Huhtikuun kuulumiset

Kirjat kuuluivat huhtikuun koronakuukauteeni. Loppupuolella huhtikuuta pääsin onneksi pihatöihin. Siinäpä se huhtikuu olikin. 

Viikolla kävimme tarkkailemassa kevään merkkejä Tuupovaaran Öllölässä. Paljon oli vielä lunta, mutta kevättä kohti toki mennään.

Tuupovaaran Öllölästä Koskenniskan myllyltä

Huhtikuussa tuli luettua/kuunneltua peräti 15 kirjaa. Se on ennätykseni. Siihen on yksi syy: korona. Eli onneksi on kirjat!

Kotimainen kauno:

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen.  Otava. 2019.
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. Äänikirja.
Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2012. (ei postausta)

Kotimaiset dekkarit:

Outi Hongisto: Veljet Amir. Myllylahti. 2020.
Tero Somppi: Katedraalimurhat. Myllylahti. 2019.
Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019.

Ulkomainen kauno:

John Grisham: Tilinteko. WSOY. 2019. 
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020.
Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6. Sitruuna. 2020.
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta. Siltala. 2019. Äänikirja.
Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co. 2018. Äänikirja. (ei postausta)

Ulkomaiset dekkarit:

Pascal Engman: Polttava maa. WSOY. 2020.
Camilla Sten: Kadonnut kylä. Bazar. 2020.

Tietokirjat:

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019.
Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinko Kustannus. 2020.

Oli ilo lukea todella hyviä kirjoja. Jos otan joka ryhmästä yhden tosi hyvän, niin lista olisi tällainen:

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. Äänikirja.
Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019.
Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020.
Pascal Engman: Polttava maa. WSOY. 2020.
Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019.

Puutarhatyöt jatkuvat kera äänikirjojen. 

Hyvää vappua!

Lena Andersson puutarhatöitä vauhdittamassa

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta. Siltala. 2019. (kirja 2014).  Suomentanut Sanna Manninen. Lukija Anna Saksman. 4:57:55.

Vaara-kirjastot

Anderssonin Omavaltaista menettelyä sai Ruotsissa August-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2015. Siitä tuli menestys myös Suomessa, ainakin päätellen tuon vuoden ylistävistä arvosteluista ja blogipostauksista. Itseltäni tämä kirja oli mennyt aivan ohitse. Siksipä otin Anderssonin seurakseni ruusupensaiden leikkaamiseen. 

Pääosassa on Ester Nilsson, 31-vuotias esseisti ja runoilija. Ester elää ihan tavallista elämää turvallisessa parisuhteessa. Hän on freelancer ja kun hänelle tarjotaan seminaariesitelmän pitämistä kuvataiteilija Hugo Raskin taiteesta, hän ottaa tehtävän ilomielin vastaan. Jo esitelmää tekiessään Esteristä tuntuu, että hän on rakastunut tai ainakin ihastunut Hugoon. Ester pitää esitelmän, ja Hugo kertoo pitäneensä esitelmästä. Esterin ilo on suuri, kun Hugo pyytää häntä ravintolaillalliselle. Seuraa uusia ravintolaillallisia älykkäine keskusteluineen. Sitten se onkin menoa - Ester tuntee suurta rakkautta Hugoa kohtaan. Tunne on niin voimakas, että hän katsoo, ettei voi enää elää parisuhteessa. Hän irrottautuu suhteestaan, muuttaa äidin luo ja myöhemmin kaupungin vuokra-asuntoon. 

Ester kaipaa fyysistä läheisyyttä Hugon kanssa. Koska Hugon työhuoneella on jatkuvasti apulaisia ja hännystelijöitä, Ester kutsuu Hugon omaan asuntoonsa. Kasvissyöjä Ester valmistaa kana-aterian, Hugo tuo tullessaan tuolin ja polttaa viisi savuketta. Sitten he rakastelevat. Seuraa vielä pari yhteistä yötä. Nyt kaikki onkin selvää. Heillä on rakkaussuhde, niin Ester ajattelee. Esterin maailmassa ei enää ole mitään muuta kuin Hugo, hän ei pysty keskittymään työhönsä, hän vain odottaa Hugon yhteydenottoa. Ester päättää, että hän itse ei soita, ei soita, ei soita. Mutta kuitenkin hän soittaa. Kerran, toisen ja kolmannenkin kerran. Mutta Hugo ei vastaa. Joskus Hugo vastaa ja selittää. Esterille pienikin myönteinen vihje merkitsee lupausta. Mutta yhteisiä öitä ei enää tule, ravintolaillallisetkin harvenevat. 

Järki katoaa

Kirja on otsikon mukaisesti romaani rakkaudesta. Kyllä, mutta rakkaus on vain Esterin rakkautta Hugoa kohtaan. Esterille rakkaus on mieletöntä ja huumaavaa, Ester on valmis mihin vain saadakseen huomiota Hugolta. Hugosta tulee Esterille pakkomielle. Ester pettää itseään tullakseen rakastetuksi ja yhä uudestaan ja uudestaan jaksaa ylläpitää toivoa. Näinkö sokeaa on rakkaus?

Tällainen oli tämä "rakkaustarina". Mikään nautinto tämä kirja ei minulle ollut. Minua tämä tarina ei satuttanut, ei herkistänyt, ei ihastuttanut, vaikkakin Andersson osaa kirjoittaa todella taitavasti. En ymmärtänyt Esteriä, olin raivoissani hänelle, ärsyynnyin hänen käyttäytymisestään. Teki mieli läpsäistä ja todeta, että tule toki järkiisi tyttö-kulta. Mutta vei kauan aikaa - yli vuoden - kunnes Ester tuli järkiinsä.

En jaksanut myöskään innostua Esterin filosofisista pohdinnoista, joita en aina edes ymmärtänyt. Ester pohtii ihmisen dilemmaa hieman vaikeatajuisesti. Tässä kohtaa piti pysäyttää piikikkäiden ruusupensaan oksien leikkaaminen, etsiä kiireesti kynä ja lehtiö esille ja kirjoittaa muistiin.”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma." 

Mutta niin tulivat ruusupensaat leikatuiksi. 

Kirjasta on postattu hyvin monissa blogeissa ja lähes poikkeuksetta kirjasta on pidetty.

JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään kuuntelukirjana

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. Romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY. 2017. (kirja 2015.) Lukija Jukka Peltola. 8:54:00.

Vaara-kirjastot

Puutarhakausi on alkanut! Lumet ovat lähestulkoon sulaneet pihastamme, aurinko paistaa ja maa alkaa kuivua. Kevätkukat kukkivat. Siispä kuokka käteen, luurit korville ja sitten töihin. 🌷

Pidin JP Koskisen kirjasta Tulisiipi (Like, 2019) (linkki) todella paljon, jopa niin, että Tulisiipi sijoittui listallani viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi teokseksi. Ja olihan Tulisiipi myös viime vuoden Finlandia-ehdokkaana. Samoin pidin Koskisen kirjasta Ystäväni Rasputin (WSOY, 2013).

Kuinka sydän pysäytetään julkistettiin talvisodan päättymisen 75-vuotispäivänä 13.3.2015. Kirja kuvaa ajanjaksoa sisällissodan jälkimainingeista talvisotaan asti eli julkistamispäivä oli ajatuksella valittu.

Valdemar Viktor Stendahl oli sotinut tsaarin sotavoimissa yhdessä Mannerheimin kanssa. Tsaarin kukistuttua Stendahl haluaa jatkaa sotimista. Hän siirtyy punaisten riveihin neuvostovallan palvelukseen. Samalla hän hylkää perheensä, Helsingissä asuvat äidin ja neljä lasta. Perhe joutuu Suomenlinnan punavankileirille, mutta heidät kuitenkin vapautetaan Mannerheimin käskyllä.  Juholle, perheen vanhimmalle lapselle, lankeaa iso vastuu perheen toimeentulosta. Juhoa, isänsä tavoin, kiinnostaa sotilasura. Muistissa ovat isän spartalaiskertomukset, jotka ovat juurtuneet voimakkaasti Juhon mieleen.

Juhon sukunimi muuttuu Kivilaaksoksi. Hän on 30-luvulla Mannerheimin palveluksessa diplomaattina ja apulaisena, joka lähetetään sinne, missä tarvitaan korvia kuuntelemaan. Kielitaitoisena Juho sopii tehtävään hyvin. Neuvottelemaankin Juho pystyy. Hän osaa olla ovela, jopa häikäilemätön, hän osaa muuntautua tilanteen mukaan. Rohkeasti hän astuu suuriin saappaisiin, kun Mannerheim lähettää hänet neuvottelumatkoille Berliiniin ja Moskovaan. Juho uskoo rauhaan viimeiseen asti. Mutta talvisota syttyy. On itsestään selvää, että Juho lähtee sotimaan. Sotaa ja rintamaolosuhteita kuvataan kirjassa hyvin realistisella otteella. Sodan järjettömyys ja raakuus heijastuvat taistelujen kuvauksissa. 

Tiedämme ja tunnemme 30-luvun historian tapahtumat. Koskinen on yhdistänyt taitavasti fiktiivista aineistoa historialliseen todellisuuteen. Tapaamme useita henkilöitä, jotka ovat tunnettuja historiallisia henkilöitä. Mainittakoon heistä vaikkapa Pontus Artti, Artturi Vuorimaa, Aimo L. Lahti, A.F. Airo ja Arvo Poika Tuominen. Ja onpa mukana myös legendaarinen "Marokon kauhu" Aarne Juutilainen. Välillä tuli tunne, että olen lukemassa tietokirjaa ja pitipä kerran googlettaa jopa Juho Kivilaakso. 

Tämä kirja osoittaa, kuten aiemmat lukemani Tulisiipi ja Ystäväni Rasputin, että Koskinen on historiallisten tapahtumien taidokas tulkitsija. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kuvauksen mukaan kyseessä on sota- ja rakkausromaani. Sotakirja tämä ilman muuta on. Rakkausromaanikin kyllä, mutta Juhon rakkauden kohde ei ole pelkästään lapsuudenystävä Laura, joka touhuaa asekaupan parissa ja jonka tavoitteena on saada yhä vain lisää rahaa, eikä myöskään amerikkalainen reportteriführeriksi itseään kutsuva Vera. Yhtä lailla Juhon rakkaus suuntautuu isään, tuohon punaisten puolelle loikanneeseen sotilaaseen. Suurin Juhon rakkauksista lienee sota.    

Odotin paljon tältä kirjalta. Lukemisen jälkeen tuli tunne, että sain paljon enemmän. Kirja on taitava historiallinen kuvaus yhden miehen elämästä ja 30-luvun politiikasta. Koskinen todellakin näyttää, kuinka sydän pysäytetään. 

Hyvällä äänikirjalla on hyvä lukija. Kiitos Jukka Peltola.

Pekka Hiltusen Syvyys, Studio-sarjan neljäs osa

Pekka Hiltunen: Syvyys. Studio-sarja. WSOY. 2019. Kansi: Sami Saramäki. 374 sivua.

Omasta hyllystä

"Lia ei tiennyt, montako sataa kertaa oli astunut tähän paikkaan, mutta aina sillä oli samanlainen vaikutus. Studio oli suuri huoneisto korkean toimistotalon viidennessä kerroksessa Banksidessa, näköetäisyydellä Thamesista. Se sijaitsi Park Streetillä, aivan Lontoon ytimessä, ja silti sen sisällä tuntui kuin olisi suojassa kaikelta, hiukan irrallaan valtavan kaupungin humusta." (s. 20)

Pekka Hiltusen Syvyys jatkaa vuonna 2011 alkanutta Studio-sarjaa. Tätä ennen sarjassa on ilmestynyt kolme osaa: Vilpittömästi sinun (WSOY, 2011), Sysipimeä (WSOY, 2012) ja Varo minua (WSOY, 2015). Viaplayn tv-sarja Cold Courage, joka perustuu Studio-kirjoihin, saa ensi-iltansa toukokuussa 2020.

Syvyys-osan päähenkilöinä ovat edellisten kirjojen tavoin Lontoossa asuvat suomalaisnaiset Lia ja Mari. Lian varsinainen työ on Level-lehdessä. Hän pitää työstään, vaikkakin lehtityön haasteellisuus on vähentynyt aikakausilehdistön siirryttyä yhä enemmän internetin hyödyntämiseen. Oman työnsä ohella Lia on mukana Marin johtaman Studion toiminnassa. Studiossa toteutetaan Marin johdolla kulissien takaisia salaisia tehtäviä. Marin työporukkaan kuuluvat Lian ohella Rolo, Rico, Paddy, Maggie ja herra Vong, kaikki todellisia oman alansa ammattilaisia. Eikä sovi myöskään unohtaa suloista, kaikkien rakastamaa Gro-koiraa. 

Julmaa ja epäinhimillistä

Espanjan Extramadurassa toimii kaivos, jossa työskennellään epäinhimillisissä olosuhteissa. Tehtaan johto houkuttelee afrikkalaisia kaivokseen töihin. Työntekijöille ei makseta luvattuja palkkoja. Heidät pakotetaan epäinhimillisiin orjuutta muistuttaviin työolosuhteisiin. "Heillä ei ollut mitään oikeuksia, eikä heitä päästetä lähtemään pois. Työt tehdään vanhanaikaisilla menetelmillä, romukoneilla. Siellä ei ole työsuojelua. Heillä ei ole minkäänlaista sairausturvaa - jos he loukkaantuvat kaivoksissa, he jäävät vain toisten työläisten avun varaan." (s. 40) Nyt Studion toimesta kaivokselta salakuljetetaan Lontooseen neljä hengenvaarassa olevaa miestä. Mutta matka Espanjasta salaa Englantiin ei ole helppo, varsinkin kun heitä varjostaa El Pico, tappamisen ammattilainen. Haaste on suuri, ja siksi Mari pohtii: "Hän ja Studio ovat pystyneet vuosien varrella niin moneen operaatioon - mutta voi olla ratkaiseva virhe olettaa, että he kykenisivät niihin jatkuvasti." (s. 167)

"Mihin kaikkeen Mari oli heitä johdattamassa?" (s. 74)

Lukija joutuu mukaan jännittäviin tapahtumiin, kun vaihe vaiheelta selviää, keitä nämä Espanjasta tuodut miehet ovat ja miksi heidät halutaan tuoda Englantiin. Samalla avautuu tapahtumien yhteys Marin rankkaan lapsuuteen. Lia puolestaan huomaa ajattelevansa, että "Marin ja Studion ansiosta Liasta oli tullut vahvempi ihminen. Hän oli joutunut kokemaan ahdistavia asioita mutta oli kiistatta nyt myös voimakkaampi." (s. 74) Ja nyt Lia todellakin osoittaa rohkeutensa antamalla oman panoksensa kaivostyöläisten asian eteenpäin viemiseksi.

Olen pitänyt kaikista Studio-kirjoista ja niin pidin tästäkin. Tarina on yllätyksellinen ja jännitys tiivistyy loppua kohti. Pidän tavasta, kuinka Hiltunen valmistelee ratkaisevia lopputapahtumia, vaikkakin tässä kirjassa tapahtumia valmistellaan vähän turhankin pitkästi. Jokainen Hiltusen kirjoista käsittelee jotakin yhteiskunnallisesti tärkeää teemaa. Niin tämäkin. Orjatyövoiman käyttö ei suinkaan ole vierasta todellisuutta tänäkään päivänä. 

Pidän siitä, että kirjojen tapahtumat sijoittuvat konkreettisiin, todellisiin paikkoihin. Lukiessani ensimmäistä osaa Vilpittömästi sinun seurasin kirjan tapahtumia Lontoon kartalta. Samoin tässäkin kirjassa bongasin mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi ravintola Rochelle Canteen, jossa Lia ja Bengo ruokailivat.

"Ravintolalla oli omintakeinen juju: salaperäinen sisäänkäynti. Se sijaitsi entisessä koulussa, korkean tiilimuurin ympäröimänä Shoreditchin muodikkaalla alueella." (s. 144)

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa.

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki, Mummo matkalla ja Kirjakirjokansi.

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Everything I Never Told You. Suomentanut Sari Karhulahti. 285 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lydia on kuollut." 

Tämä hätkähdyttävä lause aloittaa kirjan. Lydian perhe ei vielä tiedä, että tyttö on kuollut. Lydiaa odotetaan aamiaiselle - turhaan. Muutaman päivän päästä hänet löydetään hukkuneena läheisestä Middlewoodjärvestä. Mitä on tapahtunut? Onko tämä 16-vuotias tyttö rikoksen uhri vai onko hän tehnyt itsemurhan, sitä joutuvat pohtimaan ja tutkimaan sekä Lydian perhe että poliisi. 

Suru ja epätietoisuus valtaavat Lydian perheen, isä Jamesin, äiti Marilynin, isoveli Nathin ja pikku-sisko Hannahin. Tämän hetken aikatasosta siirrytään vuoteen 1957, jolloin isä James ja äiti Marilyn tapasivat.

James P. Lee

James Lee on kiinalaistaustainen amerikkalainen, joka opettaa historiaa Harvardin yliopistossa. Kolmatta vuotta collegessa opiskeleva Marilyn osallistuu James Leen Karjapaimenet amerikkalaisessa kulttuurissa -kurssille. Marilyn yllättyy nähdessään opettajan. "Hän on Kaukoidästä, ajatteli Marilyn, joka ei ollut kohdannut koskaan aikaisemmin ketään aasialaissyntyistä." (s. 35-36)  Kaunis Marilyn ihastuu opettajaansa. Tapahtumat etenevät Marilynin ehdoilla.

"Omapahan on elämäni." (s. 58)

James ja Marilyn päättävät mennä naimisiin. Marilynin äiti tulee häihin, pettyy tavatessaan Jamesin ja haluaa Marilynin peruuttavan häänsä. "Ajattele lapsiasi", äiti sanoi. "Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikäsi." (s. 58) Mutta Marilyn pitää päänsä ja luopuu haaveistaan opiskella lääkäriksi - ainakin toistaiseksi. James on hakenut  historian lehtorin virkaa Harvardista. Hän ei saa paikkaa. James ei sovi laitoksen henkilökuntaan, niin hänelle ilmoitetaan. Syy on helppo arvata, mutta hän on kuitenkin tyytyväinen saadessaan paikan Ohiosta Middlewoodin vaatimattomasta collegesta. 

"Kadonnut aasialaistyttö löytyi järvestä hukkuneena." (s. 63)

James ja Marilyn saavat kolme lasta. Vanhin on Nath, sitten tulee Lydia ja viimeisenä Hannah. Sekä James että Marilyn lataavat toiveensa ja omat saavuttamattomat haaveensa Lydiaan. Lydia, jolla on äitinsä kirkkaan siniset silmät ja isänsä musta tukka, on lapsista aina etusijalla. Marilynista ei tullut lääkäriä, mutta Lydialle annetaan kaikki mahdollisuudet ja tuki opiskella nimenomaisesti lääkäriksi. Isä haluaa Lydian olevan suosittu ja kaikkien ystävä. Mutta miten erilaista Lydian todellisuus onkaan, sitä eivät vanhemmat tiedä. Ja sitten hänet löydetään hukkuneena. Paikallinen lehti kirjoittaa tapauksesta päivittäin, onhan "äkkikuolema kiehtova ja merkittävä tapaus." (s. 63) 

Hautajaisten jälkeen suru valtaa perheen. Marilyn hautautuu suruun, elää vain Lydian muistolle eikä kiinnitä juuri mitään huomiota muihin lapsiin. Isä uppoutuu työhön ja hakee seuraa muualta. Nath odottaa opintojen alkamista ja kotoa pois pääsyä. Pieni Hannah vain on ja tarkkailee kaikkea ja kaikkia. "Äiti on ollut Lydian huoneessa tuntikausia. Hannah kietoo kätensä tiukasti ympärilleen ja kuvittelee, että lohduttaa äitiä ja saa vuorostaan lohtua tämän syleilyssä."(s. 78) 

Olisi jotakin kerrottavaa laittaa lukijan pohtimaan lukemaansa. Tarinasta nousee esiin monta teemaa. Keskeisin on Jamesin ja Marilyn avioliitto. Itse olen mieltänyt seka-avioliitot mustien ja valkoisten liitoiksi, mutta Leen perheen tarina muistuttaa, että USA:ssa valkoinen rotu tuli pitää puhtaana yhtälailla keltaisista ja punaisista. Samaan aikaan vuonna 1958, kun James ja Marilyn avioituivat, Mildred ja Richard Loving, musta nainen ja valkoinen mies, menivät naimisiin Washingtonissa. Kun he matkasivat kotiinsa Virginiaan, heidät pidätettiin. Rotujen väliset avioliitot olivat vuonna 1958 kiellettyjä Virginiassa, kuten monessa muussakin osavaltiossa. Jamesin ja Marilynin onni oli, että he avioituivat Massachusettsin osavaltiossa, jossa seka-avioliitot olivat sallittuja. Alabamassa laki seka-avioliittojen kieltämisestä kumottiin vasta vuonna 2000. 

Mietin paljon myös Jamesin ja Marilynin suhtautumista lapsiinsa. Tuntui erikoiselta, että yksi lapsista - Lydia - otettiin kaiken huomion keskipisteeksi ja siirrettiin omat lapsuuden toteutumattomat haaveet ja odotukset häneen. Muita lapsia ei juuri huomioitu. Tilanne lienee ollut traumaattinen kaikille lapsille, sille joka sai kaiken huomion sekä niille, jotka jäivät huomiotta. 

Lapsen kuoleman jälkeinen suru on vaikea asia vanhemmille ja sisaruksille. Lapsen kuolema on suuri tuska. Kuolema tuo esiin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Marilynin ja Jamesin perheen jokainen perheenjäsen uppoutuu omaan puhumattomaan suruunsa, jopa niin, että vakavana vaarana on perheen hajoaminen. Jokainen perheenjäsen tietää, että entiseen elämään ei ole paluuta, koska entistä elämää ei enää ole. Onneksi kirjan lopussa toivoa on näkyvissä.  

Lukukokemus on kiehtova. Ng on onnistunut kirjoittamaan koskettavan tarinan perheestä, historiasta, kodin merkityksestä, rotuongelmista ja perheen suuresta surusta. Lopputuloksena on tiivistunnelmainen, tarkkanäköinen ja älykkäästi rakennettu esikoisromaani.

Olisi jotakin kerrottavaa on Ngn esikoisromaani. Häneltä on suomennettu jo aiemmin Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019). Sitä en ole lukenut. Lukulistalle se menee ilman muuta, niin vahva lukukokemus tämä oli.

Biologian kurssin jälkeen Marilyn oli ehdottanut muita. "Sinä voisit aloittaa fysiikan jo tänä syksynä", hän oli sanonut. "Collegen biologian jälkeen lukion fysiikka on takuulla sinulle ihan helppoa." Lydia oli suostunut, koska fysiikka oli ollut äidin lempiaine koulussa. "Tutustut sinua vanhempiin oppilaisiin", James oli sanonut. "Ja saat uusia ystäviä." (s. 158-159)

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinko Kustannus. 2020. Kansi: Iiris Kallunki. 191 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Isovanhemmilla ja erityisesti mummoilla on ollut kautta aikojen tärkeä rooli lastenlasten hoitamisessa. Vanhoissa maatalousyhdyskunnissa miniät muuttivat miehen kotitaloon, jolloin hoitoapua saatiin anopilta. Erityisen keskeinen mummojen rooli on esimerkiksi Afrikan maissa. Mummot hoitavat lastenlapsiaan, jos äiti lähtee siirtotyöläiseksi tai menehtyy vaikkapa aidsiin.

Maire Soiluva kiinnostui isovanhemmuudesta ja haastatteli ison joukon isovanhempia. Tuoreessa kirjassa äänessä ovat mummot, papat, mummit, vaarit, isoäidit, isoisät, mummat ja mamat. Heti kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että tarinat isovanhemmista edustavat erilaisia ihmiskohtaloita. Niin varmasti onkin, vaikkakin niin mukavaa olisi todeta, että isovanhemmuus on kaikille mummoille ja papoille upeaa aikaa, peräti elämän onnellisinta aikaa. Monille se sitä onkin.

Kirjassa isovanhemmuutta käsitellään teemoittain. Kirjailija lähtee liikkeelle lapsenlapsen syntymästä.

