tiistai 29. joulukuuta 2020

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo. Murhamysteeri


Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo. Murhamysteeri. Taika Tales - Taika Tarinat. 2020. Kansi: Vassil Lakov. 280 sivua. 

Arvostelukappale kirjailijalta

"Englantilaiset maakartanot on rakennettu tekemään vaikutus tulijaan. Minä käyttäydyin varmasti juuri Trenna Manorin rakennuttajan toivomalla tavalla saapuessani kartanoon johtavalle tielle: pysäytin auton, tuijotin ja huokasin syvään "Vautsi!" Edessäni, häikäisevän vihreän nurmikentän takana, kohosi keskiaikainen graniittikartano. Sen joka nurkassa seisoi pieni, pykäläreunainen torni, muratti kipusi pitkin seiniä tuuheana mattona ja korkeat, moniruutuiset ikkunat peilailivat iltaruskoa ja korkeana kaartuvaa taivasta." (s. 9)

Antti Honkanen haluaa pitää välivuoden psykoterapian opinnoistaan ja matkustaa Skotlantiin. Työpaikka puhelinmyyjänä ei miellytä Anttia ja niinpä hän etsii uuden työpaikan Cornwallista. Trennan bed and breakfast -maalaiskartanossa tarvitaan hotellityöntekijää, eli siinäpä on oiva työpaikka Antille. Antti ihastuu heti kauniiseen, vanhaan maalaiskartanoon. Hyvin hoidettu puutarha viimeistelee näkymän. Antti on valmis työhön kuin työhön, mutta pian hän joutuu ihmettelemään hotellin toimintatapoja. Talon emäntä lady Elisabeth on kova ja säälimätön johtaja, jonka käskyjä on paras totella. Eräs sukulaisista kuvaa Elisabethia näin: "Hän ei ole kovin helppo ihminen ja luulee ihan liikoja itsestään. On niin ollakseen että. Muka aatelinen, kissan viikset! Avioliiton kautta saatu arvonimi ei tee kenestäkään todellista aatelista." (s. 52) Elisabethin lapset kaksoissisarukset Helen ja Henry työskentelevät hotellissa ja tottelevat sokeasti äitiään. He eivät ole kovinkaan sosiaalisia, Henry ei juuri puhu mitään ja raskaana oleva, hieman epäsiisti Helen on myös hyvin arka. Antin tehtävänä on valmistaa Helenin kanssa aamiaista hotellivieraille ja siinä työn ohella Antti ennättää kertoa Helenelle kaikenlaista omasta elämästään.  

Antti ei ole vielä tavannut Sir Anthonya, lady Elisabethin miestä. Eikä Antti tule koskaan häntä tapaamaankaan, koska sir Anthony löytyy työmatkalta palattuaan murhattuna kirjaston lattialta. Kartanon kummitustarinat heräävät eloon. Kuten brittiläiseen kartanoperinteeseen kuuluu, kartanoiden historiasta löytyy salattua tietoa. Tarina kertoo, että Trennan kartanon ullakolla on pidetty muinoin koirapäistä lasta, joka näyttäytyy aina ennen kuin joku suvun jäsenistä kuolee. Antti pohtii tilannetta, tekee suunnitelman, jonka hän esittelee Helenille ja Henrylle. "Kuunnelkaa tarkkaan. Meidän pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen, niin että tämä päättyy onnellisesti. Teidän täytyy tehdä täsmälleen, niin kuin minä sanon, ja kaikki menee hyvin." (s. 77)

Sitten hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin. Antti ja Helen ovat nyt naimisissa, Helenin synnyttämä Simo on parivuotias, hotelli kukoistaa ja turisteja olisi tulossa enemmän kuin hotelli pystyy ottamaan vastaan. Helen on kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Nyt hän on ihana, kaunis, viehättävä ja himoittava nainen, jota Antti rakastaa joka solullaan. Kaikki on paremmin kuin hyvin, miettii Antti. Työtä tehdään paljon, vain perjantai-iltaisin on lupa rentoutua vaikkapa paikallisessa pubissa.

"Miksi en lähde?" (s. 233)

Mutta pala palalta Antin ja Helenen avio-onni alkaa rakoilla ja sitä myötä kartanon salattu historia alkaa avautua. Tilanne vaikuttaa Antin mielestä epätoivoiselta. "Trenna oli ennen mulle tärkein paikka maailmassa, ja nyt täällä on kolkkoa ja pahaenteistä. Mietin vain, mitä seuraavaksi tapahtuu." (s. 216) Mutta monen monta kuviota ennättää tapahtua ennen loppuratkaisua. 

Olen lukenut Kaarina Griffiths esikoisdekkarin Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales 2018) (linkki). Kirjan tapahtumat sijoittuvat vanhusten hoitokotiin. Kirja oli mielestäni lupaava esikoisdekkari, siinä oli hyvää huumoria jännityksen ohella. Myös Trennan sokkelossa on kiinnostavalla tavalla kehitelty juoni, joka pitää otteessaan ihan loppumetreille saakka. Monessa vaiheessa omasta mielestäni tiesin, mitä oli tapahtunut ja kuka oli syyllinen. Mutta eihän se niin mennytkään. Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja Antti tulee lukijalle tutuksi; mukava, komea ja sosiaalinen suomalaismies on mieluinen tuttava kyläläisille. Muitakin henkilöitä Heleniä, Henryä, Elisabethia ja Peteriä kirjailija kuvaa niin, että heistä tulee eläviä ja kiinnostavia henkilöhahmoja, joskin Helenen henkilöhahmo kaikkine ihmeellisine käänteineen on hieman yliampuva. 

Ihastuin heti tapahtumaympäristöön. Mikä sen viehättävämpää kuin vanha kartano Cornwallin komeissa maisemissa. Cornwallin maisemat ovat tulleet monille tutuiksi Poldark-sarjoista. Iso plussa kirjalle on se, että kirjailija on tuttu kirjan maisemien sekä englantilaisen elämäntavan kanssa. Kirjassa tulee esille pieniä, viehättäviä Cornwallille ominaisia tapoja. "Miten olet sopeutunut sinne Trennan kartanoon, handsome?" hän kysyi. Cornwallissa kaikki kutsuivat kaikkia sukupuoleen ja ikään katsomatta sanoilla darling, handsome ja dear." (s. 34) Kaiken kaikkiaan Trennan sokkelo on otteessaan pitävä tarina, jota voin suositella erityisesti englantilaisesta elämäntavasta kiinnostuneille. Huumoria, jota oli runsaasti Punainen piru ja musta enkeli -kirjassa, olisin kaivannut enemmänkin tähän kirjaan.  

