Jess Walter: Kauniit rauniot

 

Jess Walter: Kauniit rauniot. HarperCollins. 2021. Beautiful ruins. Suomentanut Hanna Arvonen. 398 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kapea polku oli kaiverrettu kallioseinämään kuin koristeköynnös hääkakun kylkeen. Serpentiinitie mutkitteli jyrkännettä ylös kylän takana. Pasquale asteli varovasti vanhalla vuohipolulla ja vilkuili jatkuvasti taakseen varmistaakseen, että Dee oli edelleen hänen perässään. Lähellä huippua tämän vuoden talviset rankkasateet olivat pyyhkäisseet polun mennessään, ja Pasquale tarttui Deen lämpimään käteen, kun polun tilalla oli pelkkää paljasta kalliota." (s. 125)

Kauniit rauniot kattaa kaksi maanosaa ja viisi vuosikymmentä. Kirjan päähenkilöä on vaikea nimetä, mutta tärkeät roolit kirjassa ovat italialaisella Pasquale Tursilla, amerikkalaisella näyttelijällä Dee Moraylla, kuvitteellisella versiolla näyttelijä Richard Burtonista, elokuvatuottaja Michael Deanella, hänen apulaisellaan Claire Silverilla ja kirjailija Shane Wheelerillä.

On vuosi 1962. Pasquale Tursi on nuori italialainen mies, joka on lopettanut opintonsa ja tullut isänsä kuoleman jälkeen auttamaan vanhaa äitiänsä hotellin pidossa. Hotelli Riittävä Näköala sijaitsee Porto Vergognassa Italiassa. Hotelli ei ole järin suosittu, vieraita käy harvakseltaan. Vähäisestä kävijämäärästä huolimatta Pasquale jaksaa unelmoida kunnon hiekkarannan ja tenniskentän rakentamisesta. Yksi vakituinen ulkomaalainen vieras heillä on. Amerikkalainen autokauppias Alvis Bender tulee kerran vuodessa hotellille työskentelemään toista maailmansotaa käsittelevän kirjansa parissa. "Tämä rannikko on kirjailijoille inspiraation lähde", Alvis sanoi. "Petrarca keksi sonettinsa täällä. Byron, James, Lawrence - he kaikki tulivat tänne kirjoittamaan. Boccaccio keksi täällä realismin. Shelley hukkui lähistöllä, vain muutaman kilometrin päässä sieltä, missä hänen vaimonsa keksi kauhuromaanin." (s. 79) 

Niinpä Pasquale on vilpittömän hämmästynyt, kun eräänä kesäisenä päivänä hotelliin tulee majoittumaan kaunis amerikkalainen näyttelijä Dee Moray. Dee on näyttelijänä Roomassa kuvattavassa Kleopatra-elokuvassa. Dee sairastaa syöpää, ja hänen on määrä tavata Pasqualen hotellissa ystävä, jonka kanssa hän matkustaisi Sveitsiin saamaan hoitoja sairauteensa. Mutta ystävä ei saavu hotelliin. Pasquale on niin pahoillaan Deen puolesta, että hän lähtee etsimään miestä Roomasta. Pasquale kohtaa Michael Deanen, jonka hän arvelee olevan mies, jota Dee odottaa. 

Satiiria Hollywood-kulttuurista

Täältä Porto Vergognasta tarina lennähtää moniin suuntiin ja eri ajanjaksoihin. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 2000-luvulla, Hollywoodissa elokuvatuottaja Michael Deane haluaa saada takaisin maineensa ja voimansa. Hänen avustajanaan toimii pääkehitysavustaja Claire Silver. Tapaamme myös Pasqualen uudelleen, kun hän vanhana miehenä tulee Hollywoodiin etsimään Deetä. Muita romaanin tapahtumapaikkoja Italian ja Hollywoodin ohella ovat mm. Edinburgh, Seattle, Firenze, Portland, Oregon ja Sandpoint.

Monia juonia, monia tarinoita

Vaikka kirja rönsyilee ja kirjassa tapahtuu todella paljon ja tapahtumien kulussa liikutaan monella aikatasolla, kirjasta muodostuu kiehtova, hauska ja nokkela lukukokemus. Kirjaa pitävät koossa persoonalliset ja aivan omintakeiset henkilöhahmot. Kirjailija sisällyttää kirjaan jopa henkilöhahmojensa kirjoittamia tekstejä. Henkilöt ovat kaukana täydellisyydestä, vaikka heidän julkisuuskuvansa saattaisi olla tahraton. Henkilöillä on runsaasti tavoitteita, usein täysin utopistisia. Harvoin he niitä saavuttavat. Käy ilmi, että todellinen elämä on se voima, mikä antaa energiaa suurelle taiteelle. Vaivihkaa kirjassa kuvataan yhden yksittäisen ihmisen elämän merkityksettömyyttä ja tarkastellaan tapoja, joilla henkilöt tahattomastikin vaikuttavat monien muiden elämään. Kirjan monet juonet ja persoonalliset henkilöhahmot tekevät kirjasta koukuttavan - tai sitten ei. Minut tämä yltäkylläisyys koukutti.

Jotkut kirjan tapahtumista on kuvattu kerrassaan mainiosti. Esimerkiksi se kohtaus, kun Pasquale palaa Roomasta Cinque Terreen Richard Burtonin kyydissä. "Richard Burton oli surkein kuski, jonka Pasquele oli koskaan nähnyt. Hän tihrusti tien suuntaan yhdellä silmällä ja piteli ratista kiinni kevyesti kahdella sormella, kyynärpää koholla. Toisella kädellä hän piteli avoimessa ikkunassa savuketta, jonka polttaminen ei näyttänyt kiinnostavan häntä...Alfan renkaat vinkuivat ja kiljuivat, kun Burton kääntyi risteyksestä ja ajoi pois Rooman keskustasta, ja jotkut jalankulkijat heiluttivat karjuen nyrkkiä, kun hän pakotti heidät pakenemaan jalkakäytävälle." (s. 206) Burtonilla on merkittävä rooli kirjassa, koska tässä vaiheessa vuonna 1962 Roomassa oli meneillään Kleopatran kuvaukset. Kuten varmasti monet meistä muistamme, tästä elokuvasta alkoi Richard Burtonin ja Elizabeth Taylorin rakkaustarina. Näin Burton kuvaa Tayloria: "Niinpä lähdin Roomaan, jossa tapasin Lizin, ja minun on pakko sanoa, Pat, etten ole koskaan tavannut sellaista naista. Siis onhan minulla ollut aikoinaan naisia, mutta Liz? Voi kristus." (s. 210)

Italia pursuaa kauniita maisemia.

Italian kuvaukset ovat erityisen reheviä. Kirjailijan mielenkiinnon Italiaan selittänee hänen vaimonsa italialaiset sukujuuret. Kaiken kaikkiaan Kauniilla raunioilla on paljon tarjottavaa lukijoille. Ellei muuta, se todennäköisesti innostaa ihmisiä tekemään matkan Italiaan. 

Jess Walter on kotimaassaan USA:ssa palkittu ja kriitikoiden arvostama kirjailija. Kauniit rauniot on ensimmäinen häneltä suomennettu teos.

Minttu Hapuli: Emil

                                    

Minttu Hapuli: Emil. Sitruuna Kustannus. 2021. 328 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Miten helposti hän oli langennut, pettänyt valansa ja itselleen aikoinaan antamansa lupaukset. Toisina hetkinä hän oli ylpeä itsestään, siitä miten paljon hän antoi itsensä nauttia, miten rohkea nainen hän olikaan, sovinnaisesta moraalista vapaa. Hän vahvisti itseään tutuilla mantroilla: elämme vain kerran, ei tämä ole keneltäkään pois, yhden onni lisäisi kaikkien onnea. Kunhan tämä pysyisi salassa, tämä ei loukkaisi ketään." (s. 114)

Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia Emil-kirjasta. Kirjailijan nimi oli jotenkin tuttu, ilmeisesti somesta, vaikkakaan mitään hänen tekstejään en ole aiemmin lukenut. Hapulilta on ilmestynyt Selibaattipäiväkirjat (Atena 2006), joka on kooste Hapulin verkkoteksteistä. Tarot-tarinat ilmestyi v. 2009. Emil on Hapulin ensimmäinen romaani.

Emil alkaa dekkarimaisesti: Mustajärven rannasta löytyy nuoren miehen ruumis. Ruumiin henkilöllisyys selviää, kyseessä on Emil. Jatkossa ei kuitenkaan keskitytä hukkumiseen liittyviin poliisitutkimuksiin. Hukkumista selvittävät poliisit eivät nouse päärooliin eikä heidän työskentelyään juurikaan kuvata. Sen sijaan kirjassa keskitytään tarkastelemaan Emilin elettyä elämää hänen läheistensä kokemana. 

