sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Tammikuussa luettua

Niin on vuoden 2021 ensimmäinen kuukausi lopussa. On aika katsoa, mitä tuli luetuksi tammikuun aikana.

Luin yhteensä 10 kirjaa, joista yksi oli äänikirja: kaksi kotimaista kaunoa, neljä dekkaria ja neljä tietokirjaa.

Kotimainen kauno: 

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 2021.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi. 2020. Äänikirja.

Dekkarit:

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Bazar. 2020.

Tom Clancy: Armoa tuntematta. WSOY. 1994.

Kale Puonti: Milo. Bazar. 2021.

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät. Icasos. 2020.

Tietokirjat:

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä. WSOY. 2020. (elämäkerta)

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. (elämäkerta)

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Atena. 2020. (historian tutkimus)

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras. Docendo. 2017. (historia)

Lähes kaikki olivat hyviä lukukokemuksia. Jos nyt yrittäisin nostaa kolme parasta, niin parhaimmisto olisi tässä. 


Ainoa näyttely yms missä kävin tammikuussa oli Anna Erikssonin näyttely M - The Rituals of a Lonely Bitch. Näyttely oli Rauman taidemuseossa.

Hyvää alkanutta helmikuuta ja hyviä lukuhetkiä!

perjantai 29. tammikuuta 2021

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras

Lauri Törhönen: Mannerheimin kuokkavieras. Docendo. 2017. Kansi: Katse Design Oy. 239 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Hitler laskeutuu kunnialla Suomen maan kamaralle. Ryti kiirehtii häntä kohti käsi ojossa. Ryti ja Hitler kättelevät pitkään. Puheita ei kuulu, koska koneen toisen siiven kaksi moottoria käyvät yhä. Nuhjuinen kunniakomppania on hätäisesti koottu edellisenä päivänä valmistuneesta lentomekaanikkokurssista. Kiväärit näyttävät leikkipyssyiltä, takarivissä kaikilla ei ole edes asetta. Elokuvakamerat surisevat. Kunniakomppania, asento! Olalle vie" (s. 128)

On historiallinen totuus, että Hitler kävi onnittelemassa marsalkka Carl Gustaf Mannerheimiä tämän täyttäessä 75 vuotta. Ajankohta oli 4.6.1942. Paikka oli Imatra, Kaukopään tehtaiden ratapiha-alue. Hitlerin vierailu oli yllätyksellinen, Mannerheim kuuli siitä vasta  3.6. eli päivää ennen syntymäpäivää. Hitlerin ja Mannerheimin tapaamisesta tuskin löytyy enää mitään uutta tietoa, niin paljon tätä tapaamista on jo käsitelty. Löytyykö sitten jotakin uutta näkökulmaa, mietin kun aloitan kirjan lukemisen. 

Lauri Törhönen tunnetaan elokuvaohjaajana, mutta tämä kirja osoittaa, että kyllä hän osaa myös kirjoittaa. Otaksun, että elokuvaohjaaja tekstiä kirjoittaessaan näkee tapahtumat elokuvamaisesti. Se näkyy kirjan tekstissä, lukijasta tuntuu kuin lukisi elokuvakäsikirjoitusta. 

Kirja alkaa siitä, kun rehtori Laurila pitää puhuttelua Otsolle ja Rubenille, kahdelle yläkoululaiselle tappelupukarille. Otso on Mannerheimin ja oikeiston ihailija, kun taas Ruben edustaa vasemmistoa. Rehtori valistaa näitä ääripään poikia. Sitten katsotaan elokuva yhdessä.

"MANNERHEIMIN VIERAS
The Hitler Visit"
(s. 30)

Elokuva alkaa syntymäpäiväjuhlan valmistelulla. Juhlaa vietetään junassa. "Juna on pitkä, siinä on kolmetoista vaunua. Henkilövaunujen jälkeen on ilmatorjuntavaunu ja sen perässä viisi autojenkuljetusvaunua. Mannerheimin hieno iso Mercedes on omassa umpivaunussaan, muut autot suojapressujen peitossa." (s. 83) Ruokia ja juomia kannetaan junaan, ja tarjoilusta huolehtivat hotelliravintola Kalevan tarjoilijat. Ruokatavaroista paljastuva kasvisannos ihmetyttää tarjoilijoita. Lienee tullut vahingossa, joutaisi oikeastaan roskiin, pohtivat tarjoilijat. Juhlissa on luonnollisesti mukana valtion ja armeijan ylin johto mukaanlukien presidentti Ryti. Vieraana on myös yksi ihan tavallinen sotamies, Mannerheim-ristin ritari numero 36,  kersantti Aarre Voutilainen, joka oli hieman ihmeissään saadessaan kutsun Mannerheimin juhliin. Kerttu-vaimon piti tulla Leppävirralta Mikkeliin tuomaan Aarrelle risti juhlia varten.     

Hitler saapuu juhliin lentokoneella. Ei ole soittokuntaa soittamassa, ja kunniakomppaniakin näyttää varsin nukkavierulta Iso-Britannian ylijäämästä ostetuissa työasuissa. Hitler antaa lahjansa päivänsankarille. "Hitler kääntää esiin kookkaan öljymaalauksen: se on hänestä maalattu muotokuva. Hitler luovuttaa oman kuvansa Mannerheimille. Taulun nähdessään Mannerheim hymähtää." (s. 136) Mutta eivät Hitlerin lahjat tähän lopu. Mannerheim on poikamaisen iloinen saadessaan Hitleriltä "kolme himmeäksi maalattua Steyr 1500 Kommanderfahrzeug-maastoautoa" (s. 145) Mannerheim kiittää Hitleriä: "Kiitän samoin sydämellisesti minulle henkilökohtaisesti suodusta kauniista kunnialahjasta. Tämä lahja on oleva minulle pysyvänä muistona tämän hetken kovasta taistelusta henkisen ja aineellisen kulttuurin korkeimpien arvojen puolesta, taistelusta, jota me saamme käydä Saksan maineikkaitten ja mahtavien puolustusvoimien rinnalla." (s. 137) Sitten sydään, juodaan ja seurustellaan. Hitler keskustelee lähinnä Rytin ja Mannerheimin kanssa. Kuuden tunnin kuluttua Hitler lähtee paluumatkalle.

Mitään pelättyä ukaasia Hitler ei juhlassa esittänyt, ei Rytille eikä Mannerheimille. Ei tullut pelättyä uhkausta pommittaa Leningrad soraläjäksi, eikä tullut muitakaan uhkauksia. Se ihmetytti juhlayleisöä, ja se ihmetyttää tutkijoita vielä tänäkin päivänä. Lahjoistaan Mannerheim iloitsi. Hitlerin lahjoittamat maastoautot olivat hänelle mieleen, mutta eniten häntä ilahdutti se, että hän sai Suomen marsalkan arvonimen. Samalla syntymäpäivä 4.6. määrättiin puolustusvoimien lippupäiväksi ja Helsingin Heikinkatu nimettiin uudelleen Mannerheimintieksi.

Puoli vuotta Pearl Harborin jälkeen, puoli vuotta ennen Stalingradin katastrofia

Näin syntymäpäiväjuhla sujui todellisuudessa ja näin se kuvattiin Törhösen kirjassa. Mutta toki Törhösen kirjan faktan mukana on paljon fiktiota. Elokuvaohjaaja kirjoittaa kirjaa taiteen keinoin ja tarkastelee tilanteita elokuvaohjaajan näkökulmasta. Hänen huomionsa kiinnittyy osallistujien käyttäytymiseen, sanattomaan viestintään, eleisiin, kättelyihin, käsien hermostuneisiin liikkeisiin ja ennen kaikkea katseeseen, silmien voimaan. Tässä Törhösen tarinassa "Mannerheim voitti katseiden kaksintaistelun Hitlerin rinnalla ja myöhemmin Suomi sen katseen voiman avulla säilytti itsenäisyyden, eikä meistä tullut neuvostotasavaltaa neuvostotasavaltojen joukkoon." (s. 238)

Kuten totesin, luin kirjaa kuten elokuvakäsikirjoitusta. Elokuvamaisuus, lyhyet kappaleet ja lyhyet lauseet eivät lukemistani haitanneet. Kirjan alku rehtori Laurilan kurinpalautuksesta tuntui hieman naiivilta ja irralliselta. Mietin myös, että loppuratkaisu - katseiden kaksintaistelu - toimisi ehkä paremmin elokuvassa kuin kirjassa. Mutta kaiken kaikkiaan, varmasti kirjasta olisi saanut kelpo elokuvan ja sellaisen Törhönen olisi halunnutkin tehdä, mutta rahoitusta ei löytynyt. 

Kiinnostava omakohtainen kokemukseni liittyy juhliin kutsuttuun Mannerheim-risti ritari Aarre Voutilaiseen. Voutilainen oli Leppävirran miehiä, ja sinne hän asettui myös sodan jälkeen toimien maanviljelijänä koko loppuelämänsä. Minullekin Leppävirta on tuttu, olen käynyt kouluni siellä. Aarre Voutilaiseen tutustuin Leppävirran kunnanvaltuustossa, kun meidät molemmat valittiin  kunnanvaltuustoon 1970-luvun alussa.

Eilen 28.1.2021 tuli kuluneeksi 70 vuotta Mannerheimin kuolemasta.

