Joulukuun yhteenveto ja hyvää Uutta Vuotta

Vanhan Rauman idyllisiä katuja

Tässäpä tulee vuoden viimeinen postaus eli yhteenveto joulukuun kirjoista. Kirjamäärä joulukuussa oli kymmenen: kolme kotimaista kaunoa, neljä ulkomaista kaunoa ja kolme tietokirjaa. Kirjoista vain yksi oli äänikirja.

Kotimainen kauno:

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava. 2021.

Anja Snellman: Kaikki minun isäni. WSOY. 2021.

Marja Aho: Neidonkorento. Myllylahti. 2021. (dekkari)

Ulkomainen kauno: 

Tara Westover: Opintiellä. Muistelma. Tammi. 2018. 

Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa. Sitruuna. 2021.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa. WSOY. 1986. Äänikirja.

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla. Sitruuna kustannus. 2019. 

Tietokirjat:

Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan. Åbo kungör julfred. Kirjapaja.

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin. Into. 2021. 

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa. Sammakko. 2021. 

Valitsen kolmen kärkeen yhden kirjan kotimaisesta kaunosta, yhden ulkomaisesta kaunosta ja yhden tietokirjoista. 

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin

Joulukuussa rajoitukset eivät olleet kovin rajuja, joten oli mahdollisuus käydä mm. konserteissa. Ohjelmaamme kuuluikin kolme upeaa joulukonserttia Rauman Pyhän Ristin kirkossa.

Rauman kirkko on todella kaunis.

Kävimme kolmesti joululounaalla. Pääsin elokuviin katsomaan Ryhmä Hauta 6-vuotiaan tyttösen seuraksi. Se oli hauskaa!  Joulukuun alussa kävin Itä-Suomessa, Leppävirralla ja Joensuussa. 

Pielisjoki Joensuussa

Ja sitten tuli joulu. Ja joulupukki. Ja saatiin lunta myös tänne länsirannikolle.

Pukki soitteli meille joululauluja.

Vanhassa Raumassa voi ihailla kalenteri-ikkunoita. Tämä Kerttu Horilan suunnittelema ikkuna oli tämän vuoden ikkuna numero 1.

Kiitos teille kaikille tästä vuodesta ja mukavasta yhteistyöstä. Toivotan teille ihanaa ja kirjarikasta vuotta 2022.

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa. Sammakko. 2021. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Rikokset ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Henkirikokset, pahoinpitelyt ja varkaudet olivat jo varhaisten sanoma- ja aikauslehtien vakioaineistoa. 1800-luvulla kehittyi varsinainen rikoskirjallisuus murhamysteereineen. Kukapa ei olisi joskus lukenut Agatha Christien kirjoja tai nähnyt Sherlock Holmesista kertovaa elokuvaa tai tv-sarjaa. Lukuisat Turussa tapahtuneet surmatyöt ja muut rikokset ovat yhtä jännittäviä kuin Christien kirjoittamat kuvitteelliset murhatarinat. Monissa tämän kirjan tapauksissa emme edelleenkään tiedä mitä todella tapahtui ja kuka oli syyllinen. Lukija voi tehdä johtopäätökset itse." (s. 9)

Rikoksetkin ovat osa historiaa.

Rauno Lahtinen, joka on kirjoittanut useita kirjoja Turun historiasta, avaa nyt kirjassaan Turun pimeää ja rikollista puolta. Lahtinen kertoo Turussa tapahtuneista murhista, murhayrityksistä, ryöstöistä ja muistakin hirmuteoista aina 1900-luvun alusta saakka tähän päivään asti. Kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa aivan oikeutetusti, että rikokset aivan kuin sivuutetaan historian kirjoituksessa. Kun rikoksia tapahtuu, ne saavat jonkin aikaa huomiota mediassa, mutta harva niistä päätyy historian kirjoihin. Ehkäpä kirjassa kuvattujen rikosten myötä lukijalle avautuu uudenlainen kuva Turusta ja sen historiasta.

Kirjassa on kuvattu 61 rikosta eli kirjailija on valinnut kirjaa varten paljon huomiota herättäneitä rikostapahtumia sekä muita vakavia rikoksia. Kun tutustuu kirjan rikoksiin, huomaa pian, että kautta vuosikymmenten hyvin monessa rikoksessa on ollut mukana alkoholi tai muut piristävät aineet. Tilanne lienee sama muillakin paikkakunnilla. 1900-luvun alussa lähes kaikkien miesten varusteisiin kuului puukko. Liiallisen alkoholin nauttimisen myötä puukkoon tai muihin tappoaseisiin tartuttiin helposti. Tappelun tuiskeessa joku porukasta saattoi loukkaantua tai jopa kuolla. Edelleen tänä päivänäkin veitsi ja alkoholi on pettämätön yhdistelmä rikosten toteutukseen. 

Jotkut kuvatuista tapauksista ovat todella koskettavia ja aivan käsittämättömiä. Nuorten kuolemat ovat aina surullista luettavaa. Yksi minua koskettanut tapaus sattui vuonna 1912, kun Turun suomalaisen yhteiskoulun neljännen luokan oppilas Johannes Gylling teki itsemurhan. Hän ampui itsensä pienoiskiväärillä peilin edessä omassa huoneessaan. Teko oli harkittu ja suunniteltu. Syynä itsemurhaan olivat huonot arvosanat. 

Turun Sanomien uutisointia nuorukaisen itsemurhasta

Kirjassa kuvataan myös Suomen ensimmäinen koulusurma, joka tapahtui vuonna 1981 Puolalanmäen lukiossa. Lukiolainen hakkasi lapiolla koulun englanninopettajan kuoliaaksi. Poika inhosi opettajaansa ja suunnitteli murhan ja jopa kertoi suunnitelmastaan koulukavereilleen. Oikeuden istunnossa hän totesi tehneensä palveluksen koulun muille oppilaille. Pojan tuomio oli kahdeksan vuotta vankilaa.

Tapausten kuvaukset osoittavat, että harmillisen useita rikoksia jää selvittämättä. Vuonna 1925 murhattiin lähellä Turkua taksinkuljettaja keskellä päivää. Eräs kauppamatkustaja löysi maassa makaavan verisen taksinkuljettajan. Kuljetus järjestettiin sairaalalle, mutta uhri kuoli matkalla. Oikeuskäsittely kesti pari vuotta. Sen aikana kuulusteltiin peräti 102 todistajaa. Oikeuskäsittelyn lopputuloksena oli, että riittävien todisteiden puuttuessa ketään ei tuomittu, ei oikeuskäsittelyn yhteydessä eikä koskaan myöhemminkään. Moni muukin vuosisadan alun tapaus jäi selvittämättä, osittain siksi, että poliisin osaaminen ei ollut riittävällä tasolla. Esimerkkinä kirjailija mainitsee mm. sen, että todistusaineiston talteen ottamista ei läheskään aina katsottu tarpeelliseksi.

Turun 1920-luvun tunnetuin murha tapahtui Vartiovuorenmäellä tammikuussa 1927. Murha ei saanut huomiota pelkästään Turussa, vaan myös koko Suomessa, Pohjoismaissa ja jopa Euroopassa. Kyseessä ei ollut mikään laitapuolen kulkijoiden välien selvittely, vaan uhri oli kauppias John Engblom, jota oli ammuttu takaapäin revolverilla päähän. Kävi ilmi, että teko oli tarkoin suunniteltu. Margit Niininen todettiin syylliseksi ja hänet tuomittiin murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Hän anoi presidentiltä armahdusta ja sai sen istuttuaan tuomiosta vain puolitoista vuotta. Tapauksen tekee kiinnostavaksi se, että Turun kaupunginteatterissa on vuonna 2018 esitetty Juha Siltasen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Ihana neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus.

Murhan tapahtumapaikka Vartiovuori

Kirjan kaksi viimeistä tapausta ovat lukijoille tuttuja. Miljonäärin tyttären kidnappaus vuonna 2009 oli jotakin ennenkuulumatonta suomalaisessa rikoshistoriassa. Kaappaaja oli Juha Turunen ja kaapattu nainen oli Minna Nurminen. Kaappaaja vaati kahdeksan miljoonan euron lunnaita. Tapaus päättyi onnellisesti, ja Turunen sai yhdeksän vuoden vankeustuomion.

Lunnaskirjeen vaatimuksia

Toinen lähivuosiin sijoittuva rikos on Turun terrori-isku vuonna 2017, joka on varmasti vielä tuoreena lukijoiden muistissa.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa ja varmasti erityisen kiinnostavaa turkulaisille, jotka pystyvät tunnistamaan rikosten tapahtumapaikkoja. Paljon työtä on vaadittu, jotta nämä rikoskuvaukset on saatu tällaiseksi laadukkaaksi kirjaksi. Kirjasta on saatu elävä, koska kirjassa ei kuvata pelkkiä rikoksia, vaan rikostapauksia valaistaan valokuvin ja lehtiartikkelein. Turun Kirjamessuilla Rauno Lahtinen kertoi, että rikosten taustoja selvitellessään suurena apuna ovat olleet poliisipöytäkirjat. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo.

Rauno Lahtinen Turun Kirjamessuilla

Lukupiirikirjana Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava. 2021. Kansi: Tuuli Juusela. 456 sivua.

"Agricola avasi silmänsä. Hänen edessään oli hänen jäljentämänsä sivu, jolla oli hänen ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen sananselityksensä. Hän oli ottanut sivun Wittenbergiin mukaan itseään elähdyttääkseen. Sitä oli tarvittu. Hän muisti syksyisen, sateessa rämpivän illan, kun hän kirjoitti Lutherin lihavien, silityksenkipeitten kissojen viereen sulallaan: catti. Hän muisti, mitä oli ajatellut tuona yksinäisenä iltana kuunnellessaan sateen hajamielistä rummutusta: nyt puuttuu enää puoli miljoonaa suomen kielen sanaa." (s. 223)

Lukupiirimme joulukuun kirjana oli Jari Tervon uusin teos Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Meitä oli kuusi innokasta lukijaa vaihtamassa mielipiteitä tästä kiinnostavasta kirjasta. Kirjan päähenkilö on Mikael Agricola (1510-1557), joka tunnetaan suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isänä. Agricolan valinta päähenkilöksi on kiinnostava ja väkisinkin uteliaisuutta herättävä. Mikael Agricolan roolia uskonpuhdistajana ja kirjoittajana on käsitelty paljonkin tietokirjallisuudessa, mutta kaunokirjallisuudessa ei juuri lainkaan. Agricolan persoonasta tiedetään varsin vähän eli Tervolla on ollut vapaus luoda Agricolasta omien mielikuviensa mukainen. Hyvin hän lukupiiriläisiemme mielestä on siinä onnistunut. Agricolasta tulee uskottava henkilö, joka sopii hyvin 1500-luvun ajankuvaan. 

Tervon Agricola sairasti epilepsiaa. Se oli tuolloin vaikea sairaus, joka uskomusten mukaan tuli suoraan saatanalta. Agricola pohti sairauttaan. "Voiko Jumala parantaa saatanan häneen istuttaman taudin? Jumala vaikeni. Taistelevatko Jumala ja Perkele hänessä ja hänestä? Voiko Perkele voittaa? Mitä sitten tapahtuu? Tuleeko minusta totisesti kadotettu sielu?" Mitä erilaisimpia parannuskeinoja kokeiltiin. Kerran Mikaelin isä haki Porvoosta lääkettä, johon oli sekoitettu kultaa. Eipä ihme, että lääkkeestä tuli kovin kallis, isän hevosen Kreivin hintainen. Eikä sekään pitänyt kohtauksia kurissa. 

"Malin-piika, suomen kielen magistra" (s. 39)

Näin Tervo aloittaa kirjansa: "Perkele lymysi August Henrikssonina pajanmurjussa Torsbyn kylässä, Suomenlahden rannalla." (s. 11) Aika hyytävä aloituslause, joka varmasti herättää lukijan mielenkiinnon. Tästä on hyvä edetä kirjan ensimmäiseen osaan. Eletään 1500-lukua Pernajassa, Torsbyn kylässä. Täällä Mikael on syntynyt. Hän elää varakkaan talonpojan poikana Torsbyn tiiviissä kyläyhteisössä. Mikaelin äidinkieli on ruotsi, mutta hän opettelee jo lapsuudessaan suomea. Hyvänä opettajana on piika-Malin, joka haukkuu ukkoansa Vaiva-Sturea monin väkevin sanoin vaikkapa hölttäperseeksi, cianvituksi ja lemuhengeksi. Ja onhan siellä Mikaelin paras kaveri Petrus. Petruksen kanssa Mikael lähtee oppiin Viipuriin. Oppiaineisiin kuuluvat mm. latina, retoriikka, logiikka ja musiikki.  

"...kaiken takana vaanii Perkele" (s. 248)  

Toisessa osassa kuvataan Mikaelin opiskelun päätösaikoja Wittenbergissä. Ison roolin saa Martti Luther, jonka luentoja Agricola käy kuuntelemassa. Agricola pyytää Lutherilta suosituskirjettä Kustaa Vaasalle saadakseen rahaa Biblian suomentamiseen. Vastapalvelukseksi Agricolan on kirjoitettava tunnustuksia elämästään ja kuvattava hänelle sattuneita häpeällisiä tapahtumia. Ja niin Agricola tekee. "Pitkämieliselle opettajalle, kiivaalle profeetalle ja armeliaalle professorille, Herra Tohtori Martille, tahtoo omistaa nöyrimmästi tämän vasthakoisen ja heickouskoisen tunnustuksen huhtikuun illan viimeisessä valossa Wittenbergin kaupungissa Armon vuonna MDXXXIX Magister Mikael Agricola." (s. 281)

"Venäjä levisi aukiamaana Agricolan sisälle" (s. 299)

Kolmas osa vie Agricolan Moskovan Kremliin rauhanneuvotteluihin tsaari Iivanan kanssa. Tämä on Agricolan viimeinen matka, jolle hän ei olisi mielellään lähtenyt. Mutta se oli kuninkaan tahto. Mieluiten hän olisi jäänyt Birgitta-vaimon  ja poikansa luo. Neuvottelut ovat sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta lukupiirimme oli sitä mieltä, että Tervo korostaa liikaa Agricolan roolia rauhanneuvotteluissa. Mukana oli monia Agricolan yläpuolella olevia arvovaltaisia neuvottelijoita. Neuvottelut olivat vaikeat. Moskovan neuvotteluja pelättiin 1500-luvulla, aivan kuten talvisodankin aikaan.  

Taidokasta verbaalista sanankäyttöä

Kirja on biofiktiota eli kirjan päähenkilö on todellinen, samoin kuin monet muut tuolla aikakaudella eläneet henkilöt, mm. Martti Luther, Kustaa Vaasa ja tsaari Iivana. On historiallinen tosiasia, että Agricola oli tuntenut nämä kolme aikakautensa merkkimiestä. Paljon fiktiota on tarvittu faktan tueksi, jotta tämä tarina on valmistunut. Kirjan vahvuus mielestämme on kiinnostavissa henkilöhahmoissa sekä ajankuvassa. Ajankuva on vahvaa, ja 1500-luvun arki tapoineen ja tottumuksineen avautuu lukijalle värikylläisenä. Koimme mielenkiintoisina mm. matkustamisen kuvaukset, kuvaukset erilaisista sairauksista, ruokailuista ja vaikkapa käräjistä, joissa Sture Paljaspää tuomittiin eläimeensekaantumisesta yhdeksän markan sakkoon. Ajankuva näkyy onnistuneesti myös kielessä. Tervo käyttää aikaan sopivaa kuvailevaa, värikästä ja vanhahtavaa kieltä, joka paikka paikoin on hyvinkin räävitöntä ja piikikästä. Eräs lukijoistamme koki, että Tervon kieli ei miellyttänyt häntä. Kiinnostavan aiheen takia hän kuitenkin luki kirjan loppuun asti ja piti eniten neljännen osan tyylistä. 

Tervon konstailematon kielenkäyttö tuo mieleen samaan aikakauteen sijoittuvan Anneli Kannon Rottien pyhimyksen (Gummerus 2021) sekä Milja Kauniston 1700-luvulle sijoittuvan Olavi Maununpoika -trilogian (Gummerus 2013, 2014, 2015) Eräs lukijoistamme löysi Tervon selkeästä kertomatyylistä yhtymäkohtia Hemingwayn teksteihin.  

Kirjassa on neljä osaa, kaikki kiinnostavia ja hyvin erilaisia. Mietimme, että kirjasta olisi saanut vaikkapa kolme kirjaa, niin paljon sisältöä kirjassa on. Yhteistä kaikille osille on taistelu vallasta. Eniten meitä kiinnosti osa yksi eli Agricolan lapsuuden kuvaus, josta olisimme mielellämme lukeneet lisääkin. 

Kirjan kannessa on Olaus Magnuksen Carta Marina. Olisimme kaivanneet kirjaan lisää karttoja havainnollistamaan Agricolan matkoja ja asuinseutuja. Puhuimme myös kirjan nimestä. Tavallaan nimi sopii kirjaan hyvin. Onhan nimessä kyse vanhoista uskomuksista, jotka ovat tärkeä osa kansanperinnettä. Toisaalta, nimi ei kerro mitään kirjan sisällöstä. Kukapa arvaisi, että teoksen Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa päähenkilö on Mikael Agricola. 

Olimme yksimielisiä siitä, että Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on parasta Tervoa. Kirja sai meiltä arvion 4,1 (asteikko 1-5). 

Lukupiirimme jatkuu tammikuussa, jolloin keskustelemme Sirpa Kähkösen kirjasta Vihreä sali (Otava 2021). 

Lukupiirikirjana Tara Westoverin Opintiellä

 

Tara Westover: Opintiellä. Muistelma. Tammi. 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. 435 sivua.

"Meidän perheessämme oppiminen oli täysin itsestä kiinni: sai opiskella kaikkea mihin omin voimin kykeni, kunhan työt oli tehty. Toiset olivat kurinalaisempia kuin toiset. Minä olin lapsista vähiten kurinalaisia, joten en ollut vielä kymmenvuotiaanakaan opiskellut järjestelmällisesti mitään muuta kuin morseaakkoset, koska isä halusi ehdottomasti minun oppivan ne. "Jos linjat katkaistaan, me olemme laakson ainoat viestintään kykenevät ihmiset", hän sanoi, mutta minä jäin aina miettimään, että jos me kerran olimme ainoat morseaakkosia opiskelevat, niin kenen kanssa me oikein viestisimme." (s. 74)

Rauman Naisten Pankin lukupiiri kokoontui kuuden naisen voimin vaihtamaan mielipiteitä Tara Westoverin kirjasta Opintiellä. Kirja on muistelmateos, jossa kirjailija kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Buck Peakilla, vuoren juurella Idahon osavaltiossa. Perheessä on seitsemän lasta, joista vuonna 1986 syntynyt Tara on nuorin. Perheyhteisö on tiivis, ja kanssakäymisissä ollaan samoihin arvoihin uskovien perheiden kanssa. Pikku-Tara viihtyy kotona, on eläimiä, on kauniit kalliomaisemat ja koko perhe lähellä. 

