Terveisiä Helsingin Kirjamessuilta

 

Kylläpäs oli jälleen antoisa messutapahtuma. Ja taas tuli yleisöennätys: 112 000 kävijää. Se on todella huima määrä. 

Yleisöä oli paljon, tarjontaa oli paljon, lavoja oli paljon, kirjoja oli paljon, innokkaita lukijoita oli paljon.  

Itse olin messuilla lauantain ja sunnuntain.



Lauantai on perinteisesti dekkaripäivä. Kävin kuuntelemassa Helena Immosta, Anne Prokofjeffia ja Taavi Soininvaaraa. 

Toisessa dekkarisessiossa Sini Paloheimo haastatteli Eevi Kauppista, Jussi Simolaa ja Kaisu Tuokkoa. 
Eevi Kauppisen dekkareissa liikutaan kesäisessä Hangossa ja Kaisu Tuokko kuvaa Kristiinankaupungin markkinoita. Raumalaislähtöinen Jussi Simola kuvaa pientä, suljettua yhteisöä, mutta ei Raumalla. Kaikki olivat sitä mieltä, että dekkarissa tulee olla jokin  yhteiskunnallinen teema.

Hesarin esikoiset 2026. Ehdolla ovat Laura Airola, Vesa Rantama, Liisa Kaski, Tiia Ketola, Milla Härmä, Sanni Isometsä ja Janne j. Olin. - Itse en ole lukenut yhtään näistä, mutta varmasti kaikki olisivat tutustumisen arvoisia. 

Kävin kuuntelemassa myös Pirkko Soinista, jonka uutuuskirja Siellä missä sydän on, kertoo kirjailijan vierailuista yhteentoista taiteilijakotiin eri puolilla Suomea. Varmasti kiinnostava kirja.

Saksalainen Svenja Falk kertoi kirjastaan Häviön päivät– Ihmisiä natsi-Saksan raunioilla (Die letzten Tage der Diktatur). Kirja on tietokirja, joka kuvaa 24 päivän ajanjaksoa keväällä 1945 (30. huhtikuuta – 23. toukokuuta 1945) Saksan antautumisen ja diktatuurista vapautumisen välillä.

Varmasti kiinnostava kirja on Johanna Lindforsin kirja Sibeliuksen tyttäret. Sibeliuksen tyttäret ovat jääneet isänsä ja äitinsä varjoon, ja nyt on hienoa, että Lindfors nostaa heidät esille. Lindfors on tehnyt laajaa taustatyötä ja kiittää Sibeliuksen sukua, joka on ollut hyvänä tukena arkistojen kartoituksessa. 

Messuilla oli useita sessioita äänikirjoista. Näkökulmia oli monia: suoratoiston merkitys kirjalliseen kulttuuriin, äänen merkitys äänikirjoissa ja äänikirjojen lukijoiden kokemuksia.

Venla Hiidensalo haastatteli Päivi Alasalmea ja Kari Hotakaista suhtautumisesta äänikirjoihin. Hotakainen suhtautui äänikirjoihin varsin negatiivisesti. Tulot ovat tippuneet äänikirjojen myötä, kirjailija saa noin 0,45–0,55 euroa per kuuntelukerta. Alasalmen mukaan kriitikot eivät juuri arvosta äänikirjoja. Niitä harvoin arvostellaan, vaikka kyseessä olisi teos, josta ei ole tarkoitustakaan tehdä printtikirjaa. Suoratoiston myötä taideproosa, runous ja esseet kärsivät.

Essi Hellen haastatteli Eija Ahvoa, Ville Tiihosta ja Annina Piiparista äänen merkityksestä äänikirjakokemuksessa. Mukana oli myös Earselectin tuotantopäällikkö Antti Yrtti. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että lukijan merkitys on suuri äänikirjoissa. Onkin rikkaus, kun käytettävissä on erilaisia lukijoita. Tärkeää on kyky tulkita kirjan tunnelmaa, vaikka Suomessa pidetään melko vähäeleisestä luennasta. Lukija ei saa kirjaa luettavaksi etukäteen, vaan saa sen sijaan kustantajalta synopsiksen sekä listan vieraskielisistä nimistä/sanoista. 