Kirja on luettu myös Kirjan jos toisenkin -blogissa. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Suvi Piiroinen: Routamorsian

Suvi Piiroinen: Routamorsian. Myllylahti. 2020. Kansi: J.T. Lindroos. 293 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lumihiutaleet leijailivat tuulen heitteleminä maahan. Kirpeä pikku pakkanen  pureutui tuulen kanssa poskipäihin, joten mies kiikutti kupin nopeasti aitaukseen. Koira vinkui ja pyrki pois aitauksesta, halusi sisälle, mutta hän rapsutti sitä pikaisesti ja kääntyi takaisin. Brunolla oli lämmin koppi ja paksu turkki. Näillä ilmoilla se pärjäsi tarhassa. Se haukkui kaikki hiirtä isommat, joten hän tietäisi heti, jos joku yrittäisi tulla pihaan. Nyt hän ei kaivannut ketään tänne. Tätä hän ei saisi mokata, kuten kahden aiemman kanssa oli käynyt. Nyt kaikki menisi nappiin." (s. 125-126)

Routamorsian on Suvi Piiroisen 3. osa Rossi ja Peura -sarjassa. Ensimmäinen osa oli Pahaa parempi (Myllylahti 2016) (linkki). Toinen osa Menetetyt (Myllylahti) ilmestyi vuonna 2017 (linkki). Koska nämä kaksi ensimmäistä osaa olivat minulle todella mieluista luettavaa, odotukseni kolmannen osan suhteen olivat korkealla. Routamorsian lunasti odotukseni kevyesti. 

Pinja, Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva nuori nainen, lähtee treffeille somessa tapaamansa pojan kanssa. Mutta poika ei tule eikä ilmoita mitään. Pinja on hieman ihmeissään. Ihan vielä hän ei haluaisi lähteä kotiin ja suostuukin ottamaan pari siideriä, kun eräs mukavan tuntuinen uusi tuttavuus hänelle niitä tarjoaa. Puolen yön jälkeen Pinja lähtee kotiinsa Noljakkaan. Viimeinen bussi on jo mennyt, joten Pinja päättää liftata. Sillä matkalla Pinja katoaa.  

Joensuun poliisi saa tiedon Pinjan katoamisesta. Tätä ennen poliisille on tullut soitto henkilöltä, jonka ystävä oli ollut kadoksissa muutaman päivän ja oli palatessaan pahoinpidellyn oloinen. Liittyvätkö nämä tapahtumat toisiinsa, sitä joutuu poliisi pohtimaan. 

Kirjan toinen juoniosio kuljettaa lukijan vanhaan maalaistaloon. Nuori mies oleskelee talossa, koska haluaa olla lähellä syöpää sairastavaa enoaan. Poika löytää kirjahyllystä kirjeen, jonka päällä on henkilön nimi, mutta se ei ole hänen nimensä. "Hän hiveli kirjekuorta ja pohti, uskaltaisiko avata sen, mutta nosti sen sitten takaisin hyllyyn." (s. 143) Mutta uteliaisuus voittaa, poika avaa kirjeen ja lukee sen. Kirje sisältää suuren salaisuuden. Yönseudun poika pohtii, veisikö hän kirjeen perille vai antaako salaisuuden jäädä salaisuudeksi.  

Kiehtovaa luettavaa

Tämä dekkari oli just minun makuuni. Kaikki osaset loksahtavat luontevasti kohdalleen: kirjoitustyyli, juoni, henkilöt ja tapahtumaympäristö. Pidän Piiroisen kirjoitustyylistä, teksti on sujuvaa ja miellyttävää lukea. Dialogia on paljon, ja se kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Sieppausdraama, jossa on runsaasti yllätyksellisiä käänteitä, on kekseliäs ja koukuttavasti kuvattu. Loppuratkaisua tuskin kukaan osaa arvata. 

Miten tutuksi lukijalle tuleekaan joensuulainen poliisitiimi, jota johtaa sympaattinen rikoskomisario Väiski Rossi. Rossin Beata-vaimon katoaminen yksitoista vuotta sitten on edelleen selvittämättä. Beata oli lähtenyt kauppaan ja oli kadonnut sille matkalle. Tiimiin kuuluvat myös rikosylikonstaapeli Robert Peura sekä vanhemmat konstaapelit Petteri Nissinen, Tommi Hietala ja Maria Jacobsson. Tutkimussihteeri Eila Laitinen on rikostiimin uusin rekrytointi. Väiski Rossi on minun ehdoton suosikkini tästä tiimistä, mies, jolta "elämä oli vienyt paljon, mutta onneksi se oli antanut tilalle jotain hyvääkin. " (s. 18). Miellyin myös aina positiiviseen Eila Laitiseen, jonka harrastuksena olivat Bob Dylan -illat. Tiiviin ja motivoituneen rikostiimin työskentelyä ja myös yksityiselämän tapahtumia oli kiinnostavaa seurata. Yhteistyö sujuu niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Tiimin jäsenet tuntevat hyvin toisensa ja pystyvät tulkitsemaan toistensa käyttäytymistä ja tunnetiloja. Mutta miten käy, kun tiimi joutuu kohtaamaan yllättäviä ja ennakoimattomia menetyksiä?  

Kirjan ehdoton plussa minulle oli se, että kirjan tapahtumaympäristö on Joensuu. Oli niin mukava palata Joensuun kuvioihin, nyt kun olemme asuneet kuukauden verran toisella puolella Suomea. Kirjassa on paljon tuttuja paikkoja. Käydään lounaalla Sulossa, yövytään hotelli Kimmelissä, joku asuu Noljakassa, joku taas Rantakylässä. Kaikesta huomaa, että kyllä kirjailija tapahtumaympäristönsä tuntee. 

Ja vielä lopuksi täytyy todeta, että enpä muista, milloin olisin dekkaria lukiessani itkenyt. Liikuttuneena luin Routamorsiamen koskettavia lopputapahtumia.

Vahva suositukseni tälle sarjalle. Tässä ennen joulua olisi ollut aikamoisen paljon jouluvalmisteluja tehtävänä, mutta niin meni Routamorsian lanttulaatikon valmistamisen edelle. Kiitokset myös J.T. Lindroosille onnistuneesta kannesta. Pidin myös kirjan ytimekkäästä ja kiehtovasta nimestä.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Anja Portinin Muistokirjoitus ja Hyvää Joulua


Anja Portin: Muistokirjoitus. S&S. 2019. 252 sivua.

