Syyskuun luetut ja muut jutut

 

Syyskuussa tuli luetuksi yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa.

Kirjoista neljä edusti suomalaista kaunoa (mukaanlukien dekkari):

Minna Lindgren: Aina on Toivoa. Teos. 2020. Äänikirja.

Minna Lindgren: Armon Anneli. Teos. 2021. Äänikirja.

Johanna Valkama: Katariinanpyörä. Otava. 2021.

Kale Puonti: Saarni. Bazar. 2021.

Ulkomaista kaunoa oli kaksi kirjaa.

Marie Benedict: Rouva Einstein. Sitruuna kustannus. 2020.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika. Aula & Co. 2021.

Loput kolme kirjaa olivat ulkomaisia tietokirjoja.

Johanna Bäckström Lerneby: Perhe. Mafiosoja vai ruotsalaislähiön ongelmanratkaisijoita. Gummerus. 2021.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Bazar. 2021.

Ingrid von Oelhafen & Tim Tate: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. Atena. 2015.

Suurin osa syyskuun kirjoista oli hyviä eli kolmen kärjen valinta oli jälleen vaikeaa. Mutta näillä mennään.

Kiva katsella syyskuun kalenterimerkintöjä siinä mielessä, että joitakin tapahtumia on ollut. Tämä lupaa hyvää - toivottavasti. Kiva juttu oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin aloitus eli ensimmäinen kokoontuminen on nyt pidetty. Seuraava tapaaminen on lokakuussa.

Olin Joensuussa pitkän viikonlopun. Laitoimme tyttäreni kanssa Kristan haudan talvikuntoon. Raumalla kävimme kuolleen lapsen muistopäivän hartaudessa. 

Elokuvissa kävin pitkästä aikaa. Kävin katsomassa Oscar-palkitun elokuvan Isä. Eilen olin kansalaisopiston luennolla kuuntelemassa Rauman 1950-luvun paikallishistoriaa.

Ja nyt tulevana viikonloppuna kirjamessuille Turkuun. En ole aiemmin ollutkaan Turun messuilla.  - Teetin uudet käyntikortit! 

Mukavaa ja lukurikasta lokakuuta! 

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

                     

Johanna Valkama: Katariinanpyörä. Otava. 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen. 462 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tänään olin puolestani itse sanonut asioita, joita olin tuskin uskaltanut ennen edes kuvitella. Voisinko todella ryhtyä kaupankäyntiin ja astua porvarismiehen saappaisiin itäisellä Ruotsinmaalla? En epäillyt taitojani, mutta kylmäpäisyydestäni ja periksiantamattomuudestani riippuisi paitsi oma toimeentuloni myös lasteni elanto ja turva. Olisinko riittävän neuvokas ja viisas voittamaan Pohjolan raavaat turkiskauppiaat, jotka laskivat joko sormillaan tai nyrkein?" (s. 64)

Eletään nuijasodan jälkeistä aikaa. Nuijasota oli saanut alkunsa, kun Kuningas Sigismund ja Suomen asioita hoitava Klaus Fleming päättivät pitää sotilaat linnaleireissä. Se ei ollut talonpojille mieleen, jotka kyllä hyväksyivät linnaleirityksen sodan aikana, mutta rauhan aikana se oli heille liikaa. Näin Susanna muistelee nuijasodan alkua. "Muistin, kuinka piinamme oli alkanut muutama ajastaika sen jälkeen, kun olin saapunut Kyrölle. Pitkä viha, viisikolmattavuotinen sota Venäjän tsaaria vastaan oli päättynyt, mutta marski ei halunnut luopua sotajoukoistaan. Kun huovit lauloivat ja söivät linnaleirissä meidän ruokaamme, meidän kaltaistemme talollisten joukossa kytevä tyytymättömyys oli lopulta leimahtanut raivoisaan liekkiin." (s. 64-65) Ja niin talonpojat nousivat kapinaan Klaus Flemingin huoviarmeijaa vastaan ja hyökkäsivat vuonna 1596 linnaleireihin johtajanaan suurtilallinen Jaakko Ilkka. Ensi alkuun Ilkan joukot pärjäsivät hyvin, mutta suuressa taistelussa Nokialla Klaus Flemingin huoviarmeija saavutti voiton. Näin talonpojat oli nujerrettu. Jaakko Ilkka vangittiin ja teloitettiin.  

"En aikonut jäädä poltetulle maalle makaamaan." (s. 51)

Jaakko Ilkan leskivaimo on Ilkkalan Susanna alias Susanna Katariina Weck, kaunis, sivistynyt ja arvonsa tunteva lyypekkiläisen hansakauppiaan tytär. Susanna tietää, että nyt kun hänen miehensä on teloitettu, tilanne on paha. Häntä vaanitaan kaikilta tahoilta, niin sodassa hävinneiden talonpoikien kuin huoviarmeijankin taholta. Susanna tekee uhkarohkean päätöksen. Hän jättää kolme lastaan ja Ilkkalan talon poikapuolensa haltuun ja lähtee Turkuun hakemaan apua suvultaan. Tiedä vaikka hänestä voisi tulla kauppaporvari. Lisäksi Susanna haluaisi tietää miehensä viimeisistä vaiheista ja kuka onkaan ollut se, joka oli auttanut Jaakko Ilkan pakenemaan Turun linnan vankilasta. 

"Sallitteko minun puhutella teitä kasvotusten?" (s. 314) 

Onnekkaan sattuman kautta Susanna onnistuu saamaan kyydin Turkuun. Laihelan apupappi Sigfrid Johansson eli Sipi ottaa Susannan mukaan rekeensä. Ensin Susanna ei oikein tiedä, miten apupappiin pitäisi suhtautua. Pappi vaikuttaa aluksi ujolta ja aralta, ehkä vähän ylimieliseltäkin. Vaikutuksen Susannaan tekee miehen sivistyneisyys, kun käy ilmi, että pappi on kiinnostunut astrologiasta ja lääketieteestä. Matka on pitkä ja tapahtumia täynnä. Mukaan rekeen nousee kaksi lasta, jotka Susanna lupaa kuljettaa Turkuun. Matkan edetessä Susanna huomaa viihtyvänsä yllättävän hyvin Sipin seurassa.  

Monien kommellusten jälkeen päästään perille Turkuun. Siellä asiat eivät suju kuten Susanna olisi toivonut. Mitä tekee Susanna? Onko hän valmis luovuttamaan?

On historiallinen tosiasia, että Jaakko Ilkka oli nuijasodan johtaja ja että hän oli kahdesti naimisissa. Siitä, kuka Ilkan toinen vaimo on ollut, ei ole tietoa. Näin kirjailijalla on ollut vapaat kädet luodessaan Susannan  persoonallisuutta. Ja kiinnostavan henkilön hän onkin saanut aikaiseksi. Pidin Susannasta, jonka määrätietoisuus ja rohkeus ihastuttivat minua. Niin mielelläni matkasin Susannan ja Sipin kanssa Kyrönmaalta Hämeenkorven ja Satakunnan kautta Turkuun. Onneksi tuttavuutta Susannan kanssa ei tarvitse jättää tähän kirjaan, sillä Katariinanpyörä on ensimmäinen osa Ilkkalan Susanna -sarjaa. Toivottavasti Susanna pääsee jossakin vaiheessa takaisin kotiinsa Ilmajoelle. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista arkea vietetään Pohjanmaalla 1600-luvulla.  

Kirja tarjosi minulle mukavan ja viihdyttävän lukukokemuksen. Olen historiallisten viihdekirjojen ystävä. Lukukokemuksesta tulee uskottava, kun kirjan fiktiiviset tapahtumat nojaavat todellisiin historiallisiin tapahtumiin, kuten tässä kirjassa. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu. Henkilöiden käyttämä kieli, pukeutuminen ja käyttäytymistavat unohtamatta tuon ajan yhteiskunnallista taustaa antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kirja vahvistaa entisestään Johanna Valkaman asemaa historiallisten viihdekirjojen kirjoittajien kärkijoukossa.

Kirjan kiinnostavuutta lisäävät Ruotsin kartta, henkilöluettelo ja historialliset faktatiedot.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

                                                      

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika. Aula & Co. 2021. Espanjankielinen alkuteos Temporada de huracanes. Suomentanut Emmi Ketonen. Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti. 210 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kuule Luismi, sanotaan, että Noidalla on jossakin kultakätkö, ne vanhat kolikot kattaisivat takuulla loppusumman, ja kerrotaan, että kerran joku tyyppi oli löytänyt yhden pienen kolikon tuolin jalan alta, kun tyyppi oli mennyt myymään sen pankkiin, tälle oli sanottu, että se yksi likainen pikkukolikko oli viiden tonnin arvoinen! Se homo oli tiputtanut sen vahingossa, eikä ollut huomannut sen kierivän tuolin alle, sillä ihan taatusti jossain siellä talossa oli kattiloittain tai säkeittäin niitä rahoja, koska millä muullakaan Noita eli, kun ei kerran käynyt töissä ja Tehtaan tyypit olivat jo huijanneet häneltä kaikki maat." (s. 183)

Hurrikaanien aika vie lukijan pieneen meksikolaiseen La Matosan kylään. Poikajoukko löytää kanavasta ruumiin. "Keskellä ruokoja ja muovipusseja, jotka tuuli oli puskenut veteen valtatieltä asti, erottuivat kuolleen mädäntyneet kasvot, tumma naamio, joka kihisi täynnä mustia käärmeitä ja hymyili." (s. 10) Ruumis kuuluu kaikkien kyläläisten tuntemalle Noidalle. Kirjailija ei lähde selvittämään rikosta eikä kutsu poliisia paikalle, vaan purkaa tapahtumia taaksepäin ja antaa puheenvuoron kyläläisille, joiden elämänvaiheet ovat tavalla tai toisella olleet sidoksissa Noitaan. 