Elämä ei ole kohdellut lempeästi kirjan henkilöitä. Henkilöiden menneisyydestä löytyy vaikeita tai hyvin vaikeita ihmissuhteita, useimmilta lapsuuden tai nuoruuden ajoilta. Emilin läheisin ystävä jo lapsuuden ajoilta on Isto, jolla on ollut köyhä koti ja joka häpeää äitiään vielä aikuisenakin. Isto tekee kaikkensa taistellakseen Emilin ystävyydestä. Isto tunnustaa, että Emil oli "hänen koko lapsuutensa, nuoruutensa ja aikuisuutensa, tämä yksi ainoa ystävyys." (s. 58) Emil oli Istolle tärkeä, kaikkein tärkein. "Hän oli tottunut luimimaan Emilin katveessa, hyväksynyt aina kaiken osana Emiliä. Hän ei milloinkaan epäillyt ääneen, sanonut Emilille, että tuo on vale, tuo on paskaa, älä jätkä kuvittele ja halluja näe." (s. 295) Iston mukana tapahtumiin tulee mukaan Johanna, kaunis nuori nainen, jolla myös on ollut rankka lapsuus. Johanna oli lapsena huostaanotettuna, kun äiti joutui psykiatriseen hoitoon. Sitten on Elisa, joka kerta kerran jälkeen rakastuu vääränlaisiin miehiin, kuten vaikkapa Marttiin, eläkkeellä olevaan lääkäriin, joka sairastaa Lewyn kappale -tautia. Dementia etenee vauhdilla, mutta Martti haluaa salata sen läheisiltä, mm. Elisalta. Martti ei halua paljastaa sairauttaan edes tyttärelleen Tarulle. 

"Emilin katseeseen hukkui, siihen menetti itsensä." (s. 205)

Sitten oli Emil, kaikki hurmaava kaunis mies, jonka kauneuden kruunasi libanonilaiselta isältä perityt suuret silmät. "Välimerellinen iho, vaaleat hiukset, silmät mustaa samettia - kuin kateutta herättäviä asusteita." (s. 190) Emil oli rocklaulaja, huumediileri ja kahden naisen salarakas. Naiset puolustelivat salasuhdetta itselleen monin tavoin. Salasuhde oli virkistys kaikille osapuolille, sanoi toinen heistä. Oman aviomiehen kanssa jaksoi olla himokkaampi, omat syntivelat tuntuivat maksetuilta, kun aviomies makasi vieressä punakkana aktin jälkeen, "Kaikki olivat nyt onnellisempia, eikö vain?" (s. 190) Mutta ennen kaikkea salainen rakastelu oli yhtä kaikki kivaa ja supermahtavaa. 

Kirjasta ei kehkeytynyt dekkaria, vaikka siinä onkin dekkarimaisia piirteitä. Näin ollen kirja ei koukuta karmealla jännityksellä, vaan elävät henkilöhahmot ovat tämän kirjan ydin. Emilin hukkuminen toimii kirjassa ihmissuhteiden kuvauksen kehyksenä. Kirjan henkilöt kantavat mukanaan historiaansa, lapsuuden kokemuksia ja suhdettaan Emiliin. Menneisyys ei jätä rauhaan, onnellisuutta haetaan kaikin tavoin, vaikkapa salasuhteilla muista läheisistä ihmissuhteista piittaamatta. 

Viihdyin kirjan seurassa hyvin, vaikkakaan salarakkaudet eivät ole minun juttuni, eivät yleensäkään eikä tässäkään kirjassa. Emilin hukkumiseen perustuva juoni on huolellisesti rakennettu, mutta eniten pidin Hapulin elävästä, tuoreesta ja persoonallisesta kirjoitustyylistä. Toivonkin, että saan lukea hänen kirjojaan jatkossakin.

Emil on luettu myös  Leena Lumi -blogissa.

Eeva Joenpellon Finlandia-voittaja Tuomari Müller

                                       

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies. WSOY. 1999. 441 sivua.

Omasta hyllystä 

Eeva Joenpellon syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta 17.6.2021. Tuija järjesti Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissaan Eeva Joenpelto 100 -haasteen.

Olen nuorempana lukenut aika paljon Joenpellon tuotantoa. Lohja-sarja on tuttu, samoin muistan lukeneeni ainakin teokset Johannes vain (1952), Viisaat istuvat varjossa (1964), Elämän rouva, rouva Glad (1982) ja Ei ryppyä, ei tahraa (1989). Joenpelto 100-haastetta varten otin luettavaksi yhden tunnetuimmista Joenpellon kirjoista, Finlandia-palkitun Tuomari Müllerin, jonka tämänkin muistan lukeneeni parikymmentä vuotta sitten. En valitettavasti saanut kirjaa luetuksi 17.6. mennessä, joten postaus tulee näin myöhäisessä aikataulussa.

"Asia oli siis päätetty, tai oikeammin siitä vain ilmoitettiin. Ilmoitusasiaksi meni sekin, että hänelle oli jo valittu apulainenkin, täällä pääkonttorissa toimeliaaksi osoittautunut nuori ekonomi. He kävisivät tapaamassa häntä kohta puolin. Tuomari Müllerin ei pitänyt antaa sen iän, siis nuoruuden hämätä itseään." (s. 259)

Tuomari Gösta Müller toimi pankin sivukonttorin johtajana pienessä kaupungissa Helsingin lähistöllä. Vaatimattomana miehenä hän ei toivonut mitään tämän merkittävämpää tehtävää, vaikka tuomariopinnoillaan hän olisi ollut pätevä vaativampiinkin tehtäviin. Pankinjohtajan työhön hän oli tyytyväinen, mutta kaupungin poliittinen johto edellytti enemmän, olisi pitänyt osallistua kaikenlaiseen ketkuiluun ja suhteitten hoitamiseen. Tällaiseen herra Gösta Müller ei halunnut lähteä mukaan. Olisi vieläpä pitänyt asettua ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa ja olla jatkuvasti mukana kosteilla illallisilla. Ei ja vielä kerran ei, ne eivät olleet tuomaria varten.  

"Asioita ruvettiin vääristelemään." (s. 39)

Niinhän siinä sitten kävi, että pankilta tuli ilmoitus, että tuomarin ammattitaitoa ei enää tarvittu. Tuomari siirtyi seurakunnan talousjohtajaksi, mutta huonosti kävi sielläkin. Turmioksi koituivat pari kuittia, jotka katosivat. Ne kyllä löytyivät, mutta vasta Müllerin kuoltua. Kaiken kaikkiaan, tuomari oli liian kiltti mies. Hän ei ujoudessaan saanut ilmaistua mielipiteitään varsinkaan silloin, kun tiesi, etteivät ne miellyttäneet kunnan johtoa. "Se tuomari kävikin meillä ihan kuin ei sillä olisi ollut parempia paikkoja mihin mennä. Se oli semmoinen totinen ja viimeisinä vuosina aika surullinen mies. Mutta hieno! Hänelle vain sattui murheita ja harmeja yllinkyllin." (s. 39)

Tuomari Müller oli yksinäinen mies. Hän oli ollut yksinäinen jo lapsuudesta alkaen. Lapsuuden kuvaus pienen pojan yksinäisyydestä on mielestäni parasta tämän kirjan antia. Miten taitavasti kirjailija paneutuukaan pienen äidittömän pojan arkeen, pojan joka jaksoi odottaa pirtukeisari-isäänsä käymään luonaan ja jonka ainoa tuki ja turva maailmassa oli Hertta-palvelija. Onneksi Gösta löysi ystävän, naapurin Martin, jonka kanssa ystävä- ja vihasuhde kesti läpi elämän. Yksinäiseksi tuomari Müller tunsi itsensä myös avioliitoissaan. Iiris, kirjastotiskin takaa bongattu ensimmäinen vaimo, lähti omille teilleen. Toinen aviopuoliso oli tarmokas ja itsetietoinen talousopettaja Meeri. Heille syntyi yksi lapsi, Kyllikki, joka kuoli nuorena. Loppua kohti Meeri Müller nousee tapahtumien päähenkilöksi. 

"En vain myy." (s. 12)

Gösta Müller kuolee. Meeri kokee, että kunnan virkamiehet kohtelivat kaltoin hänen miestään ja nyt Göstan kuoleman jälkeen hänellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus kostoon. Meeri omistaa pienen palasen nummea kunnassa. Sen palasen kunta haluaisi ostaa. Mutta Meeri ei myy, hän tekee jäynää, hän on ovela, hän haluaa kostaa. "Nummi oli todellisuutta, jäännöspala, kangastilkku muistuttamassa jostain nuoruudenajan pyhäpuvusta, jonka oli tullut heittäneeksi pois. Sitä säästi, käänteli, hymyili ja ajatteli valoisia ajatuksia, siitä ei halunnut luopua, tai kankaanpalasta ehkä, nummesta ei." (s. 12)

Eeva Joenpelto on yksi tunnetuimmista suomalaisista naiskirjailijoista. Hänellä on laaja tuotanto, liki kolmekymmentä romaania. Hänet tunnetaan erityisesti vahvojen naisten kuvaajana. Joenpellon kirjallista uraa arvostettiin jo hänen elinaikanaan. Hän sai kuudesti valtion kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Hänelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1968. Joenpelto testamenttasi Sammatin kotitalonsa nimeään kantavaksi kirjailijakodiksi. 

