaunussaan pieni valikoima kirjoja, lähinnä gulag-kirjoja. Isoa kirjastoa hän hoitaa vartioaseman kirjastohuoneessa. 

Nykyisin Ljudmila elää marjojen keruulla. Hän on asiantuntija marjojen, sienten ja kasvien tunnistamisessa. Käy ilmi, että Ljudmila oli tehnyt töitä thaimaalaisten marjanpoimijoiden kanssa ja oli ryhtynyt selvittämään marjanpoimijoiden sekavia oloja, mutta kukaan ei tuntunut kaipaavan hänen apuaan. Näistä episodeista olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. 

Heini oli tehnyt perusteellista valmistelutyötä maastotöitä varten. "Olin tehnyt Exceliin päiväkohtaiset suunnitelmat koko heinäkuuta varten, laskenut ajokilometrit ja patikointimatkat." Tavoitteena on tutkia kaksi kohdetta päivässä, ts. "määrittää hautapaikkojen tarkat sijainnit, selvittää niiden laajuus, tehdä kenttädokumentointia ja kerätä maanäytteitä". Pian Heini huomaa, että päiväkohtaisiin tavoitteisiin ei ole mahdollista päästä. Maastossa rämpiminen on vaivalloista ja aikaavievää, mutta suurempaa huolta aiheuttavat helle ja hyttyset. Hyttysiä on joka paikassa, ja ne menevät joka paikkaan, paljaalle iholle, sormille, kämmenien sisäpuolelle, leuan alle ja jopa suuhun.

Kirjan alkuasetelma on mainio: kolme eri tavalla kiinnostavaa naista ja saksanpaimenkoira syrjäisellä leirintäalueella Kainuussa. Alkuasetelmien jälkeen mielenkiintoni hiipuu, koska kirjassa tapahtuu vain vähän. Kaivauksissa ei löydetä muuta kuin Leijona-pullojen korkkeja, Heini suree kuollutta veljeään ja Ani nauttii Leijona-viinasta. Ljudmila tuo eloa ja huumoria värikkäällä kielenkäytöllään.  "Tunnen niin syvää mielihyvää, kun katselen kirjahyllyjä, että minua alkaa aina kakattaa." 

Erilaisten aineistojen käyttö lisää kirjan monikerroksisuutta.  Lehtiartikkelit, kirjeet, otteet kirjoista ja vuoropuhelut istuvat kirjan sisältöön hyvin ja lisäävät näin tapahtumien aitoutta, mutta esimerkiksi pitkän vuoropuhelun merkitys ei auennut minulle.  

Ehdotonta plussaa kirjassa on Salon sujuva ja kantava teksti. Luontokuvaukset ovat kauniita ja vaikuttavia. "Kaukaisen metsän sininen, se on kaunein väri maailmassa", Ljudmila sanoi. "Kuusten sini, suuret järvet, niiden sini, kissankellojen sini, harmaiden mökkien sini." Ihastuttavin kirjan päähenkilöistä on Ystävä-koira. 

Keräilijät oli yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista.