Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta. S&S. 2020. 323 sivua.Arvostelukappale kustantajalta
"Kirkon ohella hautausmaa on ainoa julkinen tila jonne jokainen mahtuisi. Joskus hauta, varsinkin oman lapsen hauta, voi kuitenkin olla liian aristava todiste liian kipeästä menetyksestä, siitä ainoasta asiasta mikä lapsesta on enää jäljellä. Hauta. Tämän todellisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen vaatii vanhemmilta kaiken ja enemmän."
Kertoja-äidin tytär kuoli kesällä 2016, vain 26-vuotiaana. Tytär oli tehnyt itsemurhan. Tästä suuresta surusta ja tuskasta Huttunen kirjoitti kirjan Surun istukka (S&S, 2019) (linkki). Kirja oli koskettava lukukokemus. Kirjailija totesi: "Minun suruni ei ole sinun suruasi". Suru on yksilöllistä, sillä ei ole kaavaa eikä määraikaa.
Tuoreessa kirjassaan Mustaa valoa Katriina Huttunen viipyy samassa aiheessa, tyttärensä kuolemassa. Äidin tie käy päivittäin tyttären haudalle Hietaniemen hautausmaalle. Hautausmaa on vuosien mittaan tullut äidille tutuksi, sen tiet ovat tuttuja, suuri osa haudoistakin. Surunsa ohella Huttunen kuvaa tätä upeaa helsinkiläistä hautausmaata, joka kertoo paljon Suomen historiasta, suomalaisuudesta ja suomalaisista.
Helsingin kaupungin historian kerrostumia
Hietaniemen hautausmaa on perustettu vuonna 1829. Sinne on haudattu suomalaisia merkkihenkilöitä aina hautausmaan perustamisesta lähtien. Mm. suuri osa Suomen edesmenneistä presidenteistä on haudattu Hietaniemeen. Aivan hautausmaan lähellä sijaitsevat Helsingin ortodoksinen hautausmaa, Helsingin islamilainen hautausmaa, Helsingin juutalainen hautausmaa ja Ortodoksisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan hautausmaa. Hietaniemen krematorion vieressä on kolumbaario. Hietaniemeen on haudattu noin 200 000 ihmistä. Vuosittainen hautausten määrä on noin 1500.
Lastentarjan opettaja, sjömanshustru, kasvattitytär, lyseon vahtimestari, marinmålaren, agronomi ja pienokaiset, kirvesmies, vår älskade moder
Kirja koostuu neljästä osiosta: meno, perillä ja paluu. Meno-osiossa kirjailija kuvaa, mitä hän näkee ja kokee mennessään tyttärensä haudalle. Ensinnä hän kohtaa Suomen historiaan vaikuttaneiden henkilöiden hautoja. Mm. Carl Ludwig Engelin, Johan Albrechtin, Johan Ludvig Runebergin ja Magnus von Wrightin haudat löytyvät täältä. Merkkihenkilöiden ohella tänne on haudattu myös tavan kansalaisia, sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Se käy ilmi hautojen ammattinimikkeistä: wagnmakaren, kreivitär, bokbindaren, äitikulta ja poikansa, rovasti. Presidenttien haudat ovat paikkoja, joita satunnaiset turistit käyvät katsomassa. Mauno Koiviston haudalla riittää kävijöitä. Hautausmaalle on haudattu paljon suomalaisia kulttuurivaikuttajia, mm. parisataa kirjailijaa. Klaus Holma on yksi sinne haudatuista kirjailijoista. Hän kirjoittaa kauniisti runokokoelmassaan: "Kuolema on suuri laulu, kuolematon laulu." Holma hirtti itsensä 30-vuotiaana v. 1944.
Kuolemansuru tarvitsee ravinnokseen sammalta.