"Lapsenlapset ovat ihana ilo." (s. 14)

Lapsenlapsen syntymä on yleensä suuri onnenhetki isovanhemmille. Sitä tunnetta, joka jokaisella mummolla ja papalla on saadessaan lapsenlapsi ensimmäistä kertaa syliinsä, ei voi verrata mihinkään. Sen onnen ja kiitollisuuden tunteen haluaa aina säilyttää itsessään.  Monilla isovanhemmilla on ilo olla mukana vauvan arjessa ja olla apuna nuorelle perheelle. "Herään joka päivä ajatellen, että mikään ei ole itsestään selvää, olemme etuoikeutettuja ja tämä on suurin rikkaus, mitä olemme voineet elämässämme saada." (s. 16) Lapsi kasvaa. Jos mummo ja pappa ovat hyväkuntoisia, he jaksavat touhuta lasten kanssa, leikkiä nukeilla ja autoilla sekä ulkoilla luonnossa. Sekä isovanhemmat että lapset nauttivat. Eräs isoäiti toteaakin viisaasti. "Anna lapsellesi ne ihan tavalliset arkiset asiat." (s. 39)

"Mitä me teimmekään lapsillemme, kun aloitimme kiinteän ruuan antamisen perunasta!" (s. 39)

Lasten kasvaessa haasteet lisääntyvät. Monesti isovanhempien on vaikea ymmärtää nuoren perheen kasvatusperiaatteita. Eräs  isoäiti toteaa, että tuntuu peräti kummalliselta, miten lapsistamme on voinut yleensäkään tulla vanhempia, kun kasvatus ennen "perustui silkkaan tietämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen." (s. 39) Suuri haaste isovanhemmille tänä päivänä on sosiaalinen media. Älykännykät ovat tainneet kasvaa käteen kiinni. "Kun he tulevat älykännyköidensä kanssa, he istuvat sohvalla kumartuneena laitteidensa puoleen. He puhuvat meille tuntematonta kieltä whatsapeista ja juutuubeista, apseista ja sovelluksista. Me katselemme heitä kuin astronautti uutta kuuta - tavoittamattomissa on." (s. 50) Tämän ajan ilmiöt - ruokarajoitukset, ekologinen ajattelu, sateenkaariperheet - ovat isovanhemmille usein vierasta todellisuutta, mutta lastenlapsille tavallista arkea.

Niin mukava kuin olisikin todeta, että isovanhemmuus on ihanaa aikaa, se ei sitä ole kaikille isovanhemmille. On isovanhempia, jotka omasta halustaan eivät halua olla kanssakäymisissä lastenlasten kanssa ja on isovanhempia, joiden kanssakäymisen lastenlasten kanssa kieltävät lasten vanhemmat. Esteeksi saattaa tulla vaikkapa perinteinen anoppi-miniä -suhde. 

Koskettavia ovat kirjan tarinat, kun isovanhemmat menettävät lapsenlapsensa. Varmaankin yleisin syy on lasten vanhempien avioero, jonka myötä yhteydet lapsenlapsiin vähenevät tai peräti katkeavat. Eräs mummi kertoo, että avioeron myötä 4- ja 6-vuotiaat lapset saivat tavata isäänsä joka toinen viikonvaihde, mutta mummi ei saanut tavata heitä koskaan. Eikä hän ole saanut tavata heitä lainkaan menneen seitsemän vuoden aikana. Joskus syy välien katkeamiseen on myös isovanhemmissa, esimerkiksi alkoholismissa. 

Pidin tästä kirjasta. Soiluva on sujuvasanainen kirjoittaja. Kirja on helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa yhdentekevä. On hyvä, kun kirjailija ei ole lähtenyt kikkailemaan isovanhemmuus-analyyseillä, vaan antaa aidon äänen isovanhemmille. Lukemisen jälkeen lukija jää miettimään kirjan tarinoita ja peilaa niihin omia kokemuksiaan. Tämä on monen mielialan kirja, välillä naurattaa ja välillä itkettää, niin koskettavia monet isovanhempien ovat. 

Kirja on mukava välipala kaunokirjojen lomassa. Kiitos Iiris Kallungille kauniista kannesta. Maire Soiluva on porilainen toimittaja ja kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut teokset Rakkautta ruudun takaa. Kumppani verkosta. (2017), Mistä virastosta lupa? Ja muita mutkia matkalla vanhaksi. (2017) ja Autotallimies ja keittiön kuningatar sekä muita tarinoita puhumattomuudesta. (2018).

Linna-Ahon kirjan arvonta suoritettu

Blogissani oli Anna-Kaisa Linna-Ahon kirjan Paperijoutsen arvonta. 

Määräaikaan (7.4.2020) mennessä arvontaan osallistui 17 kirjasta kiinnostunutta.

Ja arvonnan voitti: Kirjarakkautta.

Paljon onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistuneille. Kaikille ihanaa viikonloppua!

Pascal Engman: Polttava maa - osa 1

Pascal Engman: Polttava maa. WSOY. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Eldslandet. Suomentanut: Pekka Marjamäki. Päällys: Riikka Turkulainen. 557 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Siirtokunta ulottui lännessä tummiin kallioihin, jotka viettivät jyrkkinä ja liukkaina kohti Tyyntä valtamerta. Kallioiden kupeessa oli luotoja ja matalikkoja, jotka kuhisivat laskuveden aikana äyriäisiä ja joille ilmestyi silloin tällöin laumastaan häädettyjä merileijonauroksia, jotka olivat tulleet odottamaan kuolemaa. Siellä oli myös kapea hiekkaranta, johon valtameren suunnattomat aallot löivät kuohuvina vaahtopäinä." (s. 326)

Polttava maa on ensimmäinen osa uudessa Vanessa Frank  -jännityssarjassa. Vanessa Frank on 42-vuotias rikoskomisario. Hän johtaa Tukholman poliisin tutkintaosaston tiedustelujaosta 5 ja 6 eli Novaa, jonka tehtävänä on järjestäytyneen rikollisuuden jäljitys. Tosin tällä hetkellä Vanessa on hyllytettynä omasta virastaan, mutta Tukholman alamaailman tapahtumat ajautuvat sellaiseen pisteeseen, että Vanessa ajautuu väistämättä tapahtumien keskipisteeseen. Yksityiselämässä Vanessa on juuri eronnut. Ero on tiukka paikka Vanessalle, vaikkei hän sitä tunnustakaan. Hän oli asunut Svanten kanssa kaksitoista vuotta, ja he olivat sopineet, että tekevät uraa, eivätkä lapsia. Nyt Svanten uusi naisystävä "seuraava Greta Garbo" odottaa lasta. Taustaansa Vanessa valottaa sen verran, että hän on asunut aiemmin kaksi vuotta Kuubassa ja että hänen vanhempansa olivat hyvin varakkaita. Ruotsalaiseen tapaan Vanessa käyttää nuuskaa.

Kuten kaikissa suurkaupungeissa, myös Tukholman alamaailmassa tapahtuu paljon. Jatkuvasti on uutisia jengiammuskeluista, ryöstöistä ja autokaappauksista. "Tukholmalaiset tuntuivat tottuneen siihen, että lähiöissä ammuskeltiin aina silloin tällöin. Samoin kuin poliitikotkin, vaikka he lupailivatkin jatkuvasti, että väkivaltaisuuksille pantaisiin piste." (s. 245) Uusi vaarallinen mahtitekijä Ruotsissa on Legioona, joka aiemmin oli hallinnut Kööpenhaminan rikollispiirejä, mutta nyt vuoden verran he ovat olleet mukana mm. Tukholman kokaiinikaupassa. Tukholman Legioonaa johtavat Joseph Boulaich ja Mikael Ståhl. Poliisia työllistää myös uusi rikossarja, jossa kaapataan tukholmalaisia talousmiljönäärejä, pidetään heitä vankeina ja vapautetaan lunnaita vastaan. Liittyykö tähän rikossarjaan myös ryöstö Bågenhielmin Kelloon, sitä poliisi joutuu pohtimaan. 

Nicolas Paredes työskentelee astianpesijänä eräässä tukholmalaisessa ravintolassa. Hänellä on chileläistausta. Isä oli paennut kotimaastaan Chilestä vuoden 1973 sotilaskaappauksen jälkeen. Koulun jälkeen Nicolas oli liittynyt SOG:iin, "joka on puolustusvoimien salaisin ja parhaimmin koulutettu sotajoukko." (s. 54) Nicolas joutui kuitenkin eroamaan SOG:sta. Nicolaksella on kehitysvammainen sisko Maria, jota hän rakastaa ja josta hän haluaa huolehtia. Nicolas hamuaa rahaa, helppoa rahaa, jota hän lähtee havittelemaan Ivanin kanssa. Mutta luotettavaa kumppania Ivanista ei tule, koska hän haluaa miellyttää kaikkia ja toimia kaikkien mieliksi. Ivanin haaveena on päästä mukaan Legioonan toimintaan. Kuin tilauksesta, Joseph haluaa Ivanin auttavan legioonalaisia. Pyyntöön suostumalla Ivan pettäisi Nicolaksen.  