Kun Taralle tulee lisää ikävuosia, hän herää ihmettelemään, miksi hän eivätkä hänen sisaruksensa käy koulua. He ovat kotiopetuksessa, sanovat vanhemmat. Tärkeämpää kuin koulunkäynti on työskennellä isän romuttamolla, jonne kaikkien lasten pitää mennä työntekoon heti kymmenen vuotta täytettyään. Työ on raskasta ja altista onnettomuuksille, joita sattuukin usein myös perheen lapsille. Mutta Tara ei halua tehdä työtä romuttamolla, hän haluaa oppia ja hän haluaa kouluun.

Isän tahto on perheen tahto

Taran vanhemmat eivät halua tytön menevän kouluun. Tiukan uskonnollinen mormoniperhe elää vakaumustensa mukaisesti, ei usko hallitukseen, ei koulutukseen eikä lääkäreihin. Käy ilmi, että neljällä lapsella ei ole edes syntymätodistusta. Kotona syntyneen Taran syntymäpäivä on arvailujen varassa, koska äiti ei sitä muista. Perhe elää täysin isän ehdoilla. Henkilönä isä on toisaalta hyvin iloinen luonne. "Huulet olivat usein taipuneet iloiseen hymyyn, aivan kuin hän nauraisi koko maailmalle." (s. 47). Mutta toisaalta hän on täysin arvaamaton ja äärimmäisen kiihkeä uskonnollisessa vakaumuksessaan. Perheen pitää luopua puhelimesta. Isä ei uusi ajokorttiaan eikä vakuuta autoa. Sitten tulee survivalismi. Kaikkea tavaraa ruoasta ja bensasta alkaen täytyy varastoida tulevan maailmanlopun varalta.

Äidillä ei ole sanansijaa perheen asioista päätettäessä. Vastentahtoisesti, miehensä pakottamana, äiti ryhtyy toimimaan kätilönä. "Isä laski kätensä äidin hartialle. "Herra on kutsunut sinua", isä sanoi. "Ja joskus hän pyytää vaikeita asioita." (s. 33) Äidin tehtävänä on myös toimia perheen lääkärinä eli tehdä erilaisia homeopaattisia yrttiseoksia eri sairauksiin. "Hän sanoi kykenevänsä pysäyttämään halvauksen säätämällä chakraa, keskeyttämään sydänkohtauksen pelkällä energialla ja parantamaan syöpäpotilaita, jos ihmisillä vain oli uskoa. Hänellä itsellään oli omien sanojensa mukaan ollut rintasyöpä, ja hän oli parantanut sen." (s. 399) Selvästi isä sekä veli Shawn kärsivät mielenterveysongelmista, mutta sellaista ei voi sanoa ääneen, puhumattakaan että hakeuduttaisiin hoitoon. Veli on väkivaltainen ja suorastaan vaarallinen, mutta vanhemmat kiistävät Taran version veljen väkivallasta. Missä on vanhempien vastuu? Miksi veljelle ei hankita hoitoa?

Tara lähtee koulutielle 17-vuotiaana. Samalla alkaa matka kohti omaa elämää. Helppoa se ei ole. Taralla on jo opintojen suhteen paljon kiinni otettavaa. Yhtä paljon haasteita tuottaa sopeutuminen tavalliseen opiskelijaelämään. Mutta hän pystyy siihen. Hän saa stipendin ja valmistuu vuonna 2014 historian tohtoriksi Cambridgesta.

Lapsi rakastaa ehdoitta vanhempiaan

Lukupiirimme koki, että kysymys Taran kohdalla on selviytymistarinasta eli miten selviytyä ja päästä irti perhesuhteesta, joka aikoinaan oli ollut niin rakas. Westover kuvaa taitavasti irtautumisprosessia, joka todellakaan ei ole helppo. Välillä Tarasta tuntuu, että hän pystyy elämään yksin, mutta sitten hän taas huomaa, että koti ei suostu irrottamaan otettaan hänestä eikä hän kodista. Taas hän palaa kotiin haluten takaisin perheyhteyteen, mutta koska Tara ei voi ottaa vastaan isän siunausta, suhde ei eheydy. Uskonnon totaalisuus voittaa perhesuhteet, lasta ei voi hyväksyä, ellei hän tunnusta uskoa. 

Varmasti useampikin lukija joutuu tarkistamaan tapahtumien vuosiluvut. Kyllä, kirjan tapahtumat sijoittuvat todellakin 1980-luvulle. Tuntuu uskomattomalta, että sivistyneessä valtiossa voi elää olematta virallisesti olemassa. Ei syntymätodistusta, ei tietoa syntymäpäivästä. Totuus on usein oudompaa kuin fiktio. Westoverin kirja todistaa sen.

Se, että Westoverin perhe elää normaalin yhteiskunnan ulkopuolella omissa kummallisissa sfääreissään, menee kirjan kuvauksissa ehkä liikaakin mormoniuskonnon piikkiin. Tosiasiallisesti kyse on paljolti nimenomaisesti isän mielenterveysongelmista, eikä niinkään uskonnon vaatimuksista.

Mietimme, kirjoittaako Tara Westover vielä kirjoja. Ehkä kirjoittaa, koska hän osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä, mutta kuitenkin ehkä ei. Tässä päiväkirjaan perustuvassa kirjassa hän on kertonut selviytymistarinansa, ja voi olla, että se riittää hänelle. Kirjan kirjoittaminenkin oli hänelle todennäköisesti osa selviytymisprosessia.

Kirjan nimeksi on valittu Opintiellä, Educated. Mielestämme jokin muu nimivalinta olisi kuvannut selviytymistarinaa paremmin. Eräs lukijoistamme totesi, että nimi kuulostaa aapiselta. Kirjan kansi sai meiltä kiitosta.

Odotukset kirjan suhteen olivat suuret. Varsinkin sen jälkeen, kun kävi ilmi, että kirja oli ollut yli sata viikkoa New York Timesin bestseller -listalla ja että Barack Obama oli suositellut tätä kirjaa. He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind." Kiinnostava lukukokemus tämä oli, vaikkakin minun mielestäni turhankin sentimentaalinen ja melodramaattinen. Mietin, olisiko kirjailijan kannattanut odottaa vielä muutama vuosi ennen kuin aloittaa kirjan kirjoittamisen. Silloin saisi enemmän etäisyyttä tapahtumiin. 

Kirja sai meiltä arvion 3,7 (asteikko 1-5).

Keksimme lukupiirillemme nimen. Ihan Rauman giälisen: Päi avara mailma.

Jatkamme lukupiiriämme keväällä. Tammikuun kirjana on Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Johnny Kniga 2013).

Ihanaa joulun aikaa kaikille! 

Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa

                             

Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa. Sitruuna. 2021. Englanninkielinen alkuteos While Paris Slept. Suomentanut Elina Salonen. 450 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Jean-Luc veti vaatteen kasvoiltaan ja roikotti sitä edessään. Se oli yöpaita. Ohut, naisellinen vaatekappale. Miten se oli tänne päätynyt? Se oli leijunut laiturin yllä kuin haamu. Jean-Luc siirsi katseensa laituriin. Hän huomasi piikkikorkokengän, jonka korko oli katkennut. Koristeellisen, violetin hatun. Kaksi mustaa knallia. Kävelykepin. Särkyneet silmälasit. Posliininuken, jonka jalka oli poikki. Apinapehmolelun, jonka kaulasta pursui vaaleanpunaista vanua." (s. 46)

On vuosi 1953. Jean-Luc Beauchamps asuu vaimonsa Charlotten ja poikansa Samin kanssa Santa Cruzissa Kaliforniassa. Jean-Lucin mielestä elämä USA:ssa on juuri niin hyvää kuin hän oli toivonutkin jätettyään taakseen toisen maailmansodan julmuudet Pariisissa. Jean-Luc haluaa juurtua amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Pojalle ei puhuta ranskaa eikä hän muutenkaan halua muistella entistä elämäänsä. Arpi kasvoilla muistuttaa silloin tällöin natsimiehityksen kauhuista, mutta niihin muistoihin hän ei halua palata. Vaimo Charlotte sen sijaan kaipaa entistä kotimaataan eikä tunne oikein sopeutuvansa amerikkalaiseen elämäntapaan. 

"Teidän on tultava kaupungintalolle puhutettavaksi." (s. 13)

Perheen elämään tulee suuri muutos, kun poliisi vie Jean-Lucin kuulusteltavaksi. Jean-Lucin on palattava menneisyyteensä ja sodanaikaiseen Pariisiin.

Toinen kirjassa seurattava ajanjakso sijoittuu sodanaikaiseen Pariisiin vuonna 1944. Pariisi on saksalaisten hallussa. Juutalaisia Auschwitziin kuljettavat junat kulkevat Drancyn kauttakulkuleirin läheltä, muutaman kilometrin päässä Pariisin keskustasta. Darcyn aseman yksi työntekijöistä on Jean-Luc. Rataonnettomuuden seurauksena Jean-Luc joutuu sairaalaan, missä häntä hoitaa Charlotte, viehättävä nuori nainen. He ihastuvat ja rakastuvat. Heidän tilanteensa on  kuitenkin ongelmallinen, koska Charlotten vanhemmat eivät hyväksy Jean-Lucia. 

"Olkaa kiltti", nainen sopertaa. (s. 175)

Eräänä päivänä Jean-Lucin työskennellessä asemalla juutalaisia sullotaan karjavaunuihin. Silloin nuori juutalaisnainen Sarah turvautuu Jean-Luciin ja luottaa hänen apuunsa. Mitä tehdä? Jean-Luc joutuu tekemään nopean ratkaisun. 

"Luomme omat sääntömme." (s. 211)

Kirja on voimakas ja koskettava tarina toisen maailmansodan kauhuista. Kirja ei keskity taistelukuvauksiin, vaan pikemminkin sodan ja holokaustin seuraamuksiin. Vaikka kirjassa on rankkojakin kuvauksia sodan kauhuista, tarina pitää sisällään paljon rakkautta ja rohkeutta. Lukija pystyy aistimaan, että uskomattoman kauhun uhatessa on aina toivoa tulevaisuudesta.

Valinnoilla on seurauksensa. Varmasti tarinan valintoja tehneet henkilöt eivät pystyneet tietämään, millaiset seuraukset tehdyillä päätöksillä oli. Vaikka kaikki tuntui menetetyltä, rakkaus ja myös rohkeus saivat tekemään rohkeita valintoja, valintoja, jotka muuttivat henkilöiden elämän ikuisesti.

Kyseessä on fiktiivinen historiallinen kuvaus rakkauden voimasta, perhesuhteiden vahvuudesta ja myös selviytymisestä. Voisin hyvin ajatella, että näin olisi todellisuudessa saattanut tapahtua. Henkilöhahmot - Jean-Luc, Charlotte ja Sarah - on kuvattu elävästi ja uskottavasti. Lukija tuntee sympatiaa heitä kaikkia kohtaan ja myös ymmärtää tehdyt valinnat. Kaikkein suurimman myötätunnon saa Sam, jonka elämä nyrjähtää täysin paikoiltaan. Lukija joutuu miettimään, kenen ehdoilla lapsen elämästä päätetään, mikä rooli on aikuisten toiveilla ja millainen päätösvalta annetaan itse lapselle. Voin suositella kirjaa kaikille, joita toinen maailmansota kiinnostaa. Kirjaa on helppo lukea ja se pitää otteessaan niin, että sanoin jatkuvasti mielessäni "vain yksi luku lisää". Kirjan lopussa on lista kirjoista, joihin kirjailija oli tutustunut taustatietoja hankkiessaan. 

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 16

                                                                             

Joulu on juhlista vanhimpia ja siksi siihen liittyy suuri määrä perinteitä. Jokaiselle perheelle on muodostunut omat perinteensä. 

Meidän perheemme monien muiden suomalaisten kera hiljenee jouluaattona klo 12 kuulemaan joulurauhan julistusta Turusta. Kyse on pitkästä perinteestä, sillä julistus on luettu 700 vuoden ajan aina 1300-luvulta lähtien. On luontevaa, että joulurauhan julistus annetaan nimenomaan Turusta, Suomen vanhimmasta kaupungista. Perinteen näyttämökin on ollut sama kaupungin perustamisajoista alkaen: Vanha Suurtori ja sitä reunustavat rakennukset. Brinkkalan talon parveke on tuttu turkulaisille ja se on tullut tutuksi kaikille suomalaisille sen jälkeen, kun tilaisuuden televisioinnit aloitettiin.

Väen paljoutta kuulemassa joulurauhan julistusta (kirjan kuvitusta)

Kaunis ja elävä perinne

Suurtorilla voi kokea jouluisen yhteishengen jo ennen julistuksen lukemista. Torille kerääntyy joulurauhan kuulijoita noin 10 000 - 15 000. Klo 11.57 alkaa tilaisuuden televisiointi. Ensin lauletaan virsi Jumala ompi linnamme, joka tunnetaan uskonpuhdistuksen kannattajien tunnuslauluna. Sotilassoittokunta soittaa alkufanfaarin Marsalkan hopeatorvet -marssista ja sen jälkeen Suomen Turku julistaa joulurauhan sekä suomeksi että ruotsiksi. Turun kaupungin protokollapäällikkö Mika Akkanen on julistanut joulurauhan jo kahdeksan kertaa. Kun julistus on luettu, väkijoukko ottaa hatut päästään Maamme-laulun alkutahtien kajahtaessa. Tilaisuuden päättää Porilaisten marssi. 

Brinkkalan talon parveke (kirjan kuvitusta)

Nyt on maassa rauha ja ihmisillä hyvä mieli.

Julistuksen muodot ovat jonkin verran muuttuneet vuosisatojen kuluessa. Aiemmin ei kokoonnuttu yhteen kuulemaan julistusta, vaan kaupungin raadin jäsenet ratsastivat ympäri kaupunkia lukemassa julistusta. Julistuksen sanamuodot ovat vaihdelleet vuosien mittaan, mutta pääsanoma on pysynyt samana. Ensimmäisinä vuosisatoina julistuksen kieli lienee ollut ruotsi. Vuodesta 1711 alkaen julistus on luettu sekä ruotsiksi että suomeksi. Maamme-laulu otettiin ohjelmaan vuonna 1986 ja Porilaisten marssi vuotta myöhemmin. Tilaisuus radioitiin ensi kerran vuonna 1935 ja televisioitiin vuonna 1983. 

Porilaisten marssi (kirjan kuvitusta)

Valo voittaa pimeyden

Julistuksella on lähes katkeamaton perinne. Muutamia poikkeusvuosia on ollut, mm. isonvihan vuodet 1712-1721 ja vuosi 1939, jolloin julistusta ei luettu ilmapommitusten uhan vuoksi. Sotajoulu 1943 radioitiin Turun sijasta Raumalta. Syytä tähän ei tiedetä. Viime vuonna 2020 joulurauha julistettiin poikkeuksellisesti ilman yleisöä koronatilanteen vuoksi. Jää nähtäväksi, miten käy tänä vuonna. 

Nykyisin joulurauha julistetaan monissa muissakin Suomen vanhoissa kaupungeissa, mutta Turun joulurauhan julistuksella on vakiintunut ja vahva asemansa suomalaisten joulunvietossa.

"Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asiainhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa."

Lähde: Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan. Åbo kungör julfred. Kirjapaja. 71 sivua.

Oikein ihanaa joulun odotusta kaikille!

Eilen luukun avasi Kartanon kruunamaton lukija ja huomisen luukun avaa Kirjaluotsi. Kirjamies-blogista näet kaikki kalenteriin osallistuvat kirjabloggarit.

Äänikirjana Alice Walkerin klassikko Häivähdys purppuraa

 

Alice Walker: Häivähdys purppuraa. WSOY.  1986. Alkuteos: The Color Purple. Kääntäjä: Kersti Juva. Lukija Karoliina Niskanen. 7 t 55 min.  

Heti aluksi täytyy sanoa, että en tiedä, miksi en ole aiemmin lukenut tätä kirjaa. Enkä ole nähnyt elokuvaa. Kirjaa voidaan kutsua jo klassikoksi, niin paljon mainetta se on niittänyt. Kirja on saanut mm. Pulitzerin palkinnon ja National Book Awardin. Ja nyt kun löysin äänikirjan ihan sattumalta, voin vain todeta, että onneksi löysin! Niin suurenmoinen kuuntelukokemus kirja oli. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Georgiaan, Putnamin piirikuntaan,  vuoteen 1937, aikaan jolloin rotuerottelulait etelävaltioissa olivat vielä voimassa. Kirjan päähenkilö on Celie, rumaksi haukuttu nuori musta nainen. Celien isä oli hirtetty tytön ollessa kaksivuotias. Valkoisten mielestä isä oli menestynyt kauppiaana liian hyvin, eli hänet jouti tappaa. Äijä otti Celien äidin kuolleen vaimonsa tilalle. Äijä oli paha mies, hän raiskasi 14-vuotiaan Celien. "Sinä saat ruveta kun äitis ei rupee." Celie synnytti Äijälle Olivian, jonka Äijä otti mukaansa ja vei metsään. Samoin kävi toisen lapsen Adamin kanssa. Tappoiko Äijä lapset vai myi heidät, sitä ei Celie tiennyt. Sillä, mitä Celie ja hänen nuorempi siskonsa Nettie halusivat tai toivoivat, ei ollut mitään merkitystä. Naapurin Isäntä olisi halunnut Nettien vaimokseen, mutta Äijä ei antanut vedoten Nettien nuoreen ikään. Mutta Celien Äijä antoi. Rakkaudesta, kiintymyksestä eikä edes ihmisarvosta ollut avioliitossa kysymys. Isäntä otti Celien piiakseen ja neljän lapsensa kaitsijaksi. Raatamista ja työntekoa aamusta iltaan ja palkaksi väkivaltaa päivin ja öin. Celie nöyrtyi ja sopeutui, muutakaan hän ei voinut. 