Omasta hyllystä

"Hän haluaa kauemmas kodin äänekkäästä ja värikkäästä maailmasta, kaikista äitinsä sanavalmiista sukulaisista ja ystävistä, näyttelijöistä, muusikoista ja lastentarhanopettajista, jotka kokoontuessaan innostuvat laulamaan ja ihmettelevät, miksi suvun nuori nainen, totisuudestaan huolimatta lupaava viheltelijä, istuu mieluummin heiluttelemassa jalkojaan ikkunalaudalla kuin yhtyy muiden ilonpitoon." (s. 79)

Julia on nelikymppinen seitsenvuotiaan Aaro-pojan yksinhuoltaja. Työ yliopistotutkijana on vaativaa ja vie paljon aikaa. Tutkimushankkeiden rahoitushakemuksia pitää tehdä kotonakin iltatyönä. Se aika on pois Aarolta. Sekä työ että lapsi asettavat Julialle omat haasteensa. Lisäksi äiti Anna-Liisa osaa yllättää. Anna-Liisa, joka on sairaalassa potemassa leikkauksen jälkeistä keuhkokuumetta, ottaa yhteyttä tyttäreensä ja pyytää, tai pikemminkin käskee, Juliaa kirjoittamaan äidistään muistokirjoituksen. Muistokirjoituksen laadintaan hän antaa tarkat ohjeet. "Tyyli on tärkeä. Ei pidä olla pateettinen, kuolema ei ylevöitä ketään. Mutta ei se tarkoita, etteikö mukana voisi olla ripaus taikaa. Pöyhkeä ei kuitenkaan saa olla. Kuvan on oltava aito." (s. 28) Ei Anna-Liisa kylläkään tee vielä kuolemaa, mutta varmuuden varalta kuitenkin.

Jumalainen ääni

Julia on yllättynyt ja hämmentynyt. Toki Julia tajuaa ja tietää, että äidin elämästä kyllä löytyy riittävästi materiaalia muistokirjoitukseen. Äiti on tehnyt työuransa radiossa. Hän on ollut pidetty, arvostettu ja palkittu radionäyttelijä, joka tunnettiin parhaiten eläinsatujen lukijana. Hänen jumalaisesta äänestään pitivät kaikki. Julia käy äidin asunnolla hakemassa kansion, josta löytyy runsaasti äidin menestyneeseen uraan liittyvää materiaalia. Selaillessaan kansiomateriaalia Julia sukeltaa lapsuuden muistoihinsa, niihin iltoihin jolloin hän oli yksin kotona ja äänitti radiosta äitinsä lukemia eläinsatuja tai kun hän oli piilossa verhon takana tarkkailemassa, mitä Anna-Liisan kutsuilla tapahtui. Julia huomaa, että kansion materiaali on Anna-Liisan työhön liittyvää aineistoa, käsikirjoituksia, arvosteluja, kiitoskortteja, valokuvia. Yksityiselämää koskettavaa aineistoa on vain yksi valokuva ja yksi kasetti. Mutta ne riittävät. Julialle avautuu tärkeä ja keskeinen asia, seikka joka saa Julian unohtamaan ajan kulun. Muistoihin uppoutumisella on katkerat seuraukset.

Kirja on kuvausta kolmesta sukupolvesta. Keskushenkilöitä ovat Julia, Anna-Liisa ja Aaro. Portin kuvaa taitavasti ja tarkasti sekä Juliaa että Anna-Liisaa, mutta miehet hän jättää omaan arvoonsa. Lassesta, Julian ex-miehestä, hän ei piirrä minkäänlaista kuvaa. Samoin Julian uudelle tuttavuudelle Danielille kirjailija ei juuri anna puheenvuoroa. 

Portinin kieli on kaunista, miellyttävää lukea ja sopivan analyyttistä. Mihinkään psykologisiin syvätulkintoihin Portin ei lähde. Ja hyvä niin. Portin jättää tilaa lukijan omille ajatuksille. Mietin, oliko vaikeista asioista kertominen Anna-Liisalle niin vaikeaa, että hänen oli helpompi antaa Julian itse selvittää ne kansiomateriaalista. Huomiotani kiinnitti se, että Julia ja Aaro puhuttelivat äitiään etunimellä, ei äitinä. Itselleni äiti, tuo pieni sana jolla on suuri merkitys, on ollut hyvin tärkeä sekä lapsuuden kodissani ja nyt omassa kodissani.

Muistokirjoitus on Anja Portinin ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on kirjoittanut lastenkirjoja, esseistiikkaa ja toimittanut tietokirjoja. Tänä vuonna Portinin lastenromaani Radio Popov (S&S) voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Ihanaa, levollista ja kirjarikasta joulun aikaa! 


sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 20

 


Tervetuloa avaamaan kirjabloggaajien joulukalenteriluukkua numero 20. Pääsemme joulun viettoon jo tulevalla viikolla. Sitä ennen avaamme vielä muutaman kalenteriluukun. Tänään on vuorossa luukku 20. Eilinen luukku numero 19 avautui Kirjarouvan elämää -blogissa ja huominen luukku numero 21 avautuu Todella vaiheessa -blogissa. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit näet Luetaanko tämä? -blogissa.

Yksi joulun odotukseen liittyvistä traditioista on joulukalenteri. Siitä on lastenkin helppo laskea päiviä jouluun. Kun katselee tavaratalojen joulukalenterivalikoimaa, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten mahtavia juttuja nämä kalenterit ovat nykyisin. Pääasiassa niitä tehdään lapsille, mutta myös monilla aikuisilla on kalenterit. Eikä koiria ja kissojakaan ole unohdettu. Ensimmäinen painettu adventtikalenteri on tuotu Saksan markkinoille 1900-luvun alussa. Suomessa ensimmäiset kalenterit ilmestyivät myyntiin sodan jälkeen, vuonna 1947.

Lapsenlapsellani, 5-vuotiaalla tytöllä, on kaksi kalenteria. Frozen-kalenterista saa joka päivä pienen kirjan. Toinen on ihan tavallinen paikallisen sanomalehden julkaisema mainoskalenteri. Molemmat ilahduttavat pikku-tyttöä. 

Kaunis Frozen-kalenteri ja luukuista löydettyjä pikkukirjoja

Länsi-Suomi -lehden mainoskalenteri

Vanhan Rauman perinteisiin on kuulunut jo useiden vuosien ajan kalenteri-ikkunat. Mukana olevat 24 tekijää ovat suunnitelleet kukin omanlaisensa jouluisen ikkunakoristelun. Joka päivä avautuu yksi jouluikkuna. Niitä voi sitten käydä bongailemassa ympäri Vanhaa Raumaa. Joulumieli kohoaa näitä ikkunoita ihaillessa. Kalenteri-ikkunat on merkitty joulukarttoihin. Tässä muutama esimerkki näistä kauniista ikkunoista.

Kalenteri-ikkuna numero 7

Kalenteri-ikkuna numero 6

Kalenteri-ikkuna numero 2

Ihmisten mittainen asuinympäristö

Vanha Rauma on Unescon maailmanperintökohde, jossa panostetaan jouluun ja sitä myötä jouluvalaistukseen. Täällä on kertakaikkisen viehättävää kuljeskella etenkin ilta-aikaan. Ihmisiä on paljon liikkeellä, kaupat ovat myöhään auki, valoja on paljon.


