Kirjankansibingo

Kirjankansibingo kesältä 2019 on päättynyt. Olen valitettavasti vähän myöhässä tämän loppukoosteen laatimisessa. Osallistuin viime kesänäkin tähän bingoon ja yhtä kiva juttu tämä oli tänäkin kesänä. Kiitos Marika tästä. 

Bingo: Kolmas vaakarivi
Harrastus: Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Otava. 2017.
Hauska kansi: Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät. Tammi 2019.
Matkalla: Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY. 2019. Äänikirja.
Jännitys: Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into. 2015.
Väh. 5 eri väriä: Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre. Otava. 2018. Äänikirja

Bingo: Neljäs vaakarivi
Ovi: Joel Dicker:Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. 2014.
Mies:Thierry Lentz: Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922-1944. Minerva. 2018.
Piirroskuva: Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Emilian päiväkirja. Gummerus. 2007
Kotieläin: Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos. 2019
Juoma: Raija Oranen: Selvä peli. Otava. 2019. Äänikirja.

Bingo: Viides vaakarivi
Unenomainen: Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa. Otava. 2016.
Numero: Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009.
Kaunis vaate: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019.
Eksotiikka: Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009.

Bingo: Toinen pystyrivi
Kirja: Anders Rydell: Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana. Gummerus. 2016.
Lempiväri: Rachel Cusk: Siirtymä. S&S. 2019.
Hauska kansi: Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät. Tammi. 2019.
Mies:Thierry Lentz: Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922-1944. Minerva. 2018.
Numero: Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009.

Bingo: Kolmas pystyrivi
Yö: Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanlaakso. CrimeTime. 2019.
Nainen: Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä. Otava. 2019. Äänikirja.
Matkalla: Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY. 2019. Äänikirja.
Piirroskuva: Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Emilian päiväkirja. Gummerus. 2007.
Kaunis vaate: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019.

Bingo: Neljäs pystyrivi
Puu: Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Bazar. 2019.
Ei kuvaa: Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY. 1993. Äänikirja.
Jännitys: Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into. 2015.
Kotieläin: Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos. 2019.
Eksotiikka: Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009.

Kiva bingo oli! Hyvää viikonlopun jatkoa!

Raija Oranen: Manu

Raija Oranen: Manu. 2019. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Manu on Orasen presidenttisarjan viides teos. Aiemmin Oranen on kirjoittanut Juho Kusti Paasikivestä, Gustaf Mannerheimistä ja kaksi kirjaa Urho Kekkosesta. Ja nyt Oranen kirjoittaa Mauno Koivistosta, koko kansan Manusta.

Manu ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Oranen herättää henkiin ja antaa hahmon sekä tunteet Suomen yhdeksännelle presidentille. Koivistolla oli laaja kansansuosio. Manun kansanomainen persoona viehätti suomalaisia. Koivistosta kirjoittaminen oli Oraselle siinä mielessä haasteellista, koska Koivisto ei koskaan pitänyt päiväkirjaa. Tämän saman haasteen Oranen koki myös kirjoittaessaan Gustav Mannerheimistä. 

Mauno Koivisto (1923-2017) muistelee elämäänsä, lapsuudesta alkaen aina viimeisiin politiikan vuosiin. Jo alkanut muistisairaus sekoittaa välillä ajatuksia, nimet katoavat, aika katoaa, mutta tärkeät asiat ovat säilyneet mielessä. Mauno Koivisto syntyi vuonna 1923 puusepän poikana Turussa. Koti oli ankaran uskonnollinen. Äiti kuoli jo varhain Maunon ollessa vasta 10-vuotias. Isä Juho kasvatti Maunon, Joelin ja Mirjamin pienessä yhden huoneen tupasessa. Kuri oli kova ja rahaa oli niukasti. Maunonkin oli aloitettava työnteko jo nuorena poikana, 11-vuotiaana hän teki töitä keilahallin apupoikana ja 14-vuotiaana hän aloitti työt telakalla. Sota-aika keskeytti nuoren miehen työnteon. Vuonna 1942 Koivisto taisteli Jalkaväki rykmentti 35:ssa ja alkuvuodesta 1944 alkaen Laurin Törnin jääkärikomppaniassa. Sota-ajan tapahtumia ja taistelutilanteisiin liittyviä tunteita Koivisto muistelee vielä vanhuuden päivinään, kyynelsilmin. Sotapainajaiset vaivaavat yhä. Niin vahvoina välittyvät sodan aikaiset tunteet vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun Tellervo näkee kyyneleet Manun silmissä, hän tietää, että tämä elää sotamuistoissaan. Onneksi sota loppui ja normaali elämä saattoi jatkua. Näin Mauno kertoo vaatimattomasta kodistaan ja opiskeluistaan. 