Celien elämä muuttuu, kun taloon tulee Shug Avery, musta laulajatar, Isännän nuoruuden rakkaus. Celie tapaa myös Sofian, Isännän pojan vaimon, joka ei hyväksy aviovaimon alistettua asemaa. Eikä Isännän poika hyväksy sitä, ettei hän Sofian aviomiehenä saa hakata vaimoaan. Näin Celie kuvaa keskusteluaan Isännän pojan kanssa. "Kun isä käskee sun tehdä jotain, sinä teet, se sano. Kun se käskee olla tekemättä, sinä et tee. Jos et tee niin kuin se käskee, se lyö sinua. Joskus se lyö minua muutenkin, minä sanoin, tein tai olin tekemättä niin kun se käskee." Mutta Sofia ei hyväksy hakkaamista, se ottaa lapset ja lähtee pois. "Se ei tahdo vaimoa, se tahtoo koiran". Paljon saa Sofia vielä kärsiä, omaehtoista elämää kaipaavan mustan naisen asema ei ollut helppo 1930-luvun lopun Georgiassa.

Lukija iloitsee, kun Celie saa tehtyä ison päätöksen. Hän lähtee Shugin kanssa Memphisiin. 

Celien elämäntarina on pääosassa kirjan tapahtumissa. Kysymys on  Celien kasvutarinasta ja Celien itsenäistymisestä. Helpolla hän ei päässyt, kuten ei moni muukaan värillinen nainen tuohon aikaan. Celian elämäntarina tulee kerrotuksi kirjeiden muodossa. Ensin Celia kirjoittaa kirjeitä Jumalalle. Ensimmäisen kirjeen hän kirjoittaa 14-vuotiaana jouduttuaan isäpuolensa Äijän raiskaamaksi. Ikäänkuin rinnakkaistarinana kirjassa kulkee Celien pikkusiskon tarina. Kotoa lähdettyään Nettie pestautui piiaksi pastori Samuelin perheeseen. Perhe lähtee tekemään lähetystyötä Afrikkaan Nettie mukanaan. Nettie kertoo kirjeissään Samuelin perheen pyrkimyksistä järjestää koulutusta ja terveydenhoitoa paikalliselle väestölle. Kyläläisillä on kuitenkin omat ennakkoluulonsa lähetyssaarnaajia kohtaan. Valkoisten tunkeutuminen mustien asutusalueelle maanteineen ja kumipuineen on järkytys kyläyhteisölle. Ymmärsin kyllä, että Afrikka-osuudella oli yhteytensä Celien elämään, mutta siitä huolimatta koin, että laaja Afrikka-osuus jäi hieman irralliseksi. 

Kirjassa on niin paljon kaikkea. Siinä on rajuja ja raakoja tapahtumia, on perheväkivaltaa, raiskauksia ja rasismia. Kirjailija ei mässäile raakuuksilla eikä alleviivaa niitä. Riittää, kun hän kuvaa tapahtumia osuvasti ja toteaa, että näin oli asioiden laita, tällaista tapahtui 1930-luvun Georgiassa. Juoni on taitavasti punottu, tarina on rankka, mutta rankuudestaan huolimatta lämminhenkinen. Synkkyyden keskeltä pilkahtaa valo ja huumori. Kyse on ristiriidoista valkoisten ja mustien välillä, vihasta jota mustat tuntevat valkoisia kohtaan, mutta on myös kyse ristiriidoista mustien miesten ja naisten välillä. Kaiken taustalla on iso kuvio järjestelmällisestä rotuerottelusta, jolla rajoitettiin monin tavoin mustien tavallista elämää. Sellaisena tilanne jatkui USA:ssa vielä vuosikymmenien ajan. Suuri kiitos Kersti Juvalle äärettömän taitavasta käännöksestä. Karoliina Niskasen ääni ja tapa lukea sopii tähän kirjaan todella hyvin.

Takuuvarmasti haluan nähdä myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka on ohjannut Steven Spielberg. Elokuva sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mutta voittoja ei tullut.

Kirjaa lukiessa mieleen palautuvat Kathryn Stockettin Piiat (WSOY 2010) ja Sapphiren Precious (Like 2010), jotka molemmat tämän kirjan ohella ovat todella arvokkaita ja tärkeitä kuvauksia mustien arjesta rotusorron alla. Kaikkein korkeimmalle nostan yhden maailmankirjallisuuden huippunimistä, oman suosikkini nobelisti Toni Morrisonin, jonka kuvaukset mustien naisten arkipäivästä lähimenneisyydessä ovat vertaansa vailla.    

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Anja Snellman: Kaikki minun isäni. WSOY. 2021.

Arvostelukappale kustantajalta

WSOY:n kirjallisuussäätiön palkinnot jaetaan vuosittain tunnustukseksi merkittävästä tuotannosta ja elämäntyöstä. Tänä vuonna yksi saajista oli kirjailija Anja Snellman. Snellmanin laaja tuotanto käsittää 26 romaania ja 3 runokokoelmaa sekä lisäksi vielä muutamia tietokirjoja, elokuvakäsikirjoituksia ja kuunnelmia. Hänen tuotantoaan on käännetty yli 20 kielelle. Snellman onkin yksi luetuimmista suomalaisista nykykirjailijoista.

Kallion prolebeibi

Kävin kuuntelemassa Anja Snellmania Turun Kirjamessuilla. Haastattelija Reetta Miettinen johdatti ensin keskustelun Sonja O:hon, kirjailijan esikoisteokseen, jonka julkaisemisesta on kulunut tänä vuonna huikeat 40 vuotta. Kirjan vastaanotto yllätti kirjailijan ja kustantamon. Snellman totesikin, että "megapöhinä jatkui ja jatkui". Kirjan saama palaute oli varsin kirjavaa. Suurin osa palautteesta oli positiivista ja ylistävää, mutta saipa silloin alle kolmekymppinen kirjailija postin välityksellä jopa paskaa paketissa ja esirukouspyyntöjä sielunsa puolesta. Nämä edustivat sen ajan vihapuhetta. Tänä päivänä vihapuhe on somessa.

Kaikki minun isäni ei ollut vielä ilmestynyt messujen aikaan. Snellman valotti, että kirjassa hän kertoo oman isänsä, evakon ja alkoholistin, tarinan. Aiemmin Snellman on kirjoittanut äidistään ja sisarestaan. Nyt kaikki perheenjäsenet on käsitelty, toteaa Snellman.

"Faija naksui." (s. 27)

Ensio Kauranen oli työpaikalla Enska, kapakoissa Enzo ja äiti kutsui häntä joskus Ensuksi. Lehtiin hän kirjoitti nimimerkillä K. Auranen. Snellman ei koskaan hyväksynyt isänsä nimeä. "Ama vihaa isän nimeä. Ama vihaa isäänsä sen nimessä, sen kautta." (s. 40) Miksi isällä oli vain yksi nimi? Ja miksi se oli pelkkä tyly Ensio? Siviiliammatiltaan Ensio Kauranen oli vakuutusvirkailija, erikoistunut palovakuutuksiin. Hän oli myös sotainvalidi. Hän oli Klenkka-Kauranen. Hänellä oli invalidijalkatuki, joka kuului ja naksui. Kaftaanien alta jalkatukea ei huomannut, mutta se kuului. "Isä, sinä naksuit, sinä kuiskaat ja katsot kuvaa, joka on työpöydälläsi." (s. 27)

"Valhe, emävalhe, elämänvalhe." (s. 94)

Työnsä isä sai hoidetuksi. Töiden jälkeen oikea elämä alkoi. Viina virtasi töölöläisravintoloissa, Alppilan ja Kallion räkälöissä, Puu-Vallilassa, puistossa Kallion kirkon takana, Sillankorvassa ja Tenkassa. Perheenisänä alkoholisoitunut Ensio Kauranen oli kelvoton. "Krapula-aamun lavuaarin vihreä limayökkäys ja ripulipaskanhaju." (s. 35) Isän asioiden tärkeysjärjestys oli "viina, viina ja sitten vielä viina. Minkä jälkeen viina. Jokainen alkoholistin lapsi tietää, ettei tule tärkeysjärjestyksessä kärkikolmikossa, eikä edes ensimmäisten kymmenen joukossa." (s. 152) Isä voi pahoin ja isä häpesi. Oli niin monta asiaa, mitä hänen piti hävetä - luokkahäpeää, miehuushäpeää, vammaishäpeää, karjalaisuushäpeää. Ja kun isä voi huonosti, pahoin voi myös koko hänen perheensä. Erityisenä painolastina oli isän väkivaltaisuus. Mutta nämä olivat salaisuuksia, joita piti peitellä. Snellman oppi jo nuorena peittelemään totuutta ja valehtelemaan.

"Kaipaat sitä joka päivä." (s. 153)

Snellman kirjoittaa muistakin elämänsä miehistä. Isän ohella eniten Janista, lapsuuden ystävästään, jonka kanssa oli tehty verivala 13-vuotiaina Läntinen Brahenkatu 12:n väestösuojan oven takana. Peittelemisen käyttäytymismallin Snellman omaksui myöhemmällä iällä myös Janin suhteen. Taiteilija Jan on ollut hyvin tärkeä henkilö Snellmanille. Yksi keskeisistä teemoista kirjassa on metoo-liike, jota kirjailija avaa Janin kautta.

"Kenen joukoissa seisot!" (s. 60)

Paitsi, että Snellman kertoo isästään ja miehistään, hän pohtii omaa nuoruuttaan ja uraansa. Historiaymmärryksensä ja omien kokemustensa kautta Snellman avaa 60- ja 70- lukujen radikaaleja ilmiöitä. Miten tutuilta nuo asiat tuntuvatkaan, Angela Davisin pörröpää, Che Quevara baskereineen, Pulu- ja Chile-solidaarisuusrintamerkit. Ja kaikki ne tutut kirjainlyhenteet - KTL, KOM, ASS, SOL. Kiinnostavaa oli lukea Snellmanin vierailuista lukupiireissä. Mielellään hän ei niihin mennyt, mutta meni kuitenkin. Hieman vaivautuneena kirjailija vastaili lukupiiriläisten kysymyksiin. Hänellä oli tunne, että hänet "oli kutsuttu vahvistamaan keskenään hyvin samanmielisen naisporukan valmiita käsityksiä varsinkin vaimonsa jättäneestä miehestä." (s. 23) Illan edetessä kysymykset muuttuivat hyvinkin henkilökohtaisiksi. Oltiin uteliaita tietämään, oliko kirjailija itse kokenut kaikkea sitä, mitä kirjoissaan kuvaa.