Suomen Marsalkka Mannerheimin 75-vuotispäivän muistokivi Imatralla (Wikipedia)

tiistai 26. tammikuuta 2021

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät

 

Marja-Sisko Aalto: Maan nielemät. Icasos. 2020. Kansi: Arttu Häyhä.208 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Palaveri oli lyhyt. Päätökset syntyivät nopeasti. Pitkillä kokouksilla oli joskus paikkansa, mutta nyt oli kyseessä todella kiireinen operaatio. Aluksi päällikkö Bäckman kohotteli kulmakarvojaan ja Annettekin empi. Operaatiossa oli suuria riskejä. Aatun erikoinen suunnitelma hyväksyttiin lopulta pienin muutoksin. Bäckman antoi käskyt ja iskuryhmä valmistautui. Klo 9.35 kaikki oli valmista ja poliisit asemissaan. Pihalla seisova nosturi oli vaiennut." (s. 195)

Maan nielemät on Aallon kuudes dekkari. Luin hänen edellisen kirjansa Timantti (Icasos 2019), joka oli kiinnostava ja aiheeltaan ajankohtainen (linkki). Molempien kirjojen tapahtumaympäristö on Kuopio. Olen asunut Kuopiossa useita vuosia, joten oli kiva jälleen palata tutuille seuduille, mm. Toivalaan, Vuorelaan, Paasisaloon, Matkukseen ja vieläpä Päivärannan Citymarkettiin. 


Kirja alkaa Herkko Niemisen salaperäisellä ja yllätyksellisellä katoamisella. Saadaan selville, että joku tai jotkut ovat ajaneet Niemistä takaa. Ovatko taustalla vielä kouluaikaiset kiusaajat, jotka yltyivät kiusaamaan Herkkoa entistä enemmän, kun tuli ilmi, että Herkko pukeutui mielellään naiseksi? Tutut poliisit ylikonstaapelit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen organisoivat Niemisen etsintöjä. Poliisia haluaa auttaa pastori Janne Perkiö, jonka selvitysten ansiosta asian tutkiminen etenee. Ennen kuin Niemisen katoaminen saadaan selvitetyksi, tapahtuu paljon yllätyksellisiä juonen käänteitä. Aatu Heiskanen joutuu ongelmallisiin tilanteisiin saatuaan apeltaan metsäpalstan Siilinjärveltä. Eikä uhkailujen kohteena ole pelkästään Aatu, vaan myös hänen vaimonsa ja lapsensa.  

Kuten edellisessäkin kirjassa, Aalto yhdistää juonen kulussa nykypäivää ja menneisyyttä. Herkon katoaminen on tätä päivää, kun taas menneessä ajassa Hulukonmäen Jööranni taistelee sotamiehenä Suomen sodassa. Tyylillä kirjailija liittää yhteen nämä nykyiset ja menneet tapahtumat. 

Kaikki selviää aikanaan, mutta lukija joutuu jännittämään loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille saakka. Kirja oli ihan kelpo lukukokemus. Aalto kirjoittaa sujuvaa ja napakkaa tekstiä, jota on ilo lukea. Luonteva dialogi kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin. Juoneen olisin kaivannut edellisen kirjan kaltaista ajankohtaisuutta.

Tämän kirjan päähenkilöksi nousee Aatu, sympaattinen ja taitava poliisi, jolla on hyvä lauluääni ja joka on armoton kahvinjuoja. "Pöönät pannuun ja kahvi tippumaan. Kaikki muu saa luvan odottaa." (s. 61) Aatu on Jennin rakastava aviomies ja Erkka-vauvan onnellinen isä. Annette Savolaisen rooli jää tässä kirjassa melko vähäiseksi. Savolaisesta jää lähinnä mieleen leuan hieronta ja sormien rummuttaminen. "Annahan tulla sormisooloja. Huomasitko muuten, mitä vähän aikaa sitten rummutit? - Taisipa olla Kaksipa poikaa Kurikasta. - Totta. Ja sen jälkeen Dannyn Piilopaikka." (s. 131)  Pastori Perkiö on hieman kummallinen ja epäuskottava persoona. Häntä en mielelläni tapaisi enää jatko-osissa. Kuopion seudun uuteen poliisipäällikkö Jarmo Bäckmaniin, joka haikailee jo heti nimityksen jälkeen merkittävää valtakunnan tason virkaa, lukija ei vielä pääse tutustumaan kunnolla.

Marja-Sisko Aalto on kuopiolainen kirjailija, rovasti ja intohimoinen luonnossa liikkuja.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kartsan Lokkivihko ja Tuulevien lukublogi.

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Eriksson & Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä.

 

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist: Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä. WSOY. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Hård mot de hårda. True crime - en bok om brott. Suomentanut Kari Koski. Päällys: Bifu / People's. Kenneth Erikssonin kuva: Otto Virtanen. 279 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kaksi varsinaista pääepäiltyä olivat kovempi pähkinä purtavaksi. Vaikka poliisilla oli jo runsain mitoin todisteita, he pysyivät vaiti, mutta Kentsu keksi erikoisjärjestelyn. Molemmat istuivat Pasilan poliisivankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, joten Kentsu päätti nyt ryhtyä sekä vanginvartijaksi että kuulustelijaksi toiselle heistä. Se oli poikkeuksellinen järjestely, joka nykyään ei ehkä menisi enää läpi, mutta siihen aikaan niin saattoi tehdä. Käytännössä järjestely tarkoitti sitä, ettei ryöstäjä pitkiin aikoihin tavannut muita kuin tämän ryöstöjaoksen lyhyenlännän ja aika rasittavan poliisin." (s. 83) 

Kenneth "Kentsu" Eriksson on juuri jäänyt eläkkeelle lähes 39 vuotta kestäneen poliisiuran jälkeen. Muistelmissaan Kovat kadut Eriksson kertoo poliisivuosistaan avoimesti, rohkeasti ja rehellisesti - ketään kumartamatta, ketään imartelematta. 

Poliisikoulun jälkeen Kentsu palveli muutaman vuoden järjestyspoliisissa. Kentsu oli ylpeä tehtävästään, ovathan järjestyspoliisit aina ensimmäisinä paikalla, kun jotakin tapahtuu. "Jos tuntee ihmisiä, he kertovat kaikenlaista. Joskus jonkin yksittäisen asian, joskus monta asiaa pitemmän ajan kuluessa. Mutta se toimii vain, jos on ihminen eikä pelkkä virkamies. Ja 80-luvulla me olimme ihmisiä. Me olimme näkyvillä, olimme lähellä ja juttelimme tapaamiemme ihmisten kanssa." (s. 40) Suhteiden avulla pääsi usein rikosten jäljille. 

Muutaman vuoden jälkeen Kentsu halusi uusia haasteita ja siirtyi asuntomurtoihin erikoistuneelle osastolle vuonna 1986. Asuntomurtoja tehtiin paljon tuohon aikaan, lähes tuhat murtoa vuodessa pelkästään Helsingissä. Asuntomurrot kiehtoivat rikollisia, ovien lukkoja oli helppo murtaa ja aina löytyi saalista, koska arvoesineita säilytettiin kotona. Vuonna 1991 oli vuorossa siirto ryöstöjaokseen. 1990-luvun lama asetti uusia haasteita poliisille. Kansainvälinen rikollisuus lisääntyi ja sen myötä pääsivät valloilleen huumeiden käyttö, seksikaupppa ja tupakan sekä alkoholin salakuljetus. Kentsun työnkuvaan kuuluivat myymälä-, posti- ja pankkiryöstöt. Ja niitä totisesti riitti 1990-luvulla. Kentsu avaa joitakin rikoksia, joista monet ovat varmasti tulleet lukijoille tutuiksi lehtien palstoilta, vaikkapa Tehtaankadun poliisimurhat v. 1997, moottoripyöräjengien rajut välienselvittelyt ja Lindroosin kultasepänliikkeen ryöstö v. 2005.

Vuonna 2009 ryöstöjaos nimettiin JR-ryhmäksi, ja se siirtyi huumepoliisin alaisuuteen, jonka ylimpänä päällikkönä toimi Jari Aarnio. Kentsulle avautui uusi maailma: seksipalvelut ja ihmiskauppa. Hänestä tuli "huorapoliisi" - sanan positiivisessa mielessä. Hänen tehtävänään oli metsästää rikollisia, parittajia, jotka monesti kuuluivat ulkomaisiin rikollisliigoihin. Kentsu avaa toinen toistaan raadollisempia kuvauksia nuorista naisista, jotka hyväuskoisina olivat lähteneet parittajien mukana Suomeen. Lupaukset hyvästä työpaikasta vaihtuivat suljettuun hotellihuoneeseen ja pakotettuun seksiin. Rahat menivät sutenööreille. 