Noita ja tytär asuivat don Manolon talossa La Matosan kylässä. Herra don Manola kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Samoin kuolema korjasi pois hänen kaksi poikaansa, kun kuorma-auton lavalta irronneet teräsputket listivät heidät juuri isän hautajaispäivänä. Selvä juttu, sanoivat kyläläiset. Noita oli langettanut kirouksen, jotta saisi asua don Manolon talossa. Noita jääkin asumaan taloon Pikku-Noidan kanssa. Vanha-Noita oli vuosien varrella auttanut kyläläisiä heidän huolissaan ja aina lähes ilman maksua, mutta ovela Pikku-Noita tunsi rahan arvon. Maksuja perittiin ja lisäksi Pikku-Noita ryhtyi lainaamaan rahaa köyhille kyläläisille aina kovalla korolla.

Monet kyläläisistä ovat Noidan tuttuja. Useat heistä käyvät Noidan talossa juhlimassa, jolloin laulu soi ja viina virtaa. Kuvatuista kyläläisistä erityisesti kahden nuoren - Norman ja Brandon - elämä kosketti minua. 

Chabelan ja Munron poika Luismi on työtön narkomaani. Mutta nyt Luismi löytää uuden vaihteen elämälleen; hän tapaa Norman, ihanan 13-vuotiaan tytön. Norman äiti on prostuoitu. Näin vauhdikkaasti Norman äiti kuvaa bisnestään. "Kyllä vaan, ennen kuin tulin raskaaksi sain veloittaa mitä halusin ja käyttäytyä niin kuin huvitti ja silti sain miehet aina koviksi: laskin vain paidan alas tai vilautin pyllyä, niin heillä jo seisoi. Mutta oli helvetin paha virhe sekaantua Maurilioon. Se koitui kohtalokseni. Häneltä en ikinä pyytänyt palkkaa, voitko kuvitella, olin niin kusessa mieheen. Ihmiset puhuivat, että hän olisi pakottanut minut myymään itseäni, mutta valetta kaikki tyynni, siinä asiassa mies oli täys toope: hänellä ei ollut yritteliäisyyttä. Oli oma päätökseni ryhtyä prostituoiduksi, minusta se tuntui hiton luontevalta." (s. 130)   

Sunnuntai seitsemän

Tapahtuu sunnuntai seitsemän eli nuori tyttö tulee raskaaksi. Tässä tapauksessa 12-vuotias insestin uhri Norma odottaa lasta isäpuolelleen 29-vuotiaalle Pepelle. Mutta eihän Norma voi synnyttää lasta. Käännytään Noidan puoleen ja saadaan häneltä myrkkypullo. 

"Luismi on insinöörin huora!" (s. 173)

Kylän nuorisoon kuuluu myös Brando. Poikien yleisin puheenaihe on naiset ja seksi. Brandolle nauretaan, kun hänellä ei ole ollut seksiä, vaikka hän on jo 12-vuotias. Brando uppoutuu seksin puutteessa videoihin ja päätyy ihailemaan eläinseksiä. Mutta tavattuaan seksiä haluavan, 10 vuotta vanhemman Letician, Brando pääsee mukaan piireihin, kun hänelläkin on nyt seksijuttuja kerrottavana. Brando ei kuitenkaan halua jatkaa suhdetta Letician kanssa, varsinkin kun Leticia haluaisi Brandon saattavan hänet raskaaksi. Sen sijaan Brando haluaa Luismia, Norman tuoretta aviomiestä. Mutta Luismi ei häntä edes huomaa, hän on täysin Öljy-yhtiön isomahaisen ja puoliksi kaljun insinöörin lumoissa. Ja kaiken aikaa niin monen kyläläisen kulku käy Noidan talolle. Siellä juhlitaan ilta illan jälkeen. On huumeita, alkoholia ja Noidan pillereitä.  Puhutaan, että Noidalla on talossaan piilotettuna runsaasti rahaa ellei jopa aarretta. Johtaako aarteen etsintä Noidan murhaan?

Tämä on heidän elämäänsä.

Kun aloitin kirjaa, ajattelin että kyseessä on dekkari. Mutta dekkari tämä ei ole, vaikka kirja alkaakin ruumiskohtauksella. Kirja on ajankuvausta tämän päivän meksikolaisesta maaseudusta. Ajoittain tuntui kuin olisi lukenut ajankohtaista dokumenttia. Läpi kirjan La Matosan kylässä vallitsee kaaosmainen elämä, jota hallitsee köyhyys ja selviytyminen päivästä toiseen. Seuraavaan päivään mennään alkoholin ja huumeiden voimin. Avioerot, väkivalta, prostituutio ja insesti ovat kyläläisten arkipäivää. Kaiken yllä lepää köyhyys. Mutta rahaa tarvitaan. Huumeisiin, ellei muuhun. Viimeisessä hädässä pitää mennä kauluspaitaisten homojen luo veturitallien taakse. Mytologia ja taikausko leimaavat Meksikon maaseudun elämää vielä tänä päivänäkin. Kyläläisten elämä on karua, vaihtoehtoja ei ole. Sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin ei ole mahdollista tämän kylän asukkaille.

Melchor antaa palaa, hän ei kiertele eikä kaunistele kuvatessaan kyläläisten saastaista, säädytöntä ja karua arkipäivää. Lukija ei voi ahdistumatta lukea La Matosan kylän tapahtumista. Miten niin paljon köyhyyttä, väkivaltaa ja julmuutta voikaan mahtua yhteen kylään. Kun sain kirjan, selasin sitä ja totesin, että tässäpä taitaa olla aika haasteellinen kirja. Raskaan näköistä tekstiä, pitkiä lauseita, jotka vievät kaksi tai kolme sivua eikä juuri kappalejakoa. Mutta jotenkin se kirjoitustyyli vaan sopi tähän kirjaan. Pääsin mukavasti tekstiin mukaan, enkä edes huomannut raskasta kirjoitustyyliä. Kirjan kääntäjä Emmi Ketonen ansaitsee kiitokset vaativasta käännöstyöstä. Olisi ollut kiinnostavaa kuunnella kirja. Pitkien lauseiden lukeminen on täytynyt olla haaste äänikirjan lukija Meri Nenoselle.

Kirja on melkoisen karu, mutta siitä huolimatta kiinnostava, lukukokemus. Onneksi kirjan lopussa voi hyvällä tahdolla nähdä jotakin toivon pilkahdusta. "Joko näette sen? Kaukana loistavan valon? Sen tähden näköisen pienen valopilkun? Sinne teidän on mentävä, hän selitti, sitä kautta pääsette ulos tästä kolosta." (s. 208) Meksikolainen Fernanda Melchor on palkittu toimittaja ja kirjailija. Hurrikaanien aika oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi. Meksiko tapahtumaympäristönä on kiinnostava. Olen lukenut valitettavan vähän Meksikoon sijoittuvaa kirjallisuutta. Ensinnä mieleen tulevat Naisten Pankin lukupiirikirjamme Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori (Like 2014) sekä Barbara Mujicanin Frida (WSOY 2002). Meksikossa liikutaan myös Lucia Berlinin kirjassa Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & Co 2019)  ja Cecilia Samartinin kirjassa Kirottu kauneus (Bazar 2018). 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Club -blogissa. 

Ingrid von Oelhafen: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset

 

Ingrid von Oelhafen & Tim Tate: Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. Atena. 2015. Englanninkielinen alkuteos Hitler's Forgotten Children. Suomentanut Virpi Vainikainen. 228 sivua.

Omasta hyllystä

"Tämä ikuinen luonnonlaki, rodun säilyttäminen puhtaana, on kansallissosialistisen liikkeen perintö Saksan kansalle aina ja ikuisesti." Kansallissosialistinen propagandaelokuva, 1935. (s. 75)

Olen vuosien mittaan lukenut melko paljon kirjallisuutta natsi-Saksasta ja natsien hirmuteoista. Olen myös vieraillut joillakin keskitysleireillä, joista vaikuttavin oli vierailu Auschwitzissa. Ajattelin, että natsien hirmuteot ovat jo tulleet minulle tutuiksi. Mutta näin ei ollut. Lebensborn-ohjelma oli minulle tuttu vain nimenä, mutta en ollut tiennyt, miten karmaisevia ja epäinhimillisiä toimenpiteitä ohjelma sisälsi.