Vanhan Rauman pääkatu Kuninkaankatu

KaffeBar on yksi Vanhan Rauman kivoista kahviloista.

                                    Rauman Pyhän Ristin kirkko

Vanha raatihuone pukeutuu raumalaiseen pitsiin. 


Myös Kerttu Horilan Rauma flikk käyttää maskia.

Näitä kapeita katuja ja kauniita taloja jaksaa ihastella kerta kerran jälkeen.


Ihastuttavia katunäkymiä
Kanaalia koristava Henkarhimmel on on Matti Pursiheimon teos.


Pitsit kuuluvat Raumaan. Puistonpenkkien tekstejä.


Vanhasta Raumasta löytyi ihastuttava kirjakauppa Vanhan Rauman Kirjakauppa. Niin kaunis ja viihtyisä kauppa sekä hyvä valikoima. Tästä tuli minun suosikkikirjakauppani.

Kirjakaupassa käydessä voi samalla pistäytyä torilla "pystökaffeilla" kuuntelemassa "luanigast raumangiält".

Tällaisia terveisiä täältä Raumalta, uudesta kotikaupungistamme.
Ihanaa joulun odotusta kaikille!

perjantai 18. joulukuuta 2020

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä


Gabriel Korpi: Täydellinen päivä. Books on Demand. 2020. 204 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

"Pooki tuumaili, kulautti merkitsevästi oluensa loppuun ja pyyhkäisi suunsa hihaan. "Ei ainakaan niin että se mulle mitään olis kertonu. Mutta en mä siitä kaikkee tiennyt. Enkä kysynyt. Kai ihmisellä on oikeus olla kaikkee kertomatta. Ei se siitä onnettomuudestakaan mitään puhunut, josta se oli oikeudessa. Siitä missä se pikkulikka kuoli. Eikä me kyselty." (s. 26)

Valo Kurki on entinen poliisi ja nykyinen vanhan tavaran kauppias. Kaupan hän on perinyt Olli-enoltaan, tuskin hän itse olisi ryhtynyt moiseksi kauppiaaksi. Kaupanteon ohella Kurki tekee silloin tällöin yksityisetsivän toimeksiantoja. Tutustuin Valo Kurkeen Gabriel Korven esikoisdekkarissa West Endin tytöt (Books on Demand, 2020) (linkki). Tykästyin tähän sympaattiseen, rentoon ja vaatimattomaan kauppiaaseen/yksityisetsivään eli mielelläni lähdin jälleen Kurjen matkaan. 

Vanha tuttava Meeri kutsuu Kurjen vierailulle luokseen. Herkulliset kaalikääryleet maistuvat. Ja sitten tulee se asia, minkä vuoksi Valo sinne kutsuttiin. Meerin siskon poika Antero oli kuollut kaksi vuotta sitten. Kuolema oli kuitattu onnettomuudeksi, humalaisen kalliolta putoamisena. Nyt sisaruksia oli ruennut arveluttamaan, oliko kyseessä todellakin onnettomuus. Anteron taustoista selviää, että hän oli aloittanut rajun juomisen pienen tytön kuoltua onnettomuudessa, jossa Antero oli osallisena. Selviää myös, että Anterolla oli ollut naisystävä, jolle Antero oli jo ostanut sormuksenkin. 

Valo lupaa selvitellä asiaa, mutta ei lupaa tuloksia. Entisenä poliisina Valolla on paljon hyviä tuttavuuksia, joiden apua hän voi pyytää. Joitakin Anteron lähipiiriläisiä Valo pääsee haastattelemaan, ja avautuupa muutama Venäjä-yhteyskin. Jutun kannalta tärkeää henkilöä, Anteron naisystävää, ei löydy mistään. Mikään esille tuleva asia ei tunnu johtavan mihinkään. "Hän oli jumissa kaiken kanssa. Penkoi kyllä, mutta joka portin takana oli uusi portti. Ehkä hänen pitäisi vain suosiolla luovuttaa. Keskittyä vanhoihin tavaroihin." (s. 145) Juttu on jätettävä lepäämään ja odotettava uusia avauksia.

Mutkien kautta naisystävä löytyy, ja juttu tuntuu selvinneen, kun naisystävä vakuuttaa, että Anteron kuolema oli onnettomuus. Mutta kaikki olisi turhan yksinkertaista, jos tapaus olisi tällä tavalla loppuunkäsitelty. Uusia kuvioita tulee esille, kun käy ilmi, että naisystävällä on ollut vuosien varrella useitakin rooleja. Juoni pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.

Lukija pääsee kurkistamaan myös Valon yksityiselämään. Valo elää yksin kahden kissansa - Sylvin ja Urhon - kanssa. West Endin tytöissä alkanut suhde Kaliforniasta tulleen Janin kanssa on vakiintunut. Kalifornian valoon tottunut Jan kärsii kaamosmasennuksesta, mutta onneksi uusi harrastus antaa uutta sisältöä harmaisiin päiviin. Ison yllätyksen tuo mukanaan Australiasta Suomeen saapuva Kathy. Valo kutsuu koolle läheisensä ja antaa Kathyn kertoa, kuka hän on ja miksi hän on tullut tapaamaan Valoa. Ensihämmennyksen jälkeen päästään viettämään iloista sukujoulua, johon myös Jan pääsee osallistumaan.

Jo sarjan ensimmäisessä osassa oli ilo huomata, miten sujuva ja konstailematon kirjoitustyyli Gabriel Korvella on. Tekstiä on miellyttävä lukea. Dialogi kuljettaa juonta luontevasti eteenpäin. Pidän siitä, että kaikkea ei aukikirjoiteta, vaan lukijan omille ajatuksille jää tilaa. Kirjan rikosjuoni on omine kiemuroineen kiinnostava ja pitää kiitettävästi lukijan mielenkiintoa yllä. 

Kiinnostavaa on nähdä, miten Valon ja Janin suhde etenee ja mitä seuraakaan Australian Kathyn vierailusta. Ja toivottavasti jostakin putkahtaa esille jokin uusi kiinnostava toimeksianto. Eli jatkoa odotellen!

tiistai 15. joulukuuta 2020

Kate Quinn: Koodinimi Alice

Kate Quinn: Koodinimi Alice. HarperCollins. 2018. Englanninkielinen alkuteos The Alice Network. Suomentanut Päivi Paju. 574 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tässä työssä on vain vähän iloja. Ruoka on kammottavaa, alkoholia ei juuri ole saatavissa, tupakkaa on aina vain vähemmän ja vaatteet ovat kammottavia. Näemme painajaisia, ihomme on harmaa kuin tuhka ja elämme odottaen jatkuvasti kiinni jäämistä.Älä siis tunne syyllisyyttä niistä pienistä nautinnoista, joita voit saada, tulevatpa ne mistä lähteestä tahansa. Ota ne." (s. 286-287)

Luin aiemmin Kate Quinnin Metsästäjättären (HarperCollins 2020) (linkki) ja pidin kirjasta hyvin paljon. Kirjan faktaan perustuva fiktiivisyys viehätti minua, samoin kuin Kate Quinnin kirjoitustyyli. Jo ennen kuin olin aloittanut Koodinimi Alicen, olin melko varma, että tiedossa on kiinnostava, mukaansa tempaava lukukokemus. Ja oikeassa olin ennakko-odotuksissani. Tämä OLI  minun kirjani. 