Toinen juonen kuvio sijoittuu Chileen, toiselle puolelle maapalloa.  Saksan natsipuoleeseen kuulunut Paul Schäfer perusti vuonna 1961 saksalaisen siirtokunnan Chilen eteläosaan, 350 kilometrin päähän Santiagosta. Siirtokunnan nimeksi annettiin Colonia Dignidad, Arvokkuuden siirtokunta. Chilen sotilasvallankaappauksen v. 1973 jälkeen siirtokunta aloitti yhteistyön kenraali Augusto Pinochetin salaisen poliisin DINA:n kanssa. Keskuksessa kuulusteltiin mitä raaoimmilla tavoilla vankeja, joilla oli hallussaan kaikkein salaisimmat tiedot.  

Alueella on Colonia Rheinin sairaala, Clinica Bavaria. Kaikista maailmankolkista tulevia ökyrikkaita palvelee sairaalan elinpankki, "josta potilaat saivat ostaa tarvitsemansa sisäelimet muutaman miljoonan dollarin kappalehintaan."  (s. 38) Kaikki toiminta on salaista, niin myös se, mistä sisäelimet saadaan.

En ole lukenut Engmanin ensimmäistä teosta Patriootit (WSOY, 2019), joten mitään ennakko-odotuksia minulla ei ollut. Polttava maa oli minulle kiinnostava, uskottava ja vakuuttava lukukokemus. Kirjassa tapahtuu paljon ja juonikuvioita on useita. Jännitys säilyy läpi kirjan. Elokuvakäsikirjoituksen tyyppiset lyhyet luvut hankaloittivat aluksi lukemista, mutta siihen tottui sitä mukaan, kun kirjan henkilögalleria tuli tutuksi. Hienosti kirjailija sitoo juonikuviot yhteen kirjan lopussa, vaikkakin vähempikin määrä juonen kulkuja olisi riittänyt. Esimerkiksi Chilen Colonia Dignidad olisi varmaankin yksin riittänyt yhden dekkarin aiheeksi. Colonia Dignidad on kiinnostava aihe kirjailijalle, koska hänellä itsellään on chileläistausta. Tämän todellisen kauhupaikan nimi muuttui vuonna 1991 Villa Bavieraksi. Vuonna 2015 ensi-iltansa saaneen Florian Gallenbergerin ohjaaman elokuvan Colonian tapahtumat sijoittuvat tähän pahamaineiseen Colonia Dignidadin siirtokuntaan. 

Vaikkakin pidin kirjasta, henkilöissä ei ollut oikeastaan ketään, josta olisin pitänyt. Vanessa on hyvä poliisi ja hyvä taistelija, mutta hänen persoonallisuuttaan avataan kirjassa melko vähän. Ehkäpä sitten jatko-osissa. Nicolaksesta ei kukaan oikein ota selvää paitsi, että hän on oppinut äärimmäisen hyväksi taistelijaksi SOG:n opeissa. "Tämä oli aivan uudelle tasolle vietyä väkivaltaa. Hallittua. Tehokasta."  (s. 267) Ivan taas puolestaan on lähinnä säälittävä. - Jatko-osaa mielenkiinnolla odottaen.

Kirjasta on postattu myös Kirjarouvan elämää -blogissa sekä Mummo matkalla -blogissa.

Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6

Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos: Cometh the Hour. Suomentaja Susanna Tuomi-Giddings. 480 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tervetuloa takaisin", luki Jacobs lukulaitteesta. "Seuraava vieraani on rikoskirjailija Harry Clifton, mutta tänään me emme puhu hänen omista romaaneistaan vaan kirjasta, jonka hän salakuljetti ulos Neuvostoliitosta." Jacobs nosti esiin Isä Aurinkoisen, joka täytti koko ruudun." (s. 63)

Harry ja Emma Clifton

1920-luvulta alkaneessa Clifton-kronikassa on nyt päästy kuudenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaäidin kasvattamasta Harrysta on tullut menestynyt kansainvälinen kirjailija. Harry tekee kaikkensa saadakseen kirjailija Anatoli Babakovin vapautetuksi neuvostoliittolaisesta vankilasta. Vapautuminen näyttää epätodennäköiseltä, koska 1970-luvulla Neuvostoliiton johdossa on Leonid Brežnev, joka karkottaa toisinajattelijoita pois maasta tai vaihtoehtoisesti sulkee heitä mielisairaaloihin. Mutta yllättävän tapahtuman vuoksi Harrylla, Anatolin Jelena-vaimolla ja koko muulla maailmalla on aihetta iloon, mutta valitettavasti ilo on ennenaikaista. Harryn vaimo Emma on kiireinen kuten ennenkin. Menestyksellisesti hän toimii uudessa tehtävässään Bristolin sairaalan johtokunnan puheenjohtajana. Emma tutustuu myös Margaret Thatcheriin, Britannian tulevaan pääministeriin.

Sebastian Clifton

Sebastianilla, Harryn ja Emman pankkimaailmassa menestyneellä pojalla, on kirjassa merkittävä rooli. Sebastian ikävoi yhä edelleen USA:han muuttanutta Samanthaa ja Jessica-tytärtään. Kaunis intialainen Priya tuo lohdutusta Sebastianin elämään. Mutta onni ei kestä pitkään. Kohtalokkain seurauksin Sebastian joutuu kokemaan, että intialaisella tytöllä ei ole päätösvaltaa aviopuolison valinnassa. Pankkielämä pitää Sebastianin kiireisenä. Vanhat arkkiviholliset Sloane, Mellor ja Knowles tekevät kaikkensa yrittäessään kaataa pankkia. "Miehiä yhdisti vain yksi asia: he inhosivat kaikkia, joiden nimi oli Clifton tai Barrington." (s. 151) Uutena roolihahmona tulee mukaan kirjan tapahtumiin pankin hallituksen puheenjohtaja Hakim Bishara. Hänen tuhoamisekseen otetaan käyttöön äärimmäisen järeät keinot.

Giles Barrington

Jännitysmomentin kirjaan tuo myös Giles, joka saa rakastamansa Karinin pois rautaesiripun takaa Berliinistä. Näyttää siltä, että Giles on vihdoinkin löytänyt elämänsä rakkauden. Rakkaus kukoistaa, mutta kaikki ei sittenkään taida olla kunnossa. 


Lady Virginia Fenwick

Ja sitten on vielä viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, Lady Virginia Fenwick, joka edelleen haluaa tuhota Barringtonit. Mutta ensin täytyy saada oma talous kuntoon, kun Skotlannissa elävä isä ei suostu korottamaan kuukausittaista avustusta. Virginia ei kaihda mitään keinoja. "Virginian itseluottamus ei hevillä horju. Hän on ovela, manipuloiva ja yhtä itsepäinen kuin demokraattien tunnuseläin. Se on vaarallinen yhdistelmä, sillä hän uskoo olevansa aina oikeassa." (s. 420)

Suuri sukutarina

Olipas mukava palata Barringtonien ja Cliftoneiden seuraan. Kuten aiemmat sarjan osat, tämäkin kirja piti otteessaan alusta loppuun niin, että lukemista piti jatkaa ja jatkaa yöunienkin kustannuksella. Archerin tarinankerronta on mukaansatempaavaa. On ilo lukea kirjaa, jonka kirjoittaja hallitsee sujuvan tekstin tuottamisen. Tarina kantaa ja elävä dialogi kuljettaa tapahtumia sujuvasti ja reippaasti eteenpäin. Yllätyksellisellä ja jopa dekkarimaisella juonen kehittelyllä Archer yksinkertaisesti koukuttaa lukijan. Kirjassa on kaikkea, mitä hyvässä sukusaagassa pitää olla: voimakkaita tunteita, onnea, epäonnea, rakkautta, vihaa, politiikkaa, juonittelua - aivan kuten oikeassakin elämässä. Ja sitten se kirjan loppu! Loppuratkaisu jättää haukkomaan henkeä yllättävyydellään. Odotan jatko-osaa innolla, vaikkakin pienoisella haikeudella; kyseessä on sarjan viimeinen osa. 

Kirja nojautuu historian faktoihin, mikä antaa tarinalle uskottavuutta. Olen ensimmäisestä osasta alkaen pitänyt sarjan henkilöhahmoista. Niin nytkin. Tosin olisin mielelläni kuullut lisääkin Sebastianin naisystävistä, Priyasta ja Samanthasta. Kiitos hyvästä lukukokemuksesta kuuluu myös suomentajalle. Susanna Tuomi-Giddings on tehnyt erinomaista työtä Clifton-kronikan kirjojen suomennuksissa.  

Suosittelen Clifton-kronikkaa sinulle, jos kaipaat vahvaa tarinaa, jossa on mukana aimo annos jännitystä, romantiikkaa ja yllätyksellisyyttä. Suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, sillä osat linkittyvät kiinteästi toisiinsa.