Vuonna 1935 arvostettu natsilääkäri Gerhard Wagner ilmoitti, että on tulossa laki saksalaisen veren suojelemiseksi. Meni vain muutama päivä, kunnes Nürnbergin rotulait tulivat voimaan. Natsikansalaiset jaettiin neljään ryhmään. Ainoastaan saksalais- ja lähisukuverta omaavat kansalaiset olivat rodullisesti hyväksyttäviä ja heidät kelpuutettiin "valtakunnankansalaisiksi" (Reichsbürger). Rotulakeihin perustuen  Reichsführer-SS Heinrich Himmler, yksi natsi-Saksan suurista johtajista, kehitti ohjelman, jonka tavoitteena oli tuottaa uusi puhdasveristen arjalaisten herrarotu. Näin syntyi Lebensborn-ohjelma vuonna 1935. Oli tärkeää saada lisää arjalaisia lapsia. Siksi Himmlerin ohjeistamana arjalaisina pidettyjen naisten ja SS-miesten piti liittyä yhteen lisääntyäkseen ja tuottaakseen rotupuhtaita lapsia. Naisten piti osoittaa rodullinen puhtautensa arjalaistodistuksen avulla. "Rotupuhtaat miehet ja naiset määrättiin lisääntymään, olivatpa he naimisissa tai eivät, kansakunnan arvokkaan verenperinnön vaalimiseksi." (s. 97)

Mutta ohjelmaa piti arvioida uudelleen ja kriteereitä muuttaa, kun saksalaisten kaatuneiden sotilaiden lukumäärä vain kasvoi. Ohjelmaan otettiin mukaan valloitettujen maiden pieniä lapsia. Pienet lapset, jotka todettiin puhtaiksi arjalaisiksi, riistettiin vanhemmiltaan ja kuljetettiin kasvatettaviksi Saksaan huolellisesti seulottuihin kasvatusperheisiin.  "Saksan voiton jälkeen pojat lähetettäisiin eliittikouluihin eli SS:n hallinnoimiin Nationalpolitische Erziehungsanstalteneihin politiikkaan ja ruumiinkulttuuriin painottuvaa koulutusta saamaan. Tytöt lähetettäisiin Bund Deutscher Mädelin eli Hitler-Jugendin tyttöosaston kouluihin, missä heistä kasvatettaisiin kotirouvia ja äitejä." (s. 179)

"Olen Lebensborn-lapsi." (s. 9)

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset kuvaa natsi-Saksan epäinhimillistä Lebensborn-ohjelmaa ja kertoo Ingrid von Oelhafen tarinan. Ingrid ei tiennyt olevansa ottolapsi. Koko lapsuutensa hän oli luullut, että hän oli upseeri Hermann von Oelhafenin ja hänen vaimonsa Giselen lapsi. Perheeseen kuului myös Ingridin nuorempi veli. Ingridin ollessaan 11-vuotias hän meni isänsä kanssa lääkäriin. "Istuimme odotushuoneessa odottamassa vuoroani. Kun lääkäri kutsui henkilöä nimeltä Erika Matko, isä nousi ja talutti minut vastaanottohuoneeseen. Hän antoi sairausvakuutuskorttini lääkärille, ja näin että kortti kuului Erika Matko -nimiselle henkilölle." (s. 47) Aikamoinen sokki lapselle saada kuulla, että hän onkin joku Erika eikä Ingrid. Vanhemmat eivät selittäneet asiaa. Kodinhoitajalta hän sai tietää, että hän oli ottolapsi. Mutta vaikka hän olisi ottolapsi, miksi hänellä oli toinen nimi? Kaikki ei ollut niin kuin piti. Asia tuli uudelleen esille, kun Ingrid aloitti 17-vuotiaana fysioterapiaopinnot. Opintoja varten tarvittiin syntymätodistus. Ingridin äiti hoiti asian jollakin tavalla niin, että lopputuloksena oli, että uudessa syntymätodistuksessa Ingridin nimeksi oli merkitty Erika Matko. Ingrid itse käytti edelleen Ingrid van Oelhafen -nimeä, koska sehän hän oli ja sillä nimellä opiskelijatoverit tunsivat hänet. 

"Olimme tuskallisen epävarmoja omasta identiteetistämme." (s. 177)

Aikaa kului, Ingrid kouluttautui, omistautui työlleen ja torjui epätietoisuuden henkilöllisyydestään. Kunnes vuonna 1999 Ingridin ollessa jo 58-vuotias Saksan Punainen Risti otti häneen yhteyttä ja kysyi, kiinnostaako Ingridia ryhtyä etsimään biologisia vanhempiaan. "Sanoin vain kyllä ja toivoin parasta. Mitään konkreettista tietoa soittajalla ei ollut minulle antaa siinä ja silloin, mutta hän kehotti minua kääntymään Mainzin yliopistossa työskentelevän historioitsijan puoleen." (s. 69) Aikaa meni kauan ennen kuin karmaiseva totuus tuli ilmi. Ingridin piti tehdä lujasti töitä asioidessaan eri maiden viranomaisten ja Punaisen Ristin edustajien kanssa. Mutta sitkeällä työllä hän sai selville, että hän oli todellakin Erika Matko, joka oli syntynyt vuonna 1941 Celjessä Sloveniassa, silloisessa Jugoslaviassa. 

Ingridille selvisi myös tapahtumien kulku. Oli elokuu 1942. Celjen kylän perheiden piti ilmoittautua koululla. Perheitä oli satoja, heidän joukossaan Johann ja Helena Matko sekä heidän lapsensa Tanja, Ludvig ja Erika. Lapset erotettiin vanhemmistaan  ja vietiin sisälle. Lapsien rodullisia ominaisuuksia arvioitiin eri mittauksilla sekä hiusten ja silmien värin perusteella. Tässä katselmuksessa 430 lasta katsottiin arjalaisiksi, mukaanlukien Erika. Tanja ja Ludvig annettiin takaisin isälle ja äidille. Kun vanhemmat ihmettelivät, missä Erika on, heidän käsiinsä annettiin vauva, ilmeisesti joku orvoksi jäänyt tyttövauva. Tämä tyttö oli kasvanut Erika Matkona. 

Vasta vuonna 2007 kaikki palapelin palaset olivat loksahtaneet paikoilleen ja Ingridin identiteetti oli selvitetty.   

Näin Heinrich Himmler totesi Rotupolitiikka-julkaisussa vuonna 1943: "Adolf Hitlerin johdolla saksalaiset ovat ymmärtäneet, että pohjoinen rotu on roduista luovin ja arvokkain. Siksi heidän tärkein tehtävänsä on vaalia arvokasta pohjoista verta." (s. 87)  Millainen ihminen on kyseessä, joka kehittää ja toteuttaa tällaisia toimenpiteitä? Olen aina ihmetellyt Himmlerin persoonaa, miten hän on pystynyt kaikkiin epäinhimillisiin tekoihin, ja nyt tuli esille vielä tämä Lebensborn-ohjelma. Kirja on arvokas lisä natsikirjallisuuteen. Ingridin kohtalo on uskomaton, mutta olisin suonut, että tarina olisi kerrottu puhtaan kronologisesti. Nyt monilla tasoilla kulkevalla kerronnalla on haettu tarinaan lisää draamaa, vaikka ihan riittävän dramaattinen Ingridin tarina on ihan sellaisenaan. Kirjaa täydentävät kiinnostavat valokuvat ja lähdeluettelo.

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Bazar. 2021. Alkuteos: The nine: the true story of a band of wodmen who survived the worst of Nazi Germany. Suomentanut Timo Korppi. 475 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lämmin vesi oli kaikille lähes käsittämätön nautinto. Ravensbrückin jälkeen pelkkä sana suihku oli ollut kaikille kuin kivulias isku palleaan. Siihen liittyi värisyttäviä muistikuvia seisottamisesta jäätävässä sateessa, upottamista kylmään veteen ja komentamista alasti lumihankeen, jossa piti seistä, kunnes kaatui ja jäätyi lumeen. Sana suihku tarkoitti kaikkien mielessä myös samaa kuin pelätty kaasutus." (s. 245)

Gwen Straussin kirja Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki kuvaa yhdeksän vastarintataistelijan rohkeaa pakenemista saksalaisten käsistä amerikkalaisten rintamalinjalle toisen maailmansodan viimeisinä päivinä. Suurin osa naisista oli ollut mukana Ranskan vastarintaliikkeessä. Toimiminen vastarintaliikkeessä oli äärimmäisen vaarallista, koska Gestapo oli onnistunut soluttautumaan mukaan toimintaan. Suurin osa vastarintataistelijoista saatiin kiinni, ja he joutuivat kokemaan äärimmäisen raakoja kidutuksia, ala-arvoisia vankilaolosuhteita ja vielä kuljetuksen keskitysleirille. 