Tuomari Müller, hieno mies on nimestään huolimatta kirja vahvasta naisesta, Meeri Müllerista. Muistan pitäneeni tästä kirjasta silloin, kun sen parikymmentä vuotta sitten luin, mutta nyt kirjan lukeminen tuntui työläältä, paikoin jopa ikävystyttävältä. Tuomari Müller on Joenpellon toiseksi viimeinen kirja. Olisiko ilmassa ollut jo hieman väsymystä? Vai onko aika ajanut jo ohi tämän Finlandia-palkitun kirjan? Ehkä poliittisesta valtapelistä on jo kirjoitettu riittävästi, ettei aihe jaksa enää innostaa. Tästä aiheesta tulee mieleen vaikkapa Raija Orasen kerrassaan mainio komedia Selvä peli (Otava 2019) (linkki). Joenpelto taitaa henkilökuvien rakentamisen, mutta siitä huolimatta en oikein saanut otetta näistä henkilöistä, minkä vuoksi kokonaisvaikutelma kirjasta jäi hieman  vaisuksi.

Naisten Pankin lukupiiri aloittaa Raumalla

Hei kaikki!

Iloisia uutisia Raumalta!

Rauman Naisten Pankin lukupiiri aloittaa toimintansa ensi syksynä. Pidimme suunnittelupalaverin 17.6. Paikalla oli kuusi innokasta lukijaa, eli tästä se lähtee! Lukupiirin ensimmäinen varsinainen kokoontumiskerta on keskiviikkona 8.9.2021 klo 18, Raija Marjomäen kotona. Käsiteltävänä kirjana on Marie Benedictin Rouva Einstein (Sitruuna kustannus 2020).

Minä lupauduin lukupiirin vetäjäksi. Laitan sitten postauksen kirjakeskusteluista blogiini.

Lukupiirissä on kahvitarjoilu, ja mukaan voi tulla, vaikka ei olisi lukenut kirjaa. Tilaisuudessa kiertää Naisten Pankin lipas.

Talven mittaan lukupiirissä käsitellään seuraavat kirjat:
Lokakuu: Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena 2018)
Marraskuu: Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Sitruuna kustannus 2019)
Joulukuu: Tara Westover: Opintiellä (Tammi 2018).

Odotan innolla syksyä ja kiinnostavia kirjakeskusteluja. Toivomme, että koronatilanne sallii lukupiirin aloittamisen.

Raumalaiset ja lähipaikkakuntalaiset, tervetuloa mukaan lukupiiriimme.



Lisäksi on suunnitteilla osallistua Naisten Pankin kirjailijakiertueen Porin tapahtumaan ke 10.11., jossa kirjailija-toimittaja Minna Lindgren puhuu kirjastaan Aina on toivoa (Teos 2020).

Hyvää kesää ja antoisia lukukokemuksia!

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

                                                     

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä. Like. 2021. Kannen maalaus: Riikka Miettinen-Syrjälä. 505 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Jesse kurtisti kulmiaan. Ajatukset sinkoilivat hänen mielessään sinne tänne. Adrenaliinikuohu oli hädin tuskin laantunut, kun hänen aivonsa alkoivat käsitellä äsken koettua ja kiihdyttää mieltä uudelleen. Kun tähän lisättiin vielä tiukkasanainen varoitus siitä ettei tätä kerran-elämässä-kokemusta saanut jakaa kenenkään kanssa, oli mielentila vähintäänkin sekava. Salaisuuden pitäminen ei tulisi olemaan helppoa, mutta hän tiesi pystyvänsä siihen. Tarvittaessa hän vaikka pakottaisi itsensä lupauksensa veroiseksi. Sen hän oli Nikolaille velkaa." (s. 315)

Vietin vauhdikkaan viikonlopun Jessen, Jessen äidin Kaarinan, Nikolai Krapivinin ja Jukka Kolehmaisen seurassa. He ovat päähenkilöitä Liuksen trillerissä Sudenkorennon kesä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun kesällä 1985. 

Jesse on ala-asteen juuri lopettanut 13-vuotias varhaisteini, joka asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä Kaarinan kanssa. Jesse on kiltti ja tottelevainen poika, äitinsä mielestä vähän liiankin sopeutuvainen. Syksyllä alkava yläaste jännittää Jesseä. Yläasteella varmasti pärjäisi paremmin, jos olisi suhteita "vaikuttajatyyppeihin", ennen kaikkea Hexaan, keskustan yläasteen kingiin. "Hän ei todellakaan halunnut Hexan jengiin - ei edes hangaround-jäseneksi. Hän halusi voittaa tuon jäänviileän koviksen puolelleen vain sen verran, että tältä irtoaisi "sie-oot-ookoo"-päännyökäytys koulun käytävällä." (s. 46) Mutta senkään vertaisen hyväksymisen saaminen Hexan jengiltä ei ole itsestäänselvyys. Liian hyväuskoinen Jesse joutuu vaikeisiin ja väkivaltaisiinkin tilanteisiin. Kaikki alkaa siitä, kun Jesse tuntee tarvetta kasvattaa itsetuntoaan. Hän haluaa ottaa riskin ja tekee yöllisen murron lähellä olevaan vanhaan rukoushuoneeseen tarkoituksenaan tuoda talosta alkoholia Hexan jengiläisille. Mutta keikka ei onnistu ja Jesse jää kiinni.

Vain tehtävällä on merkitystä.

Kiinnijäämisen myötä Jesse sekä myös hänen äitinsä tutustuvat rukoushuoneessa asuvaan venäläiseen taiteilijaan Nikolai Krapiviniin. Jesse saa kiinnostavasta Nikolaista pian ystävän, joka auttaa ja innostaa Jesseä kehittämään piirustusharrastusta. Toiseenkin kiinnostavaan mieheen isähahmoa kaipaava Jesse tutustuu. Hän on yliopistolla biologina työskentelevä komea ja rento Jukka Kolehmainen, eronnut, ei lapsia. Jukka on Jessen mielestä hyvä tyyppi, joka tulee hyvin toimeen myös Jessen äidin kanssa.

Suurikokoinen sudenkorento

On jotakin, mitä Nikolai piilottelee, miettii Jesse jouduttuaan siivoamaan rukoushuonetta ja leikkaamaan ruohoa rangaistukseksi murrosta. Salaisuus selviää aikanaan, mutta sitä ennen on lukijalle selvinnyt Jukan rooli ja Joensuussa olemisen tarkoitus. Tapahtumilla on yhtymäkohtansa Inarinjärvellä tapahtuneeseen helikopterionnettomuuteen Puolustusvoimien isossa  pelastusharjoituksessa. Jukka on nyt saanut erikoistehtävän, jonka on määrä jäädä hänen viimeiseksi toimeksiannokseen. Jukan tulee saada haltuunsa huippusalainen aseteknologinen keksintö, mutta huikeiden vaiheiden kautta tämä mullistava keksintö päätyykin Jessen haltuun. Sitten mennäänkin lujaa ja vielä lujemmin, eikä kukaan Joensuussa tunnu olevan turvassa.  

Pidin tästä vauhdikkaasta kirjasta. Tapahtumat lähtevät verkkaisesti liikkeelle. Milloinkahan se trillerin osuus oikein alkaa, ennätän miettiä. Mutta ei se haitannut, niin hyvää 80-luvun ajankuvaa ja kiinnostavia henkilöhahmoja Lius on rakentanut. Tuli mieleen, että kirjahan toimisi hyvin kaunokirjallisena teoksena ilman trilleriosuuttakin. Trillerin osuus alkaa hieman vaivihkaa, mutta saa vaihe vaiheelta yhä vauhdikkaampia piirteitä. Loppu onkin pelkkää toimintaa, vauhtia ja yllätyksellisyyttä.  

Kirjalla on monia vahvuuksia. Lius on taitava henkilöhahmojen rakentaja. Erityisesti arvostan hänen taitoaan kuvata Jessen, nuoren teinipojan, herkkää persoonaa. Liuksen tekstiä on miellyttävä lukea, se on jouhevasti etenevää, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kirja on kirjoitettu sujuvalla yleiskielellä, mutta ilahduttavaa on, että repliikeissä tulee esille pohjoiskarjalaisia mie- ja sie -ilmaisuja. Lius piirtää kerrassaan mainiota ajankuvaa 1980-luvun Joensuusta. Asuimme Joensuussa yli 30 vuotta, eli hyvin paljon tuttuja paikkoja vilisee kirjassa. Käydään Koskikadun biljardisalongissa, Cafe Helennassa, Soitinvalinnassa ja Laululavalla. Elokuvia käydään katsomassa Kino-Karjalassa tai Aallottaressa. Myös rukoushuone ja Mannelinin talo ovat minulle tuttuja. Eikä onneksi unohdeta Ilosaarirockiakaan. 

Tämä oli minulle ensimmäinen Tuomas Liuksen kirja. Niin hyvin viihdyin tämän  yli 500-sivuisen trillerin seurassa, että taidanpa laittaa lukulistalle kirjailijan aiempia kirjoja.

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjoja hyllystäni.

Laila Hirvisaaren Hiljaisuus tyttäremme Kristan kokemana

                                              

Laila Hirvisaari on ollut paljon mielessäni viikonlopun aikana. Muistelen lämmöllä hänen historiallisten kirjojen tuotantoa, jota suomalaiset ovat rakastaneet aina 1970-luvulta lähtien. Hirvisaaren viimeisin kirja Hiljaisuus vuodelta 2016 on erilainen. Se on kaunis ja koskettava kuvaus yksinäisen lapsen peloista sodanjälkeisessä Suomessa.