"Se oli köyhä ja suloton, mutta oli se kuitenkin koti, ymmärsin sen viimeistään, kun tulin sodasta kotilomalle ja sitten rintamalta hengissä takaisin. Siinä istuin pöydän ja lampun ääressä ja pänttäsin, oli saatava käydyksi oppikoulu, ja minä sain puolessa ajassa normaalista vaikka olin töissä kaiket päivät, ja sitten sama peli yliopistolla, kandidaatiksi ja lisensiaatiksi ennätysvauhtia, sitten tohtoriksi, ei siinä muu auttanut, kun päättää niin sitten tekee." (s. 48)

Koko kansan Manu

Seuraavaksi Koivisto muistelee poliittista uraansa. Hänestä tulee Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja (v. 1959), valtiovarainministeri (v. 1966), Suomen Pankin pääjohtaja (v. 1968), pääministeri (v. 1968) ja Suomen presidentti (v. 1982-1994). Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa, mikä näkyi kaikissa hänen toimissaan. Hän johdatti Suomen varovaisin askelin Euroopan unioniin. Oranen kuvaa kaunistelemattomasti Koiviston toimenpiteitä ja suhteita muihin politiikan tekijöihin. Miinuspisteet menevät Urho Kekkoselle, Kalevi Sorsalle ja Paavo Väyryselle. Kiitosta saa mm. Harri Holkeri.

Koiviston elämäntarina on todiste siitä, että köyhän kodin poika voi nousta vaikkapa presidentiksi. Suomalaiset pitivät Koivistosta, hänen suoraan puhumistaan arvostettiin. Ja kun kuvaan vielä lisätään hiuskiehkura, reikäiset sukat ja lapiomaiset kädet, niin siinä se on: koko kansan Manu. Inhimillisyyttä Manun persoonallisuuteen toi lentopalloinnostus ja ulkotyöharrastukset Inkoon Tähtelässä. Ja kun puhutaan Manusta, ei voi unohtaa Tellervoa. Heidän avioliittonsa kesti 64 vuotta. Oranen tuo hienosti esiin Maunon ja Tellervon rakkauden, toistensa tukemisen ja välittämisen. Erkki Liikanen uudessa kirjassaan Olin joukon nuorin (Otava, 2019) kertoo, että hän oli kysellyt Koivistolta nuoruudesta ja uskonnosta Suomen Pankin perinteisellä joululounaalla v. 2016. Koiviston isä oli opettanut, että kaikki maailmassa päättyy maailmanloppuun. Kysyttäessä Koivistolta, milloin hän lopetti murehtimasta maailmanloppua, hän vastasi: "Kyllä se oli silloin, kun minä Tellervon tapasin." Rakas Assi-tytär oli heidän ainoa lapsensa. Assi avioitui liikemies Jari Komulaisen kanssa ja Mauno Koiviston huoli ja suru oli suuri, kun Jari Komulaisen likaiset liiketoimet paljastuivat. Juuri tällä viikolla saimme lukea, että Jari Komulainen on joutunut velkasaneeraukseen. 

Tähtelästä muodostui tärkeä lepopaikka Koivistoille. Töissä ollessaan Koivisto mietti, mitä kaikkea hän tekee viikonloppuna Tähtelässä ja Tähtelessä töitä tehdessään hän mietti seuraavan viikon poliittisia siirtoja. Tähtelän ulkotyöt olivat tärkeitä Koivistolle. Talvisena aamuna Koivisto tuli Tähtelän rappusille ja huomasi, että adjutantti oli pihalla lumitöissä. Koivisto tarttui lapioon ja tokaisi: "Tämä on minun lumeni."

Hyvä politiikan läpileikkaus

Kirjan alku oli lupaava. Oli kiinnostavaa lukea Koiviston lapsuudesta ja nuoruudesta. Kun päästään poliittiseen uraan, kirja on suurimmaksi osaksi faktapohjaista. Itse tuon ajan eläneenä koin faktat historian toistona ja siksi olisinkin toivonut enemmän fiktion osuutta. Nuoremmille Koiviston poliittisesta urasta lukeminen on varmasti kiintoisaa. 