Kirja on kirjoitettu sinä-muodossa. Se on hyvä valinta, näin kirjailija saa etäisyyttä omakohtaisiin kokemuksiinsa. Snellman käyttää itsestään nimeä Ama. Tämäkin kirja osoittaa, miten taitava sanankäyttäjä Anja Snellman on, hänen tekstinsä on vahvaa, suoraa ja rehellistä. Snellmanilla on kirjassaan humaani ote, vaikka hän kuvaakin kipeitä ja surullisia asioita.

Ensio Kauranen oli innokas valokuvaaja. Muutama valokuva, vaikkapa Ensio Kaurasesta, olisi ollut mukava lisä kirjassa.

Marja Aho: Neidonkorento

Marja Aho: Neidonkorento. Myllylahti. 2021. Kansi: Kaisu Sandberg. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Neidonkorento on Marja Ahon esikoisdekkari. Tänä vuonna on ilmestynyt monia suomalaisia todella tasokkaita esikoisdekkareita, ja niinpä odotukseni olivat korkealla Ahon kirjan suhteen. Ja enpä pettynyt! Päinvastoin, mielenkiinnolla luin tätä dekkarisarjan avausosaa ja tutustuin lahtelaiseen komisario Simo Sundiin.

"Piripäitten kaupunkiin. Helvetin esikartanoon." (s. 27)

Simo Sund on palannut pääkaupunkiseudulta synnyinseuduilleen Lahteen ja asuu nyt isänsä vanhassa omakotitalossa. Sundin vaimo on kuollut useita vuosia sitten. Mutta on Sundilla nainen ja rakas nainen onkin, se on Sylvi, oma vene Vesijärven rannalla. Eipä tiennyt Sund Lahteen muuttaessaan, millainen paikkakunta Lahti on nykyään. "Hän oli kuvitellut pääsevänsä eroon huumeasioista. Nykyisessä virassaan hän oli kuitenkin joutunut huomaamaan, että huumausaineongelma saattoi olla Lahdessa jopa pahempi kuin Helsingissä." (s. 125) Kannabis ja muuntohuumeet leviävät vauhdilla lahtelaisnuorison keskuudessa. Paineet huumetilanteen rauhoittamiseksi ovat kovat.

Sitten Sund saa tiedon, että Kiikunlähteeltä on löytynyt tytön ruumis. Käy ilmi, että tyttö on lukiolainen Carla. Tyttö oli taitava rytminen kilpavoimistelija, jonka kilpaura olisi saattanut viedä hänet jopa kansainvälisille areenoille. Carlan mopoauto, vaaleanpunainen Ligier oli tuttu näky monille kaupunkilaisille. Mitä löytyykään tämän nuoren tytön taustoista, sitä Sund tiimeineen joutuu selvittämään. Oliko huumeilla osuutta Carlan kuolemaan? Tapaus pitää Sundin koko tiimin kiireisenä, työpäivät venyvät eikä tytön kuolema tunnu ratkeavan.  

Ovelasti Aho kuljettaa kirjan juonta. Kirja ottaa ja vie mukanaan. Aho on taitava tunnelman luoja, olipa sitten kyse huumeporukoitten keskinäisistä kahnauksista tai äidin surusta. Asiat selviävät, mutta lukijaa pidetään jännityksessä aivan kirjan loppusivuille saakka.

"Vieläkin sama hurmauskiehkura otsalla." (s. 105)

Pidin Simo Sundista. Hän on mukava mies ja älykäs poliisi. Sylvin lisäksi Sundin elämään tulee puuhakas, puhelias ja energinen Teija, jonka Sund oli viimeksi tavannut kaksikymmentäviisi vuotta. Kehittyykö tästä tuttavuudesta mitään vakavampaa, selvinnee sarjan seuraavissa osissa. Sundin säästämisvimma jäi arvoitukseksi. Ainakin työpaikalla sitä ihmeteltiin. Joku oli nähnyt Sundin lantraavan vessan käsienpesunesteen sekaan vettä ja joku oli tavannut hänet kokoushuoneen roskikselta nappaamassa taskuunsa jonkun vanhat nappikuulokkeet. Tervapastillien napostelu kuuluu Sundin työrytmiin. "Hän kaivoi pöytälaatikosta tervapastillin suuhunsa ja nojautui taaksepäin tuolissaan mietteliäs ilmi kasvoillaan." (s. 22) Mieleeni tuli Marko Kilven Undertaker-sarja, jossa hautausurakoitsija Jarmo Kivellä oli aina peltinen tervapastillirasia taskussaan. 

Jännityksen ohella Aho avaa kiinnostavalla tavalla Sundin tiimin jäsenten taustoja ja ihmissuhteita. Sundin tiimissä ovat mukana Laihis, Robbe, Aleksi ja "Marttapartio" Monika ja Laura. Mukavan tiimin Sund on mielestäni saanut. Tässä kirjassa lukija tutustuu parhaiten Robbeen, jonka mielipiteet hermostuttivat kollegoita. "Mustakaapuja, vinosilmiä ja ählämeitä. Lahti on kyllä sellainen mutiaisten ja rättipäiden pesäke. Sitä tuntee itsensä ihan vieraaksi omassa kaupungissaan, Robbe manasi..." (s. 26) 

Carlan äidin Henrietan persoonallisuus tuntui aluksi epätodelliselta ja keinotekoiselta, mutta tapahtumien edetessä naisen käytös saa selityksensä. Lapsen kuolema on rankka asia. Lapsi elää aina muistoissa ja mielessä. "Hän tulisi aina kantamaan kaipausta, ja surua siitä, ettei hän saanut elää esikoisensa kanssa ja nähdä hänen kasvavan." (s. 285) Sääliksi kävi Carlan pikkusiskoa, vielä tarhaikäistä, joka ei juuri saanut vanhempiensa huomiota. Äiti suri Carlaa ja isä oli aina töissä. 

Pidin kirjan nimestä. Se herätti heti mielenkiintoni ja sopii kirjan teemaan erittäin hyvin. Kaisu Sandbergille kiitos kauniista kannesta.

Odotan mielenkiinnolla jatko-osaa.

Lukupiirikirjana Mark Sullivanin Palavan taivaan alla

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla. Sitruuna kustannus. 2019. Englanninkielinen alkuteos Beneath a Scarlet Sky. Suomentanut Seppo Raudaskoski. 615 sivua.

"Sinun pitää ymmärtää, että vaarannat henkesi. Saksalaisten uusien määräysten mukaan juutalaisten auttaminen on maanpetos, josta rangaistaan kuolemalla. Jos jäät kiinni, sinut luultavasti teloitetaan." (s.105-106)

Rauman Naisten Pankin lukupiirimme marraskuun kirja oli Mark Sullivanin Palavan taivaan alla. Meitä oli neljä lukijaa vaihtamassa ajatuksia tästä toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta romaanista. Heti kirjan esipuheesta käy ilmi, että kyse on biofiktiosta eli kirja on elämäkerrallinen romaani, jossa yhdistyvät fakta ja fiktio. Kirjan päähenkilö on italialainen Pino Lella, joka oli 79-vuotias silloin, kun kirjailija tapasi hänet ensimmäisen kerran. Sullivan pyysi Lellalta haastattelua. Ja mitä tekikään tämä mies, joka ei koko elämänsä aikana ollut kertonut kenellekään sanan sanaa toisen maailmansodan aikaisista sotatapahtumista. Lella suostui haastatteluun. Ja niin siinä sitten kävi, että Sullivan saikin kuulla koko Lellan tarinan, niin uskomattomat, niin yllättävät ja niin jännittävät sotakokemukset kuin myös kaikki murheelliset tapahtumat. 

Tapahtumien alkupaikka on Milano. Tapahtumien edetessä kirjassa liikutaan laajemminkin Italiassa. Koimme, että oli kiinnostavaa lukea toisen maailmansodan Italiasta, koska Italian sotatapahtumia ei juurikaan ole kuvattu ainakaan kaunokirjallisuudessa. Punaisen taivaan alla on sotakirja, mutta se ei ole taistelukirja eikä keskitysleirikirja. Se on kirja ihmisyydestä sodan keskellä. 

Kirjan päähenkilö on Pino Lella. Miten ihanasti sointuva nimi nuorukaisella onkaan! Pino on 17-vuotias nuorukainen, joka on kiinnostunut ihan tavallisista asioista, hyvästä ruoasta, tytöistä ja musiikista. Mutta Pinon, kuten muidenkin milanolaisten, elämä tulee muuttumaan, kun saksalaiset valtaavat kaupungin kesällä 1943. Pinon vanhemmat lähettävät pojan turvaan isä Ren luo pohjoiseen Casa Alpinaan. Mutta turvassa Pino ei ole Casa Alpinassa, päinvastoin. Isä Re antaa Pinolle vaarallisen tehtävän. Hänen tulee kuljettaa etupäässä juutalaisia ja myös brittilentäjiä vuorten poikki turvaan Sveitsin puolelle. Tehtävä on äärimmäisen vaarallinen. Pino ennättää tehdä monta vaarallista matkaa ennen kuin hänen vanhempansa kutsuvat hänet takaisin Milanoon. Sen jälkeen monien vaiheiden kautta Pino Lellasta tulee saksalaiskenraali Hans Leyersin autonkuljettaja. Käy ilmi, että Leyers ei olekaan mikä tahansa natsi, vaan hän on Hitlerin oikea käsi Italiassa. Leyersin autonkuljettajana Pino Lellalta edellytetään uskomatonta rohkeutta ja kylmäverisyyttä. 