"...kaiken yllä krematoriosta pöllyävä savu ja poltetun ihmislihan tuhka. " (s. 41)

Näiden yhdeksän naisen tie vei vankiloiden ja muiden leirien kautta Ravensbrückin keskitysleirille, joka sijaitsi noin 90 km Berliinistä pohjoiseen. Ravensbrück oli toiminnassa vuodesta 1939 vuoteen 1945. Leiri oli tarkoitettu ennen kaikkea poliittisille naisvangeille. Leirin oli tarkoitus toimia läpikulkuleirinä varsinaisille tuhoamisleireille, mutta paljon naisia joutui kuoleman omaksi jo Ravensbrückissa. Arviot Ravensbrückissa kuolleista liikkuvat 30  000 ja 90 000 välillä. Olot tällä leirillä eivät juuri poikenneet muiden keskitysleirien epäinhimillisistä olosuhteista. Naiset kuvaavat muistelmissaan, että johtuen ylikuormituksesta, ruoan puutteesta, olemattomasta vaatetuksesta ja jatkuvasta väkivallan uhasta tilanne leirillä oli aivan helvetillinen. 

Näissä epäinhimillisissä olosuhteissa yhdeksän naista tapasivat toisensa. Yhdeksikköön kuului kuusi ranskalaista, kaksi hollantilaista  ja yksi espanjalainen. He eivät olleet kaikki juutalaisia ja ne, jotka olivat, eivät missään tapauksessa myöntäneet sitä leirillä. Naisilla oli hyvin erilaiset sosiaaliset taustat, mutta yhteistä oli, että heidät oli pidätetty vastarintansa vuoksi. Kaikki olivat olleet alle 30-vuotiaita liittyessään vastarintaliikkeeseen. Useimmat olivat opiskelijoita tai sihteereitä ja yksi oli laulun opiskelija. Yksi heistä oli äiti, joka oli synnyttänyt ranskalaisessa vankilassa vain joutuakseen luovuttamaan lapsensa pois 18 päivän kuluttua. Pieni salakuljetettu valokuva vauvasta oli naisen arvokkain omaisuus koko leirillä oloajan.

Heinäkuussa 1944 yhdeksän naista pakkosiirrettiin yhdessä noin 2000 naisvangin kanssa Ravensbrückista Leipzigiin HASAGin ammustehtaaseen. Työ oli vaarallista, työvuorot 12-tuntisia ja työryhmille asetetut kiintiöt lähes mahdottomia saavuttaa.

"Ja jos joku ei enää jaksanut marssia, hänet ammuttiin armotta." (s. 97)

Kun saksalaisten tappio alkoi näyttää selvältä, natsit yrittivät sodan viimeisten kuukausien aikana tuhota todisteet rikoksistaan. Kun liittolaisten armeijat lähestyivät, he polttivat asiakirjoja, tappoivat vankeja ja pakottivat jäljellä olevat vangit kuolemanmarssille. Marssi saattoi suuntautua muihin kuolemanleireihin kauemmas Saksan sisämaahan, mutta lopulta kaikki kynnelle kykenevät vangit lähetettiin marssille ilman päämäärää, hyvin vähän vaatetettuna ja ilman ruokaa. Marssi muodostuikin monelle vangille kuolemanmarssiksi. 

14. huhtikuuta 1945 kello 2 aamulla, vain muutamaa viikkoa ennen kolmannen valtakunnan tappiota ja toisen maailmansodan päättymistä, 5000 uupunutta ja väsynyttä vankia, jotka työskentelivät Leipzigin ammustehtaassa, pakotettiin ulos porteista marssimaan kohti itää ilman määränpäätä. Aseistetut SS-miehet valvoivat marssijoita. Monet vangeista menehtyivät tai heidät ammuttiin, jos he eivät jaksaneet pysyä vauhdissa mukana. Kun oli marssittu yhtäjaksoisesti kaksikymmentäkahdeksan tuntia, naiset tekivät päätöksen. Keskiyöllä nämä yhdeksän naista pakenivat rohkeasti marssijoiden riveistä ja heittäytyivät pimeän turvin ojaan. Sieltä alkoi näiden naisten pitkä ja vaarallinen matka Saksan halki kohti amerikkalaislinjoja. 

Yksi naisista oli Hélène Podliasky, kirjailijan iso-täti. Hélène oli naisjoukon epävirallinen johtaja, jonka sanoja, neuvoja ja myös määräyksiä muut naiset kuuntelivat ja tottelivat. Oli kylmä ja oli nälkä. Yksi naisista kärsi kurkkumädästä, toisella oli vaikeita lonkkakivuja ja melkein kaikilla oli verta vuotavia jalkoja ja rakkuloita. Matka oli tuskainen ja monesti tuntui, että usko ei riitä. Tämähän on vain "patikkaretki", naiset kevensivät matkaa huumorin voimin. Vaarallisia tilanteita oli paljon, mutta aina löytyi joku naisista, jolla oli juuri oikeaa tilannetajua tai vaikkapa siinä tilanteessa tarvittavaa kielitaitoa. Joskus piti yrittää selviytyä oveluudella, joskus taas piti näytellä ymmärtämätöntä. Ajoittain yhdeksänhenkinen ryhmä tuntui liian suurelta, mutta oli Hélènen idea pitää porukka koko ajan yhtenäisenä. Matkan aikana naisten yhteishenki vahvistui. Pakahduttava halu päästä takaisin kotimaahan sai naiset yhdistämään voimavaransa. Ja niin he kohtasivat amerikkalaisjoukot 21. huhtikuuta Colditziin johtavalla tiellä. Heidän pakonsa oli onnistunut.

Strauss on tehnyt laajaa tutkimustyötä kartoittaessaan näiden yhdeksän rohkean naisen taustoja. Asiakirjojen pohjalta kirjailija kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä. Lisäksi kirjassa avataan luvuittain jokaisen naisen aiempaa elämää. Lukijalle selviää, mistä kukin heistä oli kotoisin, millainen perhe heillä oli, miksi he liittyivät vastarintaliikkeeseen ja mitä tapahtui, kun heidät kiinniotettiin. Näin kirjasta muodostuu ryhmäelämäkerta yhdeksästä vastarintaliikkeen naisesta, jotka saatiin kiinni, kidutettiin, pidettiin nälässä ja kuljetettiin keskitysleireille, mutta jotka selvisivät hengissä. 

Kirja on paljon enemmän kuin pelkkä kuvaus naisten pakomatkasta. Kirjassa on kuvausta esimerkiksi Ravensbrückin keskitysleiristä, mikä ainakin minulle oli uutta tietoa. Leirin vapautus alkoi huhtikuun lopussa 1945, jolloin leirillä oli vielä noin 15 000 naisvankia. Muutaman tuhat vankia pelasti Ruotsin Punainen Risti. Huhtikuun lopussa saapui puna-armeijan etujoukko. Naiset, jotka vielä kykenivät, iloitsivat ja itkivät. Mutta ilo oli ennenaikaista. "Ensi innostus puna-armeijan saapumisesta sai hyvin pian synkempiä sävyjä. Sotilaat raiskasivat naisvankeja, jopa sairaita, kuolevia tai juuri synnyttäneitä. Siltä eivät säästyneet edes luurangoiksi laihtuneet, alle 30-kiloiset naiset." Sodan jälkeen Ravensbrück lähes unohdettiin, koska alue jäi rautaesiripun taakse osaksi DDR:ää. 

Will Lammertin Die Tragende (Kantaja) Ravensbrückin rannalla

(Wikipedia)

Samoin oli kiinnostavaa lukea Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta. Toiminta oli äärimmäisen vaarallista. Naiset kuljettivat  laskuvarjoilla pudotettuja käsiaseita ja räjähteitä vastarintaliikkeelle, toimittivat viestejä ja välittivät salaisia tietoja briteille. Monesti naiset selvisivät täpäristä tilanteista esittämällä nöyrää tai tyhjäpäistä nuorta tyttöä. Mutta vain harva pelastui Gestapolta. Myöhemmin sodan jälkeen moni vastarintaliikkeeseen osallistuneista on palkittu korkeilla kunniamerkeillä. Esimerkiksi Hélène on saanut Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden. 

Kirjan pitkässä epilogissa kirjailija valottaa, mitä naisille tapahtui sodan jälkeen. Vaikka naisilla oli tulinen halu palata kotimaahansa, "paluu elämään oli paljon vaikeampaa kuin naiset osasivat ikinä kuvitellakaan". (s. 335) Jotkut naisista elivät rauhallista elämää sodan jälkeen, mutta monet olivat pahasti traumatisoituneita. Leiriajoista ei puhuttu. Ei haluttu puhua noista kauheista asioista, ajateltiin että unohtaminen on kaikille parempi vaihtoehto. "Asioiden sisäistäminen vei aikansa; tarvittiin seuraava, sotaa kokematon sukupolvi esittämään siihen liittyviä kysymyksiä," toteaa Gwen Strauss. Ollessaan lounaalla tätinsä kanssa vuonna 2002, Hélène kertoi, kuinka oli onnistunut pakenemaan natsien kynsistä kahdeksan muun naisen kanssa.  Aika oli kypsä Hélènelle avautua pakomatkasta. 