Tyttäremme lukutoukka-Krista luki Hiljaisuuden ja koki kirjan hyvin tärkeäksi. Hän teki postauksen kirjasta Lukutoukan kulttuuriblogiin. Tästä alkoi Kristan ja Hirvisaareen kirjeenvaihto, joka jatkui Kristan kuolemaan asti 27.3.2017. Kristalle ajatusten, kokemusten ja tunteiden vaihtaminen Hirvisaaren kanssa oli hyvin merkityksellistä. Minä Kristan äitinä arvostin tämän jälkeen Hirvisaarta entistä enemmän. Uskon, että jos Krista eläisi, hän postaisi Hiljaisuuden uudelleen suuren kirjailijan muistolle. Uskon, että minä voin tehdä sen Kristan puolesta.

Krista/ Lukutoukan kulttuuriblogi maanantaina 7. marraskuuta 2016 klo 19.33.

"Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava. 2016. 239 sivua. 

Tutkiessani syksyn katalogeja en heti tajunnut kiinnostua Laila Hirvisaaren uudesta romaanista. Jostain syystä olen ajatellut ettei Hirvisaari ole "minun" kirjailijani ja siksi ohitinkin Hiljaisuuden tutustumatta sen juoneen paremmin. Virhe! Kun sain kuulla mistä kirja kertoo, tiesin heti että tässä on minun kirjani.

Hiljaisuudessa eletään 1940-lukua ja pääroolia näyttelee 9-vuotias Inga tyttö. Hän on jäänyt orvoksi ja elää isovanhempiensa hoivissa - aika onnettomana. Ingaa kiusataan koulussa eikä hänellä juuri ole ystäviä ja hän on mykkä. Vuosia sitten tapahtui jotain järkyttävää ja siitä asti Inga on kommunikoinut ainoastaan kirjoittamalla kysymyksiä esiliinan taskussa kulkevaan lehtiöön - sillä Inga on kyllä kiinnostunut toisista ihmisistä, tosin niitä jotka olisivat kiinnostuneita hänestä, on vähän. Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ihmisen, johon pystyy luottamaan niin paljon että muistot purkautuvat.

Hiljaisuus on ennen kaikkea suunnattoman koskettava teos. Minulle vinkattiin Hiljaisuudesta ja kun tutustuin kirjan esittelyyn paremmin tiesin jo silloin sen tulevan syvälle sydämeeni. Inga nimittäin lukee paljon, hän lääkitsee sillä yksinäisyyttään ja sitä, ettei psyykkisistä syistä kykene puhumaan. Löysin tästä todella paljon itseäni. Raotan ovea menneisyyteeni kertomalla, että minullakin on ollut aika jolloin en pystynyt, jaksanut, halunnut, puhua paljoa. Ehkä ennen kaikkea kyse oli jaksamisesta tai haluamisesta, ehkä kyse oli siitä että kaikki vaati niin paljon voimia, etten jaksanut olla sosiaalinen. Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut purkautua, tämä vain tuli. Tuli sen vuoksi, että koin Hiljaisuuden niin väkevästi että itkin lukiessani todella paljon - aluksi huomaamattani, sitten tajusin varata kasan nenäliinoja vierelleni.

Laila Hirvisaari on tavattoman lahjakas kirjailija, sen huomasin Hiljaisuutta lukiessani. En ihmettele, että hän on niin suosittu ja hänen kirjojaan ostetaan paljon - miksi ihmeessä minä en ole lukenut hänen kirjojaan aikaisemmin? Lupaan ja vannon, hyvät lukutoukat, minä otan vahingon takaisin ja aion tutustua tähän kirjailijaan paremmin. Mitä kannattaa lukea seuraavaksi, vinkatkaa? Sillä toki rakastuin Hiljaisuuden tarinaan, mutta rakastuin myös Hirvisaareen kertojana, siihen miten hän kosketti minua.

Hiljaisuus on ehdottomasti viiden tähden romaani. Miten kirjailija saa 240:neen sivuun niin paljon tunnetta ja niin suuren tarinan, se on taito. Minulle tämä oli vuoden parhaita romaaneja jonka olisin suonut olevan Finlandia-ehdokkaiden joukossa - mutta aina ei voi saada mitä haluaa. Tämä on kuitenkin kirja jonka tulen varmasti lukemaan uudelleenkin ja itkemään silloinkin lukiessani."

Kiitos Laila Hirvisaari! 💓

Lukijoiden rakastama Laila Hirvisaari on poissa

Kuva: Jussi Nukari / Lehtikuva

Yksi Suomen rakastetuimpia kirjailijoita Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) nukkui pois toissapäivänä 16.6.2021. Hän oli 83-vuotias. 

Hirvisaari oli syntynyt Viipurissa vuonna 1938. Hän avioitui toimittaja ja tv-persoona Heikki Hietamiehen kanssa vuonna 1958. Heillä on kolme tytärtä, joista Eve Hietamies on myös kirjailija. Hietamiesten avioliitto kesti vuoteen 1991. Vuonna 2004 Laila otti käyttöön tyttönimensä Hirvisaari. 

Karjala ja karjalaisuus

Hirvisaari on kirjoittanut useita laajoja historiallisia romaanisarjoja. Monien sarjojen tapahtumaympäristö on kirjailijan synnyinseutu eli Karjalan kannas ja Laatokan Karjala. Monet sarjoista sijoittuvat Suomen historian taitekohtiin. Karjalan Kunnaiden haastattelussa vuonna 2014 Hirvisaari totesi: "Karjala on sielussani: se on ehtymätön, se on kulttuuri, kieli, Kalevala. Se on ollut osa Suomea ja sisällä sydämissämme se on sitä yhä."

Yli 40 julkaistua romaania

Tunnettuja Hirvisaaren kirjoittamia sarjoja ovat mm. Laatokka-sarja, Sonja-sarja, Lehmusten kaupunki-sarja, Imatra-sarja ja Anni-sarja. Minä, Katariina teoksellaan Hirvisaari oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2011. Kaksi vuotta myöhemmin kirja sai jatko-osan Me, keisarinna. Viimeiseksi Hirvisaaren kirjaksi jäi Hiljaisuus (v. 2016), joka on kaunis ja koskettava kuvaus yksinäisen lapsen peloista sodanjälkeisessä Suomessa. Lisäksi Hirvisaari on kirjoittanut Eve-tyttärensä kanssa televisiosarjat Kirje isältä ja Tauno Tukevan sota. Hirvisaaren kirjoja on myyty pitkälti yli neljä miljoonaa kappaletta. Useat Hirvisaaren kirjoista ovat olleet monina vuosina myydyimpiä kotimaisia kirjoja. Kirjailija sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1993 ja professorin arvonimen vuonna 2002. 

Suomalaisten rakastama kirjailija

Hirvisaaren romaanit ovat ihastuttaneet suomalaisia jo vuodesta 1972. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Minuun Hirvisaari vetosi historiallisten romaanien taiturina ja samalla viihdekirjallisuuden konkarina. Hän kirjoitti historiallista viihdettä yhdistäen taitavasti faktaa ja fiktiota. Hirvisaaren luoma tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin takaavat juuri oikeanlaisen konseptin historiallisille romaaneille.

Muistan lukeneeni Hirvisaaren tuotannosta Laatokka-sarjan, Sonja-sarjan, Lehmusten kaupunki -sarjan ja Imatra-sarjan. Luin myös teoksen Minä, Katariina. Hiljaisuus teki minuun suuren vaikutuksen. Nämä kirjat luin aikana, jolloin minulla ei vielä ollut kirjablogia. Blogiaikana luin uudelleen Imatra-sarjan kirjoista kolme, koska ne liittyivät Imatran Valtionhotelliin, jossa yövyimme muutaman kerran. 

Postaukset ovat kirjoista Kruunupuisto (2005) ja Grand Hotel (2007) (linkki) ja Myrskyn edellä (2006) (linkki).

Laila Hirvisaaren poismeno on suuri menetys meille kaikille. Kiittäen ja hyvää matkaa toivottaen. 

Lämmin osanotto omaisille ja voimia suruun.

Selma van de Perre: Nimeni on Selma

Selma van de Perre: Nimeni on Selma. Juutalaisen vastarintataistelijan muistelmat. Tammi. 2021. Hollanninkielinen alkuteos Mijn naam is Selma. Suomentanut Mari Janatuinen. 203 sivua.

Omasta hyllystä.

Sain kirjan arvontapalkkiona Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Ainolta. Kiitos tästä. Kirjan mukana tuli kaunis kortti. 

"Tarinani on kunnianosoitus kaikille, jotka kärsivät ja kuolivat, sekä urheille ystävilleni ja kollegoilleni, jotka vastarintaan nousemalla asettivat oman henkensä alttiiksi muita pelastaakseen." (s. 202)

Nimeni on Selma on arvokas lisä holokaustikirjallisuuteen. Kirjoittaja Selma van de Perre oli liki 100-vuotias, kun hänen muistelmansa julkaistiin vuonna 2020. Van de Perren muistelmateos tarjoaa erilaisen näkökulman toisen maailmansodan holokaustiin ja on tärkeä siksikin, koska holokaustista selviytyneiden ikärakenne on jo hyvin korkea. Kovin monia muistelmateoksia ei varmaankaan enää ilmesty.