Kysyttäessä mitä nämä äänikirjojen lukijat haluaisivat lukea, jos saisivat itse valita. Tiihosen vastaus oli selkeä: chicklittiä, mikä olisi hyvää vastapainoa hirttokohtauksille. Eija Ahvo ja Annina Piiparinen lukisivat mieluiten satuja. 

                                                    

Äänikirjojen lukijat Anna Saksman ja Ronja Keiramo kertoivat kokemuksistaan äänikirjojen lukijoina. Heidät on valittu lukijoiksi avoimen hakemuksen perusteella. Saksman lukee noin 20-25 kirjaa vuodessa ja Keiramo puolestaan noin 10 kirjaa. Molemmat lukevat kirjan kerrallaan, jolloin on helpompi keskittyä vain tiettyyn teokseen. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että tärkeintä luennassa on rytmi.

Tiina Pasanen toi tunnetuksi Pohjois-Karjalaa. Hänen viihteellisen Soundtrack-sarjansa tapahtumapaikat ovat Pohjois-Karjassa.

Otava kutsui somettajat ihanaan messuiltapäivään. Ääneen pääsivät mm. Henriikka Rönkkönen, Mirella Mäkinen, Anne Halonen, Soili Pohjalainen, Kaisa Viitala, Emma Alftan, Hanna Velling, Nelli Hietala ja Minna Haapasalo.

  

Ihan ilman kirjoja ei tarvinnut kotiin palata.

Hyvä messutapahtuma oli. Tuntui, että Turun kirjamessuilla sessiossa kuin sessiossa käsiteltiin tekoälyä. Helsingin messuilla asiasta ei lainkaan puhuttu ainakaan niissä sessioissa, joita minä kuuntelin.

Lämmin kiitos Helsingin Kirjamessuille bloggaripassista.

Tatiana Țîbuleac: Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät

 

Tatiana Țîbuleac: Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät. Kairaamo. 2026. Romaniankielinen alkuteos Vara in care mama a avut ochii verzi. Suomentanut Tuukka Tuomasjukka. Kansi: Risto Viitanen. 167 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä aamuna, kun vihasin häntä enemmän kuin koskaan aiemmin, äiti täytti kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Hän oli lyhyt ja lihava, tyhmä ja ruma. Hän oli turhin äiti, jota maa oli koskaan päällään kantanut. Katsoin ikkunasta, kun hän seisoskeli koulun portilla kuin kerjäläinen. Olisin voinut tappaa hänet ajatuksen puolikkaalla." 

Tämä aloitus on eräs vaikuttavimmista kirjan aloituksista, mitä olen lukenut. Kirjan kertoja Aleksy sanoo nämä sanat. Heti herää kysymys, miksi Aleksy halveksii äitiään näin myrkyllisesti. Aleksy asuu äitinsä kanssa Lontoossa, pikkusisko Mika on kuollut. Isä oli jättänyt heidät löydettyään puolalaisen nuoren naisen, jolla oli kielikoru.

Aleksyn oli tarkoitus lähteä kavereittensa Kalon ja Jimin kanssa kesäksi Amsterdamiin. Matkasta ei tule mitään, sen sijaan äiti saa houkuteltua Aleksyn kanssaan viettämään kesää Ranskassa. Tuo ruma, iljettävä nainen, hänen äitinsä oli saanut tietää sairastavansa syöpää ja haluaa nyt viettää viimeisen kesänsä Ranskassa poikansa kanssa.  Mutta jotakin on äidin luvattava. "...hän lupasi antaa minulle autonsa ja auttaa väärentämään ajokortin, että voisin ajaa sitä." Kun äiti sitten vannoo pitävänsä lupauksensa isoäidin ikonin edessä ja allekirjoittaa vielä paperille kirjoitetun lupauksen, Aleksy uskoo häntä, mutta sanoo vielä "...tapan hänet, jos hän ei pidä lupaustaan." 