Erinomainen lisä natsikirjallisuuteen

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki on silmiä avaava ja varmasti monelle uutta tietoa antava teos natsien hirmuhallinnosta ja myös ranskalaisen vastarintaliikkeen toiminnasta. Straussin kirja on merkittävä kunnianosoitus näille rohkeille naisille, jotka tänä päivänä muistetaan sankareina.

Kirjan tekstiä elävöittävät valokuvat. Lähdekirjallisuus on tarkasti luetteloituna kirjan lopussa. Hyvä lisä on myös kartta naisten pakomatkasta. Ja lopuksi vielä iso plussa kirjan kannelle, jossa on valokuvat näistä yhdeksästä naisesta. 

Minna Lindgrenin Armon Anneli äänikirjana

                     

Minna Lindgren: Armon Anneli. Teos. 2021. Lukija Anni Tani. 7 t 4 min. Nextory.

Viisikymmentäkahdeksan vuotiaan Anneli Kaulimon tapasimme jo Lindgrenin aiemmassa koulumaailmaan sijoittuvassa kirjassa Aina on Toivoa (Teos 2020) (linkki). Anneli oli ollut biologian opettajana Helsingin peruskoulussa, mutta piti opetustehtävää tämän päivän koulussa liian haasteellisena ja suoritti etäopintoina eläinlääkäritutkinnon. Aviomies Kalle on lääkäri. Anneli saa määräaikaisen eläinlääkärin tehtävän Haaromäen kunnasta. Kallella on tuuria, hän saa osa-aikaisen lääkärin pestin saman kunnan terveyskioskilta. Kunnan palvelut ovat vuosien varrella vähentyneet ja Anneli saakin vastaanottotilakseen entisen kirjakaupan. R-kioski toimii edelleen ja on todellinen monitoimikioski. Siellä Kalle ottaa asiakkaitaan vastaan. Sen lisäksi kioskilta löytyvät poliisin, postin, TE-toimiston ja lastensuojelun palvelut.  

Anneli kohtaa eläinlääkärin työssään monenlaisia eläimiä ja yhtä monenlaisia omistajia. Luonnollisesti Annelin vastuulla ovat niin tuotantoeläimet kuin lemmikkieläimetkin. Lemmikkieläinten kirjo on laaja. On kissoja, koiria, pikkujyrsijöitä ja kaiken kukkuraksi masennusta kärsivä kääpiöparta-agama nimeltään Romeo. Romeon omistaa leskirouva Maila Suopakko, joka tilanteessa kuin tilanteessa siteeraa Sharespearen näytelmien repliikkejä ja jonka eläimet on nimetty Sharespearen henkilöhahmojen mukaan. Toinen kiinnostava henkilö on sikatilallinen Roima Hurme, jonka tila on hyvin huonossa kunnossa. Jotta sikojen pitämistä voidaan jatkaa, tarvittaisiin iso remontti, johon Hurmeella ei ole varaa. Hurmeella on tehtävänä iso päätös, lahdatako siat vai keksiäkö jokin muu ratkaisu. 

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyse on monen eläimen kohdalla eutanasiasta. Kuka saa kuolla ja kuka elää? Ja kuka sen päättää? Armon Anneli toimii sen näkemyksen mukaisesti, että eläinten ei tarvitse kärsiä. Eutanasiateemaan antaa oman lisänsä kuolemaan johtavaa ALS:ia sairastava Tiina, joka on Kallen sisko. Tiina ei voi enää asua yksin ja muuttaa sen tähden Annelin ja Kallen luo. Tiina haluaisi jo pois tästä maailmasta. Koska laki kieltää eutanasian, Tiina voi vaan toivoa kuolemaa. "En pelkää elämän loppumista, mutta pelkään loppuelämää," toteaa Tiina. 

Eläinlääkärin ajomatkat kohteesta kohteeseen sujuvat Beethovenin jousikvartettoja kuunnellen. Tästähän tuli musiikin oppitunti, huomaan ajattelevani jossakin vaiheessa. Huomasin samaistuvani Anneliin, joka lopetettuaan tupakoinnin ei pystynyt kuitenkaan pysymään täydellisessä lakossa, vaan vieraillessaan Roima Hurmeen tilalla hän veteli savuja sikatilallisen kanssa. Näin minullekin kävi useasti, että retkahdin, vaikkakin halusin nauttia nikotiinihöyryistä ihan yksin salassa autokatoksen takana. 

Minna Lindgren on tullut tunnetuksi erityisesti Ehtoolehto-kirjojensa myötä. Armon Anneli on Lindgrenin 7. romaani. Kirjan vahvuutena ovat värikkäät henkilöhahmot, joiden seurassa lukija viihtyy. Lindgren kirjoittaa kepeästi ja hauskasti vakavistakin asioista. Kirjassa otetaan kantaa moneen ajankohtaiseen asiaan. Kirjan ydin on eutanasia. Oletan, että Minna Lindgren itse kannattaa eutanasialakia, niin intohimoisesti hän kirjoittaa tästä teemasta. Kirjassa otetaan kantaa myös maaseudun autioitumiseen ja palvelujen loppumiseen syrjäkyliltä. Eläinlääkärit huomaavat työssään, että lemmikkieläinten määrä on kasvanut Suomessa. Korona-aikana lemmikeistä on tullut entistä tärkeämpiä. Eli kyseessä on monen teeman osalta hyvin ajankohtainen kirja. 

Kustannusosakeyhtiö Teos, kirjailija Minna Lindgren ja hänen v. 2020 ilmestynyt kirjansa Aina on Toivoa ovat mukana Naisten Pankin viime lokakuussa alkaneessa Lue Naiselle Ammatti -varainhankintakampanjassa naisten puolesta. Myös Armon Anneli on mukana tilaisuuksissa. Tilaisuuksien aikataulut löydät täältä. Tervetuloa mukaan!

Kale Puonti: Saarni

 

Kale Puonti: Saarni. Bazar. 2021. 286 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Saarni valitsi armeijan jälkeen poliisikoulun, eikä hän kuullut Virkistä vuosiin. Päästyään rikospoliisiin Saarni seurasi aika ajoin tutkintapöytäkirjoista Virkin ja muiden maunulalaispoikien rikollista polkua, mutta muuten miehet eivät pitäneet toisiinsa mitään yhteyttä. Moni Maunulan pihan kavereista kuoli ennenaikaisesti joko huumeidenkäytön tai väkivallan seurauksena. Saarni luki surullisena monen tutun kuolinilmoituksen ja mietti, että isä, joka kuljetti häntä harrastuksiin, oli todennäköisesti pelastanut hänet samalta kohtalolta." (s. 38)

Kale Puonnin Pasilan Myrkky -sarjan kolmas teos Saarni sijoittuu edeltäjiensä lailla Helsingin huumemaailmaan. Tällä kertaa rikosylikonstaapeli Kaartamon ryhmän tarkkailussa on autokauppaa Tattarisuolla harjoittava Veijo Virkki, jolle autokauppa tarjoaa kulissin hämäräbisneksille, lähinnä huumekaupalle. Huumebisnekseen on lähtenyt myös Veijon poika, joka käy huumekauppaa tämän päivän keinoin eli bitcoineilla ja Tor-verkkoa hyödyntäen, kun taas isä-Virkki vanhan kansan rosvona uskoo seteleiden voimaan. "Pitäisi varmaan opetella noi bitcoinit ja muut härpäkkeet, mutta ainakin vielä toimitaan perinteisellä tyylillä. Setelit ne on oikeaa rahaa." (s. 23) 

Ylitarkastajana poliisihallituksessa toimiva Paavo Saarni on edennyt hyvin urallaan. Hän teki rikostutkijan töitä varkauspuolella ja siirtyi sitten huumepuolelle, koska "huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden kuviot kiinnostavat minua ammatillisesti enemmän." (s. 27-28) Saarni onkin onnistunut hankkimaan kollegoilleen hyviä tietolähteitä, joiden avulla on saatu tehdyksi useampikin iso takavarikko. Ansiokkaasta työstään huumepuolella Saarni on palkittu poliisin ansioristillä. 

"Saarnin korttia kelpasi kyllä vinguttaa." (s. 28)

Työrintamalla Saarnia arvostetaan, mutta toisin on kotona. Vaimon kanssa yhteisymmärrystä ei tunnu löytyvän mistään asiasta ja  keskustelut käydään lähinnä huutaen. Kotiin pitäisi vaan kantaa säkkikaupalla rahaa, jotta välttyisi ainaiselta vaimon nalkutukselta. Viimeinen villitys on hevonen, koska tytär tarvitsee hienon harrastuksen. Hevonen tuo mukanaan kaikkia mahdollisia kuluja, kuten eläinlääkärin ja kengittäjän maksuja sekä vaatelaskuja. "Perkele, hevosen takkilaskuja, saatana." (s. 28) Mutta on Saarnilla jotakin, on kunnollinen auto, Lexus IS, josta hän on hyvin ylpeä, vaikka se vaimon mielestä olikin ollut liian kallis.