Vuosi 1915

Kirjassa liikutaan kahdessa aikatasossa. Vuonna 1915 ensimmäinen maailmansota on jo alkanut. Eve Gardiner tekee tylsää arkistotyötä, vaikka mieli tekisi rintamalle. Sotilaaksi hän ei pääse, mutta hän pääsee kouluttautumaan vakoojaksi. Saksalaisten miehittämässä Ranskassa naisvakoojien verkoston johtaja Lili alias Alice Dubois kouluttaa Even vakoojan tehtävään. Työ on riskialtista, vaarallista ja äärimmäisen kuluttavaa. Tarvitaan nopeaa oivaltamiskykyä, nopeaa päätöksentekokykyä ja ennen kaikkea pelottomuutta. "Pelolle ei ole aikaa, hän sanoi itselleen. Se on ylellisyyttä. Avaa korvasi ja sulje mielesi." (s. 156) Ydinkysymys on luottaminen. Jokainen joutuu kysymään itseltään, voiko kehenkään luottaa.  Kiinnijäämisen uhka väijyy aina taustalla. Ja niin tapahtuu, Eve jää kiinni ja hänet vangitaan. Samalla Alicen koko verkoston toiminta murretaan. 

Sodan jälkeen Eve erakoituu ja hänestä tulee alkoholisti. Sota-ajan muistot eivät jätä Eveä rauhaan. Päällimmäisenä on petturuuden tunne.

Vuosi 1947

Eräänä päivänä vuonna 1947 Even elämään astuu nuori Charlie St. Clair, amerikkalainen matematiikan opiskelija. Charliella on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, Pikku Ongelma (PO) on se, että hän on raskaana eikä hänellä ole miestä. Äiti on järjestänyt Charlielle Tapaamisen (isolla T:llä) Sveitsiin, jotta ongelmasta selvitään kunnialla. Toisena Charlien ongelmana on hänen serkkunsa Rosen katoaminen ensimmäisen maailmansodan aikana. Charlie ei halua mitään muuta niin paljon kuin löytää Rosen. "Olen tulossa luoksesi, vannon sen." (s. 133)  Rosen kohtalo kuljettaa Charlien Even luo. Niin alkaa naisten yhteinen matka Ranskassa. Matkalla on vain yksi päämäärä: totuuden löytyminen. 

Kate Quinn on historiansa tutkinut

Kirjan juoni on äärettömän kiinnostava ja myös jännittävä. Kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla ensimmäisen maailmansodan yhtä pientä, mutta hyvin merkityksellistä, tapahtumasarjaa. Kuvaukset vakoojaverkoston toiminnasta ovat autenttisen tuntuisia ja uskottavia. Uskon, että tällaista todellakin on saattanut tapahtua. Tapahtumat osoittavat, että sota-aika tuo esille ihmismielen raakuuden ja julmuuden. Kirjan minäkertoja on Charlie, jonka tarina linkittyy luontevasti Even tarinaan. 

Kirja vei minut totaalisesti mukanaan. Lähes 600 sivua ei ollut yhtään liikaa tälle lukukokemukselle. Kiinnostava, hyvin taustoitettu juoni on kirjan ehdoton vahvuus, jota täydentävät eläviksi ja läheisiksi tulevat henkilöhahmot. Evesta tuli minulle läheinen ystävä ja kuinka vihaisia tunteita tunsinkaan Renéä kohtaan. Kaikki tarinan pienetkin osaset, vaikkapa Even änkytys tai Even ruhjotut kädet, sopivat niin hyvin tarinan kokonaisuuteen. Kirja on kirjoitettu kepeästi raskaasta aiheesta huolimatta. Sujuvaa ja konstailematonta tekstiä ja tasokasta Päivi Pajun suomennosta on miellyttävä lukea. Fiktiiviset tapahtumat pohjautuvat historiallisiin faktoihin. Tarinasta löytyy todellisia henkilöhahmoja, joita kirjailija avaa loppusanoissaan.

Louise de Bettignies (Wikipedia)

Vakoojien kuningatar

Alice Duboisin oikea nimi on Louise de Bettignies (1880-1918). Hän on todellinen historian henkilö, joka johti ja organisoi Lillen noin sadan vakoojan verkostotoimintaa. Näin Quinn kuvaa Duboisia. "Pieni ranskalaisnainen oli kenties kolmekymmentäviisivuotias, linnunluinen, hädin tuskin Even leukaan ylettyvä. Hänellä oli räikeän liilan värinen näyttävä puku ja kruununa jättimäinen vaaleanpunainen hattu. Ostoskasseja kertyi hänen ympärilleen, kun hän istahti jaaritellen pöytään vaihdellen nopeasta ranskasta yhtä nopeaan englantiin." (s. 94) Tämä vakoojaverkosto toimitti tärkeitä tietoja englantilaisille miehitetyn Belgian ja Alankomaiden kautta. Verkosto ennätti toimia yhdeksän kuukautta. On arvioitu, että se pelasti yli tuhannen brittisotilaan hengen. Louise kuoli 38-vuotiaana vankilassa leikkauksen seurauksena.

Vielä lopuksi erityiskiitos kirjan kartasta sekä tarinaan hyvin sopivasta kannesta.

maanantai 14. joulukuuta 2020

Arvonta suoritettu

Heipä hei kaikki! 

Blogisynttäriarvonta on nyt suoritettu. Arvottavana oli Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortti. 


 Arvontaan osallistui 35 kirjojen ystävää.


Lahjakortin saa Villis / Villasukan kirjahylly.


Onnea voittajalle ja lämmin kiitos kaikille osallistujille.

Hyvää joulun odotusta kaikille. Pari jouluista kuvaa Vanhasta Raumasta.