Aleksyn empatian puute, erityisesti äitiään kohtaan, tuntuu aluksi järkyttävältä, kunnes Aleksy avaa menneisyyttään ja kertoo rakkaan sisarensa Mikan kuolemasta. "Minulla on niin kova ikävä häntä, että on pakko sulkea silmät." Paljastus tuntuu henkeäsalpaavalta, ja ärsytyksen tilalle tulee sääli tätä rikkinäistä miestä kohtaan, joka kerran oli rakkautta hakeva pieni poika ja joka edelleen hakee äidin rakkautta ja hyväksyntää. Tragedian jälkeen sokea isoäiti muuttaa Aleksyn ja äidin luo. Menneisyyden varjot seuraavat Aleksya: hän käy edelleen terapiassa ja syö jatkuvaa lääkitystä mielenterveyden sairauteen, jonka "nimessä oli kuusitoista kirjainta."

On kulunut kolme viikkoa Ranskassa. "Olimme, viimein, perhe," toteaa Aleksy. Äidin ja Aleksyn aamiainen koostuu popcornista ja oluesta. "- epäterveellistä, taatusti, mutta kuka terveyttä tarvitsi meidän tapauksessamme? Yhdellä oli syövän riuduttama ruumis ja toisella sairas pää." Välillä tuntuu epäselvältä, kenelle Aleksy puhuu: itselleen, psykiatrilleen vai lukijalle. Aleksyn ja äidin välillä on aitoja hellyyden hetkiä, kun Aleksy alkaa pelätä äitinsä kuolemaa. Myönteisiä hetkiä syntyy myös Aleksyn ja hänen tulevan vaimonsa kuin myös Aleksyn ja kaupunkilaisten välillä. 

Kirja on todella omaääninen ja hyvin vaikuttava. Teos on enemmän kuin vain tarina ongelmallisesta pojasta, joka ei saa vanhemmiltaan rakkautta. Kirja raapii pintaa syvemmältä ja taipuu kauniiksi kuvaukseksi anteeksiannosta ja sovinnosta.  Äidin silmistä kertovat ajoittain banaalit, yhden rivin mittaiset luvut silmukoituvat yhteen kirjan lopussa. 

Tuukka Tuomasjukan onnistunut käännös tavoittaa kirjailijan kauniin, lyyrisen kielen. 

Kirja on miellyttävä ottaa käteen. Risto Viitasen suunnittelema kansi on kaunis ja kirja on kauniisti taitettu. 

On hienoa, että tämä maailman mainetta saavuttanut kirjan on käännetty suomeksi. Tatiana Tibuleac on moldovalais-romanialainen kirjailija ja toimittaja, joka nykyisin asuu Pariisissa. Tibuleacin esikoisteos Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät teki hänet tunnetuksi, ja hän onkin yksi luetuimmista itäeurooppalaisista nykykirjailijoista. Hänen toinen romaaninsa Pullopuutarha voitti Euroopan kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019.

Jeffrey Archer: Viimeinen nousu

 

Jeffrey Archer: Viimeinen nousu. SAGA Egmont. 2026. Englanninkielinen alkuteos Paths of Glory. Suomentanut Virpi Kuusela. Cover design: Lisa Bygdén. 431 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Best-seller kirjailija, mestarillinen tarinankertoja ja entinen poliitikko Jeffrey Archer on poissa. Hän kuoli maanantaina 5. lokakuuta 2026 86-vuotiaana. Archerin kirjoja on myyty huikeat määrät, yli 300 miljoonaa kappaletta. 

On ilo kunnioittaa Archerin muistoa tällä postauksella. Postauksen kohteena on tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani Viimeinen nousu. Kirja kertoo englantilaisesta vuorikiipeilijästä George Mallorysta (1886-1924), joka oli yksi ensimmäisistä Mount Everestin kiipeämistä yrittäneistä ihmisistä. 

Tarina alkaa vuodesta 1999, kun George Malloryn ruumis löytyy Mount Everestiltä. Hänen vaimonsa Ruthin kuvaa ei löydy hänen pussukastaan. Puuttuva valokuva on tärkeä tulevan tarinan kannalta. Sitten tarina hyppää vuoteen 1892 ja alkaa liikkua eteenpäin päättyen vuoteen 1924. 