Kirjan ehdoton vahvuus mielestämme oli ajankuvaus. On helppo uskoa, että näin tapahtumat toisen maailmansodan Milanossa etenivät. Sotatapahtumia kirjassa kuvataan yksilötason kautta, lähinnä Pino Lellan kokemina. Keskustelimme siitä, miten rankka kokemus sota niin Italiassa kuin muissakin maissa olikaan nuorille miehille, joilta Pinon Lellan lailla edellytettiin ja vaadittiin äärimmäistä rohkeutta. Huolettomat nuorukaiset aikuistuivat nopeasti, kun käsky kävi taistelukentille. Piti olla rohkea, piti uskaltaa ja piti luottaa itseensä.

"Jos menetämme rakkauden, menetämme kaiken." 

Onneksi Pino löytää ihanan Annan, jonka hän oli tavannut jo ennen Casa Alpinaan menoaan ja jonka kuvaa hän oli kantanut mielessään heidän ensitapaamisestaan asti. Syntyi rakkaustarina, joka auttoi Pinoa kestämään päivät Hans Leyersin palveluksessa. Pino Lella joutui näkemään paljon julmuutta, mutta onneksi moni päivä päättyi yhteiseen hetkeen Annan kanssa. 

Kirjassa oli monia vaikuttavia, järkyttäviä ja hyvin uskottavasti kuvattuja tapahtumia. Yksittäisistä tapahtumista meille jäivät erityisesti mieleen Annan kohtalo ja irtopäät lumisissa aidanpylväissä sekä Mussolinin ja hänen rakastajattarensa Claretta "Clara" Petaccin teloitetut ruumiit roikkumassa Milanon keskusaukiolla. Punaisista tavaravaunuista pilkistävät pienet sormet herkistivät meidät. Totesimme, että näinkin voi kuvata juutalaisvainoja, taitavasti, eleettömästi ja vaikuttavasti.

Kirjan perustarina on uskottava. Näin tapahtumat ovat hyvinkin saattaneet mennä. Mutta joitakin tapahtumia on mielestämme höystetty liikaakin fiktiolla ja myös toistolla, erityisesti niiden tapahtumien osalta, kun Pino Lella kuljetti juutalaisia vuorten yli Sveitsiin. Uskoimme kyllä, että Pino oli lujaluonteinen, mutta mietimme, oliko niin nuorella miehellä todellakin tarvittavaa rohkeutta uhkarohkeisiin vuorten ylityksiin. Olisi ollut kiinnostavaa lukea kuvausta kuljetettavien juutalaisten taustoista ja myös siitä, mitä heille tapahtui, kun he pääsivät Sveitsiin.

Palavan taivaan alla oli kokonaisuudessaan kiinnostava lukukokemus. Pino Lellan tarinaa täydensi kirjan loppuluku, jossa kirjailija kertoo päähenkilöitten myöhemmistä vaiheista. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, helppolukuinen ja johdonmukaisesti etenevä. Suuresta sivumäärästä huolimatta kirja pysyi hyvin koossa. Kirjasta olisi saanut myös tietokirjan, mutta fiktiivinen tarina on varmasti lukijalle kiinnostavampi. Tiivistämisen varaa olisi ollut erityisesti Casa Alpinan kuvausten osalta. Eli kuten eräs lukijamme totesi: "Vähemmälläkin olisi uskonut, että Pinolle annetut toimeksiannot olivat vaarallisia." Giacomo Puccinin aaria Nessun Dorma kulkee taitavasti valittuna punaisena lankana läpi kirjan. 

Lopuksi keskustelumme kääntyi kirjojen kansiin. Totesimme, että on tärkeää, että kansi sopii kirjan teemaan. Näin Ville Hänninen kiteyttää kansien merkityksen kirjassaan Kirjan kasvot (SKS 2017): "Kirjan henki tiivistyy usein kanteen". Joskus kirja saatetaan valita puhtaasti kannen perusteella. Palavan taivaan alla -kirjan kannen punaisen eri sävyt viehättivät meitä, mutta kansi kokonaisuudessaan olisi sopinut paremmin vaikkapa johonkin dystopia-aiheiseen teokseen. 

Kirja sai meiltä arvion 3,3 (asteikko 1-5). Seuraavan kerran kokoonnumme joulukuussa keskustelemaan Tara Westoverin kirjasta Opintiellä. 

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin

 

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin. Into. 2021. Englanninkielinen alkuteos The Boy Who Followed His Father into Auschwitz. Suomentanut Heli Naski. Kansi Emmi Kyytsönen.  399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ja Itävalta toivotti ne tervetulleiksi." (s. 30)

Gustav Kleinmann oli verhoilija ja asui perheensä kanssa Wienissä. Perheeseen kuuluivat vaimo Tini ja lapset Kurt, Edith, Herta ja Fritz. Isä Gustav oli ensimmäisen maailmansodan veteraani. Perhe oli juutalainen, vaikkei mitenkään erityisen uskonnollinen. Oli vuosi 1938, kun Itävalta liitettiin Anschluss-sopimuksella natsi-Saksaan.  Natsien otteet ja juutalaisvihamielisyys kovenivat päivä päivältä. Kadulla raikuivat huudot Heil Hitler! Sieg Heil! Gustav oli kuitenkin optimistinen, ei heidän perheelleen voinut mitään sattua.

"Hienostunut Wien muuttui henkeäsalpaavan nopeasti, aivan kuin tutun sohvan päältä olisi revitty pehmeä, mukava verhoilukangas ja sen alta olisi paljastunut teräviä jousia ja nauloja. Gustav oli väärässä: Kleinmannit eivät olleet turvassa. Kukaan ei enää ollut turvassa." (s. 34)

Kleinmannit koettivat saada lapsensa pois Itävallasta. Edith onnistui pääsemään Englantiin ja pieni-Kurt pääsi sukulaisperheen luo USA:han. Mutta muu perhe ei ollut turvassa Wienissä. Ensin vietiin Fritz, sitten isä. Sekä pojan että isän tie vei Buchenwaldiin yhdessä yli tuhannen wieniläisen juutalaisen kanssa.

"Recht oder Unrecht - Mein Vaterland" (s. 62)

Gustav oli ottanut mukaansa taskukokoisen muistikirjan ja teki siihen ensimmäisen merkinnän. "Saavuin Buchenwaldiin 2. lokakuuta 1939 kahden päivän junamatkan jälkeen." (s. 59) Fritz oli vanki numero 7290 ja Gustav 7291. Elämä keskitysleirillä oli kovaa. Raatamista kivilouhoksessa, viemäreiden ja ulkokäymälöiden puhdistamista, vähän unta, ainainen nälkä ja jatkuvaa natsien harjoittamaa väkivaltaa, uhkailuja, hakkaamisia ja ampumisia. Lukiessa jää mieleen pieniä yksityiskohtia epäinhimillisistä rangaistusmenetelmistä. Leirin keskellä kasvoi komea Goethen tammi. Vangin kädet sidottiin hänen selkänsä taakse ja sitten hänet laitettiin roikkumaan ranteista puun oksasta. Näin vankeja roikutettiin tuntikausia ja lisäksi heidät vielä hakattiin verille. Gustav joutui näkemään, kun kaksi hänen työtovereistaan koki tämän rangaistuksen. Syynä oli miesten liian hidas työtahti. Punatauti verotti jo valmiiksi heikkojen vankien lukumäärää.

"Haju kuitenkin tuntui aina, kuoleman kitkerä lemu." (s. 114)

Vuonna 1940 SS tajusi, että ongelmana keskitysleireissä oli yhä lisääntyvien ruumismäärien hävittäminen. Alkoi krematorioiden rakentaminen. Buchenwaldin nimenhuutokentältä näki, miten tuhoamiskeskus nousi tiili tiileltä. Rakennus valmistui. "Siitä päivästä lähtien savusta ei juuri tullut loppua." (s. 114)

"Kaikki sanovat, että tämä reissu päättyy kuolemaan." (s. 175)

Gustaville määrättiin siirto Auschwitziin. Fritz tahtoi ehdottomasti isän mukaan. SS-luutnantin mielestä pyyntö oli omituinen, mutta hänelle oli ihan sama, kuinka monta juutalaista hän laittaisi tuhottavaksi ja niinpä hän salli Fritzin lähteä samaan kuljetukseen isänsä kanssa. Kuljetettavat vangit tiesivät, että "elämä Auschwitzissa olisi sekä julma että lyhyt." (s. 191) Vangit saivat uudet numerot, jotka Auschwitzin käytäntöjen mukaan tikattiin ihoon. Gustavin numero oli 68523 ja Fritzin 68629. Heidät siirrettiin Auschwitzin leiriltä Monowitzin sivuleirille, jonka vangit itse joutuivat rakentamaan. Käsistään kätevä Fritz sai puhutuksi itselleen pääsyn rakennusprojekteihin. Siinä yhteydessä hänellä oli mahdollisuus auttaa myös isäänsä. Ei pelkkä ammattitaito riittänyt pitämään isää ja poikaa hengissä, tarvittiin myös oveluutta, uskallusta ja hyviä suhteita. 