Pidän Orasen kirjoitustyylistä, se on elämänmakuista, selkeää, helppoa luettavaa ja mukaansatempaavaa. Oranen on tehnyt hyvän valinnan, Manu ei puhu kirjassa Turun murretta. Koivisto tulee lukijalle läheiseksi, samoin Tellervo. Viisaana ja älykkäänä ihmisenä ja vaimona Tellervo oli Manulle äärimmäisen tärkeä ihminen. On helppo kuvitella Manun ja Tellervon kahvihetket Tähtelän pihamaalla. "Istuudun tuolille Tellervon viereen. Tässä me olemme, toinen ja toinen, yhdessä. Aurinko lämmittää, mehiläiset pörräävät kukissa, tuuli koskettaa poskea." (s. 333)

PS. Valokuvia olisin kaivannut.

Rachel Cusk: Siirtymä

Rachel Cusk: Siirtymä. S&S. 2019. Englanninkielinen alkuteos Transit. Suomentanut Kaisa Kattelus. Päällys: Jussi Karjalainen. 218 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Asiat, jotka olin heivannut yli laidan uuden tulevaisuuden nimissä, olivat nyt, kun tuo tulevaisuus itse oli heivattu yli laidan, kartuttaneet syytösvoimaansa, kunnes olin alkanut pelätä että minua rangaistiin suoraan verrannollisessa suhteessa johonkin sellaiseen, mitä en ollut osannut edes arvioida enkä määrittää." (s. 29)

Siirtymä on Cuskin trilogian toinen osa. Itse en ole lukenut ensimmäistä osaa Ääriviivat, mutta hyvin onnistui Siirtymän lukeminen itsenäisenä teoksenakin. Vaikka tosin täytyy todeta nyt kirjan lukemisen jälkeen, että ensimmäisen osan lukeminen olisi kyllä kannattanut, koska oma aikansa meni, kunnes pääsi sinuiksi Cuskin kirjoitustyylin ja Fayen taustan kanssa.

Fayen avioliitto on päättynyt ja hän muuttaa takaisin Lontooseen kahden poikansa kanssa. Ensimmäisenä on vuorossa asunnon etsiminen. Kirjailijatuttava antaa mielenkiintoisia ohjeita. Jos rahaa ei ole runsaasti, kannattaa mieluummin ostaa huono asunto hyvältä alueelta kuin hyvä huonolta. Välittäjän hämmästykseksi Faye tekeekin niin ja ostaa asunnon, joka "oli huonossa kunnossa - oikeastaan asuinkelvoton". (s.11) Mutta olihan se houkuttelevalla alueella. Asunnosta tuleekin keskeinen teema kirjassa. Asunto on todellakin huonokuntoinen ja vaatii remonttia. Remonttimiehet saadaan ja työt alkavat, mutta Faye joutuu välittömästi alakerran asukkaiden vihapuheiden kohteeksi.  Remonttimiehet pyrkivät lepyttelemään alakerran asukkaita, mutta ei se paljon auta. Fayen pojat menevät isänsä luo remontin ajaksi. Sekään ei suju ongelmitta, pojat soittelevat epätoivoisia puheluita, milloin isä ei ole kotona, milloin pojat ovat jääneet oven taakse ilman avainta. 

Faye kuvaa keskustelujaan tapaamiensa ihmisten kanssa. Uusi luku tuo aina mukanaan uuden henkilön. Henkilöitä ei sen kummemmin esitellä, käyty keskustelu paljastaa henkilön ja Fayen suhteen. Faye on kuuntelijan roolissa, hän kuuntelee, tarkkailee ja havainnoi. Fayen oma elämä - menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus - avautuu havainnointien pohjalta. Menneisyyteen palataan Geraldin, entisen miesystävän, kera. Faye on asunut Geraldin kanssa muutaman kuukauden, mutta oli lopettanut suhteen kohdattuaan uuden rakkaan. Sekin rakkaus on nyt päättynyt, mikä oli yllätys Geraldille, joka oli kuvitellut, että Faye on elänyt täydellistä elämää jätettyään hänet. 