Miten kauniisti kirjailija kuvaakaan hautausmaan luontoa, puita ja kasveja. Puut ovat olennainen osa hautausmaan kokonaisilmettä. Millainen olisikaan hautausmaa ilman rauhoittavia kuusia ja mäntyjä. Pihlajat ja vaahterat täydentävät puiden kirjoa. Hautojen väleihin ovat juurtuneet niin villiorvokitkin kuin päivänkakkarat ja lemmikit. Meille monille isomaksaruoho on tuttu kasvi, se löytyy lähes jokaisesta puutarhasta. Isomaksaruoho on kirjailijan nimikkokasvi. "Isomaksaruohot ovat täydellisiä hautakukkia, monivuotisia ja helppohoitoisia, näyttäviä ja silti sopivan vaatimattomia silmän ja sielun iloja. Haudalla niiden ruusukkeiden alkiot raottuvat joka kevät ja palvelevat kuolleitaan ympäri vuoden." Kasvi, jota ei juuri Suomen hautausmailla näy, mutta mikä kuuluu hautausmaakulttuuriin Euroopan hautausmailla, on muratti, "kuoleman elävä stylisti". Suomen talvea muratti ei kestä. Sen sijaan sammal kuuluu suomalaisiin hautausmaihin.
"Hänen hautansa on jokaisen hautausmaakävelyni määränpää."
Perillä-osiossa kirjailija sanan mukaisesti saapuu perille. Paikka on hautausmaan kolumbaario. Tyttären hauta. "Hän on poissa ja täällä. En näe häntä, en kuule häntä, en voi koskettaa häntä mutta tiedän missä hän on. Voin puhua hänelle ja puhunkin." Äiti käy kolumbaariossa joka päivä. Sinne hän tulee viettämään joulua ja tyttären syntymäpäiviä. Nyt tytär olisi täyttänyt kolmekymmentä vuotta.
"Suremisen lahja on lahjoista suurin."
Kävellessään hautausmaalla ja tutustuessaan hautakiviin ja ympäröivään luontoon kirjailija muistelee samalla tyttärensä kuolemaa ja pohtii itsemurhaa. Itsemurha on ollut synti ja rikos Suomessakin. Joissakin maissa itsemurhayritys on edelleen rikos. On ihmisiä, jotka eivät hyväksy itsemurhaa. Kirjailija toteaa: "Itsemurhaan, sen motiiveihin, vaikuttimiin ja seurauksiin sisältyy aina syyllisyys. Aina. Myös itsemurhasuruun sisältyy aina syyllisyys. Aina. Joka kerta. Kaikki itsemurhan tehneiden läheiset tietävät tämän, kaikki ne jotka ovat olleet tarpeeksi lähellä, jos he vain uskaltavat myöntää sen edes itselleen."
Hautausmaavierailuillaan kirjailijalla on mukanaan kirjoja ja paperia. Runoja ja tekstejä hän lukee missä vaan hautausmaalla. Mukana kulkevat mm. Marcus Aurelius, Roland Barthes, C.S. Lewis ja Peter Sandelin. Kolumbaariossa hän lukee ja kirjoittaa. Oletankin, että suuri osa tämän kirjan teksteistä on kirjoitettu juuri kolumbaariossa.
"Surevalle hautausmaa on täydellinen alibi."Kolmannessa osiossa paluu kirjailija poistuu kolumbaariosta ja lähtee kotia kohti. Matkalla hän keskustelee hautausmaan työntekijöiden kanssa ja pohtii Hietaniemen hautausmaan merkitystä helsinkiläisille yhteisenä olohuoneena, ulkoilmamuseona, patsaspuistona ja kaupunkimetsänä. Äidille itselleen hautausmaalla on suuri merkitys. "Suru ei jää taakseni hautausmaalle vaan lähtee uskollisesti mukaani, ei päästä irti."
Katriina Huttunen on jälleen kirjoittanut kauniin ja koskettavan kirjan. Äidin suru tulee lähelle, se koskettaa ja se pysäyttää. Menetys on ikuista, mikään ei tuo lasta takaisin. Onneksi on muistot, hautausmaa ja hauta. Lapsensa menetyksen ohella kirjailija avaa kiinnostavalla tavalla Hietaniemen hautausmaan historiaa, sen puustoa ja kasvistoa, hautakiviä, ja saa näin hautausmaan elämään. Taitavasti kirjailija yhdistää lapsen surun ja hautausmaan historian. Välillä tuntuukin, että kyseessä onkin tietokirja tästä kauniista hautausmaasta. Kiinnostavasta henkilökohtaisesta tutkimusmatkasta Hietaniemen hautausmaalle ja oman tyttären menetyksestä muodostuu taidokas ja kauniisti kirjoitettu kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja surukokemuksille.