Joulukadun valaistusta


Vanha Raatihuone

perjantai 11. joulukuuta 2020

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 


Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. 473 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nielaisen kurkussani polttelevan palan, ja se asettuu mahaani. Iltapäiväkatselmukseen? Taidan tietää, mitä se tarkoittaa. Olen nähnyt muutaman kerran täällä vierailleita vanhempia. He odottavat kuistilla, ja sitten hoitajat tuovat heille heidän lapsensa näytille pestyinä, puettuina ja kammattuina. Vanhemmat tuovat lahjoja ja halaavat ja itkevät kun heidän täytyy lähteä. Sen täytyy tarkoittaa iltapäiväkatselmusta." (s. 172)

Rill 

On vuosi 1939. Paikka on Memphis, Tennessee. Fossin perhe, äiti Queenie, isä Briny ja heidän viisi lastaan elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja jopa taianomaista elämää Arcadia-asuntolaivassa Mississippi-joella. Briny-isä toteaa, että "joessa on taikaa, ja se pitää huolta ihmisistään nyt ja aina." (s. 26) Hyväntuulinen ja nauravainen Queenie-äiti on perheen sydän. Perheen matkatessa asuntolaivalla joenvarsikaupungista toiseen äiti laulaa vanhoja lauluja lasten kanssa. Mutta sitten tapahtuu jotakin, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Isä Briny joutuu viemään Queenie-vaimonsa sairaalaan vaikean synnytyksen vuoksi. Lapset jäävät laivaan. Vanhin lapsista on 12-vuotias Rill, jolle jää vastuu sisarusten huolenpidosta vanhempien sairaalassa oloaikana. Keskellä yötä tulevat miehet. Miehet, jotka vievät lapset mukanaan. Vastarinta ei auta, aikuiset miehet ovat lapsia voimakkaampia. 

Lapsilla tehtiin kauppaa. (s. 272)

Lapset viedään Tennesseen orpokotiin, jota hallinnoi johtaja Georgia Tann uskollisine apulaisineen. Tann hallitsee lapsia ja alaisiaan pelolla. Orpokodissa olevia lapsia kutsutaan suojateiksi. Rillille selviää, että "suojatti tarkoittaa sitä että vanhemmat eivät ole tulleet hakemaan näitä lapsia täältä pois. Muut lapset sanoivat meille, että jos vanhempamme eivät tule hakemaan meitä, neiti Tann antaa meidät jollekin toiselle joka vie meidät kotiinsa. Joskus lapset saavat jäädä uuteen kotiin, mutta toisinaan eivät. " (s. 169-170) Rillillä on kuitenkin usko, että Briny tulee  hakemaan heidät heti, kun Queenien vointi kohentuu. Mutta Briny ei tule, eikä tule Queeniekaan. Johtaja Tann kertoo Rillille totuuden. Fossin lapset ovat nyt orpoja, koska Queenie ja Briny olivat allekirjoittaneet paperit ja luovuttaneet lapset johtaja Tannin orpokotiin. 

Miten kaikki ovat voineet katsoa tätä läpi sormien? (s. 275)

Orpokoti on kauhistuttava paikka. Lapsista ei välitetä, tai välitetään sen verran että he kelpaavat ostotavaraksi rikkaisiin perheisiin. Lapsille saa tehdä mitä tahansa, eikä kukaan välitä. "Minun mieleni raahaa minut potkivana ja kirkuvana rouva Murphyn kellarin pimeimpään nurkkaan, missä on tomun peittämä hiiliastia sekä kuumavesisäiliö. Näen huitovat hoikat käsivarret sekä sätkivät jalat. Näen valtavan käden joka sulkee kirkuvan suun, sekä öljystä likaiset sormet jotka puristavat niin lujaa että leukaan jää pyöreät mustelmat." (s. 221)   

Avery

Toisessa juonilinjassa eletään tätä päivää. Avery Stafford, kolmekymppinen syyttäjänvirastossa työskentelevä nainen, on tullut Etelä-Carolinaan senaattori-isänsä tueksi. Isän voimat alkavat huveta elimistössä jylläävän paksusuolensyövän johdosta. Isän äiti ja Averyn Judy-mummi on laitettu turvalliseen Magnolia Manorin hoitokotiin, joka on mummille entuudestaan tuttu. Hoito on siellä tasokasta ja samanaikaisesti kallista. Tästä senaattorin perhe saa kuulla syytöksiä, koska Etelä-Carolinan osavaltiota on kohahduttanut vanhustenhoitoskandaali, jossa tavallisia hoitokoteja syytetään vanhusten huonosta hoidosta. Judy-mummin myötä Avery havahtuu huomaamaan, että Staffordin perheen menneisyydessä on jotakin sellaista, mikä herättää Averyn uteliaisuuden. Sattumalta Avery tapaa toisessa vanhainkodissa asuvan May Crandallin, jonka yöpöydältä löytyy valokuva, jossa on jotakin epämääräisen tuttua. Avery toteaa: "Minusta tuntuu että minun täytyy saada totuus selville." (s. 271) 

Niiden on viimein aika olla niitä keitä ne oikeasti on. (s. 415)

Valokuva on avain siihen, että vuosikymmenten takaiset tapahtumat alkavat avautua. Sukusalaisuuksien selvittyä mikään ei ole Averylle kuten ennen. Ei ole varmaa, että hän seuraisi isänsä jalanjälkiä senaattorina eikä myöskään avioliitto Elliot-kihlatun kanssa tunnu oikealta ratkaisulta. 

Se ei ole mikään kaunis tarina. (s. 271)

Tennesseen orpokoti on todellakin ollut olemassa. Orpokotia johti häikäilemätön, julma ja säälimätön Georgia Tann, nainen joka haali rikkauksia kidnappaamalla ja myymällä köyhien perheiden lapsia varakkaille perheille. Orpokodin lapsia ovat adoptoineen mm. Joan Crawford ja June Allyson. Orpokodin toiminta jatkui aina vuoteen 1950 asti. Kyseenalaisen toiminnan jatkumisen turvasivat Georgia Tannin luomat hyvät suhteet osavaltion vaikuttajiin ja päättäjiin. Tennesseen orpokodin toimintaa pidetään yhtenä Amerikan suurimpia skandaaleja.

Yksi vuoden parhaimmista lukukokemuksista

Kustantajan sivuilta luen, että Ennen kuin olimme sinun on pysytellyt New York Timesin myydyimpien kirjojen listalla jo kaksi vuotta. Kirjaa on myyty yli 2 miljoonaa kappaletta ja sen oikeuden on myyty 35 maahan. Kirjan luettuani en yhtään ihmettele kirjan suosiota. Kirjasta muodostui minulle yksi tämän vuoden parhaimmista ja kiinnostavimmista lukukokemuksista. Jo ensisivuilta alkaen kirjan juoni tempasi mukaansa. Kirjaa oli luettava lähes keskeytyksettä. Loppua kohti kirjan intensiivisyys yhä lisääntyi. Luettuani kirjan olin lähes sanaton. Tällaista on siis voinut tapahtua?

Tämä on kirja, joka ei unohdu.