Prostituoiduista Kentsu toteaa: "Osa työskentelee tai on työskennellyt sutenöörien alaisuudessa, osa ilman sutenööriä. Kaikilla on kuitenkin sama lähtökohta: ansaitakseen rahaa pitää olla asiakkaille mieliksi. Saadakseen muita enemmän asiakkaita naisten täytyy suostua monenlaisiin seksin muotoihin, joihin he eivät ehkä muuten ryhtyisi. Heillä saattaa olla kymmenkunta asiakasta päivittäin. Vapaaehtoisesti?" (s. 264-265)

Useimmiten ihmiskaupan uhrit olivat ulkomaalaisia, virolaisia, venäläisiä, tsekkejä ja viime aikoina myös romanialaisia. Mutta mukana oli myös suomalaisilla nuorilla naisilla käytyä ihmiskauppaa. Itsekin muistan elävästi joensuulaisen mallitoimiston johtajan, joka häikäilemättä käytti hyväksi nuoria naisia. Oikeus tuomitsi hänet törkeästä ihmiskaupparikoksesta sekä useista raiskauksista lähes kolmentoista vuoden vankeuteen. Kentsu viihtyi kaduilla jahdaten seksikauppiaita kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana "suorapuheinen, itsepäinen ja tiedonhaluinen metsästäjä oli noussut maineeseen yhtenä maan johtavista seksikauppaan liittyvän rikollisuuden tutkijoista." (s. 216)

Sitten tuli pökerryttävä yllätys. Jari Aarnio, tuo "ihan saatanan tehokas" poliisi, pidätettiin. "Mutta sittenhän vähitellen ilmeni, että Aarnio oli sahannut meitä kaikkia silmään oikein kunnolla." (s. 226)

Viime vuoden keväällä Kentsu tunsi, että on aika jäädä eläkkeelle. Kirjassa hän pohtii poliisityön muuttumista. Hän toteaa, että tänä päivänä poliisin työ on todella haastavaa. Kansainvälisyys ja järjestäytyneisyys leimaavat huumekauppaa ja muutakin ammattirikollisuutta, kauppaa käydään paljon netissä ja aseiden käyttö tilanteessa kuin tilanteessa on lisääntynyt. Kentsu on kiitollinen kaikista vuosistaan Helsingin poliisissa ja toteaa saaneensa paljon aikaiseksi yhteistyössä erinomaisten kollegoidensa kanssa. 

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea. Mielenkiintoista oli päästä kurkistamaan sinne, mistä lehdissä ei puhuta, kun rikokset päätyvät lehtien otsikoihin. Kirjassa sivutaan myös Kentsun yksityiselämää, muutamin lausein kerrotaan avioliitosta Agnete "Nete" Österbergin kanssa ja heidän lapsistaan sekä myös surullisista perhetapahtumista. Olisin kuitenkin mielelläni tutustunut tarkemminkin Kentsun yksityiselämään ja perhesuhteisiin. Ilman yksityiselämän kuvausta henkilön persoonallisuus jää vajaaksi, mutta saattaa olla, että kirjan tarkoituksena olikin pelkästään Kentsun ammatillisen uran kuvaaminen. Kirja on sujuvasti kirjoitettu. Tekstistä on ollut vastuussa yhdessä Erikssonin kanssa suomenruotsalainen toimittaja Jeanette Björkqvist, joka sai Vuoden freelance-journalisti -palkinnon vuonna 2018.   

Kiitos ja hatun nosto Kenneth Erikssonille ja muille poliiseille kaikesta siitä työstä, mitä teette ylläpitäessänne järjestystä ja turvallisuutta. Onnellisia ja aktiivisia eläkepäiviä Kentsulle!   

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Tarukirja ja Mummo matkalla.

perjantai 22. tammikuuta 2021

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä

Peter Mohlin & Peter Nyström: Viimeinen elämä. Bazar. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Det sista livet. Suomentaja Jänis Louhivuori. 525 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Brodwick palasi sairaalaan jo seuraavana päivänä heidän ensi tapaamisestaan. Hänellä oli mukanaan paksu sopimuspinkka, jossa John vannoi valinneensa kohdemaan vapaasta tahdostaan ja että virasto oli  neuvonut häntä toisin. Pomossa ei näkynyt nöyryytyksen merkkejä. Ihmisen täytyi olla pinnaltaan teflonia pystyäkseen sinnittelemään FBI:n korkeissa stratosfääreissä. Häneen ei saanut tarttua likaa. Ja John tiesi, että Brodwickin silmissä siinteli haave kulmakonttorista Washingtonin toimistossa." (s. 96)

On aina kiinnostavaa aloittaa uusi dekkarisarja. Mohlinin & Nyströmin Viimeinen elämä aloittaa sarjan, jonka päähenkilönä on FBI-agentti John Adderley. Tämä sarjan ensimmäinen osa osoittautui hyväksi ja mukaansatempaavaksi lukukokemukseksi - kiitos hyvin rakennetun juonen ja kiinnostavien henkilöhahmojen. 

"Ilman Abaezea kaikki olisi päättynyt toisin." (s. 33)

Ruotsista kotoisin oleva John Adderley toimii Baltimoressa USA:ssa FBI-agenttina. Hän on soluttautunut nigerialaiseen Ganirun johtamaan äärettömän vaaralliseen huumeliigaan. Lähes vuoden ajan John on esiintynyt väärällä nimellä. "FBI oli kyhännyt hänelle henkilöllisyyden ja juuri sen sortin väkivaltaisen CV:n joka houkuttelisi Ganirun henkilöstöosastoa." (s. 34) Mutta nyt kaikki ei suju niin kuin pitäisi, Adderleyta uhkaa paljastuminen. Jos niin tapahtuisi, seurauksena olisi varma hengen lähtö. Mutta ei hän kuollut, vaan sen sijaan makaa sairaalasängyssä pahoin haavoittuneena. Samassa huoneessa makaa vielä pahemmin yhteenotossa haavoittunut Abaeze eli Trevor, joka hänkin on Johnin tietämättä soluttautuja. Ilman Abaezen heittäytymistä John olisi kuollut.

"Tällä kerralla sinun on pakko tulla kotiin." (s. 38)

On selvää, että Ganirun rikosliiga tekee kaikkensa löytääkseen Johnin ja Trevorin. Sen vuoksi miehien turvaksi tarvitaan todistajansuojeluohjelma. John haluaa lähteä takaisin Ruotsiin. FBI ei ole halukas suostumaan Johnin pyyntöön, mutta John on itsepäinen. John saa sairaalaan äidiltään kirjeen, jossa äiti pyytämällä pyytää poikaansa palaamaan heti kotiin. John pääsee takaisin Ruotsiin, nyt uudella nimellä Fredrik Adamsson. Samoin Trevor lähetetään jonnekin, paikkaan jota John ei saa tietää. Trevor toteaa: "Meistä tulee hyvin yksinäisiä, sinusta ja minusta." (s. 193) 

"Kolme ruutuneliötä, joista ensimmäiseen oli laitettu pukki." (s. 178)

Karlstadissa Ruotsissa on kymmenen vuotta sitten tapahtunut nuoren Emelien katoaminen. Tytön vanhemmat omistivat suuren muotifirman, jonka tytär olisi perinyt. Liittyykö katoamiseen huumeita tai väkivaltaa, sitä ei tiedetä. Mutta tyttöä ei koskaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä. Tytön katoaminen otetaan uudelleen tutkintaan. John on mukana yhtenä päätutkijoista. Lukija pääsee tutustumaan Karlstadin poliisitiimiin sekä kadonneen tytön perheeseen. Tapauksen selvittämiseen mahtuu monenlaisia yllättäviä käänteitä. Johtolankojakin saadaan, mutta useimmiten ne eivät johda mihinkään. Johnia mietityttää Emelien käsivarteen tatuoitu bucket list. Liittyykö se jollakin tavalla tytön katoamiseen? Loppuratkaisu on niin yllätyksellinen, että tuskin kukaan pystyy sitä arvaamaan.

Kirjan juoni on taitavasti rakennettu ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä kirjan viimeisille sivuille asti. Kirjan alku, kun John toimii Baltimoressa FBI:n agenttina, on todella kiinnostava. Siitä ajanjaksosta olisin mielelläni kuullut enemmänkin. Kirjan teksti etenee pakottomasti ja sujuvasti, vaikkakin olisin toivonut paikka paikoin hieman tiiviimpää kerrontaa. Tekstissä on mukana myös huumoria. Herkullinen kohtaus on mm. se, kuinka Johnin keittiöviikko poliisilaitoksella huipentui. 

Kirjan henkilögalleria on kaiken kaikkiaan kiinnostava. Henkilöitä ei ole liikaa, lukija ennättää hyvin tutustua kaikkiin juonen kannalta keskeisiin henkilöihin. Pidin John Adderleystä. Hän on taitava, älykäs ja ammattinsa hallitseva poliisi. Johnista välittyy inhimillisyys, mikä ilmenee erityisen hyvin hänen lämpimässä suhteessaan Trevoriin. John ajaa kalliilla autoilla ja pukeutuu tyylikkäästi. Hänen mielestään huolimattomuus pukeutumissa on "merkki itsekunnioituksen puutteesta - ja kuka tietää, mihin sellainen alamäki johtaisi? Ehkä hän katsoisi jonakin päivänä peiliin ja käsittäisi näyttävänsä samalta kuin kollegansa poliisiasemalla. Sinappitahroja housuissa ja kauhtunut pikeepaita." (s. 249)

Viihdyin hyvin tämän dekkariuutuuden seurassa. Odottelen kiinnostuneena jatkoa. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kupliva maailmani ja

tiistai 19. tammikuuta 2021

Anna Kortelaisen Tulirinta äänikirjana

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi. 2020. Lukija Simo Häkli. 9 t 49 min. Nextory.  

