Terhi Rannela: Kirjeiden lumo

                             

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto. 2021. Vinjettikuva: Satu Kontinen. 168 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hyväntahtoisesta kirjeestä harva pahoittaa mielensä. Jokainen meistä voi vähentää yksinäisyyttä huomioimalla enemmän toisia ihmisiä. Läheltä on helpoin aloittaa. Ette usko, millaista riemua tunsin, kun eräs naapurini viimein vastasi tervehdykseeni kolmen vuoden kuluttua." (s. 54)

Kirjojen kauniit kannet viehättävät minua. Ne ikään kuin kutsuvat lukijaa avaamaan kirjan. Niin kävi minulle Terhi Rannelan Kirjeiden lumo -kirjan kanssa. Huomasin ensin kauniin kannen, sitten vasta luin kirjan nimen. Aihe oli kiinnostava. Luin kirjan ja sen jälkeen totesin, että kirja ei ole kaunis vain kanneltaan vaan myös sisällöltään.

"Olet kyllä ollut ajatuksissani, mutta..." (s. 27)

Terhi Rannela kirjoittaa kirjeiden kirjoittamisen merkityksestä kautta historian yhdistäen omat kirjoittamiskokemuksensa tutkittuun tietoon. Rannela on perehtynyt kirjeiden historiaan aina Cicerosta alkaen sekä on vieraillut paikoissa, joissa saa tutustua kirjeiden historiaan mm. Tampereen Postimuseossa. Hän on myös lukenut vanhoja oppaita, jotka ovat antaneet käytännön ohjeita kirjoittamiseen. Eräs Lewis Carrollin ohjeista oli: "Älkää täyttäkö enempää kuin puolitoista sivua anteeksipyytelyillä, ettette ole kirjoittanut aiemmin." (s. 27) Näinpä, varmasti moni meistä tunnistaa tämän tunteen. Mutta voihan sen tunteen kääntää näinkin.

Vanhat kirjeet eivät ole pelkästään kirjoittajan mielialoja kuvastavia vuodatuksia, vaan usein myös eräänlaisia historiankirjoituksia, kurkistuksia menneisyyteen. Mikä voima ja lohdutus kirjeillä saattaa olla sekä lähettäjälle että vastaanottajalle. Konkreettisena esimerkkinä tästä on vuosi 1964, jolloin USA:n presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Jackie Kennedy sai kahden ensimmäisen kuukauden aikana noin 800 000 surunvalittelukirjettä. Viestejä tuli vielä lähes päivittäin seuraavien kahden vuoden aikana. Viestien mukana lähettäjät muistivat leskeä valokuvin, lehtileikkein ja runsain lahjoin. Kirjeitä voidaan käyttää myös painostuskeinoina. Mieleeni tulee elävästi Augusto Pinochetin väkivaltainen vallankaappaus ja presidentti Salvador Allenden kuolema Chilessä v. 1973. Vallankaappausta eivät vastustaneet Suomessa pelkästään vasemmistolainen nuorisoliike, vaan myös mm. kirkko ja presidentti Urho Kekkonen toivat vastustavan kantansa esille. Erityisesti nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä uskottiin joukkovoimaan. Allekirjoitettiin kannanottoja ja julkilausumia Chilen väkivallan lopettamiseksi. Itse olin tuolloin nuorena opiskelijatyttönä Leppävirran kunnanvaltuustossa ja tein siellä aloitteen kannanoton allekirjoittamiseksi. Maanviljelijät eivät tästä innostuneet.   

"Koko elämä, tämä ihmeellinen ja käsittämätön ilmiö, kansien välissä." (s. 91)

Tuntuu siltä, että kirjeen kirjoittamiseen, erityisesti käsin kirjoittamiseen, ei paljoa tarvita. Jotakin kuitenkin. Kynää ja paperia sekä rauhallinen ja kiireetön mieliala. Samanlaista mielen rauhoittumista edellyttää myös päiväkirjan kirjoittaminen. Päiväkirjan kirjoittaminen antaa kirjoittajalle vapaammat raamit kuin kirjeiden kirjoittaminen. "Päiväkirjalla ei tarvitse olla äänenlausuttuja pyrkimyksiä. En yritä tulla paremmaksi ihmiseksi. En aina jaksa kehittää itseäni. Käsialakin saa olla mitä on. Voin halutessani kirjoittaa vaikka yhtä sanaa kolmen sivun verran tai olla kirjoittamatta." (s. 111) Esimerkkinä historiallisista päiväkirjoista Rannela kuvaa Sofia Tolstajan, Leo Tolstoin puolison, lukuisia päiväkirjoja, jotka avaavat Sofian ja Leon vaikeaa avioliittoa ja samalla myös Venäjän keisarikunnan historiaa.  

Nykyisin kirjeiden kirjoittaminen ei ole enää yleistä. Yhteydenpito on saanut toisenlaisia muotoja, sosiaalinen media korvaa kirjeet. Ja hyvä niinkin, tärkeintä on yhteydenpito. Kyllä rakkaudentunnustukset menevät yhtä hyvin perille WhatsAppissa kuin kirjeissäkin. Poliitikot sanovat samaa, ennen he saivat runsaasti kirjepostia - moitteita ja kehuja - mutta nyt samat viestit tulevat lähinnä sähköpostin välityksellä. Itse  olen ollut innokas kirjeiden kirjoittaja. Nykyisin kirjeitä ei enää lähde kovinkaan usein, mutta kortteja lähetän ahkerasti, viikottain ja kaikilta matkoilta äidilleni hoitokotiin ja lastenlapsilleni. Tiedän, että korttejani odotetaan ja niistä iloitaan. Harmina on postin toiminta. En ole ainoa, joka valittaa postin kulusta. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kortin perillemenoon kotimaassa on mennyt viikko tai kaksi. Ja onpa korttejakin, jotka eivät ole koskaan päässeet perille. Vielä yksi juttu, jota harmittelen, kun puhutaan kirjoittamisesta. Se on se, että kaunokirjoituksen opetus loppui suomalaisissa peruskouluissa vuonna 2016. Nykyisin tekstataan ja kirjoitetaan tietokoneilla. 

Terhi Rannela kirjoittaa kaunista ja raikasta tekstiä, joka sopii hyvin tämän kirjan aiheeseen. Kirjaa lukiessa muistoja lapsuudestani pyrkii esiin, muistan päivittäiset käynnit postilaatikolla ja kirjeen odotuksen. Ja monesti laatikosta löytyikin kirje, joko kaukaiselta ystävältä, sukulaiselta tai kansainväliseltä kirjekaverilta. Ja joskus kirjeestä saattoi löytyä muutama kiiltokuvakin. 

Kiitos Terhi R tästä kauniista, kiinnostavasta ja lähelle tulevasta kirjasta. Vajaan parisadan sivuisen kirjan lukemiseen meni kauan. Luin pätkän ja palasin omiin muistoihini. Sama toistui seuraavankin luvun kohdalla. Kirjasta muodostui kiinnostava läpileikkaus kirjeiden kulttuurihistoriaan.