"Jäin palveluksen velkaa." (s. 39) 

Nuorena poikana Maunulassa Saarni oli pelannut pallopelejä naapurin poikien kanssa. Yksi naapurin pojista oli Veijo Virkki. Yllättäen vuosien jälkeen Virkki otti Saarniin yhteyttä ja kertoi olevansa vaikeassa tilanteessa. Hän oli saanut vankeustuomion Riihimäen vankilaan, mutta perhesyistä hän halusi paikkaan, jossa voisi hoitaa helpommin siviiliasioita. Saarni auttoi vanhaa ystäväänsä ja niin Virkki suoritti tuomionsa Suomenlinnassa. Sen jälkeen miehet tapailivat satunnaisesti, ja Saarni huomasi viihtyvänsä Virkin seurassa. Silloin tällöin Saarni sai Virkiltä arvokkaita vinkkejä, jotka usein johtivat onnistuneisiin kiinniottoihin.

"Minä. Tänään kello 19, sama paikka." (s. 98)

Mutta eihän se niin voi mennä, että Virkki antaa Saarnille vinkkejä, joihin perustuen takavarikkoja tehdään ja Saarnin ammatillinen arvostus nousee entisestään. Kyllä Virkkikin vaatii vastapalveluja.  Palkkioksi Virkki antaa Saarnille suuria rahasummia, jotka kyllä kelpaavat vaimolle ja tyttären hevosharrastukseen. Mutta pian Saarni huomaa, että tilanteista tulee liian vaarallisia ja hän haluaisi lopettaa yhteistyön. Mutta lopettaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Niinpä saatuaan Virkiltä viestin puhelimeen Saarnin iltalenkki Kossu-koiran kanssa käy kohti Keskuspuistoa.   

Kaartamon tiimin tehtäväksi tulee Virkin kiinniottaminen. Toimeksianto ei olekaan aivan yksinkertainen. Seuraa monia tapahtumarikkaita ja jännittäviä vaiheita, jotka koukuttavat minut niin, että kirja on siltä istuimelta luettava loppuun asti. Sen jälkeen voin vain todeta, että Puonnin kirjat paranevat kirja kirjalta. Pidin paljon Mannista (Bazar 2020) (linkki), vielä enemmän Milosta (Bazar 2021) (linkki) ja nyt vielä enemmän Saarnista. 

Pidän Puonnin kirjoitustyylistä. Kieli on vähäeleistä ja kaikki turha on riisuttu pois. Lisäksi Puonnin kehittämä hyvä ja koukuttava juoni sekä todentuntuiset ja uskottavat huumemaailmaan sijoittuvat tapahtumat takaavat taatusti hyvän lukukokemuksen. Virkin ja Saarnin ohella tapahtumien kulussa tilaa saavat Kaartamon tiimin poliisit. Erityisen mieluinen tuttavuus on Pesonen, joka on uuden naisystävänsä Irma Roivaksen myötävaikutuksella aloittanut tanssiharrastuksen. Rikospuolen henkilöistä  Jean "Näätä" Martinson on kiinnostava tuttavuus. Martinsonin myötä päästään tutustumaan Riihimäen vankilan armottomiin käytänteihin. 

Kale Puonti on työskennellyt Helsingin huumepoliisissa yli 30 vuotta. Paavo Saarniin Puonti lienee saanut vaikutteita entisestä esimiehestään Jari Aarniosta, Helsingin huumepoliisin entisestä päälliköstä. 

Kirja on mitä ajankohtaisin tämän päivän huumekeskusteluun.

Benedictin Rouva Einstein lukupiirikirjana

Marie Benedict: Rouva Einstein. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Other Einstein. Suomentanut Kaisa Haatanen. 351 sivua.

Rauman Naisten Pankin lukupiiritoiminta on alkanut! Mietimme keväällä, että aloitamme lukupiirin syksyllä, mikäli saamme lukemisesta innostuneen ryhmän kokoon. Viime viikon tiistaina 8.9. seitsemän naisen lukupiiriryhmämme kokoontui Raijan luo vaihtamaan mielipiteitä Marie Benedictin kirjasta Rouva Einstein. 

Kirja kertoo nimensä mukaisesti tarinan rouva Einsteinista, maailman suurimmaksi neroksi kutsutun Albert Einsteinin (1879-1955) ensimmäisestä vaimosta Mileva Marićista (1875-1948). Eletään 1800-luvun loppua. Mileva oli syntynyt varakkaaseen serbialaiseen perheeseen. Pienestä pitäen hän oli ollut kiinnostunut matematiikasta ja erilaisista kekseliäisyyttä vaativista tehtävistä. Isä suunnitteli tytölle matemaatikon tai fyysikon uraa. Vanhempien mielestä avioliitto ei Milevan kohdalla voinut tulla kysymykseen, koska Mileva ontui toista jalkaansa. Ei kai kukaan nyt raajarikkoa haluaisi vaimokseen, pohtivat vanhemmat.

Niin käy Milevan tie kohti Zürichin Teknistä yliopistoa. Matematiikan ja fysiikan opiskelu alkaa pienessä kuuden hengen ryhmässä, jossa Mileva on ainoa nainen. Yksi ryhmäläisistä on Albert Einstein, joka herättää huomiota valtavalla hiuspehkollaan sekä myös estottomalla käyttäytymisellään. Estottomuudellaan ja kauniilla sanoillaan hän saa Milevan sydämen sykkimään. Kuka nainen voisikaan vastustaa Einsteinin sanoja.

"Neiti Marić, olen hulluna rakkaudesta teihin. Lupaan, että rakkauteni ei koskaan ole esteenä teidän ammatillenne. Minun rakkauteni kuljettaa teitä eteenpäin. Yhdessä meistä tulee ihanteellinen boheemi pariskunta - olemme tasa-arvoisia niin työssä kuin rakkaudessa." 

Boheemi avioliitto alkaa auvoisesti. Mileva haluaa kaikessa Albertin parasta, ja elämää eletään Albertin ehdoilla. Edes Lieserl-tytön syntymä ja kohtalo eivät horjuta Milevan rakkautta. Matemaattisesti erittäin lahjakas Mileva haluaa kaikin tavoin auttaa Albertia tutkimuksen tekemisessä, tosin jälleen Albertin ehdoilla. Vuonna 1905 Albertin merkittävä suhteellisuusteoriaa enteilevä tieteellinen artikkeli julkaistaan, mutta yhdessä laaditun artikkelin kirjoittajana mainitaan vain Albert Einstein. Mikä oli Milevan osuus suhteellisuusteorian luomisessa, sitä voi jälkipolvi vain arvailla.

Lukupiiriläiset kommentoivat, että oli kiinnostavaa tutustua naiseen, joka oli vaikuttanut Nobel-palkinnon saaneen miehen taustalla. Kukaan meistä ei ollut aiemmin kuullutkaan Milevasta, eikä tosin Einsteinin yksityiselämästä muutenkaan. Kuuluisuuden myötä Einsteinin persoonallisuus muuttui ja sitä myötä Milevan asema avioliitossa muuttui aviovaimosta taloudenhoitajaksi. Pohdimme, oliko taustalla narsismia vai elikö Einstein niin omassa kuplassaan omien tiedekumppaneittensa kanssa, että menetti otteensa normaaliin elämään. Tämän päivän nainen tuskin osoittautuisi niin pitkäpinnaiseksi kuin Mileva, mutta kyllä hänenkin mittansa täyttyi ja avioliitto päättyi eroon vuonna 1914. Pohdimme, millainen olisi Einsteinien avioliittokuvaus Albertin kertomana. Mietimme myös, että olisi ollut kiinnostavaa kuulla Milevan ja lasten vaiheista avioeron jälkeen ja miksipä ei myös Albertin elämänvaiheista. Kirjassa kuljetaan Zürichin kaduilla ja matkustetaan ympäri Eurooppaa. Olisikin ollut kiinnostavaa, jos kirjassa olisi ollut karttoja selventämässä kulkureittejä.

Kirjan ehdoton vahvuus mielestämme on kirjan tarjoama ajankuva. Naisen asemaa opiskelijana, ystävänä, tieteen tekijänä ja vaimona on kuvattu kiinnostavasti ja uskottavasti. Naisenkin oli mahdollista kouluttautua jo tuolloin vuosisadan vaihteessa. Se edellytti lahjakkuutta, piti pärjätä paremmin kuin miesopiskelijoiden. Ja luonnollisesti perheen varallisuus edesauttoi yliopiston ovien avautumista. Zürichin kuvauksesta pidimme, Zürich avautui kiinnostavana ja merkittävänä kulttuurisena yliopistokaupunkina.

Keskustelimme myös kirjan kannesta. Eräälle lukijalle kannen kuva toi mieleen Rudolf Koivun Lumikuningattaren. Kansi ei mielestämme kuvaa kirjan sisältöä eikä kuva orvon ja yksinäisen oloisesta naisesta houkuttele tarttumaan kirjaan. Tuskin valitsisimme tätä kirjaa kirjastosta kannen perusteella.