Albert Edelfelt (1854 -1905) ja Anna Elise "Ellan" de la Chapelle avioituivat vuonna 1888. Samana vuonna he saivat pojan, Erikin, joka jäi heidän ainoaksi lapsekseen. Keuhkotuberkuloosia sairastavalla Erikillä oli lyhyt elämä, hän kuoli ollessaan vain 21-vuotias. Erikin elämästä ei paljoa tiedetä. Googlenkin antama tieto on hyvin vähäistä. Albert Edelfeltin elämää hyvin tuntevana Anna Kortelainen kiinnostui Erikin elämästä, etsi saatavilla olevaa tietoa ja kirjoitti koskettavan, sujuvasanaisen ja kiinnostavan vähäiseen faktaan perustuvan fiktiivisen romaanin Erikistä.

Erikin nuoruus ajoittui sortokauden aikaan, jolloin Venäjä alkoi rajoittaa Suomen autonomiaa. Myös suomalaista kulttuuria haluttiin venäläistää. Varakkailla perheillä, kuten Erikin perheellä, ei ollut mitään hätää, heillä oli hyvät elinolosuhteet Suomessa 1900-luvun alussa, erityisesti silloin, jos he olivat pitäneet hyviä suhteita yllä Venäjän hoviin. Näin oli Adolf Edelfelt tehnyt. Hän sai mm. maalata Nikolai II:sta virallisen ja yksityisen muotokuvan. Tämä Venäjän hovin hännystely ei ollut mieleistä Erikille. Hän halusi vastustaa sortotoimenpiteitä ja lähti mukaan vastarintaliikkeeseen. Hän liittyi Verikoiriin, joka vastusti venäläistämistoimenpiteitä ja oli suurlakon aikana vuonna 1905 osallisena väkivaltarikoksiin, mm. muutamiin salamurhiin.  Mutta vaikka Erik ystävineen vaati venäläistämisen lopettamista, niin ei hän mikään tasa-arvon kannattaja ollut. Hän väheksyi naisten roolia vastarintaliikkeessä ja oli asenteiltaan varsin antisemitistinen.

Tuohon aikaan, 1900-luvun alussa, ei vielä ollut tuberkuloosirokotetta. Calmette-rokotteen keksi ranskalainen Pasteur-instituutissa työskennellyt Albert Calmette vuonna 1908. Tuberkuloosi teki Erikistä aika ajoin täysin toimintakyvyttömän, vaikka varmasti harva tuolloin sairastanut sai niin hyvää hoitoa. Erik vietti äitinsä kanssa pitkiä aikoja sairaaloissa ja lepokodeissa eri puolilla Eurooppaa. Mutta sairaudestaan huolimatta Erik halusi ylioppilaaksi tulon jälkeen lähteä opiskelemaan. Kohteeksi valikoitui Montpellierin yliopisto Ranskassa ja aineeksi kokeellinen sielutiede. Opintojen ohella Erik ystävystyi Lucin kanssa. Tämän viinitilallisen pojan opastuksella Erik oppi paljon viinitiloista ja yleensäkin viineistä ja ennen kaikkea viinikirvoista, jotka olivat tuhonneet lähes kaikki ranskalaiset viinitilat. Erik itsekin huomasi, että viinikirvoilla oli selkeä yhtymäkohta hänen sairauteensa. Molemmat olivat tappavia tauteja. 

Lukija jää miettimään Erikin kohtaloa. Kuolema korjasi hänet niin varhain, hän oli vain 21-vuotias. Mitä tästä nuorukaisesta olisikaan voinut tulla? Koko elämä olisi ollut vielä edessä. Lahjakkuutta ja rohkeutta sekä myös elämänhalua hänellä oli yllin kyllin. Kortelainen piirtää kiinnostavan kuvan nuoresta Erikistä. Erityisen kiinnostavana ja elävinä pidin kuvauksia Erikin opiskeluvuosista Ranskassa. Mutta sen sijaan vastarintaliikkeessä toiminen Helsingissä ei mielestäni ollut aivan uskottavaa. 

Viinikirvoista lukeminen oli kiinnostavaa. Ranskassa viinikirvat ovat todellakin olleet todellinen uhka viinitarhoille 1860-luvulla. Jokainen suomalainenkin puutarhaharrastaja tuntee ja tietää ruusujen ja marjapensaiden kirvat, jotka tuhoisuusasteeltaan eivät onneksi vedä vertoja Lucin kuvaamille kirvoille. Mutta itse kukin olemme kyllä sumuttaneet useammankin pullon mäntysuopasumutetta, nokkosvettä ja raparperivettä kirvojen tuhoksi, kuka huonommalla ja kuka paremmalla menestyksellä. 

Kiinnostavaa kyllä, että satuin lukemaan kaksi samantyyppistä kirjaa lähes peräkkäin. Ensin oli lukulistalla Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet (Bazar 2021) (linkki), joka käsittelee arkkitehti Wivi Lönnin elämää. Käsittelytapa on sama kuin tässäkin kirjassa, eli kirja on fiktiivinen faktaan perustuva kuvaus Wivi Lönnin elämästä. Molemmissa kirjoissa liikutaan 1900-luvun alun Suomessa, jolloin Erik oli aktiivinen sortotoimenpiteiden vastustaja, kun taas Lönn ei ollut juurikaan kiinnostunut yhteiskunnallisista tapahtumista.

Suosittelen tätä Kortelaisen Tulirintaa kiinnostavana lukukokemuksena. Kirja on väkevä ja koskettava lukukokemus. Pidin paljon Kortelaisen kauniista kielestä,  joka välittää elävästi aikakauden tunnelmaa. Kirja toimii hyvin äänikirjana, kiitoksen saa lukija Simo Häkli.

perjantai 15. tammikuuta 2021

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen.

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus. 2020. Kannen kuva Meeri Koutaniemi. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Valokuvat Meeri Koutaniemi ja Pakkasten kotialbumit. 426 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun ajatellaan suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuutena, inkeriläiset jäivät marginaaliin. Sen lisäksi että inkeriläisten asumista Suomessa pidettiin pitkään kiusallisena ulkopoliittisena kysymyksenä ja suoranaisena riskinä suhteessa Neuvostoliittoon, sotien jälkeen Suomessa riitti muutakin ajateltavaaa. Piti asuttaa neljäsataatuhatta siirtokarjalaista, saada kodit rintamalta palanneille ja maksaa sotakorvaukset. Yhteiskunta ponnisteli eteenpäin. Inkeriläiset jäivät ja jättäytyivät suomalaisen kollektiivisen tietoisuuden ulkopuolelle, omiin oloihinsa." (s. 193)

Santeri ja Lea Pakkanen, inkerinsuomalaiset isä ja tytär, totesivat, että heidän tietämyksensä omien vanhempiensa elämästä ja taustoista oli varsin hataraa. Olisi pitänyt olla aktiivinen ja kysellä vanhemmilta Neuvostoliitossa eletyistä vuosista. Nyt se oli liian myöhäistä, vanhemmat olivat jo kuolleet. Vaikkakaan ei ollut varmaa, olisivatko vanhemmat olleet halukkaita puhumaan kokemuksistaan. Oli monia niitä Neuvostoliitossa eläneitä, jotka eivät puhuneet, vaikka olisi kysyttykin. Taakkana olivat niin rankat vuodet, etteivät kaikki voineet niistä avautua. Ajateltiin, että pahat muistot unohtaa, jos niistä ei puhu. Mukana oli myös häpeää omasta kohtalosta. 

"Neuvostosotavangin "peruskohtalo": seitsemän vuoden vankileirituomio." (s. 66) 

Ennen toisen maailmansodan alkamista Lean isoisä Tuovi ja isoäiti Katri, molemmat inkerinsuomalaisia, olivat menneet naimisiin. Talvisodan aikana puna-armeija lähetti suomenkielentaitoisen Tuovin laskuvarjodesanttina Suomeen. Tuovi jäi kiinni ja hänet vangittiin Suomen puolella. Rangaistuksena oli teloitusmääräys. Mutta teloitusta ei pantu toimeen, koska talvisota loppui, ja Tuovi lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Puna-armeija katsoi, että vangiksi ei saanut jäädä ja siten seuraus oli selvä: Gulag-leiri. Tuovin kohdalla tuo vankileiri oli siperialainen kaupunki Norilsk, jossa vangit tekivät töitä nikkelikaivoksessa. Tuovi vapautui vuonna 1953 Stalinin kuoltua. Tuovi etsi vaimonsa Katrin ja heidän kaksi lastaan, ja perhe muutti takaisin Norilskiin. Lean äiti syntyi Norilskissa.

Tuovi ja Katri ennen sotaa. Kirjan kuvitusta.

"On hirveä häpeä, jos nämä asiat unohdetaan." (s. 89)

Myös Katri-mummo, kuten niin monet muutkin inkerinsuomalaiset, joutui Gulag-leirille. Hänen ja hänen kahden lapsensa kohtalona oli Tiksin satamakaupunki Jakutiassa. Rangaistus määrättiin elinikäiseksi. Vapautus tuli vuonna 1954 Stalinin kuoltua. Nikita Hruštšov nosti esiin Stalinin hirmuteot ja aloitti uhrien kunnianpalauttamisen eli rehabilitoinnin 1950-luvulla. Rehabilitointiin liittyi kiinnostava yksityiskohta: Venäjän suomalaisten rehabilitointi tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1993. Katri-mummon rehabilitointitodistus oli päivätty vuonna 1994.

Katrin rehabilitointitodistus, joka on päivätty jouluaattona 1994. Kirjan kuvitusta.