Kirja keskittyy Malloryn rakkauteen kahteen naiseen: vaimoonsa Ruthiin ja Chomolungmaan, maailmankaikkeuden jumalataräitiin eli Mount Everestiin. Vaimon hän voittaa kiipeämällä, kun taas toisen rakkauden hän yrittää voittaa kiipeämällä, mutta Chomolungma vie Malloryn mennessään ja hän kuolee. Tapahtumat ennen ensimmäistä Everestin retkikuntaa ovat tyypillistä mukaansatempaavaa, jännittävää Archeria. Mallory tekee kaikkensa unelmansa saavuttamiseksi. Hän kiipeää Cambridgen yliopiston muurien yli myöhästyessään haastattelusta, hän kiipeää Eiffel-torniin vain todistaakseen kykynsä ja kaikkein tärkeintä, hän kiipeää Venetsian kirkontorniin tehdäkseen vaikutuksen tulevaan vaimoonsa. 

Royal Society kutsuu Malloryn mukaan suunnitellessaan ensimmäistä yritystä kiivetä Mount Everestin huipulle. Innostuneena hän liittyy retkikuntaan. Australialainen kemisti Finch on vakuuttunut siitä, että happisäiliöt ovat välttämättömiä kiipeilijöille, mutta Mallory on toista mieltä ja hylkää happisäiliöt. 

Kun Mallory viimeistä kertaa vuonna 1924 yritti nousua Mount Everestille, hänellä oli pussukassaan Ruthin kuva, jonka hän aikoi sijoittaa Mount Everestin huipulle. 

Viihdyin todella hyvin kirjan parissa. Kirja on viihdyttävä, jännittävä ja mukaansatempaava. Archer on vakuuttava tarinankertoja, ehkä jopa maailman paras, kuten Goodreads mainostaa. Sen todistaa jälleen Viimeinen nousu, jonka tarina kietoo lukijan otteeseensa heti kirjan alusta alkaen. 

Archer on tehnyt perusteellista taustatyötä tutustuessaan vuorikiipeilyn historiaan, vaaroihin ja käytänteisiin. Kiinnostava yksityiskohta kerrotaan, kun Mallory retkikuntineen kiipesi Madame Blancin huipulle. 

"Yksi asia minun täytyy tehdä, herrat, ennen kuin lähdemme laskeutumaan", Young sanoi. Hän otti takkinsa taskusta punnan kultarahan ja kumartui panemaan sen lumeen jalkojensa juureen. Mallory ja Finch katsoivat pientä rituaalia lumoutuneina, mutta eivät sanoneet mitään. "Terveisiä Englannin kuninkaalta, ma'am", Young sanoi. "Toivottavasti suotte hänen nöyrille alamaisilleen turvallisen paluun takaisin heidän kotimaahansa."

Mount Everest valloitettiin ensimmäisen kerran virallisesti 29. toukokuuta 1953, kun Uuden-Seelannin Edmund Hillary ja nepalilainen sherpa Tenzing Norgay saavuttivat maailman korkeimman huipun. Archerin kirjan lopussa on tieto-osuus, missä kerrotaan, mitä kirjan henkilöille tapahtui vuoden 1924 jälkeen. George Leigh Mallory II, Malloryn pojanpoika, kiipesi Mont Everestille vuonna 1995. "Omien sanojensa mukaan hän hoiti loppuun hieman keskeneräisen perheasian."

Jussi Simola: Katkerat katseet

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. Myllylahti. 2026. 291 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Dekkari alkaa lupaavasti. Eläkeläinen Ensio Koikkalainen löytää takkinsa povitaskusta itsemurhaviestin: "Anna anteeksi, etten jaksanut enää. Mutta näin on parempi. Rakastan sinua koko sydämestäni." Viestiä ihmetellään Kirsti-vaimon kanssa, kunnes vaimo huomaa, että aviopuolison takki on vaihtunut edellispäivän kahvilakäynnillä. 

Uutinen viestistä ja vaihtuneesta takista välittyy rikostiimin johtaja Lara Hongalle, mutta ennen kuin hän ennättää tarkemmin paneutua juttuun, hänelle tulee kiireisempi toimeksianto. Läheisestä kartanosta on löytynyt ruumis. Yhdessä rikoskomisario Eero Huuhkan kanssa Lara suuntaa rikospaikalle. Lara huudahtaa spontaanisti: "Voi jumalauta. Näetkö saman kuin minä?" Maatilan omistaja Gustav Hummelgård löytyy hirttäytyneenä. Kovin kummoisia tutkimuksia ei tarvita, kun selviää, että kysymyksessä ei voi olla itsemurha. 