Fayen nykyisyyttä ja kirjailijan työtä valottaa kirjailijafestivaali, johon Faye on valmistautunut käymällä Dale-kampaajan luona värjäyttämässä pois harmaat hiukset. Tilaisuudessa kirjailijat esittelevät kirjojaan. Fayen esittelysessioon osallistuu hänen lisäkseen kaksi kirjailijaa, jotka jyräävät Fayen omilla pitkillä puheenvuoroillaan. 

Fayen elämää leimaa passiivisuus, passiivisuus kaikkea kohtaan. Hän ikään kuin katselee sivusta, tarkkailee ja antaa kohtalon kuljettaa. Hän on jopa tilannut astrologin tähtikartan ennustamaan tulevaisuuttaan. Tällaisen Fayen häilyvän elämän kuvaamisessa Cusk on mestarillinen. Kuvatessaan Fayen käymiä keskusteluja, hänen vaiteliaisuuttaan ja ihmisten tarkkailua Cuskin kuvaukset ovat koskettavaa luettavaa, teksti tulee niin iholle. Ja kun teksti on vielä hienovaraisesti ja taidokkaasti käännetty, niin siinä se on: hieno kirja. 

 Viimeisessä luvussa Faye ajaa serkkunsa Lawrencen luo. Lawrence oli eronnut ja hänellä on nyt uusi perhe: Eloise, Eloisen kaksi lasta ja Lawrencen pieni tytär, joka asuu sekä äitinsä että isänsä luona. Faye osallistuu Lawrencen ja Eloisan järjestämille juhlille. Hänellä on juhlassa tapansa mukaan passiivinen kuuntelijan rooli. Kirjan viimeisellä sivulla avautuu kirjan nimi. Tapahtuu siirtymä, kun Faye juhlien jälkeisenä aamuna etsii laukkunsa ja autonsa avaimet ja lähtee talosta. "Ikkunan takana levisi outo maanalainen valo, joka hädin tuskin erottui pimeydestä. Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan." (s. 218)

Suvi Ratisen Matkaystävä äänikirjana

Suvi Ratinen: Matkaystävä. Otava. 2019. Äänikirja. Lukija: Mirjami Heikkinen. Kesto 10:54:33.

Vaara-kirjastot

Kirjan minä-kertoja on nuori nainen, joka on luopunut lapsuudenkotinsa lestadiolaisuudesta ja pyrkii elämää tavallista maallistunutta elämää. Nuori nainen vietti lapsuutensa tiiviissä lestadiolaisyhteisössä jossain Oulun seudulla. Yhteisö oli suuri ja sillä oli merkittävä asema paikallisessa yrityselämässä ja politiikassa. Valtakunnallisissa vaaleissa oli yksi ja ainoa ehdokas, hän joka ajoi juuri heidän etujaan: Paavo Väyrynen. 

En tiedä, onko kirjan kirjoittaja lestadiolainen tai onko hän luopunut uskostaan. Mutta ihmettelen, jos hänellä ei ole tiivistä suhdetta lestadiolaisuuteen, koska niin aitoa hänen kuvauksensa lestadiolaislapsen elämästä on. Minä-kertoja on perheen ainoa lapsi. Asia hämmästytti tyttöä, koska kaikissa muissa uskovaisperheissä oli runsaasti lapsia. Mutta käy ilmi, että uskonnolla oli ihan yhtä vahva rooli tässä yksilapsisessakin perheessä. 

Uskonto määritti ja selitti kaiken, kaiken mitä tehtiin ja kaiken mitä ei voitu tehdä. Koulussa lestadiolaislapset pyrkivät luovimaan tilanteesta toiseen, heidän koulunkäyntinsä määritti uskonto, ei niinkään koulun opetussuunnitelma. Koko ajan piti olla tarkkana, etteivät rajat ylittyisi. Ei koulu-tv:tä, ei tanssiharjoituksia, ei teatteriesityksiä, ei levyraatia. Onneksi tytön kanssa samalla luokalla oli samanuskoinen Järvisen Marko, jonka kanssa pystyi vaihtamaan ainakin katseita, kun piti toimia opettajan maallisten ohjeiden mukaisesti. 