"Olisiko vastauksia vielä mahdollista löytää?" (s. 9)

Lea ja Santeri Pakkanen aloittivat vuonna 2017 kolmivuotisen tutkimusmatkansa vanhempiensa juurille. Tutkimusmatka ei rajoittunut pelkästään Inkeriin, vaan vanhempien elämä pakotti heidät tekemään hyvinkin pitkiä matkoja Venäjällä. Venäjän arkistot olivat sen verran auenneet, että tietoa, ainakin jotakin, saattoi saada Stalinin aikaisista Gulag-leireistä. Rinnatusten perhehistorian kanssa kirjassa kuvataan Inkerin historiaa aina 1600-luvulta saakka. Näin  lukija saa taustaa rankkaakin rankemmille toisen maailmansodan aikaisille tapahtumille. 

Karkotettujen Golgata-muistomerkin kappeli. Norilsk, kevät 2019. Kirjan kuvitusta.

"Mummon tarinalla alkaa olla jokin muoto." (s. 99)

Ensin isän ja tyttären matka suuntautui kohti Jakutiaa, Tiksin kaupunkiin. Kaupunki oli luotu edistämään Neuvostoliiton arktisten alueiden taloutta. Kaupungissa, jossa oli asukkaita 30 000, oli teollisuutta, armeijan tukikohta ja satama. Nyt asukasmäärä oli enää 4500. Teollisuus oli romahtanut. Kaupungissa haikailtiin kultaista neuvostoaikaa. "Talojen seiniin on kiinnitetty julisteita, joissa Stalin ja Lenin katsovat vierekkäin kaukaisuuteen. Niissä juhlistetaan vuonna 2017 vietettyä lokakuun vallankumouksen satavuotisjuhlaa. Yhden talon päätyyn on maalattu neljän kerroksen mitalta sirppiä ja vasaraa." (s. 87) Seuraava kohde oli Norilskin kaupunki. Se on huonojen kulkuyhteyksien päässä oleva paikkakunta, kuten monet Gulag-leireistä olivat. Vangit, mukaanlukien Lean isoisä Tuovi, työskentelivät nikkelikaivoksessa, jossa "työtä ohjaava periaate oli pakko ja työn motivaattorina hengissä selviytyminen." (s. 127) Norilskin jälkeen oli vuorossa tutummat maisemat eli matkustettiin Karjalaan, Tsalnan kylään, 23 kilometriä Petroskoista luoteeseen. Täällä Santeri on viettänyt lapsuutensa. Santeri muistelee lapsuuttaan ja siinä ohella avataan 1930-luvun Karjalan katkeraa historiaa, johon kuuluvat monet suomalaiset nimet, kuten esimerkiksi Edvard Gylling ja O.W. Kuusinen. Sittemmin ennen Suomeen muuttamistaan Santeri työskenteli mm. Punalipun päätoimittajana.
Lenajoki syksyllä 2018. Kirjan kuvitusta.

Isän ja tyttären tutkimusmatka inkeriläisyyteen ei ollut helppo. He joutuivat matkustamaan terrorin jäljillä kauas Siperiaan. Matka oli fyysisesti raskas, mutta niin se oli raskas myös henkisesti. Kunpa he olisivat tienneet, kunpa heille olisi kerrottu. Varmasti tieto olisi auttanut heitä ymmärtämään paremmin vanhempiaan ja inkeriläisyyttään.

Suomeen inkeriläisiä on tullut monessa vaiheessa. Toisen maailmansodan aikana Suomi ja Saksa pääsivät sopimukseen inkeriläisten siirrosta Suomeen vuosien 1942 ja 1943 vaihteessa. Tuolloin Suomeen saapui 63 000 inkeriläissiviiliä. Sodan päätyttyä inkeriläisillä oli mahdollisuus palata Neuvostoliittoon, ja niin teki noin 55 000 inkeriläistä. Monille paluu Neuvostoliittoon oli katkera pala. Palaajat eivät päässeet entisiin koteihinsa, vaan heidät karkotettiin kuka minnekin. Inkeriläisten uusi paluumuutto Suomeen alkoi sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto keväällä 1990 antoi lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää ulkosuomalaisina paluumuuttajina edellyttäen, että paluumuuttajan, toisen vanhemmista tai vähintään kahden isovanhemman täytyi olla kansallisuudeltaan suomalainen. Lisäksi vaatimuksena oli riittävä suomen kielen taito. Tämän myötä Suomeen muutti yli 30 000 inkerinsuomalaista.

Se tapahtui meille tarjoaa silmiä avaavaa luettavaa yhden  inkerinsuomalaisen suvun elämästä avaten samalla pienen inkeriläiskansan historiaa, sen riippuvuutta isosta naapurista ja pyrkimyksistä säilyttää oma identiteettinsä. Pidin kirjasta paljon. Vaikka kirjailijat kertovat omasta sukuhistoriastaan, he ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä ja kyenneet kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Kirja on samalla hyödyllinen ja tärkeä lisä Gulag-kirjallisuuteen ja se täydentää hyvin mm. Ville Ropposen & Ville-Juhani Sutisen kirjaa Luiden tie. Gulagin jäljillä (Like 2019) (linkki) Kiinnostavana koin myös isoisä Tuovin desantiksi lähettämisen. Tätä teemaa, puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtaloa talvisodan aikana, käsittelee Raija Ylönen-Peltonen kirjassaan "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? (Suomalaisen Kirjallisuuden seura 2020) (linkki). 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, ovathan sekä tytär että isä kirjoittamisen ammattilaisia. Pohdin kirjan luettuani, että hieman kansanomaisempi ote olisi keventänyt lukukokemusta. Kirjaa täydentää elävöittävästi erinomainen valokuvaliite, johon on koottu Meeri Koutaniemen kuvia sekä kuvia Pakkasten perhealbumista. Kirjaa täydentävät sukupuu, kartta sekä kattava lähdeluettelo. Se tapahtui meille on valittu Historian Ystäväin Liiton Vuoden historiateos -palkintoehdokkaaksi. Voittaja julkistetaan 6.2.2021.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Tom Clancy: Armoa tuntematta

Tom Clancy: Armoa tuntematta. WSOY. 1994.  Englanninkielinen alkuteos Without Remorse. Suomentaneet Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. 613 sivua.

Omasta hyllystä

"Kyllä se onnistuu. Taidot on tallella. Hän tunsi kuinka päättäväisyys voimistui. Ratkaisut oli tehty. Hän oli sitoutunut tehtäväänsä. Hänen ilmeensä jähmettyi. Hän ei enää pelännyt vaaroja vaan voittaisi ne." (s. 429)

Teknotrillerin isäksi kutsutun Tom Clancyn (1947-2013) kirja Armoa tuntematta ilmestyi suomeksi vuonna 1994 ja se on osa Jack Ryan -sarjaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Vietnamin sodan aikoihin 1970-luvun alkuun. Tapahtumapaikkana on Baltimore USA:ssa. Asevoimien erikoisjoukkojen ja Vietnamin sodan veteraani John Kelly, jonka Clancyn lukijat tuntevat koodinimellä John Clark, on menettänyt vaimonsa auto-onnettomuudessa. Sitten hän kohtaa Pamin, nuoren naisen, jonka kanssa John viihtyy ja ehkä hieman ihastuukin. Käy ilmi, että Pam on päässyt pakenemaan väkivaltaista parittajajengiä, joka on pitänyt Pamia ja muutamaa muuta nuorta naista vankinaan. Naisia on kerta kerran jälkeen huumattu ja raiskattu hyvin raa'alla tavalla. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään tuollaisesta, pohtii Kelly ja haluaa auttaa Pamia. Mutta niin vain käy, että halutessaan auttaa Pamia Kelly tekee pienen virheen, mikä koituu Pamin kohtaloksi. Myös Kelly pahoinpidellään. Selvittyään sairaalapedistä hän vannoo kostoa tekijöille ja tekee samalla päätöksen, että tekee kaikkensa, että saa muut tytöt vapautetuiksi. Sen hän tuntee olevansa velkaa Pamille.

Samanaikaisesti Pentagon suunnittelee AINAVIHANTA PUKSIPUU -operaatiota, jonka tavoitteena on pelastaa amerikkalainen vankiryhmä Pohjois-Vietnamin sotavankileiriltä. Kellyn osaamista tarvitaan tässäkin operaatiossa. Kelly on elämänsä aikana jo nähnyt ja kokenut paljon. Riittävästi, hän pohtii. Mutta nyt hän toteaa, että kaikkia maanpäällisen helvetin kauhuja hän ei ole vielä tuntenut - ei edes kauheimmissakaan painajaisissa. Nyt maanpäällinen helvetti tulee Kellylle tutuksi.

Kirjassa on useita juonirakenteita ja paljon henkilöitä. Lukija pääsee seuraamaan läheltä huumejengin toimintaa, jota johtaa Henry Tucker apunaan Tony Piaggi ja korruptoinut poliisi Max Charon. Samalla seurataan myös Yhdysvaltain ilmavoimien everstin Robin Zachariasin vangitsemista. Kesti aikansa ennen kuin hahmotin, kuka kukin on, onko hän rosvo vai hyvä ihminen, ja miten kaikki irralliset juonikuviot liittyvät toisiinsa. Mutta kyllä ne liittyivät, kaikki liittyi kaikkeen ja lopputuloksena on kiinnostava, koukuttava, jännittävä ja myös yllättävä trillerikokonaisuus. Kaiken pahuuden, rappion ja rikollisuuden joukkoon Clancy sekoittaa romantiikan ripauksia keventämään ilmapiiriä.
  

