Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä - trilleri täynnä yllätyksiä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus. 2017. I Let You Go. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliere. 417 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Hyytävä, vangitseva ja eläytyvä" toteaa Nainen junassa -dekkarin kirjoittaja Paula Hawkins tästä kirjasta Annoin sinun mennä. Sitä se onkin, kaikki Hawkinsin adjektiivit ovat niin tätä kirjaa kuvaavia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjan alkuosassa Bristoliin. Äiti ja poika kävelevät kadulla Fishpondsin kaupunginosassa. Vuosi on 2012. Äiti päästää hetkeksi irti pojan kädestä, auto ilmestyy aivan kuin tyhjästä, ajaa pojan yli, poika kuolee. Tästä alkaa monitahoinen, jännittävä tapahtumien ketju. 

Katukuva Fishpondista (kuvakaappaus)

Jenna pakenee suruaan Penfachiin Walesin rannikolle. Vaikka ympäristö on luonnoltaan suurenmoista ja vaikka Jenna tapaa sympaattisen eläinlääkäri Patrickin ja vaikka hän löytää itselleen rahaakin tuottavan postikorttibisneksen kun hän kuvaa rannalle kirjoitettuja tekstejä, muistot ja menneisyys eivät jätä häntä rauhaan. 

Penfach, Wales (kuvakaappaus)

 "Kun nukun, minua vaivaavat onnettomuuden äänet ja näyt ja tieto siitä, että jos olisin tullut vain muutamaa minuuttia aikaisemmin, koko onnettomuutta ei olisi koskaan sattunut." (s. 38)

Kun lukijalle selviää, millainen menneisyys Jennalla on, lukija ei voi muuta kuin ihmetellä, miten Jenna yleensä pysyy koossa. 

Rikoskomisario Ray Stevens yhdessä kollegansa Kate Evansin kanssa saa tehtäväkseen tutkia yliajoa. Mitään ei selviä. Yliajo ei jätä heitä rauhaan, vasta vuoden päästä saatavien vihjeiden avulla yliajo alkaa selvitä. Millä tavalla tapahtuma sitten alkaa purkautua, onkin täynnä yllätyksiä. Kirjailija pitää lukijaa jännityksessä lähes kirjan loppusivuille asti. Kiitän kirjailijaa - jännitys kannatti - niin hienosti rakennettu juoni tässä kirjassa on.

Kirjailija avaa Jenna taustaa kuvaamalla hänen avioliittoaan narsistisen ja väkivaltaisen Ianin kanssa. "Kohotin käteni, painoin tupakkani tulipään rintakehääsi vasten ja tumppasin sen rintojen väliin. Kirkaisit, mutta olin jo poistunut huoneesta." (s. 315) Avioliittokuvaukset ovatkin hurjaa luettavaa - mieleen tulee väistämättä Rosa Liksomin everstinnan ja everstin avioliitto. Myös Jennan äiti-, isä- ja sisarsuhteita valotetaan, jolloin väkivallalle löytyy lisää yhtymäkohtia. Olin viime viikolla kuuntelemassa professori Paavo Kettusen esitystä, jonka teemana oli häpeä. Häpeä nousee tässäkin kirjassa esille monessa yhteydessä. 

"Tiesittekö, että hän ei ole kertonut jutusta Puolassa asuville sukulaisilleen? Hän sanoi häpeävänsä sitä liikaa." (s. 212)
"Kielsin, ettei mikään ollut vialla: ensin siksi, että rakkaus oli sokaissut minut niin, etten nähnyt halkeamia suhteessani ja myöhemmin siksi, että minua hävetti niin paljon myöntää olleeni niin pitkään miehen kanssa, joka satutti minua niin kovasti." (s. 408)

Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kertojana on Jenna ja toisessa osassa minä-kertojana on aviomies Ian. Kerronta ja rakenne toimivat erinomaisesti. Kirja on Clare Mackintoshin esikoinen. Mackintosh on työskennellyt poliisissa rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Kirja pohjautuu todelliseen rikostapaukseen. Tällaisesta mukaansa tempaavasta juonen kuljetuksesta lukija kiittää kirjailijaa ja jää odottamaan Mackintoshilta lisää jännitystä. 

(kuvakaappaus)