Kartano on oma suljettu yhteisönsä, johon kuuluvat Gustavin vaimo Gunilla, tytär Martha ja hänen miehensä Ville Kivi, talonmies Kalle Holm ja kotiapulainen Hellevi Helenius. Lisäksi kartanon alueella asuu Villen veli Lasse pienen sairaan poikansa kanssa. Näistä henkilöistä on luontevaa aloittaa tutkinta. 

Lara tiimeineen alkaa selvittää kartanon asukkaiden keskinäisiä suhteita. Käy ilmi, että jotakin erikoista liittyy Gustavin edellisiltaiseen Helsingissä käyntiin. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen käyttää paljon aikaa käydessään läpi valvontakameroita. Mukaan kuvioihin putkahtaa salaperäinen, ökyrikas Girts Pennonen, mutta onko hänellä mitään tekemistä Gustavin kuoleman kanssa, miettii poliisi. 

Tutkinta takkuaa. Larasta tuntuu, ettei eteenpäin päästä ollenkaan. Tutkimusten lomassa lukija pääsee kurkistamaan Laran ja Eeron alkavaan romanssiin. Myös Laran Elsa-tytär tulee tutuksi. 

Katkerat katseet on kolmas osa Lara Honka -dekkarisarjassa. Aiemmat osat ovat Haudatut haaveet ja Valitut valheet. Simola noudattaa dekkareissaan perinteistä rikosromaanikaavaa. Viihdyin hyvin kirjan parissa. Simolan suoraviivaista ja vaivatonta tekstiä on helppo lukea. Tarinan poliisit ovat ihan tavan ihmisiä, joilla on oma arkensa ja omat henkilökohtaiset haasteensa. Simolan vahvuus on yllättävien juonikuvioiden rakentamisessa. 

Jussi Simola on lähtöisin Raumalta ja asuu nykyisin Helsingissä. Alkuperäinen kotikaupunki pysyy selvästi kirjailijan sydämessä, sillä hän on edelleen vannoutunut Rauman Lukon kannattaja.

Arvottavana kaksi lippua Helsingin kirjamessuille

 

Helsingin Kirjamessut on Pohjoismaiden suurin kirjallisuustapahtuma, joka keräsi viime vuonna yli 100 000 kävijää. Messutapahtuma alkaa jo viikon päästä: 22. - 25.10.2026. Messujen teemana on tänä vuonna kieli. 

Helsingin Kirjamessujen 17 ohjelmalavalle nousee neljän messupäivän aikana yli 2000 kirjailijaa, taiteilijaa, vaikuttajaa ja muuta esiintyjää.

Tässä linkki ohjelmaan. (linkki)

Blogissani on arvottavana kaksi messulippua. Samalla lipulla voit tutustua myös Viini & Ruoka -tapahtumaan (K18). Lapset aikuisen seurassa.

Liput on saatu mainostarkoituksessa / Helsingin Kirjamessut.

Messujen aukioloajat:
to-la klo 10-20
su klo 10-18.

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta.  Jos onni suosii sinua, laitan sinulle e-lipun sähköpostiisi. 

Kiva, jos seuraat blogiani (oikealla "seuraajat").

Arvonta-aika päättyy maanantaina 19.10.2026 klo 18. Jos en tavoita voittajaa sähköpostitse 21.10.2026 mennessä, teen uuden arvonnan.

Onnea arvontaan!

Jatko-osa: 

Arvonta suoritettu maanantaina 19.10.2026 klo 18.15.

Osallistujia oli 29. Kiitos kaikille osallistuneille.

 Onnetar suosi:

Anonyymi: hannelemagnusson 

Anonyymi: riihulla 

Onnea voittajille! Ilmoitan heille sähköpostitse voitosta. 