Kirjan asetelma on tuttua Clancya. Kunnon miehet ja naiset kamppailevat pahuutta ja rappiota vastaan. Onhan Kelly hieman liian kiiltokuvamaisen kaikenosaava amerikkalainen, mutta ei se ainakaan minua haitannut. Tom Clancy tunnetaan myyntilistojen valtiaana, jonka kirjoja on myyty kymmeniä miljoonia ympäri maailmaa, eikä häntä syyttä ole sanottu erääksi aikamme merkittävimmistä tarinankertojista. Monista hänen kirjoistaan on tehty myös elokuvia. Jack Ryan -sarjasta olin aiemmin lukenut Leijona ja hyeenat 1-2 - kirjat (WSOY 2001). Tästä Armoa tuntematta -kirjasta kiinnostuin huumeteeman vuoksi. Luin Kale Puonnin erinomaisen Milon (Bazar 2021), jonka aiheena on kansainvälisen huumekaupan rantautuminen Suomeen (linkki). Ja arvelin, että Clancyn kirja valaisisi amerikkalaista huumebisnestä. Sen se todellakin teki, niin raakaa, epähumaania, väkivaltaista ja julmaa huumemaailma on. Huumeiden takia ollaan valmiit tekemään mitä vain. Ihmiset ovat vain käyttötavaraa, tappaminen, vaikkapa hukuttamalla, on joskus arkista puuhaa. "Kaikilla ihmisilllä on käyttötarkoituksensa, Tucker tuumi sulkiessaan kylmälaukun. Ja rapujenkin täytyi saada syötävää." (s. 63) Uskon, että tapahtumat eivät ole pelkästään Clancyn mielikuvitusta, vaan pikemminkin kuvausta todellisesta maailmasta.

lauantai 9. tammikuuta 2021

Tikka & Nevala: Kielletyt leikit. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Atena. 2020. 260 sivua.

Omasta hyllystä 

"Suomen tanssikieltoa on pidetty poikkeuksellisena ilmiönä sotaakäyvässä maailmassa. Useassa yhteydessä esitetään, ettei vastaavaa täyskieltoa toteutettu missään muualla. Tanssimista kyllä rajoitettiin toisen maailmansodan aikana muun muassa Saksassa ja sen miehittämillä alueilla. Japani kielsi toisen maailmansodan aikana tanssimisen ilman tanssilupaa ravintoloilta ja tanssisaleilta, ja lisenssijärjestelmä oli voimassa aina 2010-luvulle saakka. Kirkollisina juhlapäivinä tanssia on rajoitettu myös rauhan aikana monissa maissa." (s. 9-10)

Sain joululahjaksi toivomani kirjan: Tikan ja Nevalan Kielletyt leikit, joka voitti Tieto-Finlandia-palkinnon viime vuonna. Kirjan aihe, tanssin kieltämisen historia Suomessa, on kiinnostava. Kirja lähtee liikkeelle jo viime vuosisadan lopusta, mutta pääpaino on toisen maailmansodan vuosissa. Tuolloin vuonna 1939 tanssitilaisuuksien järjestäminen kiellettiin Suomessa. On luonnollista, että tällaista suurta päätöstä ei tehdä hetken mielijohteesta eikä kieltoa voi laittaa vain sodan syyksi. Kyllä tanssin kieltämisen syntyhistoria juontaa juurensa jo 1800-luvun loppuvuosilta, jolloin tanssia vastustivat kiivaimmin raittiusliike ja kirkko. Uskonnollisissa kirjoituksissa tanssi luokiteltiin maallisiin paheisiin yhdessä korttipelien ja alkoholinkäytön kanssa. 

Kiinnostavaa on, että sisällissodan aikana tanssiin suhtautuminen vaihteli laidasta laitaan sekä punaisten että valkoisten keskuudessa. Molempien joukkojen keskuudessa oli niitä, jotka tanssivat ja yhtälailla myös niitä, jotka kielsivät tanssin. Sisällissodan jälkimainingeissa tanssista innostuttiin entistä enemmän ja 1920-luvun jälkipuoliskolla tanssitilaisuuksien määrä räjähti todelliseen kasvuun. Kaikkialla tanssittiin, niin ravintoloissa kuin urheiluseurojen, ammattiyhdistysten, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestämissä iltamissa. Yksi syy tanssiharrastuksen kasvuun oli uusi tanssikulttuuri, "jonka ilmentymäksi nousi termi jazz. Jazz merkitsi suomen kielessä 1920-luvulla monia asioita: tietyntyylistä tanssia ja tanssijoita, joskus jopa uusia paritansseja kokonaisuutena." (s. 51) 

Mutta rajoitteita oli tulossa. Evankelisluterilaisen kirkon yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1933 esitettiin huoli siveellisestä turmelusta ja rikollisuuden kasvusta. Tapainturmeluksesta käytiin kiivasta keskustelua, joka johti siihen, että tanssia alettiin rajoittaa 1930-luvun puolivälissä. Mentiin niin pitkälle, että jotkut kunnat määräsivät nurkkatanssikieltoja, kuten Viipuri, vaikka laulun sanojen mukaan Viipuri tunnettiin kaupunkina, "jossa tanssia sai siellä aina". (s. 105) Vain ensimmäiseen luokkaan kuuluville ravintoloille tanssi sallittiin kahdesti viikolla erillisluvalla. Myös Helsingissä lokakuun alusta alkaen 1935 tanssiminen kiellettiin kaikilta muilta paitsi neljältä ensimmäiseen luokkaan kuuluvalta ravintolalta (Grand, Kämp, Pörssiravintola ja Seurahuone) sekä yhdeltä kesäravintolalta (Kaisaniemi).

Toinen maailmansota toi tullessaan tanssikiellon. Valtioneuvoston asetuksella 7.12.1939 tanssiminen kiellettiin. Piti vakavoitua taisteluun, ei saanut ilotella. Tanssiminen oli kevytmielistä, seksuaalisviritteistä ja sankarivainajia häpäisevää. Tätä mieltä oli mm. Suomen vaikutusvaltaisin naisjärjestö Lotta Svärd. Lotat nousivatkin sota-aikana naisihanteeksi, "joka symboloi kansakunnan moraalista ryhtiä niin olemuksensa kuin työnsä kautta". (s. 74) Muita tilaisuuksia sai järjestää sotatoimialueen ulkopuolella. Tanssikieltoa lievennettiin välirauhan aikana, mutta kielto astui uudelleen voimaan jatkosodan alkaessa kesäkuun lopulla 1941. On kiinnostavaa verrata Suomen tanssikieltoa muihin sotaa käyviin maihin. Vastaava tanssikielto oli voimassa ainoastaan natsi-Saksassa, kun taas esimerkiksi Englannissa tanssimisessa ei nähty mitään pahaa. Päinvastoin. "Tanssimusiikki oli briteille yksi keino lisätä sotaakäyvän kansakunnan hyvinvointia, ja tämän hyvinvoinnin oleellinen osatekijä oli tanssiminen." (s. 128) Suomessa, missä tanssiminen ei ollut sallittua, tanssimisesta rangaistiin. On arvioitu, että noin 15 000 suomalaista rangaistiin tanssimisesta, suurin osa sakkoihin ja muutama peräti vankilaan. Kaksi henkilöä kuoli poliisiratsioissa. Mutta oli selvää, että kansa halusi tanssia kielloista huolimatta. Tanssittiin sellaisissa paikoissa, jotka olivat virkamiesten katseilta piilossa, esimerkiksi tasaisilla kankailla, kedoilla, heinäladoissa, tyhjissä parakeissa ja hylätyissä rakennuksissa. 

Vuodenvaihteessa 1944-1945 Sisäasiainministeriön asetus vapautti yleiset tanssit. Ja nyt suomalaiset tanssivat ja tanssivatkin toden teolla. Tanssitilaisuuksien määrän on arvioitu olleen vuosina 1945-1948 tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia.

Kirja oli kiinnostava lukukokemus. Tutkijat ovat löytäneet mielenkiintoisen aiheen, jota ei juuri ole aiemmin tutkittu.  Lähdeluettelo osoittaa, että kirjaa varten on tehty laajaa kartoitus- ja tutkimustyötä. Tutkittua tietoa elävöittävät harkitusti valitut valokuvat ja lehtien sitaatit, jotka lisäävät tekstin kiinnostavuutta ja luettavuutta. 

Finlandia-palkinnon tietokirjallisuuden esiraatiin vuonna 2020 kuuluivat Suomen musiikkikustantajat ry:n toiminnanjohtaja Jari Muikku, Aalto-yliopiston viestintäpäällikkö Riikka Haikarainen ja kirjallisuuden suomentaja Jaakko Kankaanpää. Voittajan valitsi Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Näin Razmyar kirjoitti: "Kirjan aihe sivuaa eräällä tapaa myös omaa elämääni. Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. On kiintoisaa havaita, kuinka kulttuurista riippumatta naisten moraali ja siveys ovat olleet julkisen keskustelun kohteena”.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Kale Puonti: Milo


Kale Puonti: Milo. Bazar. 2021. 269 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ulaj vain nauroi, käveli auton takaluukulle ja nosti asekassin maahan. Rama oli jo kantanut Zekajin kanssa monta muovikassillista elintarvikkeita sisälle mökkiin. Milo oli kieltänyt kaiken alkoholin operaation aikana, mutta huumeita heillä olisi kohta kilokaupalla, kunhan Milo ehtisi mökille. Muutama viiva kokaiinia ennan operaation alkua antaisi voittajafiiliksen. Hienoa, että kohta päästäisiin tositoimiin." (s. 106)

Kirjavuoteni on käynnistynyt mukavasti Bazarin kirjojen seurassa. Ja hyvää seuraa ne ovatkin olleet. Ensin Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet (linkki) ja nyt sitten Kale Puonnin Milo. Milo on toinen osa Puonnin Pasilan Myrkky -sarjaa. Ensimmäinen osa Manni (Bazar 2020) sai hyvää palautetta sekä kriitikoilta että bloggareilta minut mukaan lukien. Pidin kirjan temposta, ajankohtaisuudesta ja Puonnin napakasta kirjoitustyylistä (linkki).