Jeffrey Archer: Vain aika näyttää. Osa 1. Sitruuna 2016.
Jeffrey Archer: Isän synnit. Osa 2. Sitruuna 2017.
Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. Osa 3. Sitruuna 2018.
Jeffrey Archer: Maksun aika. Osa 4. Sitruuna 2018.
Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi. Osa 5. Sitruuna 2019

Outi Hongisto: Veljet Amir

Outi Hongisto: Veljet Amir. Myllylahti. 2020. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pakistanilaiset Younas ja Amir ovat veljeksiä, jotka saapuivat äitinsä kanssa Suomeen toiveena saada täältä turvapaikka. Heidän ensimmäinen sijoituskohteensa oli Kontiolahti. Amir muistelee  heidän tuloaan Pohjois-Karjalaan. "Oli vuosituhannen alku, ja hän oli kohta seitsemän. Ero kotimaan auringonpaahteisen hiekkamaan ja Kontiolahden lumisten maisemien välillä tuntui käsittämättömältä. Kuinka aurinko ei jaksanutkaan helottaa, vaan päivä oli lyhyt ja pimeä." (s. 22) Kontiolahdelta veljekset muuttivat äidin kanssa Joensuuhun. Poliisiksi valmistuttuaan Younas valitaan rikosylikonstaapelin virkaan KRP:ssä ja sen tähden vuorossa on muutto Espooseen. Siellä Younaksella on oma asunto ja Amir asuu äidin asunnossa. 

"Me ollaan veljiä 24/7." (s. 63)

Veljeksistä nuorempi Amir on toimeton. Elämässä ei ole oikein mitään. Ei ole tyttöystävää, mutta ennen kaikkea ei ole rahaa, eikä töitä juurikaan ole tarjolla. Ammattia ei ole, kun koulunkäynti ei kiinnostanut. "Mä tartten rahaa ja jotain duunia. Mut ei kukaan ota enää töihin kokemattomia nuoria, vielä vähemmän mamuja. Ja siivojan hommia en huoli." (s. 27) Kauppakeskuksessa Amir tapaa kaverinsa Saeedin, jonka siisti pukeutuminen kiinnittää Amirin huomion: hupparin etuosassa on tyylikäs, lieskoja muistuttava hirviö. Saeedin pyynnöstä Amir lähtee mukaan jengimiittiin tutustumaan jengin toimintaan. Jengi koostuu maahanmuuttajista, joista lähes kaikki ovat työttömiä. Presidentti Al, jota kaikki kunnioittavat ja tottelevat, on jengin johtaja. Pian Amir saa kuulla jengin toimintaperiaatteista. Täydellinen sitoutuminen on tärkeintä. Tällaisesta toiminnasta pidän, tuumii Amir. Hän viihtyy jengissä, tällaista hän on kaivannut, hän on osa jotakin, hän on tärkeä. Eivätkä ne onnenpotkut tähän jää! Työpaikka tuntuu löytyvän rakennusalalta ihan itsekseen. Ja lisäksi Amir tapaa Saanan. Nuoret  ihastuvat ja Amir alkaa viettää yhä useampia öitään Saanan luona. 

Younas Zardari, rikosylikonstaapeli 

Younas tiesi jo pienenä, että hänestä tulee poliisi. Hän teki paljon töitä koulun kanssa, jotta pääsi poliisikouluun. Erityisen paljon työtä teetti ruotsin kieli. Younas tietää, että maahanmuuttajataustaiset poliisit ovat hyvin haluttuja sekä SUPO:ssa että KRP:ssä. "Heidän kulttuuritaustatuntemuksensa on todella tarpeen maahanmuuttajataustaisia asiakkaita kohdatessa." (s. 19) Younasin työkaveri on Antti, joka vihjeiden perusteella kiinnostuu jengin toiminnasta. Tutustumme myös Antin sympaattiseen Riikka-vaimoon ja  heidän Anni-tyttäreensä.

"Ensimmäisen kerran Amir ymmärtää konkreettisesti, että he pelaavat eri joukkueissa nykyään. Veljekset." (s. 182)


Jotta Amir saa jengissä täysjäsenyyden, hän joutuu todistamaan uskollisuutensa jengille. Haasteet vaikeutuvat vaihe vaiheelta. Younas tietää Amirin olevan mukana jengitoiminnassa, samoin Amir tietää, että Younas ainakin aavistaa jotakin. Tapahtumat etenevät vauhdilla. Loppuratkaisu jättää haukkomaan henkeä yllättävyydellään.

Pidin kirjasta. Tarina kuljetti minua niin, että kirja oli luettava lähes yhdeltä istuimelta yöunien kustannuksella. Maahanmuuttajateema ja erityisesti nuorten miesten toimettomuus tekee kirjasta hyvin ajankohtaisen. Juonen kulku oli osittain arvattavissa. Mutta loppuratkaisua ei todellakaan voinut aavistaa, se oli niin yllättävä ja huolella laadittu. Loppuratkaisu haastaa lukijaa pohtimaan useitakin kirjassa esille tulleita teemoja. Moni asia jää avoimeksi, eli mielenkiinnolla odotan jatko-osaa.

Kirjan henkilögalleria pysyy hyvin koossa. Henkilöitä ei ole liikaa ja kaikkiin ennättää tutustua. Hongisto hallitsee henkilökuvauksen, erityisesti pidin Amirin tunnemaailman kuvauksista. Kiinnostava ja uskottava henkilö oli poikien äiti Maryam Zardari, joka laittoi hyvää kotiseudun ruokaa ja jolle pojat olivat kaikki kaikessa.

Outi Hongisto on aiemmin kirjoittanut kaksi lapsille suunnattua matkakirjaa. Veljet Amir on Hongiston esikoisdekkari, jolle on tulossa jatko-osa. On ilahduttavaa, että suomalainen dekkarikirjallisuus on saanut uuden naistulokkaan. 

Pääsiäisen lukumaraton (24 t) suoritettu!

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille! 

Kirjaimia-blogin LauraKatarooma kutsui maratoonaamaan pääsiäisenä 10.-13.4.2020.

Vastasin haasteeseen ja aloitin lukumaraton eilen 10.4. aamulla klo 9. Päätin jo etukäteen, että minun maratonini on 24 tunnin mittainen eli se päättyi tänä aamuna klo 9. Aamulla piti herätä jo ennen seitsemää, jotta ennätti saada vielä viimeiset sivut luetuksi. 

Eilisaamuna tein yhdeksän kilometrin kävelylenkin. Kuunneltavana oli tämä kirja: 

Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co. 2018. 5 t 56 min. Lukija Minttu Mustakallio.

Olin aloittanut tämän jo aiemmin, eli eilen sain kirjan loppuun ja aikaa siinä kului 3 tuntia 10 minuuttia.

Kirjoja luin seuraavasti:

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinkokustannus. 2020.191 sivua. Luin tämän kokonaan.

Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka. Sitruuna. 2020. Luin tästä 248 sivua. 

Kokonaissaldo:

Kirjat: 439 sivua

Kuuntelu: 3 t 10 min.

Olin ihan tyytyväinen. Kiva kokemus jälleen! Kiitos LauraKataroomalle! 

Ensimmäiset kevätkukat ovat niitä parhaita! 

Pääsiäisarvonnassa Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen

Kävin tänään asioilla kaupungilla. Tuntui todella omituiselta nähdä kaupunki (=Joensuu) ihan autiona. Muutamia autoja oli liikkeellä ja vain pari ihmistä. Tuli aika hämmentynyt olo. Sitten päätin, että teen jotakin mukavaa, kun pääsen kotiin, sellaista, josta on iloa muillekin. Toivottavasti tämä arvonta ilahduttaa teitä.

Laitan pääsiäisarvontaan Anna-Kaisa Linna-Ahon romaanin Paperijoutsen. Kirja kuvaa jatkosodan aikaa pienessä suomalaisessa kylässä. Helsingissä on pulaa kaikesta, ja siksi Lydia on paennut kaupungista maaseudulle. Asuinkaverikseen Lydia saa Annan. Kirja on hyvää sodan arkipäivän kuvausta. Linna-Ahon näkökulma sotaan on tuore ja myös yllätyksellinen. Kirja ei ole tarina pelkästään sodasta, se on tarina ennen kaikkea ystävyydestä ja hyväksymisestä.

Tässä linkki omaan postaukseeni.

https://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/04/matkalukemisena-anna-kaisa-linna-ahon.html

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan sähköpostiosoitteen mukaan. Kiva, jos olet lukijani (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy perjantaina 17.4.2020 klo 18. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Postitus vain Suomeen.