Jari Olavi Hiltunen: Vespera Nostra

 

Jari Olavi Hiltunen: Vespera Nostra. Meidän iltamme. Romaani avioparista. Väyläkirjat. 2026.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjalla on osuva nimi: Vespera Nostra - meidän iltamme. Siitä kirjassa on kysymys: Hannun ja Pirkon yhdestä yhteisestä illasta. Illan aikana aviopari muistelee elettyjä vuosia: Hannun elämänuraa saarnaajana, saarnaajavuosia ulkomailla, lapsia Marjaa, Tuomoa ja Juliusta, uskonystäviään ja ennen kaikkea avioliittoa, jossa on ollut aivan liian vähän aikaa toiselle ja liikaa aikaa saarnaajan työlle. Pirkko vie eteenpäin keskustelua, johon Hannu joskus hieman epäröiden tai jopa vastentahtoisesti tarttuu. 

Pirkolla on syynsä tehdä tiliä eletystä elämästä. Hän on juuri saanut tietää, että hänellä on vakava sairaus, eikä elinaikaa ole enää kovinkaan paljon. Yhdessä käytyjen keskustelujen ja muisteluiden ylle heittävät varjonsa Pirkon lähenevät viimeiset päivät. Muisteluissa päällimmäiseksi nousee Hannun saarnaajan työ - iloineen ja suruineen. Hannulla oli matematiikan opettajan koulutus, mutta sitä työtä hän ei koskaan tehnyt. Hän lähti innolla mukaan helluntailiikkeeseen, kun hänelle tarjoutui mahdollisuus toimia pastorina ja saarnaajana. Sitä työtä hän teki koko työssäoloajan ilman koulutusta. "Kun tietoa oli vähän, luovalla mielikuvituksella täytettiin helposti monta aukkopaikkaa", toteaa Hannu. 

Ensin Hannu teki saarnaajan ja pastorin työtä kotimaassa, mutta sitten toisten uskonystävien esimerkkien ja kannustuksen innoittamana Hannu ja Pirkko lapset mukanaan suuntasivat lähetysmatkansa ensin Tyynenmeren saarelle, sitten Intiaan ja lopuksi Keniaan. Hannu pohtii: "Lähetystyössä tärkeintä ei ollut se, kuinka hyvin lähetti puhui, vaan se, että yksi kuuli Jumalan sanaa omalla kielellään ja toinen vaivautui tuomaan sitä vaikka Suomesta asti. Se oli sen arvoista." Saarnaajan työlle sekä kotimaassa että ulkomailla oli yhteistä pitkät, monen päivän saarnamatkat. Nyt Pirkko tuo esille sen, kuinka yksinäiseksi ja jopa unohdetuksi hän tunsi itsensä Hannun saarnamatkojen aikana.  

Kovin rauhallisesti Pirkko suhtautuu päiviensä loppumiseen. Ehkä tässä heijastuvat Hiltusen omat kokemukset tyttärensä vaikeasta sairastumisesta, jolloin perheen oli valmistauduttava jopa tytön kuolemaan. Näistä traagisista kokemuksista Hiltunen on kirjoittanut koskettavan, autofiktiivisen teoksen Teho-osasto (Aikamedia 2024) ) (linkki). Vespera Nostra ei edusta autofiktiivistä romaania, mutta tutuista aiheista Hiltunen kirjoittaa, sillä hän on itse mukana helluntailiikkeessä. Olisin ajatellut, että Hiltusen omakohtainen uskonnollinen vakaumus antaisi lisäarvoa helluntailaisuuden käsittelylle. Hyvin vähän kirjassa käsitellään uskonnon periaatteita tai käytäntöjä. Toki kirjassa tuodaan esille vanhimmiston valta ja käsitellään naisten asemaa, kuvataan lyhyesti saarnoja ja haltioitumista, mutta olisin mielelläni kuullut näistä teemoista enemmänkin.

Pirkon ja Hannun elämä on ollut melko tasaista ilman suuria iloja tai suruja. Hyvä niin - tällaista on varmasti monen muunkin avioliitto. Lukijana jäin silti kaipaamaan juoneen jotakin jännitettä tuovaa: joko jotakin huippuhauskaa tai vastaavasti traagista.  Odotin myös enemmän kuvausta ulkomaan saarnamatkoilta. Intian köyhyyttä kuvattiin jonkin verran, mutta esimerkiksi Kenian upea luonto ja eläimistö jäivät täysin sivuun. 