Riihimäen vankila

Fatjon Milo on albaaninuorukainen, joka on lähetetty Suomeen hoitamaan huumekauppaa. Milolla ei ollut valinnanvaraa, asiasta päätti Milon setä Mujo Pollo, huumeimperiumin johtaja. Hollantilainen kukkarekka toi Suomeen huume-erät, jotka sisälsivät normihuumeita; kokaiinia, ekstaasia, amfetamiinia ja heroiinia. Milon tehtävänä oli löytää tukkumyyjät näille tuotteille. Apunaan hänellä oli maanmiehensä Rama ja Hasa. Ei Milo huumebisnestä kovin mielellään tehnyt. "Hänellä on selkeä tavoite pestä huumerahat puhtaaksi ja aloittaa jokin rehellinen liiketoiminta." (s. 63) Haaveet jäivät haaveiksi, kun Milo huono-onnisena jäi kiinni. Edessä oli pari vuotta vankilaa Riihimäellä ja sen jälkeen karkotus Suomesta. Lisäksi Milolle annettiin 15 vuoden maahantulokielto koko Schengen-alueelle. 

Mario Rossi

Kotona Albaniassa Milo ennättää jo kuvitella, että hän saisi jäädä kotimaahansa. Mutta setä määrää, mitä tehdään. Karkotuksista ei kannata välittää, siitä vaan uusi passi käteen ja paluu Suomeen  hoitamaan keskeneräisiä huumekauppoja - nyt italialaisena Mario Rossina. Helsingissä Milon, Raman ja Hasan kautta kulkee suuria määriä huumeita ja luonnollisesti myös paljon rahaa. Mutta aina löytyy niitä, jotka eivät maksa ajallaan. Seuraukset ovat ankarat, siitä myyjät pitävät huolen. 

Hotelli Glo

Eräänä perjantai-iltana Milo, Rama ja Hasa lähtevät viettämään ravintolailtaa. Tavoite on selvä, huumeiden myynti. Kaikki sujuu hyvin, kauppa käy, seuraa riittää. Mutta hotelli Glon sviitissä vietetty aamuyö saa traagisen lopun päättyen kahden nuoren heroiinikuolemaan.

Helsingin poliisin huumeyksikkö Pasilan Myrkky rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon johdolla tutkii huumekuolemia. Eräs Kaartamon alaisista on rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen, johon saimme tutustua jo sarjan ensimmäisessä osassa. Pesonen on hyvä poliisi, joka on saanut ratkaissuksi useita huumerikoksia, mutta Pesosen toimintatavat eivät ole poliisijohdolle mieleen. Pesonen joutuu kuulusteluihin, koska "KRP:n tarkkailuryhmä on todistetusti nähnyt Pesosen tapaavan lukuisia järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyviä henkilöitä sekä virka- että vapaa-ajallaan. Kyseisillä henkilöillä on merkittävä asema rikollisjärjestöissä. Pesonen ei ole saanut tapaamisten edellyttämää tiedottajatoimintakoulutusta, eikä hän ole raportoinut tapaamisista esimiehilleen. Pesosta on jo aiemmin huomautettu asiasta." (s. 39) Tämän vuoksi Kaartamo ei voi toistaiseksi antaa Pesosen osallistua poliisitoimintaan, ja siksipä Pesonen laitetaan vastaamaan kansalaisten kysymyksiin poliisin valtakunnallisessa neuvontapuhelinpalvelussa. Mielellään Pesonen ei neuvontaan mene. Toteaa vain, että "No mennään sit saatana." (s. 47) Mutta muutaman päivän päästä Pesonen huomaa tykkäävänsä tästä leppoisasta hommasta. Hän on hyvä  höpöttelemään vieraiden ihmisten kanssa.

Loppi ja Pasila

Heroiinikuolemia tutkitaan. Niistä avautuu vinkkejä huumekauppaan. Albanialaiset nuoret miehet toteavat, että nyt on tosi kyseessä ja nyt täytyy tehdä jotakin. Kutsutaan maanmiehiä apuun Ruotsista. Ja sitten alkaa tapahtua. Sitten mennään ja lujaa mennäänkin. Ensin tuntuu, että mennäänkö liiankin lujaa, meneekö peräti överiksi. Mutta ei mene överiksi, vaan rikollisten ja poliisien toimista kehittyy jännittävä ja niin koukuttava tapahtumasarja, jonka seuraamista ei mitenkään malta jättää kesken. Kekseliäiden ja ammattitaitoisten rikollisten kanssa poliisi ei pääse helpolla.

Pidin kirjasta. Kirjan koukuttava juoni vei minut täysin mukanaan. Kirjaa on helppo lukea, se etenee kronologisesti, luvut ovat lyhyitä, dialogi on luontevaa ja kieli napakkaa. Puonnilla on yli 30 vuoden poliisikokemus Helsingin poliisin huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnasta. Puonti siis tuntee huumemaailman toimintatavat, ja se tekee kirjasta realistisen ja vakuuttavan lukukokemuksen. Pidin myös siitä, että kirjassa kuvataan tasapuolisesti sekä rikollisten että poliisin toimintaa. Oli kiinnostavaa seurata alabaaninuorukaisten jättirikoksen suunnittelua ja toteutusta ja toisaalta myös sitä, miten poliisi valmistautuu ja toteuttaa todella ison, pari sataa poliisia vaativan, operaation.

Ensimmäisessä sarjan osassa lukijaa vaivasi kirjan suuri henkilömäärä. Nyt kirjan henkilömäärä tuntuu kohtuullisemmalta, vaikka poliisinimiä - Koski, Raiski, Haapala, Ollila, Tarkka, Kurki - vilahteleekin runsaasti. Pesonen on ainoa poliisi, jonka yksityiselämää lukija pääsee kurkistamaan. Parhainta mielestäni oli, että Pesoselle tuli uuden naisystävän myötä uusi harrastus: tanssi.  

Kirjan plussana on tapahtumien ajankohtaisuus. Puonti nostaa esille erityisesti kaksi haastetta huumeisiin liittyen.  Huumeita käytetään yhä enemmän ja erityisesti nuorten suhtautuminen huumeisiin on yhä myönteisempää. Toisena haasteena on huumekaupan kansainvälistyminen. Totuus on, että monikansallinen huumekauppa jatkaa kulkuaan myös Suomessa. Siihen päätelmään johdattaa jo tämän kirjan loppuratkaisukin. Mielenkiinnolla odotan sarjan seuraavaa osaa, joka ilmestyy ensi syksynä. 

Milon ilmestymisajankohta on 7.1.2021. Kirja on luettu myös Kirsin kirjanurkka -blogissa. 

Kirjahyllyn aarteet 2 -haaste

Osallistuin Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen. Haaste päättyi 5.1.2021. Viime vuonna luin kaikkiaan 128 kirjaa, joista 20 oli omasta hyllystä. Loput kirjat olivat kirjastolainoja tai arvostelukappaleita.

Tässä ovat kirjahyllystä lukemani kirjat aakkosjärjestyksessä. Postaus löytyy nimen takaa. Löytyisikö sinulle tästä lukuvinkkejä?

Dalton Trent: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. HarperCollins. 2019.
Dicker Joel: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016.
Engman Pascal: Patriootit. WSOY 2019.
Farah Nura: Aurinkotyttö. Otava. 2019.
Grisham John: Tilinteko. WSOY. 2019.

Havaste Paula: Vierashuoneet. Gummerus. 2019.
Hiltunen Pekka: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019.
Hirvisaari Laila: Myrskyn edellä. Otava. 2006.
Koop Volker: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019.
Köngäs Heidi: Dora, Dora. Otava. 2012. Ei postausta

Lagerkrantz David: Tyttö joka eli kahdesti. WSOY. 2019.
Linna-Aho Anna-Kaisa: Paperijoutsen. Otava. 2019.Morton Kate: Salaisuuden kantaja. Bazar. 2016.
Lemaitre Pierre: Tulen varjot. Minerva. 2018.
Pakkanen Outi: Macbeth on kuollut. Otava. 1999.

Päätalo Kalle: Huonemiehen poika. Iijoki I. Gummerus. 2014. (1971).
Päätalo Kalle: Ihmisiä telineillä. Gummerus. 2019. (1958)
Rudberg Denise: Neljä kertaa kosto. Into. 2018.
Swärd Anne: Vera. Otavan kirjasto. 2018.
Williams John: Stoner. Bazar. 2015.
 
Näistä dekkareista pidin erityisesti: Engmanin Patriootit, Grishamin Tilinteko ja Rudbergin Neljä kertaa kosto. Kaunon puolelta Linna-Ahon Paperijoutsen ja Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä olivat suosikkejani.