Hyvien monille Auschwitz merkitsi yhtä asiaa: kuolemaa. Vuosi 1944 oli hirvittävä. Toukokuusta heinäkuuhun Auschwitziin ajoi 147 Eichmannin organisaation lähettämää junaa. Neljä krematoriota toimi läpi vuorokauden. Eivätkä nekään riittäneet, tarvittiin vielä suuria monttuja ruumiita varten. Tammikuussa 1945, kun natsit jo tiesivät sodan lopputuloksen, Monowitzin ja sivuleirien vangit, yhteensä yli 35 000, laitettiin marssille, josta muodostui monelle kuolemanmarssi. Oli äärettömän kylmä, vaatetus oli olematonta, ruokaa ei juuri ollut. Määränpäästä ei ollut tietoa. Viimeinen etappi ennen vapautumista oli Bergen-Belsenin keskitysleiri. Gustav ja Fritz selvisivät elossa. He olivat kestäneet keskitysleirihelvettiä sodan alusta sodan loppuun, yhteensä viisi vuotta.

Tinin ja Hertan kohtalosta ei ole tarkkaa tietoa. Tiedetään, että heidät lastattiin kuorma-autoon Wienissä 9.6.1942. Matka kävi kohti Minskiä. Mitä sitten tapahtui, sitä ei tiedetä. Tiedetään vain, että maanantaiaamuna 15.6.1942 tuoduista yli tuhannesta juutalaisesta ei kuultu koskaan mitään. Mitään muistiinpanoja ei ole jäljellä.

Jeremy Dronfield kertoo, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiselle oli antanut Fritz Kleinmannin kirja Doch der Hund willl nicht krepieren (Mutta se koira ei suostu kuolemaan, Innsbruck University Press 2012), joka pitää sisällään Fritzin elämäkerran ja Gustavin keskitysleiripäiväkirjan. Professori Reinhold oli ollut Fritzin apuna kirjoitusprosessissa. Isä ja poika halusivat kirjoittaa kauhukokemuksistaan, jotta heidän menneisyytensä ei koskaan toistuisi.  

Jeremy Dronfield on kirjoittanut arvokkaan kirjan. Tämä on yksi traagisimmista keskitysleirimuistelmista, jonka olen lukenut. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että kyseessä on todellakin faktaan perustuva muistelmateos. Kirjasta voi todeta, että se on samanaikaisesti kauhea, tärkeä, hämmästyttävä ja henkeäsalpaava. Kirjan hepreankieliset väliotsikot ovat kiinnostava lisä tekstin viimeistelyssä. Kirjassa on mukana laaja lähdeluettelo. Myös tarkat viitteet löytyvät kirjan loppusivuilta.

Huhtikuussa 1938. Vasemmalta oikealle: Herta, Gustav, Kurt, Fritz, Tini, Edith. Kirjan kuvitusta.

Marraskuussa luettua

Nyt alkaa joulun odotus. Sitä ennen yhteenvetoa marraskuussa luetuista kirjoista. Saldo on kymmenen kirjaa, joista yksi oli äänikirja. Marraskuu oli todella poikkeuksellisen hyvä kirjakuukausi. Mukaan mahtui muutama todellinen helmi. Pääpaino oli kotimaisessa kaunossa (6 kirjaa), käännettyä kaunoa oli yksi ja tietokirjoja kolme.

Kotimainen kauno:

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY. 2021. Äänikirja. 

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty. Tammi. 2021.

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021.

Jenna Kostet: Margaretan synti. Aula & Co. 2021.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen. Like. 2021.

Käännetty kaunokirjallisuus: 

Jeffrey Archer: Oikeus ja kohtuus. William Warwick, osa 1. Sitruuna. 2021.

Tietokirjallisuus:

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021.

Linda Rantanen: Rikosten Rauma. Deadline Kustannus. 2021.

Asko Tanhuanpää: Risto Leino - Sinikultainen ääni.   IhoMedia Oy & HOCKEYROCK´N ROLL Oy. 2021. (ei postausta)

Top kolmen valinta oli tällä kertaa erityisen hankalaa, koska hyviä kirjoja oli niin monta. Tällaiseksi muodostui kolmen kärki: 

Rosa Liksom: Väylä 

Meri Valkama: Sinun, Margot  

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri.

Marraskuussa kävin kuuntelemassa Minna Lindgreniä Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -tilaisuudessa Porissa (linkki). Kävin kuuntelemassa myös Anni Kytömäkeä, kun hän vieraili Raumalla (linkki).

Vanhan Rauman joulunavaus oli mukava tapahtuma. 

Eilen avautui ensimmäinen joulukalenteri-ikkuna Vanhassa Raumassa.

Kerttu Horilan joulukalenteri-ikkuna

Ja olihan meillä 40-vuotishääpäivä. Jos ei olisi ollut tällaista pandemia-aikaa, olisimme varmaankin olleet kaukana täältä. Nyt ei oltu, muisteltiin vaan menneitä reissuja. Tässä Itävallassa pari vuotta sitten.

Ihanaa joulun odotusta kaikille! 

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11.

                        

Anni Kytömäki vieraili Raumalla 29.11. Tilaisuuden teemana oli Luonto osana minua. Kytömäkeä haastatteli Kristiina Haavisto.  

Anni Kytömäki on julkaisut kolme romaania. Kultarinta (Gummerus 2014) oli ehdolla Finlandia- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Teos sai Kaarlen-palkinnon, Tulenkantajat-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kivitasku (Gummerus 2017) sai myös Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Margarita (Gummerus 2020) palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. 

Luonto, todelliset ihmiset ja oliot tarjoavat ideoita kirjoihin 

Anni Kytömäki on todellinen luonnon ystävä. Hän kirjoittaa ja puhuu mielellään ihmisen ja luonnon suhteesta. Rauman tilaisuudessa kirjailija kertoi kirjojensa synnystä. Joskus kirjan juoni alkaa hahmottua liittyen johonkin luonnonilmiöön, kuten esimerkiksi Kivitaskun idea syntyi, kun Kytömäki ihaili Astuvansalmen mahtavia kalliomaalauksia. Erityisesti kallioon piirtynyt ihmiskasvojen profiili lumosi Kytömäen. Joskus kirjojen ja tarinoiden pohjalla on todellinen ihminen tai olio. Kivitaskun syntyyn vaikutti myös kirjailijan vierailu Iisakin kirkossa Pietarissa. Häneen teki suuren vaikutuksen kirkon pienoismalli, jota säilytetään kirkon vitriinissä. Sen oli tehnyt orja, joka käytti pienoismallin tekemiseen yksitoista vuotta. Sen jälkeen orja vapautettiin. Näin sinnikäs voi ihminen olla! 

Margaritan päähenkilö on jokihelmisimpukka. Tämä lajike oli tullut kirjailijalle tutuksi jo nuoruudessa, kun hänellä oli tapana käydä Hämeenkyrössä ihailemassa Suomessa harvinaisia jokihelmisimpukoita. Margarita onkin omistettu maan ja veden hiljaisille. Kaikilla ihmisillä ja eläimillä, jotka haluavat olla kuoressaan, tulee olla siihen oikeus. Kirjoitusprosessin aikana Kytömäki näkee tapahtumat mielessään visuaalisesti. Hän näkisi mielellään kirjansa vaikkapa elokuvina. Vaikka oikeat henkilöt löytyisivätkin elokuvan tekemiseen, tarvittava rahoitus on liian suuri haaste. Kytömäki iloitsee, että hänen kirjoistaan on tehty kolme teatteriversiota. Ja onpa Margarita käännetty viroksi ja Kultarintaa ollaan kääntämässä ranskaksi. 

Luonnolla on tärkeä rooli Kytömäen kaikissa kirjoissa. Teksteissä voi aistia kirjailijan kunnioituksen ja arvostuksen luontoa kohtaan sekä halun elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Luonto ja erityisesti metsä ovat nuoresta alkaen merkinneet hänelle paljon. Metsät olivat hänelle jo nuorena romanttisia paikkoja, joissa tapahtui jännittäviä asioita. Kytömäen kirjoissa luonnon kuvaukset liittyvät juonen kulkuun, eivätkä toimi pelkkinä visuaalisina efekteinä.  

Kytömäki on ollut nuoresta alkaen ahkera kirjoittaja. Tarinat kiehtoivat häntä, ja jo 12-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen historiallisen kertomuksensa. Kirjoittaminen on jatkunut siitä lähtien, joskus tiiviimmässä, joskus hitaammassa tahdissa. Tänä vuonna hän on kirjoittanut vain vähän, eli hän ei vielä paljasta mitään seuraavasta kirjastaan. Finlandia-palkinto toi mukanaan runsaasti kirjoitus- ja esiintymispyyntöjä. Ja mielellään Kytömäki pitää luentoja ja tapaa lukijoitaan eri puolilla Suomea. 

Tilaisuus oli mielenkiintoinen. On kiva, kun saamme tunnettuja kirjailijoita tänne Raumallekin. Paikalla Rauman lyseon auditoriossa oli viitisenkymmentä kuuntelijaa. Kiitokset järjestäjille: Rauman kansalaisopisto, Rauman kirjasto, Selkämeren kansallispuiston ystävät ry sekä Rauman merimuseo.