Toisen maailmansodan syttyessä Selma oli vain 17-vuotias. Hän asui perheensä - isän, äidin, kahden veljen ja pikkusiskon - kanssa Amsterdamissa. "Näiden ihmisten kanssa vietin varsin onnellisen lapsuuteni. Ja kolme heistä kuljetettiin pois raa'asti murhattaviksi." (s. 33) 

"Äiti, isä, Clara, minä (oikealla). Amsterdamissa lokakuussa 1941. (kirjan kuvitusta)

Sitten toukokuussa v. 1940 Saksan armeija ylitti rajan ja sota alkoi Alankomaidenkin osalta. Miehitys ei kuitenkaan vielä merkinnyt muutoksia juutalaiselle väestölle. Elämä jatkui ennallaan, käytiin koulua, tavattiin ystäviä ja vietettiin aikaa perheen kanssa. Mutta vain aluksi, sillä vuoden 1941 alussa alkoivat toimenpiteet. Juutalaisten piti ilmoittautua Alankomaiden viranomaisten rekistereihin ja heidän piti luovuttaa kaikki omistamansa arvopaperit sekä myös fyysinen omaisuus. Toimenpiteet jyrkkenivät kuukausi kuukaudelta. Vuoden 1942 tammikuussa juutalaisten  henkilötodistuksiin leimattiin iso J-kirjain ja saman vuoden toukokuussa "kaikki yli kuusivuotiaat juutalaiset määrättiin käyttämään keltaista daavidintähteä, jossa luki "juutalainen"." (s. 48) Nuoria miehiä lähetettiin "työleireille" Itä-Eurooppaan. Alankomaihin oli perustettu Westerborkin leiri juutalaisten kauttakulkuleiriksi.

Margareta van der Kuit

Selma ajautui vastarintaliikkeeseen. Hän halusi tehdä vastapalveluksia niille, jotka olivat ottaneet isoja riskejä pelastaakseen muita. Selma otti tässä tietoisen riskin, mutta hän luotti siihen, että hän oli tottunut käyttäytymään ei-juutalaisena vaaleiden hiustensa ansiosta. Edes muille vastarintaliikkeessä toimiville ei kerrottu sitä, että Selma oli juutalainen. Tehtävä edellytti uutta henkilöllisyyttä. Selmasta tuli Marga eli Margareta van der Kuit. Selman tehtäviin kuului erilaisia kuriiritehtäviä, lähinnä tärkeiden viestien, kirjeiden ja raporttien edelleen kuljettamista milloin Alankomaissa, milloin Belgian tai Ranskan puolella. Vaarallisin Selman tekemistä matkoista oli tärkeän viestin vieminen saksalaisten päämajaan Pariisissa. Hyvin hän siitäkin selvisi.    

Hyvä onni ei jatkunut ikuisesti. Selma pidätettiin, vietiin leirille ja sieltä edelleen junaan. Junan määräpää oli Ravensbrückin keskitysleiri, joka sijaitsee Saksassa noin 90 km Berliinistä pohjoiseen. Leirin rakennustyöt oli aloitettu v. 1938 SS-johtaja Heinrich Himmlerin aloitteesta. Ravensbrück oli ainoa lähes yksinomaan naisille tarkoitettu keskitysleiri. Myös leirin vartijat olivat naisia. Leirillä oli pääasiassa poliittisia vankeja Saksan valloittamista maista. Suurin ryhmä oli puolalaiset naiset, joita oli n. 40 000. Selmakin oli leirillä poliittisena vankina eikä juutalaisena. Varovainen Selman piti olla, ei saanut paljastaa menneisyyttään. Omaa nimeä ei voinut paljastaa. 

Leirielämä oli raskasta ja julmaa. "Naisia vietiin teloitettaviksi Uckermarkin nuorisoleirin lähellä olevalle polulle, jota kutsuimme kuolemanpoluksi. Toiset vietiin leiriä ympäröiviin metsiin tai heidät kaasutettiin. Tuolloin leiriin oli jo rakennettu kaasukammio ja polttouuni, ja Auschwitzista siirrettiin toinen kaasukammio asennettavaksi. Päivittäiset joukkomurhat saattoi haistaa." (s. 157) 

Leirillä kuolleiden muistokirja Ravensbrückin museossa. AOP

Leirille passitettiin sodan aikana yli 130 000 naista, joista vain noin 40 000 selvisi hengissä. Yksi selvinneistä oli Selma. Kun leiri vapautettiin, Selma kuljetettiin Punaisen Ristin toimesta Ruotsiin ja sitten Englantiin, missä hän elää edelleen. Kiitoksena vastarintaliikkeessä toimimisesta Selma sai v. 1983 kuningatar Beatrixin myöntämän Vastarinnan muistoristin 1940-1945. Selma oli yksi harvoista alankomaalaisista juutalaisista, joiden elämä jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Sota ja leirit ovat jatkuvasti olleet vuosien ajan Selman ajatuksissa. Kaikkein eniten hän suree isää, äitiä ja Clara-siskoa, joiden elämä päättyi keskitysleirillä.   

Leirin vartijoista Selma van de Perre toteaa: "He olivat tavallisia naisia, jotka tekivät hirveitä tekoja. Se voi tapahtua uudelleen, jos sen annetaan tapahtua." (Iltalehti 7.2.2021)

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki äänikirjana

                                       

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos. 2015. Lukija Fanni Noroila. Kesto 11 h 24 min. Nextory.     

Minulta on jäänyt lukematta Itärannan menestysteokset Teemestarin kirja (Teos 2012) sekä myös Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015). Kun viime viikolla lähdin matkalle Raumalta Joensuuhun, otin Kudottujen kujien kaupungin kuuntelukirjaksi. 

Kirja on fantasiaromaani saaresta, jolla nuori kutoja Eliana asuu. Eräällä yöllisellä vartiovuorollaan Eliana löytää Seittien talon pihasta loukkaantuneen nuoren naisen. Käy ilmi, että nainen ei pysty puhumaan, koska häneltä on leikattu kieli. Miksi kieli on leikattu? Onko jotakin, mitä nainen ei saanut kertoa? Nuori nainen on täysi arvoitus. Naisen salaperäisyyttä lisää vielä se, että hänen käsivarteensa on kirjoitettu Elianan nimi. Se kuitenkin selviää, että nainen on nimeltään Valeria. Valeria asutetaan Elianan huonekaveriksi. 

Saari on ahdistava asuinpaikka eikä juuri anna valinnan mahdollisuuksia asukkailleen. Naisten asema on heikko, naiset ovat syrjittyjä ja alistettuja. Naisille ei opeteta lukemista eikä kirjoittamista. Sanojen taloon naisilla ei ole lupa mennä. Naisten paikka on Seittien talossa, jossa he kutovat päivä päivä jälkeen kangaspuilla. Sielläkin on rajoituksensa, siellä saa kutoa vain sallittua kuviota, uutta ei saa luoda. Valerian kudonta on erilaista, mutta ei sallittua. Elianalle tulee tunne, että Valerian tekemä kudostyö kertoo naisen menneisyydestä.

Saarta uhkaavat jatkuvat tulvat. Asukkaita on ravistellut muutamia vuosikymmeniä aiemmin sairaus, jota kutsuttiin Unirutoksi. Parannuskeinoa ei ollut, ja sen vuoksi Uniruttoon sairastuneet poltettiin roviolla. Salaperäinen Neuvosto, jonka päätäntävallassa saaren asiat ovat, epäilee, että tulvien pahetessa Unirutto on nyt tulossa takaisin. Siksi unia näkevät eristetään Tahrattujen taloon. Elianan on toimittava hyvin varovaisesti ja olla täysin vaiti salaisuudestaan: hän näkee unia. Lisäksi hän osaa lukea ja kirjoittaa. Sitäkään ei kukaan tiedä. 

Kuuntelun jälkeen minulle jäi hieman hämmentynyt olo. Kirjassa oli paljon henkilöitä, ja minulta menikin jonkin aikaa kunnes pääsin selville, kenestä milloinkin puhuttiin. Henkilöhahmot oli rakennettu kiinnostaviksi ja moniin heistä ennätti hyvin tutustua kirjaa lukiessa. Allekirjoitan kirjan saamat ylistävät arviot siitä, että kirjassa on mystistä tunnelmaa ja jännittävä juoni. Itäranta kirjoittaa äärettömän kaunista ja rytmikästä kieltä. Mutta ei tästä minun kirjaani tullut, lähinnä kai siksi, että fantasiakirjallisuus ei koskaan ole ollut minun juttuni. Löysin kirjasta monia koukuttavia yksityiskohtia, mutta toimivaa kokonaisuutta ei niistä syntynyt. Loppuratkaisu jäi tuntumaan hieman keskeneräiseltä. Tosin luulen, että lukukokemukseni olisi saattanut olla minulle positiivisempi, jos olisin lukenut kirjan kuuntelun sijaan. Unenomaiset tapahtumat ja mystinen tunnelma olisivat edellyttäneet rauhoittavampaa lukuympäristöä kuin mitä juna pystyi tarjoamaan kerran tunnissa kuuluvine koronainfoineen maskipakosta ja turvaväleistä. Samoja naista alistavia elementtejä löysin Atwoodin Orjattaresi-kirjasta (Kirjayhtymä 1986).  