Usein faktojen juottaminen fiktioon antaa kirjalle uskottavuutta, kuten tämänkin kirjan kohdalla. Kirjailija on ammentanut faktatietonsa aviopuolisoiden välisestä kirjeenvaihdosta. Suomessa on lähivuosina ilmestynyt useitakin todella tasokkaita fiktiivisiä teoksia todellisista henkilöistä. Tutuiksi ovat tulleet mm. Sylvi Kekkonen, Aino Sibelius, Minna Canth ja Wivi Lönn. Benedict kirjoittaa kiinnostavasti ja sujuvasti. Tekstiä on helppo lukea ja plussana pidimme myös sitä, että kirjan tarina etenee yksinkertaisen kronologisesti. Oli mukava aloittaa lukupiiri tällaisella kevyehköllä, mutta ajattelemisen aihetta antavalla kirjalla. Voimme yhtyä Library Journalin arvioon, että Rouva Einstein on "intiimi ja kiehtova historiallinen romaani." 

Kiitos Raija, kun saimme kokoontua kauniissa kodissasi. Ensi kerralla lokakuun 13. päivä lukupiirimme kokoontuu Salmen luona.

Mileva Marić ja Albert Einstein (Wikipedia)

Minna Lindgrenin Aina on Toivoa äänikirjana

 

Minna Lindgren: Aina on Toivoa. Teos. 2020. Lukijana Karoliina Kudjoi.  9 t 7 min. Nextory.

Eletään 2020-luvun loppua. Filosofian maisteri Marja Vehmarvarsi on 62-vuotias ruotsin ja terveystiedon opettaja helsinkiläisessä peruskoulussa. Koulua leimaa monikulttuurisuus, koulussa on 38 eri kotikieltä ja 12 eri uskontoa. 

Lindgrenin kuvaama koulumaailma näyttäytyy opettajille kuluttavana ja hermoja raastavana työympäristönä. Jokainen kurssin päättyminen on Marja Vehmarvarrelle painajainen. Asiakkaiden eli oppilaiden asiakaspalaute julkaistaan Helsingin Keskuskoulun nettiportaalissa. Marja sai juuri päättyneestä kurssista asiakkailtaan keskiarvon 0,3 / 5. Ei se paljon hymyilytä. Ennen oli sentään opetussuunnitelmat, joista sai jotakin vinkkiä, mitä tulisi opettaa. Nykyisessä opsissa painotetaan vain talk-menetelmien yhdistämistä digitaalisuuteen ja luovuuteen. Luovuus ja itseohjautuvuus ovat koulumaailman johtolankoja, joihin päästään etäopiskelulla. Koulunkäynti koostuu hajanaisista ja sattumanvaraisista opiskelutilanteista.  

Prepositiot suoliston viidakossa

Kun opetussuunnitelmassa ei määritetä sitä, mitä pitää opiskella, niin luonnollisesti oppilaat eli asiakkaat saavat itse valita opiskeltavat kurssinsa. Ja opettajat ovat helisemässä kehitellessään asiakkaitaan jollakin tavalla kiinnostavia ja muista erottuvia kursseja. Sillä onhan niin, että jos näiden nollatuntiopettajien kursseja ei valita, ei juokse palkkakaan. Marja Vehmarvarsi panee parastaan ja suunnittelee ruotsin- ja terveystiedon kurssin, jolle hän antaa nimeksi Prepositiot suoliston viidakossa. Kurssin mainostamiseksi hän tekee vauhdikkaan videon. Johan rupeaa ilmoittautumisia tulemaan! Peräti 47 asiakasta ilmoittautuu kurssille.

Marjan tytär Elina on myös opettaja. Mutta Elina raukka ei rohkene edes ajatella opettamista peruskoulussa, sen verran hurjalta hommalta se vaikuttaa. Hän toimii mielummin yksityisenä kotiopettajana kahden eiralaisen vegaaniperheen kolmelle lapselle.

Oulu, Siika, Pyhä, Kala...

Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat liki satavuotiaita eläkeläisiä, jotka molemmat ovat entisiä opettajia. He löytävät sosiaalisen median maailman ja ovat innoissaan laittaessaan materiaalia you tubeen. Sinne menee kaikenlaista vanhaan koulumaailmaan kuuluvaa tietoa, esimerkiksi selitystä siitä, mikä on pulpetti ja mikä on karttakeppi. Siellä Aino ja Toivo luettelevat Pohjanmaan joet, ja kohta oppilaat rallattavat koko jokirepertuaarin. Lisäksi Aino ja Toivo pohtivat korkeaa ikäänsä ja pyytävät kuolemavinkkejä. Luonnollisesti eutanasia nousee keskusteluissa esille.

Aloittaessani kirjaa mietin, että liekö tämä Lindgrenin kuvaama koulumaailma niin kovinkaan paljon muuttunut tästä päivästä. Paljon siinä on samaa kuin tänäkin päivänä, mutta monia asioita on viety pidemmälle ja kärjistetty. Opettajan auktoriteettiasema on jo tänä päivänä melko kyseenalainen, röyhkeästi käyttäytyviä kiroilevia oppilaita löytyy lähes joka koulusta sekä oppilaiden itseohjautuvuus, itsenäisyys, ilmiöoppiminen ja tutkiva ote ovat opetussuunnitelmien johtolankoja. Oppilaiden koskemattomuus ja heidän oikeutensa dokumentoida kaikkea mahdollista ovat olleet pyhiä asioita jo vuosien ajan. Mutta sitten minulle selvisi, että kirjan tapahtumat sijoittuvatkin 2020-luvun loppuun, eivätkä vaikkapa 2050-luvulle. Toivotaan kuitenkin, että Lindgrenin kuvaama yksityistetty peruskoulu on vain kammottavaa dystopiasepitelmää. 

Lindgrenin vahvuus tässä kirjassa Ehtoolehto-kirjojen tavoin on kielessä. Kerronta on vauhdikasta ja humoristista, mukavaa ja helppoa luettavaa. Mielestäni Lindgrenin iskevä ja kuvainnollinen kieli istuu nuoria luontevammin Ehtoolehto-vanhusten suuhun. Koulu olisi mielestäni riittänyt kirjan teemaksi. Eutanasian liittäminen kirjan juoneen tuntui hieman keinotekoiselta. Todennäköisesti eutanasia toimi siltana seuraavaan Lindgrenin Armon Anneli -kirjaan (Teos 2021).

Minna Lindgren toivoo kirjan herättävän ajatuksia ja keskustelua peruskoulun asemasta ja merkityksestä. Tällaiseen keskusteluun on mahdollista osallistua Naisten Pankin Lue naiselle ammatti -tilaisuuksissa, joissa keskustellaan Minna Lindgrenin kanssa Aina on Toivoa -kirjasta. Tilaisuuksien päivämäärät löytyvät täältä.

Johanna Bäckström Lernebyn Perhe on kuvausta ruotsalaisesta ongelmalähiöstä

Johanna Bäckström Lerneby: Perhe. Mafiosoja vai ruotsalaislähiön ongelmanratkaisijoita. Gummerus. 2021. Ruotsinkielinen alkuteos: Familjen. Suomentanut Markus Myllyoja. 304 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Al Asimit ovat tunnettu suku niin Göteborgissa kuin muualla Ruotsissa. Poliisin mukaan suku on ollut jo pitkään sekaantuneena järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja siten vaikuttanut negatiivisesti Angeredin paikallisyhteisöön. Poliisin tietojen mukaan Al Asimit tunnetaan siitä, että heillä on keinot ja valmius väkivallan käyttöön, ja suku on syyllistynyt useisiin erityyppisiin rikoksiin. Nimikkeisiin kuuluvat murha, kiristys, huumausainerikos, ampuma-aserikos, törkeä naiseen kohdistuva lähisuhdeväkivalta, pahoinpitely, laiton uhkaus jne." (s. 183)

Johanna Bäckström Lerneby on ruotsalainen tutkiva journalisti, joka on tehnyt 25-vuotisen uransa rikostoimittajana. Hänen teoksensa Perhe oli viime vuonna Ruotsin myydyin tietokirja. Kirja voitti Suuren Journalistipalkinnon ja oli ehdolla August-palkinnon saajaksi. Kirjasta on tulossa myös tv-sarja.

Kirja sai alkunsa Bäckström Lernebyn laajasta lehtiartikkelista, joka ilmestyi Aftonbladetissa vuonna 2017. Lehtiartikkeli sai paljon julkisuutta Ruotsissa. Ihmeteltiin, miten tällainen rinnakkaisyhteiskunta on saattanut syntyä Ruotsissa. Voiko tällaista olla Ruotsissa? Kyllä voi, vakuutti Bäckström Lerneby. 