Onnea arvontaan ja hyvää pääsiäistä!

Lukupiirikirjana Liisa Seppäsen Poika joka unohtui

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019. Kannen suunnittelu: Timo Numminen. 202 sivua.

Lainattu kirjastosta

Liisa Seppäsen Poika joka unohtui oli meillä maaliskuun lukupiirikirjana. Koska emme koronatilanteen vuoksi voineet pitää lukupiirikokoontumista päätimme, että kirjasta tehdään kooste lukupiiriläisten sähköpostipalautteiden pohjalta. Hyvin tämä onnistui näinkin!

Kirjan päähenkilö Reijo Salme on todellinen henkilö, jonka lapsuutta ja nuoruutta kirja kuvaa. Reijo, nyt 77-vuotias, palaa lapsuutensa muistoihin. Reijo käy lapsuuden ja nuoruuden tutuilla paikoilla, tutkii arkistoja, tapaa Kaarina-serkun ja ennen kaikkea antaa tilaisuuden ja aikaa muisteluille. Kirja on rankkaa, mutta myös lohdullista luettavaa.

Hoidokki N:o 186

Reijon isä oli kirvesmies ja äiti tarjoilija. Perhe asui Mikkelissä. Perheellä oli tiukkaa monin tavoin ja niin Reijo päätettiin laittaa lastenkotiin. Vuosi oli 1944 ja Reijo oli silloin 3-vuotias. Sosiaalilautakunnan arkistosta löytyy seuraava päätös.
"Isä oli luovuttanut pojan sosiaalilautakunnan huostaan. Ehdotus:
Luovutussopimus hyväksyttäneen ja Reijo Salme otettaneen sosiaalilautakunnan huostaan.
Päätös: Hyväksyttiin.
Sosiaalilautakunnan yleisen osaston pöytäkirja. Päivämäärä epäselvä." (s. 42)

Elämä mikkeliläisessä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkodissa oli monin tavoin rankkaa, mutta luonnollisesti myös monin tavoin turvattua. Lastenkoti antoi ruoan, yöpaikan ja vaatteet. Mutta ei juuri muuta, rakkautta Reijo ei saanut eikä hänellä ollut ystäviä eikä turvallisia aikuissuhteita. Ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jutella ja kertoa omasta olostaan. Reijo, hoidokkinumero 186, sai tehdä melkeinpä mitä tahtoi ja liikkua vapaasti ympäri kaupunkia. Ehkä tällainen vapaus ja Reijon oma aktiivisuus vaikuttivat siihen, että Reijo pelastui ja pääsi elämässä eteenpäin, nyt jo eläkeikään asti. Reijo oli hyvin kiinnostunut kaikesta tekniikasta, mutta harrastus vaati rahaa. Lastenkodista rahaa ei saanut. Reijo ei jäänyt neuvottomaksi, hän sai tienestejä mm. myymällä kastematoja, kieloja ja kangasvuokkoja sekä kenkiä kiillottamalla.

"Reijon lapsuuteen ei liittynyt fyysistä uhkaa, mutta psyykkisen trauman aiheita oli sitäkin enemmän." (s. 151)

Onneksi hyviäkin ihmissuhteita löytyi. Veistonopettajasta tuli Reijolle hyvä tuki ja jotkut lastenkodin harjoittelijat veivät hänet silloin tällöin kotiinsa. Kotia Reijolla oli ikävä. Vanhemmistaan hän ei ollut kuullut mitään, vaikka he asuivat samalla paikkakunnalla. Reijo selvitti, missä isä asui ja meni vierailulle. Isällä oli uusi perhe. Vierailu jäi lyhyeksi, kun isän uusi vaimo jyrähti isälle: "Reppusi ja työkalusi saat tuoda tullessasi, mutta sitä kakaraa et tänne tuo. Piste." (s. 116) Äiti oli Reijolle ihan tyhjä sana.

Omalla nokkeluudellaan ja taidoillaan Reijo pääsi Strömbergin konepajakouluun Helsinkiin ja sitä myötä Helsingin tekniseen opistoon. "Elämä oli turvattua, ei ollut mitään hätää. Mutta menneisyys varjosti Reijon huoletonta nuoruutta ainakin ajatusten tasolla. Oli oltava varuillaan." (s. 142)

Reijon koskettava elämäntarina

Totesimme, että kysymyksessä on tärkeä ja ajatuksia herättävä kirja. Kirja antaa yhden näkökulman 40- ja 50-lukujen lasten huoltoon. Läheskään kaikki vanhemmat eivät eri syistä sopeutuneet sodan jälkeisiin olosuhteisiin. Kärsijöiksi joutuivat valitettavan usein lapset. Nyt eläkeläisenä Reijo pohtii naapurin Villen kanssa, että ehkä lastenkoti oli kuitenkin hänelle turvallisempi paikka kuin rikkinäinen koti. 

Kyllä kirja kannatti lukea ja ihmetellä, miten asiat ovat olleet sodan jälkeen.

Kirjan jälkisanat Tämän päivän Reijot on kirjoittanut YTT Tuija Eronen. Eräs lukijoistamme pohti, miten paljon asiat ovat muuttuneet tuolta 50-luvulta. Ovatko suurestikaan? Huostaanotettujen lasten määrä kasvaa ja sijaisperheitä tarvitaan yhä enemmän. Opintie vastuulliseen vanhemmuuteen olisi tarpeen monille perhettä perustaville. 

Pidimme Reijosta, ihailemme ja kunnioitamme häntä. "Sitkeä hän on kuin kataja!" Liisa Seppänen on piirtänyt taitavasti ja vakuuttavasti Reijon henkilökuvan. Kirja on kirjoittu tietokirjaksi. Mietin, millainen Reijon tarinasta olisi tullut, jos kirja olisi romaanimuotoinen.

Nyt toivotamme lukupiiriläisillemme hyvää kevättä ja kesää. Jatkamme syksyllä huhti- ja toukokuun kirjoilla: Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019) ja Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018).  

Matkalukemisena Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen. Otava. 2019. 316 sivua.

Omasta hyllystä

On vuosi 1943, jatkosota on meneillään. Lydia Bergholm asuu isänsä kanssa Helsingissä.  He olivat muuttaneet Helsinkiin pois maaseudun kodistaan, kun Lydian äiti oli kuollut. Lydia oli silloin kahdeksanvuotias. "Seuraavalla viikolla tuli kirje, jonka mukaan Kerstin Alma Margareta Bergholm oli menehtynyt vaikeaan  keuhkosairauteen 17. heinäkuuta vuonna 1933 puolenpäivän jälkeen." (s. 21) Helsingissä on kaikesta puutetta. Isä on epätoivoissaan, päivästä päivään ruokana on vain lanttua, vettä ja suolaa. Korpivuoren Gunhild-emäntä, Lydian täti, kutsuu Lydiaa maaseudulle. Maatilalla riittää työtä, kun hyväkuntoiset miehet ovat sodassa. 

Isä  suostuu kutsuun ja niin Lydia muuttaa maaseudulle vanhaan kotiinsa. Gunhild-emäntä laittaa palvelija Annan Lydialle seuraksi. Näin Gunhild pääsee eroon Annasta, hän ei pidä Annasta yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen esikoispoikansa ja tilan perijä Ilmari on rakastunut Annaan. Anna ja Lydia viihtyvät yhdessä. Nuoret naiset ovat hyvin erilaisia. Anna on kaunis, hän leimahtelee ja elää tunteittensa vallassa."Anna kiinnitti ihmisten huomion kaikkialla mihin meni. Miehet suoristivat selkänsä ja elehtivät filmitähtimäiseen tapaan kohottaen Annalle hatunkulmaansa ja yrittäen luoda häneen merkitystä täynnä olevia katseita. Voinko olla avuksi neidille, he kysyivät. Ovia avattiin, tulta tarjottiin. Annan kauneus oli kuin huutomerkki. Kuin matadorin punainen viitta, joka sai härät rynnistämään kohti." (s. 42) 

Lydia puolestaan on sympaattinen ja rauhallinen. Hän lukee paljon ja nauttii yksinolosta. Annan mielestä Lydialla "oli ollut sen verran turvattu elämä, että oli varaa istuskella lueskelemassa ja ajattelemassa turhuuksia. Joskus Lydia unohtui mietteisiinsä, jäi esimerkiksi järjestelemään lusikoita ja haarukoita laatikoihin niin sieviin riveihin, kuin ne olisivat näytillä jossain tavaratalossa." (s. 172)

Nuorten naisten arkipäivän rytmiin tulee mukaan rintamakarkuri Harjuilan Kyösti, jolle sota on näyttänyt rumimmat puolensa. Kyösti majoitetaan tyttöjen taloon. Välillä Korpivuoren upseeripojat Ilmari ja Valdemar pääsevät lomille ja tuovat vaihtelua Annan ja Lydian arkeen. Anna järjestää kaiken päälle Lydialle yllätysten yllätyksen. Sota-aika on tiukkaa maaseudullakin. Kaikki tekevät parhaansa, jotta pöytään saadaan ruokaa. Lydia tutkii Pula-ajan keittokirjaa ja löytää marmeladireseptin: "4 kg kuorittuja ja paloiteltuja porkkanoita, 2 kg paloiteltua raparperia, sopivasti vettä." (s. 128) Kyllä sitä syö, vaikkei se ihan marmeladilta maistukaan, tuumaa Lydia. Vaikka on sota-aika, on tärkeää pysyä kiinni arkipäivässä kaikin mahdollisin tavoin. Juhliakin pyritään järjestämään, kuten ennenkin, vaikka heikommalla tarjoilulla. 