Wingate on kirjoittanut todella taitavasti rakennetun kirjan. Avery tutkii sukunsa salaperäistä menneisyyttä ja pyrkii löytämään totuuden, kun taas Rill pyrkii pitämään perheensä koossa. Naisten tarinat kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Lopputulos on sekä synkkä että optimistinen. Tarinaa on helppo seurata, vaikka kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla. Faktaan perustuva fiktiivinen tarina on kiinnostava, koskettava ja uskottava. Fossin perhe voisi hyvin olla 30-luvun todellisuutta, samoin kuin tämän päivän Staffordin perhe. 

Kirjan kaunis ja harmoninen kansi kuvaa hyvin tätä upeaa kirjaa.  

torstai 10. joulukuuta 2020

Blogisynttärit ja Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin arvonta

Niin aika menee nopsasti eli blogini perustamisesta tuli marraskuussa kuluneeksi kolme vuotta. On ollut näitä muuttokiireitä lähiviikkoina, että itsekin havahduin vasta äskettäin tähän ajan kulumiseen. Nämä kolme vuotta ovat olleet mukavia vuosia, olen päässyt tutustumaan ihan uusiin ihmisiin, sekä lukijoihin että bloggareihin. Lämmin kiitos teille kaikille, kun olette käyneet lukemassa ja mahdollisesti kommentoimassa postauksiani.

Vuosipäivän kunniaksi laitan arvontaan Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin (30 euroa).

Voit osallistua lahjakortin arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan sähköpostiosoitteesi. Kiva, jos olet blogini lukija (oikealla "lukijat") tai seuraaja Blogit.fi:ssa.

Arvon lahjakortin maanantaina 14.12.2020 klo 18. Ilmoitan voitosta sähköpostitse. Jouluruuhkaa välttääkseni laitan lahjakortin tulemaan varmuuden varalta kirjatussa kirjeessä, jotta lahja saapuu perille ennen joulua. Postin sivulta luen, että "kirjatun kirjeen palveluun kuuluu lähetyksen seuranta ja luovutus Postin palvelupisteestä.  
Onnea arvontaan! 💓

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava

Jeffrey Archer: Kruuna vai klaava. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos Heads You Win. Suomentanut Saana Rusi. 509 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mitä jos annetaan kolikon päättää?" Aleksandr ehdotti. Hän otti kahdenkymmenen kopeekan kolikon taskustaan ja laski sen peukalolleen. "Kruunalla Amerikkaan, klaavalla Englantiin", hän sanoi ja sinkautti kolikon ilmaan. Se kimahteli laiturilla ja kierähti Aleksandrin jalkoihin. Hän kumartui alas ja katsoi kolikkoa hetkisen, tarttui sitten äidin laukkuun ja eväslaatikkoonsa ja kantoi ne konttiin." (s. 40)
 
On vuosi 1968. Leningradissa asuva Aleksandr Karpenko ei ole mikään tavallinen lapsi. Hän päättää, että hänestä on määrä tulla Neuvostoliiton presidentti ja nimenomaan "ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu presidentti." (s. 10) Aleksandrin isä on töissä telakalla ja haluaa aktivoida ammattiyhdistystoimintaa satamatyöläisten keskuudessa. KGB ei katso sitä hyvällä, ja Aleksandrin isä murhataan. Aleksandrilla ja hänen äidillään Jelenalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta pois Neuvostoliitosta. Satamassa heillä on valinnan paikka, noustako New Yorkiin vai Lontooseen purjehtivaan rahtialukseen. Valinnan ratkaisee kolikko. Kohtalokkaan kolikonheiton jälkeen lukija pääsee Aleksandrin mukana matkalle kahtena eri henkilöhahmona, Alexina New Yorkiin ja Sashana Lontooseen. 

New Yorkissa Aleksandr eli Alex lähtee mukaan businesselämään ja kokee, että kovasta työnteosta huolimatta menestyminen ei ole lainkaan itsestäänselvää. Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat pettää, ryöstää rahat ja yksinkertaisesti seistä toisten menestymisen esteenä. Mutta löytyy myös ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja ovat luotettavia. Menestymiseen tarvitaan myös rippunen onnea. Alexin New Yorkiin vuosiin mahtuu myös osallistuminen Vietnamin sotaan. Sinne äiti ei olisi halunnut laittaa poikaansa. "Alex luki kirjeen kahdesti ennen kuin näytti sen äidille. Jelena itki, koska tiesi mitä poika päättäisi. "Näin ei olisi koskaan käynyt, jos olisimme lähteneet Englantiin", hän vaikersi, eikä voinut olla ajattelematta olivatko he sittenkin kiivenneet väärään konttiin." (s. 189) 

Toinen Aleksandr, Lontoossa elävä Sasha, on äärettömän lahjakas matematiikassa ja pääsee opiskelemaan Cambridgeen. Sasha tapaa Charlien, elämänsä naisen. He rakastuvat ja menevät naimisiin.  Lopulta politiikka vie Sashan mukanaan.

Varmasti itse kukin on joskus pohtinut omia elämänpolkujaan. Millaista elämäni olisi, jos kohtalo olisi kuljettanut minut jonnekin ihan muualle? Tällaisen kuvion Archer avaa ja seuraa Aleksandrin elämää Alexina ja Sashana kolmenkymmenen vuoden ajan. Archer kietoo historialliset faktat taitavasti fiktiiviseen kerrontaan sekä Lontoossa että New Yorkissa. Poikien elämässä on paljon samaa, molemmat ovat kunnianhimoisia ja työteliäitä. Äiti tukee molempien poikien toimintaa. Poikien elämät muovautuvat kuitenkin varsin erilaisiksi johtuen erilaisista elinympäristöistä ja olosuhteista, jotka  vaikuttavat poikien sosiaaliseen asemaan sekä päätöksiin liittyen koulutukseen ja ammatinvalintaan. Tarinassa liikutaan sujuvasti New Yorkin ja Lontoon välillä, kunnes kohtalo puuttuu peliin ja poikien tiet yhtyvät. Alex ja Sasha ymmärtävät, että heidän on kohdattava Venäjälle jätetty menneisyys. Lukijalle voi taata yllätyksellisiä hetkiä loppuratkaisujen myötä.

Kruunu vai klaava on itsenäinen romaani, jonka Archer kirjoitti Clifton-kronikan jälkeen. Lukija tunnistaa kirjassa samoja teemoja kuin Clifton-kronikassa. Sashan ja Clifton-kronikan Gilesin rooleissa työväenpuolueen politiikkoina on paljon yhteistä. Kirjan tapahtumat sekä New Yorkissa että Lontoossa nojautuvat historian faktoihin, mikä antaa tarinalle uskottavuutta. Jeffrey Archer on kansainvälinen bestsellerkirjailija ja yksi aikamme suurista tarinankertojista. Kirjan liepeestä luen, että hänen teoksiaan on myyty yli 270 miljoonaa kappaletta. Kruuna vai klaava on vahva ja kiehtova romaani, jossa on mukana jännitystä ja romantiikkaa sekä myös runsaasti yllätyksellisyyttä. Tässäpä hyvä kirjavinkki vaikkapa joululahjaksi!