Kudottujen kujien kaupunki on saanut useita palkintoja, mm. Kuvastaja-palkinnon v. 2016 sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon v. 2015. Kirja on luettu lukuisissa blogeissa, mm. Lukujonossa, Yöpöydän kirjat ja Kirsin Book Club

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo

                             

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto. 2021. Vinjettikuva: Satu Kontinen. 168 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hyväntahtoisesta kirjeestä harva pahoittaa mielensä. Jokainen meistä voi vähentää yksinäisyyttä huomioimalla enemmän toisia ihmisiä. Läheltä on helpoin aloittaa. Ette usko, millaista riemua tunsin, kun eräs naapurini viimein vastasi tervehdykseeni kolmen vuoden kuluttua." (s. 54)

Kirjojen kauniit kannet viehättävät minua. Ne ikään kuin kutsuvat lukijaa avaamaan kirjan. Niin kävi minulle Terhi Rannelan Kirjeiden lumo -kirjan kanssa. Huomasin ensin kauniin kannen, sitten vasta luin kirjan nimen. Aihe oli kiinnostava. Luin kirjan ja sen jälkeen totesin, että kirja ei ole kaunis vain kanneltaan vaan myös sisällöltään.

"Olet kyllä ollut ajatuksissani, mutta..." (s. 27)

Terhi Rannela kirjoittaa kirjeiden kirjoittamisen merkityksestä kautta historian yhdistäen omat kirjoittamiskokemuksensa tutkittuun tietoon. Rannela on perehtynyt kirjeiden historiaan aina Cicerosta alkaen sekä on vieraillut paikoissa, joissa saa tutustua kirjeiden historiaan mm. Tampereen Postimuseossa. Hän on myös lukenut vanhoja oppaita, jotka ovat antaneet käytännön ohjeita kirjoittamiseen. Eräs Lewis Carrollin ohjeista oli: "Älkää täyttäkö enempää kuin puolitoista sivua anteeksipyytelyillä, ettette ole kirjoittanut aiemmin." (s. 27) Näinpä, varmasti moni meistä tunnistaa tämän tunteen. Mutta voihan sen tunteen kääntää näinkin.

Vanhat kirjeet eivät ole pelkästään kirjoittajan mielialoja kuvastavia vuodatuksia, vaan usein myös eräänlaisia historiankirjoituksia, kurkistuksia menneisyyteen. Mikä voima ja lohdutus kirjeillä saattaa olla sekä lähettäjälle että vastaanottajalle. Konkreettisena esimerkkinä tästä on vuosi 1964, jolloin USA:n presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Jackie Kennedy sai kahden ensimmäisen kuukauden aikana noin 800 000 surunvalittelukirjettä. Viestejä tuli vielä lähes päivittäin seuraavien kahden vuoden aikana. Viestien mukana lähettäjät muistivat leskeä valokuvin, lehtileikkein ja runsain lahjoin. Kirjeitä voidaan käyttää myös painostuskeinoina. Mieleeni tulee elävästi Augusto Pinochetin väkivaltainen vallankaappaus ja presidentti Salvador Allenden kuolema Chilessä v. 1973. Vallankaappausta eivät vastustaneet Suomessa pelkästään vasemmistolainen nuorisoliike, vaan myös mm. kirkko ja presidentti Urho Kekkonen toivat vastustavan kantansa esille. Erityisesti nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä uskottiin joukkovoimaan. Allekirjoitettiin kannanottoja ja julkilausumia Chilen väkivallan lopettamiseksi. Itse olin tuolloin nuorena opiskelijatyttönä Leppävirran kunnanvaltuustossa ja tein siellä aloitteen kannanoton allekirjoittamiseksi. Maanviljelijät eivät tästä innostuneet.   

"Koko elämä, tämä ihmeellinen ja käsittämätön ilmiö, kansien välissä." (s. 91)

Tuntuu siltä, että kirjeen kirjoittamiseen, erityisesti käsin kirjoittamiseen, ei paljoa tarvita. Jotakin kuitenkin. Kynää ja paperia sekä rauhallinen ja kiireetön mieliala. Samanlaista mielen rauhoittumista edellyttää myös päiväkirjan kirjoittaminen. Päiväkirjan kirjoittaminen antaa kirjoittajalle vapaammat raamit kuin kirjeiden kirjoittaminen. "Päiväkirjalla ei tarvitse olla äänenlausuttuja pyrkimyksiä. En yritä tulla paremmaksi ihmiseksi. En aina jaksa kehittää itseäni. Käsialakin saa olla mitä on. Voin halutessani kirjoittaa vaikka yhtä sanaa kolmen sivun verran tai olla kirjoittamatta." (s. 111) Esimerkkinä historiallisista päiväkirjoista Rannela kuvaa Sofia Tolstajan, Leo Tolstoin puolison, lukuisia päiväkirjoja, jotka avaavat Sofian ja Leon vaikeaa avioliittoa ja samalla myös Venäjän keisarikunnan historiaa.  

Nykyisin kirjeiden kirjoittaminen ei ole enää yleistä. Yhteydenpito on saanut toisenlaisia muotoja, sosiaalinen media korvaa kirjeet. Ja hyvä niinkin, tärkeintä on yhteydenpito. Kyllä rakkaudentunnustukset menevät yhtä hyvin perille WhatsAppissa kuin kirjeissäkin. Poliitikot sanovat samaa, ennen he saivat runsaasti kirjepostia - moitteita ja kehuja - mutta nyt samat viestit tulevat lähinnä sähköpostin välityksellä. Itse  olen ollut innokas kirjeiden kirjoittaja. Nykyisin kirjeitä ei enää lähde kovinkaan usein, mutta kortteja lähetän ahkerasti, viikottain ja kaikilta matkoilta äidilleni hoitokotiin ja lastenlapsilleni. Tiedän, että korttejani odotetaan ja niistä iloitaan. Harmina on postin toiminta. En ole ainoa, joka valittaa postin kulusta. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kortin perillemenoon kotimaassa on mennyt viikko tai kaksi. Ja onpa korttejakin, jotka eivät ole koskaan päässeet perille. Vielä yksi juttu, jota harmittelen, kun puhutaan kirjoittamisesta. Se on se, että kaunokirjoituksen opetus loppui suomalaisissa peruskouluissa vuonna 2016. Nykyisin tekstataan ja kirjoitetaan tietokoneilla. 

Terhi Rannela kirjoittaa kaunista ja raikasta tekstiä, joka sopii hyvin tämän kirjan aiheeseen. Kirjaa lukiessa muistoja lapsuudestani pyrkii esiin, muistan päivittäiset käynnit postilaatikolla ja kirjeen odotuksen. Ja monesti laatikosta löytyikin kirje, joko kaukaiselta ystävältä, sukulaiselta tai kansainväliseltä kirjekaverilta. Ja joskus kirjeestä saattoi löytyä muutama kiiltokuvakin. 

Kiitos Terhi R tästä kauniista, kiinnostavasta ja lähelle tulevasta kirjasta. Vajaan parisadan sivuisen kirjan lukemiseen meni kauan. Luin pätkän ja palasin omiin muistoihini. Sama toistui seuraavankin luvun kohdalla. Kirjasta muodostui kiinnostava läpileikkaus kirjeiden kulttuurihistoriaan. 

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

     

Veit Heinichen: Karstin kuolleet. Proteo Laurenti II. Kustantamo Huippu. 2020. Saksankielinen alkuteos Die Toten vom Karst. Suomentanut Anne Kilpi. 451 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Proteo Laurenti otti hyllystä pullon cabernet'ta ja avasi sen. Hän heitti kylmän pitsan lautaselle, etsi lasin ja meni olohuoneeseen. Hän avasi television ja pudottautui nojatuolille. Pian hän oli juonut monta lasia viiniä. Hän tunsi kehonsa rentoutuvan, ajatukset sen sijaan jatkoivat loputonta laukkaansa. Yhä uudelleen hän näki silmissään kuvia Contovellon iskusta, papin kasvot, naapureiden kyyneleet, Lauran seisomassa aamulla takki päällä hänen edessään, vessanpöntön Caffe San Marcossa - ja lopulta hän kuuli jälleen iltapäivällä soittaneen miehen äänen." (s. 48)

Karstin kuolleet -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Triesteen, italialaiseen kaupunkiin, joka sijaitsee Koillis-Italiassa, Triestenlahden pohjukassa. On marraskuu, ja sää Triesten seuduilla on surkea, kylmä koillistuuli bora nera puhaltaa ja saa ihmiset pysymään sisätiloissa. Komisario Proteo Laurenti, ikää 47 vuotta,  herää pahantuulisena. "Proteo Laurenti kiehui raivosta, mustasukkaisuudesta ja epätoivosta. Hän oli kieriskellyt, hikoillut ja palellut sängyssään läpi yön rauhattomana ja nukkunut tuskin lainkaan. Häntä etoi." (s. 7) Syy hänen epätoivoonsa oli Laura, hänen vaimonsa. Vaimo oli tunnustanut, että hänellä oli toinen mies. Nyt Laura oli lähtenyt pois kotoa miettimään asioitaan. 

