Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin

 

Jeremy Dronfield: Poika joka seurasi isäänsä Auschwitziin. Into. 2021. Englanninkielinen alkuteos The Boy Who Followed His Father into Auschwitz. Suomentanut Heli Naski. Kansi Emmi Kyytsönen.  399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ja Itävalta toivotti ne tervetulleiksi." (s. 30)

Gustav Kleinmann oli verhoilija ja asui perheensä kanssa Wienissä. Perheeseen kuuluivat vaimo Tini ja lapset Kurt, Edith, Herta ja Fritz. Isä Gustav oli ensimmäisen maailmansodan veteraani. Perhe oli juutalainen, vaikkei mitenkään erityisen uskonnollinen. Oli vuosi 1938, kun Itävalta liitettiin Anschluss-sopimuksella natsi-Saksaan.  Natsien otteet ja juutalaisvihamielisyys kovenivat päivä päivältä. Kadulla raikuivat huudot Heil Hitler! Sieg Heil! Gustav oli kuitenkin optimistinen, ei heidän perheelleen voinut mitään sattua.

"Hienostunut Wien muuttui henkeäsalpaavan nopeasti, aivan kuin tutun sohvan päältä olisi revitty pehmeä, mukava verhoilukangas ja sen alta olisi paljastunut teräviä jousia ja nauloja. Gustav oli väärässä: Kleinmannit eivät olleet turvassa. Kukaan ei enää ollut turvassa." (s. 34)

Kleinmannit koettivat saada lapsensa pois Itävallasta. Edith onnistui pääsemään Englantiin ja pieni-Kurt pääsi sukulaisperheen luo USA:han. Mutta muu perhe ei ollut turvassa Wienissä. Ensin vietiin Fritz, sitten isä. Sekä pojan että isän tie vei Buchenwaldiin yhdessä yli tuhannen wieniläisen juutalaisen kanssa.

"Recht oder Unrecht - Mein Vaterland" (s. 62)

Gustav oli ottanut mukaansa taskukokoisen muistikirjan ja teki siihen ensimmäisen merkinnän. "Saavuin Buchenwaldiin 2. lokakuuta 1939 kahden päivän junamatkan jälkeen." (s. 59) Fritz oli vanki numero 7290 ja Gustav 7291. Elämä keskitysleirillä oli kovaa. Raatamista kivilouhoksessa, viemäreiden ja ulkokäymälöiden puhdistamista, vähän unta, ainainen nälkä ja jatkuvaa natsien harjoittamaa väkivaltaa, uhkailuja, hakkaamisia ja ampumisia. Lukiessa jää mieleen pieniä yksityiskohtia epäinhimillisistä rangaistusmenetelmistä. Leirin keskellä kasvoi komea Goethen tammi. Vangin kädet sidottiin hänen selkänsä taakse ja sitten hänet laitettiin roikkumaan ranteista puun oksasta. Näin vankeja roikutettiin tuntikausia ja lisäksi heidät vielä hakattiin verille. Gustav joutui näkemään, kun kaksi hänen työtovereistaan koki tämän rangaistuksen. Syynä oli miesten liian hidas työtahti. Punatauti verotti jo valmiiksi heikkojen vankien lukumäärää.

"Haju kuitenkin tuntui aina, kuoleman kitkerä lemu." (s. 114)

Vuonna 1940 SS tajusi, että ongelmana keskitysleireissä oli yhä lisääntyvien ruumismäärien hävittäminen. Alkoi krematorioiden rakentaminen. Buchenwaldin nimenhuutokentältä näki, miten tuhoamiskeskus nousi tiili tiileltä. Rakennus valmistui. "Siitä päivästä lähtien savusta ei juuri tullut loppua." (s. 114)

"Kaikki sanovat, että tämä reissu päättyy kuolemaan." (s. 175)