Hiltunen on sujuvasanainen kirjoittaja, jonka tekstiä on helppo lukea, ja dialogi kantaa hienosti. Kirjan rakenne on selkeä, sekä Pirkolla että Hannulla on omat minä-kertoja lukunsa. Aviopariin oli helppo tutustua. Pirkon pirskahteleva elämänmyönteisyys valloitti heti minut, kun taas jäyhemmän Hannun kuoren sulattelu vei kauemmin aikaa. 

Hiltusen kaksi aiempaa teosta edustivat maagista-realismia: Nukkuva kreivitär (Warelia 2025) ja Ahmatova (2023). Onkin kiinnostavaa nähdä, millainen teema seuraavassa kirjassa on, sillä uskon ja toivon, ettei Hiltusen kirjailijan ura jää tähän.

Eino Taina: Piilopaikat

 

Eino Taina: Piilopaikat. Avain. 2026. Kansi: Tom Backström. 286 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolmeen viikonloppuun. Ensimmäisen kerran lukija tutustuu poikaporukkaan 7. luokan rippikoululeirillä. Nuoret ovat levottomia, ilmapiiri on jännittynyt uudessa ympäristössä. Monenlaiseen lähdetään mukaan, vaikkei itse oikein haluaisikaan, mutta toisille ei uskalleta sanoa ei, koska se näyttäisi raukkamaiselta. Päähenkilö on Iikka, joka haluaa hinnalla millä hyvänsä olla kaveri Hamzan kanssa. 

Menee kaksi vuotta ja pojat ovat edelleen yläkoulussa. Elämä on muuttunut rajummaksi. Öitä vietetään poissa kotoa, eikä vanhempien huolestuneisiin tiedusteluihin viitsitä edes vastata. Edelleen Iikka on ihastunut Hamzaan. Vaikka Hamzan mielenkiinto kohdistuu Tainaan, se ei vähennä Iikan kiintymystä Hamzaan. Iikka on jopa mennyt salille hankkiakseen lihaksia, jotta miellyttäisi Hamzaa. 

Viikonloppuun mahtuu nuorten välistä raakaakin väkivaltaa,  alkoholin ja huumeiden käyttöä, mutta paljon myös oman itsensä etsimistä. Iikka on kadoksissa, häntä pelottaa kohdata itsensä. Iikan ja Hamzan lisäksi poikajoukosta nousee esille sympaattinen Niki, joka aistii Iikan todellisen identiteetin ja toimii ikään kuin Iikan peilikuvana. 

Juonen edetessä tytötkin saavat roolinsa. Erityisen koskettavaa on tutustua Moniraan, jonka äiti on kuollut huumeisiin ja nyt tämä yläkoululaistyttö asuu yksin perheensä omakotitalossa, jossa mellastavat tutut ja tuntemattomat porukat.  

Kolmannessa viikonlopussa ajassa on edetty kymmenisen vuotta. Eräs porukan pojista on kuollut, ja nyt ollaan hautajaisissa. Hautajaisissa on myös Hamza. Iikassa heräävät tutut tunteet Hamzaan kohtaan. "Että muistan, miltä tuntui kun hymy tai katse tai epähuomiossa tapahtunut hipaisu peitti alleen kaiken tuskan, kun toivon häivähdys täytti koko mielen ja synnytti ajatuksen, että ehkä hän haluaa minua, ehkä tämä on se päivä, kun hän huomaa tarvitsevansa minua samoin kuin minä häntä."

Tämä kirja kyllä kolahti. Eino Tainan Piilopaikat on aito, koskettava ja hyvin inhimillinen kuvaus yläkoululaisten poikien maailmasta. Kirjan keskiössä ovat nuorten ja vanhempien suhteet, vallan olemus, oman minuuden löytäminen ja homoseksuaalisuus. Turun Kirjamessuilla Taina kertoi, että hän oli koronan aikana sairaana ja rupesi silloin kirjoittamaan. Juoni alkoi hyvin hahmottua, mutta hahmoja joutui paljon karsimaan. Taina toivoo, että hän pystyy kirjassa tekemään näkyväksi nuorten arkipäivän todellisuutta. 

Turun Kirjamessuilla pääsin kuvaan Eino Tainan kanssa.