Proteo Laurentin ajatukset palaavat väkisinkin jatkuvasti Lauraan  ja ikävään. Mutta sitten tulee hälytys. Läheisessä Contovellon kylässä talo numero 525 oli räjäytetty. "Räjähdys tapahtui tasan kello kuusitoista kolmekymmentä. Kolme kuollutta: Manlio Gubian, 42, hänen vaimonsa Elisabetta, 33, ja kaksivuotias lapsi." (s. 39) Tapahtuma on mystinen, kukaan kyläläisistä ei ole nähnyt mitään, kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa perheestä. Perheen isä Manlio Gubian oli pitänyt elintarvikekauppaa kylässä ja oli sen vuoksi ollut kaikkien tuntema. Pian räjähdyksen jälkeen Giuliano-niminen kalastaja katoaa merellä hieman epäselvissä olosuhteissa. "Marasi hidasti moottoria samalla, kun kroaatit ajoivat laajaa kierrosta heidän ympärillään. Mutta he eivät löytäneet Giulianoa, rukouksetkaan eivät auttaneet." (s. 89) Mukana olleet kalastajat ovat hyvin vaitonaisia, kun poliisi kuulustelee heitä. Käy ilmi, että räjähdyksessä kuollut kauppias Gubian oli tienannut niin hyvin, että hän oli ostanut troolarin Pulassa asuvalle isälleen. Liittyvätkö nämä kuolemat jollakin tavalla toisiinsa, joutuu poliisi pohtimaan.

Eivätkä järkyttävät tapaukset vielä tähän pääty. Laurenti osallistuu Gubianin perheen hautajaisiin. Hautausmaa on täynnä saattajia. Kun arkkua lasketaan maahan, Laurentin kännykkä soi. Tilanne on kiusallinen, mutta viestin kuultuaan "Asiakkaita. Mystinen ruumis Foiba di Monrupinolla" (s. 151) Laurentin on kiireesti raivattava tiensä ulos hautausmaalta. Eikä kyse olekaan ihan mitättömästä rikoksesta. Karstin kalkkikivien kätköissä on toisen maailmansodan aikainen joukkohauta. Siellä Laurenti kohtaa kammottavan näyn. Rautaisessa telineessä roikkuu köytettynä lähes alaston vanha mies. Käsivarret on sidottu ristiin. Murha on tehty harppuunalla, joka edelleen sojotti sydämen kohdalla. 

Tässäpä onkin Triesten poliisille tutkittavaa. Laurenti pyrkii pitämään ajatuksensa tutkittavissa asioissa, mutta huomaa ajatustensa karkaavan kerta kerran jälkeen Lauraan. Lounailla ja illallisilla hän vuodattaa tuttavilleen ikäväänsä ja sortuupa hän tupakointiinkin monen lakkovuoden jälkeen. Kodissa ei tehdä mitään tai ainakaan ei siivota, astiat ovat tiskaamatta, pizzalaatikkovuoret kasvavat. Huolta aiheuttaa myös Laurentin alaikäinen poika Marco, joka opiskelun sijaan hengailee fasistisissa porukoissa. Pientä lohtua Laurentin elämään tuo kaunis dottoressa Ziva Ravno, syyttäjä Pulasta, joka pyrkii edistämään yhteistyötä Kroatian ja Italian välillä.

Heti kirjan alkusivuilla tuli tunne, voi että on harmi kun en tunne Triesteä, kaupunkia joka tunnetaan myös pikku-Wieninä. Kirja on varmasti mieluista luettavaa kaupunkia tunteville. Kiinnostavan juonen ohella kirjailija tarjoaa aimo annoksen seudun historiaa toisesta maailmansodasta alkaen. Tämän päivän ongelmia ovat laiton maahanmuutto ja laajat salakuljetusverkostot. Pidin myös kirjan luontokuvauksista. Merellä on iso rooli tapahtumien kulussa. Kirjan nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, Karstin vuoristoon, joka on täynnä mitä erilaisimpia rotkoja ja luolia. Kirja oli minulle kiinnostava lukukokemus ja tuntui, että jännityksen ohella myös historian yleissivistykseni lisääntyi. Heinichen kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Kiitokset menevät myös Anne Kilvelle erinomaisesta käännöstyöstä. 

En ole lukenut Heinichenin ensimmäistä kirjaa Kullekin suo kuolemansa (Huippu 2018). Mietin, millaisena Laurenti näyttäytyi siinä kirjassa. Tämän kirjan Laurenti-hahmo tuntui toisaalta sympaattiselta tyypiltä, mutta en oikein jaksanut innostua kaikesta siitä epätoivosta ja surkeudesta, mistä hän kärsi vaimonsa lähdön takia. Surkeita poliiseja on dekkareissa ihan tarpeeksi. Mutta ehkäpä jos Laura tulee takaisin kotiin, saamme nähdä Laurentin uutena ihmisenä. 

Proteo Laurenti -sarja on runsaasti palkintoja ja arvostusta saanut dekkarisarja. Sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa. Onneksi kustantamo Huippu on ottanut kirjasarjan julkaisuohjelmaansa ja varmasti saamme jatkaa rikosten selvittämistä Proteo Laurentin kanssa tämän kakkososan jälkeenkin.

Lukuvinkkejä kesäksi

Kristiinankaupungin rantakatu

Lukeminen on mukava tapa nauttia kesäpäivistä. Näistä lukuvinkeistä saatat löytää omien mieltymyksiesi mukaisia kirjoja. Vinkit on jaoteltu kolmeen ryhmään: kotimaiset romaanit, käännöskirjallisuus, dekkarit ja tietokirjallisuus. Suurin osa kirjoista on ilmestynyt vuonna 2021.

Kotimaiset romaanit

Faktaan perustuvaa historiallista viihdettä tarjoaa Anneli Kanto. Kirjassaan Rottien pyhimys (Gummerus 2021) Kanto kuvaa Hattulan kirkon maalareiden työtä 1500-luvulla. Kannon verevä kieli, uskottava tarina sekä inhimilliset henkilöhahmot takaavat otteessaan pitävän lukukokemuksen. Ann-Christin Antell kuvaa vuorostaan elämää Turun seuduilla 1800-luvun lopulla kirjassaan Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2020.) Tämä historiallinen viihdekirja on Puuvillatehdas-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Turusta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Johanna Valkaman Katariinanpyörä (Otava 2021) aloittaa uuden sarjan, jossa seurataan nuorta leskeä nuijasodan jälkeisissä kuohuissa.

Kevyttä kesälukemista tarjoaa Minna Lindgrenin tuorein kirja Armon Anneli (Teos 2021), jossa käsitellään vakavia aiheita huumorin avulla. Vera Valan kirjan Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) myötä lukija pääsee viihdyttävälle nojatuolimatkalle Italiaan aprikoosi- ja viikunapuiden tuoksuihin. Tunnetun koreografin Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (WSOY 2021) on kirjailijan autofiktiivinen tilitys elämästään, aina lapsuudesta toiseen avioliittoon asti.

Kirjurinluoto, Pori

Käännöskirjallisuus

Kiitetty kirjailija Elizabeth Strout jatkaa Olive Kitteridgen tarinaa kirjassaan Olive, taas (Tammi 2021). Rentouttavan lukukokemuksen kirjojen ja kirjakauppojen ystäville tarjoaa Frida Skybäckin kirja Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY 2021). Varmasti myös mieslukijoita kiinnostaa John Grishamin romaani Oikeuden vartijat (WSOY 2020), joka on vahva kannanotto amerikkalaista oikeuslaitosta vastaan. Richard Powersin Ikipuut (Gummerus 2021) koostuu yhdeksestä tarinasta, joita yhdistää toisiinsa puut ja luonto.

Taitavalla tavalla historiallista faktaa ja fiktiota yhdistäviä kirjoja edustaa mm. Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus 2021). Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja pohjaa maineikkaan sotavalokuvaaja Lee Millerin elämäntarinaan. Lisa Wingaten kirja Ennen kuin olimme sinun (Sitruuna 2020) on sydäntäsärkevä kuvaus orpokodin toiminnasta Memphisissä 1930-luvulla. Leila Slimanin Toisten maa (WSOY 2021) vie lukijan 1950-luvun Marokkoon, jonne ranskalainen Mathilde ja marokkolainen Amine perustavat perheen.

Dekkarit

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen upea dekkarivuosi. On ilmestynyt useita suomalaisia esikoisdekkareita, joille voi ennustaa kansainvälistä menestystä. Antti Vihisen dekkarissa Punainen prinsessa (Into 2021) Tampereen Pyhäjärvestä löytyy ruumis, joka johdattaa poliisit Saksaan tutkimaan terroristitoimintaa. Tommi Laihon esikoisdekkarissa Uhanalaiset (Myllylahti 2021) nuorta helsinkiläistä maahanmuuttajaa kehotetaan puhelimitse tekemään itsemurha. Porilainen Arttu Tuominen nousi viimeistään Delta-sarjan Vaiettu-dekkarillaan (WSOY 2021) suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Tuominen taitaa jännityksen ja sotaromaanin yhdistämisen. Anu Patrakan neljäs Rui Santos -dekkari Häpeän aukio (Into 2021) vie lukijansa jälleen viehättäviin portugalaisiin maisemiin. 

Ulkomaisista dekkaristeista chileläis-ruotsalainen Pascal Engman kuvaa kirjassaan Rottakuningas (WSOY 2021) naistenmurhien sarjaa, joiden tutkimuksia johtaa komisario Vanessa Frank. Jane Harperin trilleri Kadonnut mies (Tammi 2021) on Australiaan sijoittuva perhedraama.