"Tämä on Ruotsin rankin poliisipiiri." (s. 38)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Göteborgin Angeredin kaupunginosaan, jossa on asukkaita noin 53 000. Siellä asuvat ovat pienituloisia ja kuuluvat alempiin yhteiskuntaluokkiin. Suurin osa asukkaista asuu korkeissa kerrostaloissa. Peräti puolet asukkaista on syntynyt jossakin muualla kuin Ruotsissa. Kielten kirjo on laaja. Sanotaan, että Angeredissa puhutaan yli sataa eri kieltä. Alueella tehdään runsaasti rikoksia. Poliisin mukaan osa Angeredin alueista on "erityisen ongelmallisten alueiden" listalla.

"Eikö meidän pitäisi kertoa tämä tarina?" (s. 9)

Angeredissa asuu Göteborgin tunnetuin klaanipäällikkö, imaani Salim Abu Nizar Al Asim perheineen ja sukulaisineen. Klaanipäällikkö on tullut Ruotsiin Libanonista vuonna 1984 ja asunut Ruotsissa 36 vuotta. Hänellä on seitsemän lasta, 30 lastenlasta sekä noin 120 sukulaista Göteborgissa. Jopa Ruotsin radion uutisissa on kerrottu, että Abu Nizarin suku tai pikemminkin hänen laaja perheensä käyttää samanlaisia keinoja kuin mafia. Paikallislehti Göteborgs-Posten otsikoi: "Kokonainen kaupunginosa yhden suvun kuristusotteessa". Kävi ilmi, että kyseinen suku oli monessa mukana. He kiristivät paikallisia yrittäjiä, jotka joutuivat maksamaan suvulle suojelurahoja tai myymään tuotteitaan alihintaan. Poliisi ei päässyt aloittamaan tutkimuksia, koska kukaan yrittäjistä ei uskaltanut suostua todistajaksi. Lisäksi suku harjoitti huumekauppa sekä teki vakavia rikoksia, jopa murhia. Surullista oli lukea, miten nuoret tai jopa lapset joutuivat edesauttamaan rikollista toimintaa, joskus jopa niin, että lievemmän rangaistuksen toivossa rikos laitettiin nuoren kontolle. Suvun jäsenistä oli parin vuoden aikana kirjattu lähes 200 rikosilmoitusta. Erikoista oli, että niistä ei juuri koskaan seurannut mitään, koska kukaan ei ole uskaltanut todistaa. Aluetta hallitseva Abu Nizarin suku piti yllä omaa lakiaan ja järjestystään. 

Tällaisten asioiden esilletulo kaikkine väkivaltaisine sivujuonineen oli uutta monille ruotsalaisille ja myös göteborgilaisille. Suvusta pitää kertoa tarina, pohdittiin Aftonbladissa. Tehtävä annettiin lehden rikostoimittajalle eli Johanna Bäckström Lernebylle, joka oli jo vuosia seurannut suvun toimia. Hän tiesi heti, mitä hän haluaa tehdä. Haastattelun kohde hänellä oli jo tiedossa. Hän halusi haastatella suvun päämiestä.

"Suku merkitsi kaikkea". (s. 84)

Kesällä 2017 Johanna pääsi haastattelemaan Abu Nizaria, itse suurta johtajaa. Johtaja suostui ottamaan Johannan vastaan, vaikka hänen poikansa vastustivat haastattelun antamista. Abu Nizar tarjosi Johannalle ramadan-illallisen ylellisessä talossaan. Abu Nizar oli miellyttävä ihminen. "Hän oli mukava, huomaavainen ja karismaattinen. Hänellä oli huumorintajua ja älyä, ja keskustelu oli mielenkiintoista. Tunsin olevani huomioitu ja tervetullut." (s. 55) Abu Nizaria ei ollut koskaan tuomittu rikoksista. Päinvastoin, häntä kunnioitettiin ja arvostettiin. Hän oli oppinut ja sivistynyt imaani, jonka neuvoja kuunneltiin. Lisäksi hän kertoi Johannalle toimivansa välittäjänä ja paikallisten ongelmien ratkaisijana riitatilanteissa, joskus jopa poliisia auttaen. 

Johanna tiesi, että hän haluaa kirjoittaa kirjan Al Asimin suvusta. Ei hän turhaan ollut haastatellut useiden sukujen jäseniä, kuunnellut äänitallenteita, tutustunut eri viranomaisten asiakirjoihin sekä kartoittanut päivityksiä sosiaalisessa mediassa. Mutta mielellään hän olisi tehnyt kirjaa yhteistyössä suvun kanssa. Mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, Abu Nizar ei enää halunnut tavata häntä. Abu Nizarin asianajaja Edip Samuelsson kirjoitti Johannalle kirjeen. "Kuten lupasin, olen kysynyt asiakkailtani, haluavatko he puhua kanssasi. Sain yksinkertaiset ja selkeät ohjeet. Asiakkaani eivät halua missään tapauksessa puhua kanssasi tai minun puhuvan heistä kanssasi." (s. 294) Sen vuoksi Johanna on muuttanut kirjassa kaikkien suvun jäsenten nimet, samoin kuin rikosten uhrien nimet.

Bäckström Lerneby käsittelee aihetta osaavan toimittajan ottein. Haastatteluista ja kuulustelupöytäkirjoista saamiensa tietojen perusteella Bäckström Lerneby kuvaa Al Asimin suvun tekemiä laittomuuksia. Hämmentynein ja ristiriitaisin tuntein lopetin kirjan lukemisen. Minun piti muistuttaa itselleni, että kyseessä on todellakin tietokirja, eikä mikään rikosromaani. On helppo uskoa, että Bäckström Lernebyn Aftonbladetin artikkeli samoin kuin tämä kirja ovat nostattaneet Ruotsissa runsaasti keskustelua ja kohua. Miten on mahdollista, että ruotsalaisessa kansankehdossa on syntynyt todellisia, ajassa eläviä rinnakkaisyhteiskuntia?  Kaupunginosia, joihin ei poliisikaan enää rohkene mennä. Eikä Göteborgin Angered varmaankaan ole ainoa tällainen rinnakkaisyhteiskunta, jossa kaupunginosaa johtaa jokin muu taho kuin ruotsalaiset viranomaiset ja poliisi. Angered lienee vain jäävuoren huippua. 

Maahanmuutto on hyvin ajankohtainen teema kaikissa Euroopan maissa, myös Suomessa. Riippumatta siitä, miten itse kukin suhtautuu maahanmuuttoon, suosittelen tutustumista tähän kirjaan. 

Johanna Bäckström Lerneby

Elokuussa luettua

Kalajoen hiekoilta

Elokuun kirjasaldo oli yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa. Kirjoista kuusi edusti kotimaista kaunoa, kaksi ulkomaista kaunoa ja mukana oli yksi tietokirja.

Kotimaiset kirjat, joista kaksi on dekkaria. 

JP Koskinen: Haukansilmä. Like. 2021.

Hilja Valtonen: Neekerityttö peilaa. Otava. 1957.

Katja Kärki: Eeled. Bazar. 2021.

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär. Johnny Kniga. 2018.

Tuire Malmstedt: Lasitarha. 2021. Aula & Co.

Joona Keskitalo: Tottelemattomat. Bazar. 2021.

Ulkomainen kauno

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula & Co. 2021

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin rannalla. WSOY. 2021. Äänikirja.

Tietokirjat

Hunter Biden: Kauniita asioita. WSOY. 2021. Tietokirja. Äänikirja.

Kalajoen hiekat. Ylhäällä Lokkilinna, jossa yövyttiin.

Tavallisesti valitsen kirjoista kolmen kärjen, mutta joskus on kuukausia, jolloin kolmen parhaan valitseminen on vaikeaa. Joskus sen takia, ettei oikein mieleenjääviä lukukokemuksia ole ollut tai joskus sen takia, että on ollut liikaa erinomaisia kirjoja. Tämä oli tilanne elokuussa eli oli yksinkertaisesti liikaa hyviä kirjoja. Pitkän harkinnan jälkeen valitsin neljän kärjen: Tuire Malmstedtin Lasitarha, JP Koskisen Haukansilmä, Tapio Koivukarin Poltetun miehen tytär ja Joona Keskitalon Tottelemattomat. Listan ulkopuolelle jäivät todella tasokkaat kirjat Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän sekä Hunter Bidenin Kauniita asioita.

Auringonlasku Kalajoella

Kuukauden top four.

Muutama pikku reissu on tehty kotimaassa, kun ulkomaille ei olla uskallettu lähteä. Kävimme tutustumassa sellaisiin paikkakuntiin, joissa minä en koskaan ole käynyt: Kalajoki, Pietarsaari, Uusikaarlepyy ja Tuurin kyläkauppa.

Kalajoen hiekat ovat upeita. Siellä on todellinen lasten paratiisi, tekemistä varmasti riittää. Pietarsaareen ihastuimme, niin kaunis ja sympaattinen kaupunki.  

Pietarsaaressa toimi Strengbergin tupakkatehdas v. 1762-1998. Se työllisti parhaimmillaan 1700 ihmistä. Tässä tupakkatehtaan upeita rakennuksia.

Hyvää alkavaa syksyä ja mukavia lukuhetkiä!