Gustaville määrättiin siirto Auschwitziin. Fritz tahtoi ehdottomasti isän mukaan. SS-luutnantin mielestä pyyntö oli omituinen, mutta hänelle oli ihan sama, kuinka monta juutalaista hän laittaisi tuhottavaksi ja niinpä hän salli Fritzin lähteä samaan kuljetukseen isänsä kanssa. Kuljetettavat vangit tiesivät, että "elämä Auschwitzissa olisi sekä julma että lyhyt." (s. 191) Vangit saivat uudet numerot, jotka Auschwitzin käytäntöjen mukaan tikattiin ihoon. Gustavin numero oli 68523 ja Fritzin 68629. Heidät siirrettiin Auschwitzin leiriltä Monowitzin sivuleirille, jonka vangit itse joutuivat rakentamaan. Käsistään kätevä Fritz sai puhutuksi itselleen pääsyn rakennusprojekteihin. Siinä yhteydessä hänellä oli mahdollisuus auttaa myös isäänsä. Ei pelkkä ammattitaito riittänyt pitämään isää ja poikaa hengissä, tarvittiin myös oveluutta, uskallusta ja hyviä suhteita. 

Hyvien monille Auschwitz merkitsi yhtä asiaa: kuolemaa. Vuosi 1944 oli hirvittävä. Toukokuusta heinäkuuhun Auschwitziin ajoi 147 Eichmannin organisaation lähettämää junaa. Neljä krematoriota toimi läpi vuorokauden. Eivätkä nekään riittäneet, tarvittiin vielä suuria monttuja ruumiita varten. Tammikuussa 1945, kun natsit jo tiesivät sodan lopputuloksen, Monowitzin ja sivuleirien vangit, yhteensä yli 35 000, laitettiin marssille, josta muodostui monelle kuolemanmarssi. Oli äärettömän kylmä, vaatetus oli olematonta, ruokaa ei juuri ollut. Määränpäästä ei ollut tietoa. Viimeinen etappi ennen vapautumista oli Bergen-Belsenin keskitysleiri. Gustav ja Fritz selvisivät elossa. He olivat kestäneet keskitysleirihelvettiä sodan alusta sodan loppuun, yhteensä viisi vuotta.

Tinin ja Hertan kohtalosta ei ole tarkkaa tietoa. Tiedetään, että heidät lastattiin kuorma-autoon Wienissä 9.6.1942. Matka kävi kohti Minskiä. Mitä sitten tapahtui, sitä ei tiedetä. Tiedetään vain, että maanantaiaamuna 15.6.1942 tuoduista yli tuhannesta juutalaisesta ei kuultu koskaan mitään. Mitään muistiinpanoja ei ole jäljellä.

Jeremy Dronfield kertoo, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiselle oli antanut Fritz Kleinmannin kirja Doch der Hund willl nicht krepieren (Mutta se koira ei suostu kuolemaan, Innsbruck University Press 2012), joka pitää sisällään Fritzin elämäkerran ja Gustavin keskitysleiripäiväkirjan. Professori Reinhold oli ollut Fritzin apuna kirjoitusprosessissa. Isä ja poika halusivat kirjoittaa kauhukokemuksistaan, jotta heidän menneisyytensä ei koskaan toistuisi.  

Jeremy Dronfield on kirjoittanut arvokkaan kirjan. Tämä on yksi traagisimmista keskitysleirimuistelmista, jonka olen lukenut. Välillä täytyy muistuttaa itseään, että kyseessä on todellakin faktaan perustuva muistelmateos. Kirjasta voi todeta, että se on samanaikaisesti kauhea, tärkeä, hämmästyttävä ja henkeäsalpaava. Kirjan hepreankieliset väliotsikot ovat kiinnostava lisä tekstin viimeistelyssä. Kirjassa on mukana laaja lähdeluettelo. Myös tarkat viitteet löytyvät kirjan loppusivuilta.

Huhtikuussa 1938. Vasemmalta oikealle: Herta, Gustav, Kurt, Fritz, Tini, Edith. Kirjan kuvitusta.