Tulee rauha ja onnekkaat palaavat rintamalta. Harva takaisin tullut on entisensä. Painajaiset kiusaavat, sodasta ei puhuta. Alkoholi tuntuu auttavan, monille liiaksikin. Sodan traumat koskettavat kaikkia.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani. Kirja on hyvää sodan arkipäivän kuvausta. Jatkosodasta on paljon kirjoitettu ja siksikin oli kiinnostavaa nähdä, millaisen näkökulman Linna-Aho on ottanut sotaan. Hän on onnistunut, näkökulma on tuore ja myös yllätyksellinen. Romaani ei ole tarina pelkästään sodasta, se on tarina ennen kaikkea ystävyydestä ja hyväksymisestä. Ketään ei jätetä ullkopuolelle. Linna-Ahon kerronta on sujuvaa, takaumat limittyvät sujuvasti kerrontaan, ja kokonaisuus kantaa loppuun saakka. Linna-Ahon Paperijoutselle myönnettiin Tiiliskivi-palkinto.  Kustantajalle kiitos kirjan kauniista kannesta. 

Osallistun kirjalla Jokken rauhan haasteeseen  ja Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen. 


Luin kirjaa Afrikan matkallamme. Lojuin telttasafarimme aurinkotuolissa upeassa savannimaisemassa. Puolen kilometrin päässä vaelsi kaksi sarvikuonoa, edessä juoksenteli pahkasikaperhe kolmen lapsensa kera. Ja minä sukelsin toiseen maailmansotaan! Mutta niin vei Anna-Kaisa Linna-Aho minut mukanaan, että havahduin vasta kun kokki huuteli iltapäiväkahville.

Tero Somppi: Katedraalimurhat

Tero Somppi: Katedraalimurhat. Myllylahti. 2019. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikko ja Ari ajoivat kotietsinnältä takaisin kohti poliisitaloa. Välillä tuntui kuin Pasila olisi ollut Afrikan tähti -pelin Kairo tai Tanger, josta lähdettiin suurin odotuksin etsimään johtolankoja ja kohtaamaan rosvoja, kunnes palattiin kiireen vilkkaan takaisin. He vain pelasivat sitä monta kertaa päivässä, ja vain harvoin kukaan löysi voittoon tarvittavaa tähteä." (s. 191)

Katedraalimurhat alkaa hyvin jännittävästi ja koukuttavasti. Tapahtumapaikkana on Uspenskin katedraali Helsingissä. Vahtimestari Nicusor Saarenahon tullessa työpaikalleen katedraaliin hän kohtaa kauhistuttavan näyn. "Puisen Golgatan ristin ja siihen ristiinnaulitun Jeesus-patsaan ympärillä oli jotakin ylimääräistä. Aivan kuin kolme Jeesusta ristillä rinnakkain. Paitsi että reunimmaisten ristit olivat tuoretta vaaleaa puuta ja niissä riippui kaksi aidonkokoista hahmoa. Nicusorista katsoen vasemmalla oleva roikkui rististä naruin, ja hänen kaulansa ympärille oli vedetty jotain, aivan kuin rautalankaa. Oikealla oleva oli sen sijaan naulattu ristille nauloilla, verta oli valunut käsistä ja jaloista." (s. 11)

Poliisi saapuu pikaisesti paikalle. Heti tajutaan, että tässä on rikos, joka pitää rikoskomisario Fagerlundin johtaman väkivaltayksikön kiireisenä lähiviikot. Koko väkivaltayksikkö on tutkinnassa mukana. Kirjan päähenkilöksi nousee väkivaltayksikössä työskentelevä Mikko Vuori, joka lienee tuttu jo aiemmista Sompin kirjoista. Heti murhapaikalla Vuori kertaa mielessään, mitä kaikkea on tehtävä, jotta rikostutkinnassa päästään etenemään. Pitää siirtää uhrit oikeuslääketieteen laitokselle, pitää hankkia kameratallenteet ja selvitettävä hälytysjärjestelmä, pitää haastatella henkilökuntaa sekä lähitalojen asukkaita, pitää selvittää, mistä rikoksen tekijät ovat saaneet katedraalin avaimet. Myös vesivahinkoja korjaavan yrityksen työntekijöitä on haastateltava. Kaikki mahdolliset sormenjäljet on tutkittava. 

"Uhrit oli puettu katumuksen sakramentin väreihin." (s. 74)

Mikko Vuori on varma, että ortodoksisuudella on jokin rooli murhissa. Miksi muuten ristit roikkuisivat nimenomaan ortodoksisessa kirkossa, hän pohtii. Vuori käy pitkiä keskusteluja isä Mikaelin kanssa ortodoksisuuden olemuksesta. 

"Aika ohkaista." (s. 65)

Aamupalavereissa jaetaan tehtävät. Kaikille riittää puuhaa, toteaa Fagerlund. Ensimmäiseksi uhrien henkilöllisyys pitäisi saada selvitetyksi. Koska mitään johtolankaa ei tunnu löytyvän, poliisi kääntyy median puoleen. Mediaa käytetään hyvin harvion, mutta tällainen raaka kaksoismurha ylittää kynnyksen. Ilta-Sanomissa ollut juttu tuokin tuloksia. Sen jälkeen on aika siirtyä tekijöiden etsimiseen.  Aihetodisteita alkaa kertyä, mutta ei riittävästi. Kolmannen tutkintapäivän jälkeen Fagerlund totesi, että "paljon on vielä tekemättä". (s. 216)


Mikko Vuori on ainoa poliiseista, jonka yksityiselämää avataan kirjassa. Mikolla olisi ihan tarpeeksi tekemistä murhien kanssa, mutta kotonakin kohdataan haasteita. Käy ilmi, että 13-vuotiaalla Jenna-tyttärellä on epäilyttävä nettisuhde, jonka isä haluaa hänen lopettavan. Sitä Jenna ei halua tehdä, ja isä-tytärsuhde joutuukin kovalle koetukselle.

"Normaalin poliisityön tie oli käyty loppuun." (s. 309)

Murhien tutkiminen ei etene, toteavat poliisit. Sitten alkaakin kirjan jännittävin vaihe, jonka yksityiskohtia en halua paljastaa, koska en halua spoilata kenenkään lukukokemusta. Mikko Vuori joutuu mukaan uskomattomiin ja yllättäviin kuvioihin. Loppuratkaisu johdattelee lukijaa pohtimaan väkivallan moraalista oikeutusta.

Tero Somppi on tuottelias dekkaristi. Katedraalimurhat on hänen 12. jännitysromaaninsa. Minulle Somppi oli ihan uusi tuttavuus, mutta olen varma, että haluan lukea jatkossakin hänen kirjojaan, niin vakuuttava Katedraalimurhat on kaikessa raakuudessaan, mutta myös inhimillisyydessään. Juoni on punottu älykkäästi ja taitavasti, vaikkakin kirjan keskivaiheilla kerronta hieman junnaa ja esimerkiksi ortodoksisuus saa liiankin paljon tilaa. Mutta loppuratkaisu tempaa lukijan täysillä mukaansa. Mikko Vuori on mukava tuttavuus, pelkäämätön ja oikeudenmukaisuutta hakeva poliisi. Kirjan rakenne on selkeän kronologinen. Kirjoittamisen taidon Somppi todella hallitsee.

Uspenskin katedraali, murhapaikka.
Omat arkistot