Kiitos Mai haasteen järjestämisestä!

Hyvää loppiaista!

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 2021. 382 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

"Hän yrittää kuvitella itsensä lapsikatraan keskelle, mutta vaikka hän kuinka yrittää, hän näkee ennemmin itsensä piirustuspöydän päälle kumartuneena, kynä kädessään. Se kuva on lähempänä hänen sydäntään, siitä kuvasta hän tunnistaa itsensä, toinen tuntuu kaukaiselta. Ehkä joskus, ehkä joskus myöhemmin, mutta ei nyt." (s. 31)

Oli hienoa aloittaa uusi vuosi mieleenpainuvalla, kiinnostavalla ja kauniilla teoksella. Jo kirjan runollinen nimi Valosta rakentuvat huoneet sekä kaunis kansi houkuttelevat tarttumaan kirjaan. 

Kirja on faktaan perustuva fiktiivinen elämäkerta Wivi Lönnistä (1872-1966), merkittävästä suomalaisesta arkkitehdistä, jota voidaan pitää naisarkkitehtikunnan uranuurtajana. Pienestä pitäen Wivi rakasti piirtämistä ja haaveili jo varhain arkkitehdin urasta. Esikuvana Wivillä oli Signe Hornberg, ensimmäinen arkkitehdin tutkinnon suorittanut nainen. Wivin ollessa 16-vuotias isä kuoli. Wivi painoi mieleensä isän sanat: "Kultainen Wivi. Elä hyvä elämä, sellainen kuin itse haluat." (s. 25) Isän kuoltua äiti jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Perheen taloudellinen tilanne ei ollut vakaa, mutta ymmärtäväinen äiti innosti ja kannusti tytärtään opiskelemaan. Ja niin kävi, aina ne opiskelurahat jostakin löytyivät. Niin Wivin tie kulki Tampereen teollisuuskoulun kautta Polyteknilliseen opistoon (nykyisin Aalto-yliopisto). Opiskelukavereina oli useita maineikkaita arkkitehtejä, mm. Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen. 

"Ensin hän ajattelee, sitten hän piirtää." (s. 92)

Valmistuttuaan Wivi koki, että tie merkittävien arkkitehtien joukkoon ei ollut helppo. Hän sai uralleen hyvän alun, kun hän voitti Tampereen Suomalaisen tyttökoulun suunnittelutyön v. 1902. Suomenkielisten Teknikkojen Seuran kirjelmässä todettiin: "naiskädestä lähteneenä tuottaa rakentajalleen neiti Vivi Lönn'ille ehdotonta kunniaa". Ensin lausunto ilahdutti Wiviä, sitten se suututti, koska "lausuntoon sisältyi se ennakko-odotus, että naiskäsi ei lähtökohtaisesti osaisi piirtää mitään - ei  ainakaan yhtä hyvin kuin mieskäsi." (s. 67)  Työtä piti tehdä paljon, sen Wivi tiesi. Miesarkkitehtien maailmassa Wivi sai kokea vähättelyä ja siksi piti yrittää entistä enemmän. Suunnittelutöitä tuli lisää, niin paljon, että Wivin oli perustettava oma toimisto. Itse asiassa Wivi olikin ensimmäinen oman arkkitehtitoimiston perustanut nainen. Wivin suunnittelemia rakennuksia nousi suomalaisiin kaupunkeihin, mm. Aleksanterin koulu ja keskuspaloasema Tampereelle, Ebeneser-lastentarhaseminaari Helsinkiin ja kansakoulu Jyväskylään. Miesarkkitehdit olivat Wivin kilpailijoita, mutta onneksi oli Armas Lindgren, läheinen ystävä jo opiskeluajoilta ja nyt myös työtoveri, jonka kanssa Wivi suunnitteli mm. Tallinnan Estonia-teatterin.  

"Eikö valo ole kaiken alku." (s. 64)

Wivi Lönn tuli tunnetuksi erityisesti koulujen suunnittelijana. Hänen käytännölliset ja yksinkertaiset ratkaisut olivat toimivia nimenomaan koulurakennuksissa. Hänet tunnettiin taloudellisena arkkitehtinä. Moniin hänen suunnittelemiin rakennuksiin kuului torni ja kauniita koristepäätyjä.  Wivin suunnittelun lähtökohtana oli valo. Aivan kuten kirjan nimikin sanoo, huoneet syntyvät valosta. "Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten saisi sen tunkeutumaan mahdollisimman syvlle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät." (s. 104)

"Tämän Hannan Wivi tunsi hyvin: innostuneen, energisen ja impulsiivisen." (s. 314)

Wivi oli niin omistautunut työlleen, että perheen perustamista hän ei edes ajatellut. Ei hänellä sellaiseen olisi ollut aikaa. Mutta onneksi sattuma toi Wivin elämään naisen, ihanan ja räiskyvän Hanna Parviaisen. Hannasta tuli sittemmin ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos Suomessa. Wivi ja Hanna matkustivat paljon yhdessä, ulkomailla oli hyvä olla piilossa katseilta. Niin kauan kuin äiti oli elossa, Wivillä oli syy asua omassa asunnossa yhdessä äidin kanssa. Kun äiti kuoli, Wivi vielä mietti. "Mitä tämä asia oikeastaan kenellekään edes kuuluu, eivät he ole tilivelvollisia kenellekään motiiveistaan tai tunteistaan. Ja nyt on oikea aika, kun äitikin on kuollut ja hän saattaa vihdoin tehdä oman mielensä mukaan. Tämän kaiken hän tietää ja silti häntä arveluttaa." (s. 302)

Pidin kirjasta monesta syystä. Kirja on kiinnostava kuvaus määrätietoisesta ja lahjakkaasta Wivi Lönnistä, joka yksityiselämässään osoittautui hyvin herkäksi persoonaksi. Mutta kyllä Wivistä räväkkyyttäkin löytyi. Hän rohkeni pukeutua pitkiin housuihin. Sehän oli monen mielestä täysin sopimatonta. Sitä paheksui pappikin sunnuntain saarnassaan julistaessaan "nyt on synti tullut tähänkin pitäjään, sillä nainen ajaa polkupyörällä housuihin puettuna." (s. 96) 

Pidän faktaan perustuvista fiktiivisistä tarinoista yleensäkin. Niin tästäkin. Wivi ihmisenä, Wivin tunnetilat, haaveet, unelmat, huolen ja ahdistuksen aiheet ja myös Hannan kanssa kokemat onnellisuuden hetket yhdistyvät luontevasti Wivin elämän faktoihin. Pirkko Soinisen teksti on kiehtovaa ja runollisen kaunista. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tarkoin paneutunut Wivin taustoihin. Sen osoittaa jo kirjan laaja lähdeluettelo. Vaikka kyseessä ei olekaan tietokirja, sain paljon lisätietoa tästä merkittävästä ja kiinnostavasta naisarkkitehdistä, jonka kädenjälkiä voimme vielä tänä päivänä ihailla monilla paikkakunnilla.

Tampereen Aleksanterin koulu. Wivi Lönn. V. 1904. Wikipedia.

Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Kirja on luettu myös Luetut kirjat -blogissa.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Vuoden 2020 parhaat lukukokemukset


Hyvää vuoden 2021 ensimmäistä päivää! 

On vuoden 2021 ensimmäinen päivä ja on aika tehdä yhteenveto menneestä kirjavuodesta. Kirjojen ja lukemisen suhteen vuosi oli hyvä. Luin 128 kirjaa. Lienee ennätykseni. Määrä on hyvä siinäkin mielessä, että teimme tässä syksyllä ison muuton, joka asunnon myynteineen ja ostoineen vaati tunnin jos toisenkin. 

Kaikki kuvat ovat Raumalta, uudelta kotipaikkakunnaltamme.  

Olen valinnut viisi mieluisinta lukukokemusta näistä kategorioista: kotimainen kauno, käännetty kauno, dekkarit ja trillerit sekä tietokirjat. Paremmuusjärjestystä ei ole. Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kyseisestä kirjasta. 



Kotimainen kauno:

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevätAtena. 2020.
Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020. 
Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos. 2020. 
Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Gummerus. 2019.
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017.

Käännetty kauno:

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020. 
Marie Benedict: Rouva EinsteinSitruuna kustannus. 2020.
Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020.
Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. 
Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun. Sitruuna kustannus. 2020.

Dekkarit ja trillerit:

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo. Minerva. 2020.
Suvi Piiroinen: Routamorsian. Myllylahti. 2020. 
Pascal Engman: Patriootit. WSOY. 2019.
Kale Puonti: Manni. Bazar. 2020.
Pekka HyytiRuumiinpuntari. Myllylahti. 2020.

Tietokirjat:

Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020. 
James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena. 2020.
Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva. 2020.
Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019.
Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020.

Valinta ei ollut helppoa. Suurin tunko tänä vuonna oli ulkomaiseen kaunoon. Siitä listasta jäi pois monta todella hyvää kirjaa.

Olen osallistunut kahteen haasteeseen. Jokken rauhan haasteeseen: The Second World War ja Main haasteeseen Kirjahyllyn aarteet 2. Tästä linkistä löytyvät näissä haasteissa lukemani kirjat. Molemmat  olivat todella kivoja haasteita, kiitos järjestäjille.  


Vanhaa Raumaa


Vanhaa Raumaa tämäkin

Hyvää ja antoisaa lukuvuotta 2021!