Rauma: Unajan kulttuurimaisemaa

Tietokirjat

Kerttu Kotakorven kirja Suomen luonto (Bazar 2021) on kiinnostava kuvaus tulevaisuuden ilmastonmuutoksesta. Jukka Sakki on kirjoittanut Insinöörin keittokirjan (Reuna 2021), josta vasta-alkajatkin löytävät käyttökelpoisia reseptejä. Keittotaito alkaa veden keittämisestä. Jaakkojuhani Peltosen kirja Aleksanteri Suuri – sankari ja myytti (Gaudeamus 2021) käsittelee Aleksanteri Suuren persoonallisuutta ja sitä, millä tavoin se on innoittanut jälkipolvia. Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on kiinnostava kuvaus Islannin syrjäisimpään kolkkaan muuttaneen perheen kokemuksista. 

Hanna-Reetta Schreck avaa kirjassaan Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. (Like 2021) kuuden kultakauden naisen elämää. Schreckin valitsemat naiset ovat Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrid af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt. Kauniisti kuvitettu kirja. Terhi Rannelan kirja Kirjeiden lumo (Karisto 2021) on todellinen hyvän mielen kirja. Rannela pohtii kirjassaan, millainen kynän voima on ollut eri aikakausina.

Mukavia lukukokemuksia ja aurinkoisia kesäpäiviä!

Vanhaa Raumaa

Paula Havaste: Saarelaislaulu

Paula Havaste: Saarelaislaulu. Gummerus. 2021. 413 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aamuauringon valo sattui kimaltamaan Maien palmikoista karanneissa kiharoissa, ja kuva oli kuin nykyregiimin unelmasta. Vahva ja hymyilevä nuori nainen kurottelee portin yli kohti tulevaisuutta, ja takana näkyy sievä pihapiiri ruokokattoineen, tupineen ja aittoineen, alkukesän ensimmäiset kukkaset koristavat taustalla näkyvää vinttikaivoa, ja tytön vieressä ystävällinen pihakoira kurkottelee sekin nähdäkseen, mihin tulevaisuus heitä vie." (s. 5)

Saarelaislaulu on päätösjakso Havasteen Saarenmaa-sarjalle. Olen pitänyt todella paljon tästä sarjasta. Sodanjälkeinen Neuvosto-Eesti tarjoaa kiinnostavan, vaikkakin välillä hyvin ahdistavan, tapahtumaympäristön. Uskottavat henkilöhahmot, jotka ovat tulleet sarjan myötä hyvinkin tutuiksi, on rakennettu huolellisesti. 

Saarenmaa-sarja alkaa 40-luvun lopulta, kun sota on ohi, saksalaiset on ajettu pois ja venäläiset ovat puolestaan ottaneet Viron valtaansa. Jo sota on saanut paljon surkeutta aikaiseksi, mutta Neuvostoliiton valta ei lupaa mitään hyvää. Pelko on läsnä kaikissa toimissa. Yöaikaan saapuvia mustia autoja odotetaan pelolla. 

Tässä sarjan neljännessä osassa Saarelaislaulu eletään jo vuotta vuotta 1967. Saarenmaalla majataloa pitävä Vilja on tämänkin kirjan päähenkilö. Viljan aviomies Villem on itseään täynnä oleva, muista piittaamaton puolueen palkitsema runoilija. Heillä on kolme lasta: Meelis, joka on sotaväessä, Merle ja pikkusisko Maie. Viljalla on ollut pitkäaikainen unelma päästä käymään Tallinnassa. Nyt unelma viimeinkin toteutuu, kun Anna-täti on saanut hankituksi hänelle matkustusluvan. Yhdessä Viljan kanssa matkaan lähtevät Viljan tytär Merle ja Aiven poika Vilmar. Nämä nuoret, jotka ovat osoittautuneet ideologisesti valveutuneiksi komsomolilaisiksi, ovat saaneet kunniatehtävän edustaa Eestin Neuvostotasavaltaa Suomen pioneerien kesäleirillä. 

Kaikki kolme lähtevät matkaan jännittynein mielin. Viljan sunnitelmat Tallinnaan tutustumisesta yhdessä Anna-tädin kanssa eivät toteudu. Surullisin mielin Vilja joutuu toteamaan, että entistä energistä, kaikkivoipaa Anna-tätiä ei enää ole. Anna-täti on vanhentunut ja masentunut sekä lisäksi hyvin huolissaan ystävänsä Kaarinin voinnista.

Nuoret matkaavat yhdessä kahden valvojan kanssa laivalla Suomeen ja siellä Hanasaareen. Perillä odottaa vaatimaton telttamajoitus. Puolueen kokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla he saavat laulaa vain yhden laulun. Merle tarkkailee valppaasti ideologisia keskusteluja, kun taas Vilmar haluaa tehdä tuttavuutta suomalaisnuorten kanssa. Mutta yllättäen yhtäkkiä nuorille ilmoitetaan, että nyt pitää palata takaisin kotiin. 

"Tällaista tämä neuvostokansalaisen elämä on." (s. 350)

Havaste kuvaa uskottavasti neuvostovallan hallitsemismenetelmiä. Tässä vaiheessa, vuonna 1967, virolaiset ovat olleet neuvostovallan alla jo yli kaksikymmentä vuotta. Kolhoosit ja sovhoosit toimivat, elintaso on noussut. Nykyregiimi toimii, jos neuvostovirkamiehiltä kysytään. Kansalaiset ovat sopeutuneet, ainakin ulkoisesti, vaikka taustalla on yhä pelkoa, epävarmuutta ja jatkuvaa käyttäytymisen kontrollointia. Vaiti täytyy olla, "olla vain leppeä ja hymyilevä, vaaraton ja huomaamaton." (s. 396) Anna-tädin kohtalo osoittaa, ettei edes puolueeseen sitoutumisella ole merkitystä, ellei henkilö ole enää hyödyksi puolueelle. 

Saarenmaalla eletään tiukasti puolueen ohjauksessa, mutta suuremmilla paikkakunnalla, kuten vaikkapa Tartossa, on jo näkyvissä merkkejä neuvostovallan vastustamisesta. Itsenäistymistä saatiin kuitenkin odottaa aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Silloin kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vastustivat Neuvostoliiton sortoa ja puolsivat Baltian maiden vapautta, marssivat käsi kädessä 600 kilometrin mittaisena ihmisketjuna tavoitteena kääntää kaikkien Baltian maiden kurssia. Toukokuussa 1990 Neuvosto-Virosta tuli itsenäinen Viron tasavalta.

Tästä se kaikki alkoi 23.8.1989.

"Entinen Merle oli nyt ankara ja hapan." (s. 32)

Saarenmaa-sarja koukuttaa elävillä henkilöhahmoillaan. Ihanan sympaattinen Vilja on ollut suosikkihenkilöni alusta alkaen. Tässä jaksossa on kiinnostavaa tehdä tuttavuutta nuoremman sukupolven edustajien kanssa. Merle on nuori nainen, joka vannoo sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen. Myös Vilmark on ulospäin kunnon komsomolilainen, kaikki leirit ja kaikki opintopiirit läpikäynyt, mutta hänellä kuitenkin on epäilyksensä. Vilmar ymmärtää hyvin, että opintopiireissä on istuttava ja olla ulkoisesti vahva komsomolilainen, "jos aikoi tehdä mitä tahansa tärkeää kuten pyrkiä yliopistoon." (s. 33) Vilmarilla oli ikävä entistä iloista Merleä. "Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä", miettii Vilmar Merlestä. 

Vahva suositukseni tälle historialliselle, kiinnostavalle ja tasapainoiselle sarjalle. Olen iloinen, että menin kirjamessuilla vuonna 2018 kuuntelemaan Paula Havastetta, kun hän kertoi kirjastaan Pronssitähti. Takakannen mukaan Saarelaislaulu päättää sarjan, vaikka mielelläni jatkaisin vielä matkaa Viljan perheen kanssa. Aimmat osat ovat: 

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus. 2018.

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. (linkki)

Sampo Terhon kirja Olev Roosin kyyneleet (WSOY 2021) käsittelee myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä Neuvosto-Eestiä. (linkki)

Toukokuussa luettua

On kielojen aika

Toukokuussa tuli luetuksi/kuunnelluksi kahdeksan kirjaa. Tämä on vähemmän kuin normaalisti. Mutta ihan hyviä lukukokemuksia tässä on ollut.

Kotimainen kauno, joista kaksi dekkaria:

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet. WSOY. 2021. Äänikirja.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY. 2021. Äänikirja.

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä. Myllylahti. 2021. (dekkari)

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY. 2021. (dekkari)

Ulkomainen kauno:

John Grisham: Oikeuden vartijat. WSOY. 2020.

Tietokirjat:

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 2021.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021.

Kuukauden kärki:

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY. 2021.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Kiva on ollut seurata kevään edistymistä täällä länsirannikolla. Luonto herää selvästi aiemmin kuin Pohjois-Karjalassa.

Rentukoiden runsautta

Leikkipuiston kukkaistutuksia

Mahdottoman iso asia oli täällä Rauman Lukon voitto. Mukava oli seurata juhlahumua.

Hyvää kesäkuuta ja lukuiloa!