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Enni Mustosen Ruokarouva äänikirjana

 

Enni Mustonen: Ruokarouva. Otava. 2016. Lukija Erja Manto. 14 t 2 min. Supla. 

Muuttotouhujen johdosta lukeminen on jäänyt todella vähiin. Viimeisen kahden viikon aikana olen lukenut vain viitisenkymmentä sivua. Tavaroita pakatessa sain kuunneltua Ruokarouvan. Se olikin mukavaa kuunneltavaa, hyvää taattua Enni Mustosta. 

Ruokarouva on neljäs osa Syrjästäkatsojan tarinaa. Nyt liikutaan vuosissa 1914-1918. Ida on taloudenhoitajana Ruotsissa professori Lundströmin huvilassa. Idan tytär Kirsti on yhdeksän vuotta. Professorin kuoltua Idaa muistetaan perinnöllä, jonka turvin hän muuttaa Kirstin kanssa Suomeen. Kun Albergasta löytyy sopiva huvila, Idalle avautuu mahdollisuus toteuttaa iso unelmansa omasta täyshoitolasta. Huvilaa kunnostetaan huone huoneelta. Vaikeuksia ja vastoinkäymisiä riittää. Ei ole kyse pelkästään rahasta, vaan puutetta on myös tavaroista ja tarvikkeista. Mutta määrätietoisesti Ida vie kunnostamisurakkaansa eteenpäin. Onneksi apuna on Iisakki, joka on aina valmis auttamaan. 

Pian saadaan täyshoitolaan vieraita. Ida pyrkii tekemään kaikkensa pitääkseen vieraat tyytyväisinä. Päivistä tulee pitkiä, ja lisäksi huolta aiheuttaa Kirstin ystävän Allin kotiolot. Sitten Allin äiti kuolee ja Ida ottaa Allin asumaan luokseen. Kohta Alli on kuin oma tytär. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, saamme tutustua suomalaisiin kulttuurihenkilöihin. Idan huvilassa usein nähtyjä vieraita ovat mm. Kasimir ja Eino Leino sekä Ville ja Viivi Vallgren (o.s. Paarmio). Myös Leevi Madeoja pistäytyy huvilassa L. Onervan kanssa. Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspää sijaitsee lähellä Idan huvilaa.  

Kun sitten täyshoitolalle on saatu hyvä alku ja elämä alkaa olla mallillaan, maailmanpoliittinen tilanne kärjistyy ja sortotoimet aktivoituvat. Sillä kaikella on merkityksensä myös Idan arkeen. Sortovuosien myötä santarmeja näkyy yhä useammin Albergassa. Vaikka joudutaan elämään puutteessa ja jännityksessä, löytyy aina mieltä ylentäviä ja parempaan huomiseen kantavia tapahtumia. Todella ihastuttava on kirjan kuvaus Ville ja Viivi Vallgrenin häistä vuonna 1917. Aiemmilta vuosilta tuttu Emil tulee mukaan kuvioihin. Vanha rakkaus syttyy uudelleen, mutta sotatilanne ei anna Idalle ja Emilille mahdollisuutta nauttia onnestaan. Kirjan tapahtumat kantavat sisällissotaan ja sen loppumiseen saakka.

Tästä kirjasta, kuten sarjan aiemmistakin osista, pidin paljon. Ruokarouva on hyvä ja viihdyttävä historialliseen faktakehykseen pohjautuva lukuromaani, joka vie lukijansa mukanaan sortovuosien ja sisällissodan ahdinkoon. Historialliset maailmantapahtumat ovat keskiössä aiempia sarjan osia enemmän. Taitavasti kirjailija liittää aikakautta kuvaavat tapahtumat osaksi Idan elämää ja arkea. Kirjailija on selvästi historiansa opiskellut. Lukija sujahtaa vaivattomasti kuvattuun aikakauteen, niin elävästi kirjailija on kuvannut maailmanpoliittista tilannetta ja täyshoitolan arkea. Uskottavuutta kirjan tapahtumille luovat myös tarkat kuvaukset kyseisen ajan tavoista liittyen asumiseen, vaatetukseen, ruokailuun ja elämiseen yleensä.

Kirja on tasokas, kiinnostava ja viihdyttävä lukukokemus. Kiitokset myös Erja Mantolle, hän on todella hyvä lukija. Vahva suositukseni koko sarjalle. Minulla on monta hyvää lukukokemusta edessäpäin, sillä vielä on neljä osaa luettavana, joista seuraava on Ruokarouvan tytär (Otava 2017) ja viimeinen Pukija (Otava 2020).



Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa! 


lauantai 5. joulukuuta 2020

Marraskuun luetut ja Raumalle muutto

Heipä hei, pitkästä aikaa. Blogissani ei ole tapahtunut mitään pariin viikkoon. Syynkin tiedän: pakkaamista ja purkamista. Ja sitten tavaroiden paikoilleen laittamista. Olemme asuneet nyt viikon uudessa kodissa Raumalla. Kyllä se muutto on aikamoinen revohka. Tarkkaan piti miettiä, mitä ottaa mukaan, kun muutimme 150 neliön omakotitalosta 81 neliön rivitaloon. Joensuun omakotitalossa olimme asuneet 34 vuotta, eli tavaraa oli kertynyt aika lailla.

Tässä katsaus marraskuun luettuihin. Muuttotouhut ovat vaikuttaneet luettujen kirjojen lukumäärään. Marraskuun saldo on kahdeksan kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa. Kotimaista kaunoa oli neljä kirjaa, ulkomaista kaunoa yksi kirja ja kotimaisia dekkareita oli kolme. 

Kotimainen kauno:

Vesa Somppi: Matti Huutola, heikomman puolella. Otava. 2020. Äänikirja.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos. 2020. Äänikirja.

Joel Haahtela. Hengittämisen taito. Otava. 2020.

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain & Nord. 2020. 

Kotimaiset dekkarit:

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema. Myllylahti. 2020

Marko Kilpi: Undertaker. Kuoleman kosketus. 4. osa. Crime Time. 2020.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari. Myllylahti. 2020. 

Ulkomainen kauno:

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. Bazar. 2020

Ja tässä parhaat lukukokemukset marraskuulta.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari, Heikki Herlin: Tuollapäin on highway ja Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. 



Vanhassa Raumassa panostetaan joulun aikaan. Menimmekin katsomaan tätä valojen kauneutta. Vanhan Rauman asuntojen ikkunoissa voi katsella joulukalenteria. Tässä numero kolme.

Vanha Rauma on tunnettu tunnelmallisista kahviloista. Tässä KaffeBar.

Kaunis Pyhän Ristin kirkko

Hyvää alkanutta joulukuuta kaikille ja tunnelmallista adventtiaikaa!