Totuus on lestadiolaisuudessa

Miten voimakas tuo lestadiolaisyhteisö onkaan, siinä ei teeskennellä uskovaista, siinä ollaan mukana totaalisesti. Lapset ja nuoret toimivat vanhempiensa mallin mukaisesti. Näin elämä etenee oman yhteisön suojeluksessa, oma aviopuoliso löytyy omasta yhteisöstä, häiden jälkeen alkaa lasten teko. Kesän kohokohta on suviseurat. Mutta aina on kuitenkin niitä, jotka kyseenalaistavat lestadiolaisen elämäntavan. Niin tekee kirjan minä-kertoja.

Kuka pääsee taivaaseen?

Suurten kysymysten pohdinta alkaa, kun tyttö menee rippikouluun.  Tyttö pohtii monia uskontoon liittyviä asioita ja erityisesti taivaaseen pääsemistä. Miten on mahdollista, että taivaaseen, sinne ihanaan ikuisuuteen ja autuuteen, pääsee niin pieni joukko maapallon ihmisistä, eli ainoastaan heidän oma yhteisönsä? Siis ne, jotka kuuliaisesti noudattavat yhteisönsä jokaista vaatimusta. Minne ne kaikki muut joutuvat? Näitä kysymyksiä hän kysyy myös rippikoulupapiltaan. Lukiovuosina ajatus luopua uskosta voimistuu päivä päivältä. Ylioppilaaksi tultuaan hän eroaa uskon yhteisöstä, luonnollisesti yhteisön ja erityisesti vanhempiensa suureksi suruksi. Yhteisöstä poissulkeminen tässä tytön tapauksessa ei kuitenkaan ole niin totaalista kuin monissa muissa lestadiolaisuutta kuvaavissa teoksissa. Vaikuttaneeko siihen tytön ikä. Yhteisössä ehkä ajatellaan, että hetken mielijohteesta tehty hulluus lennättää tytön pian takaisin uskon turviin. 

Nuori nainen aloittaa opiskelut, haluaa maallistua ja unohtaa lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän pyrkii elämään kuten kaikki muutkin tavalliset ihmiset. Hän tutustuu Bond-elokuviin, juo olutta ja siideriä. Poikakaveri löytyy, muutetaan yhteen asumaan. Teettää hieman työtä salata koko menneisyys, vanhemmat ja lapsuuden ystävät. Sitten katoaa Järvisen Marko, kouluaikojen tuttu ja luokkakaveri. Tytön on kohdattava menneisyytensä, vaikka kuinka pyrkisi sitä estämään. Mieleen tulevat väjäämättä lapsuuden ystävät, yhteiset ystäväillat, ihana puhki katsottu häävideo ja Marimekon liinat. 

Jo heti ensimmäiseltä sivulta lähtien kirja tuntui kiinnostavalta, vaikka olinkin ihan "vahingossa" lainannut tämän. Olin nimittäin päättänyt jo viimeisen Rauhalan luettuani, että tässä se sitten oli. Mutta näin se maailma menee, taas tuli yksi lestadiolaiskirja lisää lukuluetteloon. Mutta kirja oli hyvä kuuntelukokemus, Ratisen melko kevyt, konstailematon kieli sopii hyvin kuunneltavaksi. 
Pidin paljon osuudesta, jossa tyttö kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan osana uskon yhteisöä. Kirja menettää hieman otettaan siirryttäessä tytön opiskeluaikaan, niin suorastaan uskomattomalta tuntuu tytön uskonnosta ja ennen kaikkea omasta taustasta luopuminen. Miten voi elää unohtaen, tai ainakin pyrkien unohtamaan, kaikki ne lähes parikymmentä vuotta, jotka kuitenkin ovat olleet hänelle niin tärkeitä? Kirja on Ratisen esikoisteos, ja uskon, että kuulemme vielä Ratisesta, niin lupaavalta esikoiskirjailijalta hän vaikuttaa. 

Kirjasta on postattu mm. seuraavissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena, kirjoja ja haaveilua
Kirjarikas elämäni
Kirjakaapin kummitus

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. 2014. Ranskankielinen alkuteos:  La vérité sur l’affaire Harry Quebert. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 809 sivua

Lainattu vävyltä

Olen ottanut tavakseni lukea joka kesä jonkun paksun kirjan, sellaisen joka syystä tai toisesta on jäänyt aikoinaan lukematta. Tämä kirja Totuus Henry Quebertin tapauksesta sopi siihen tarkoitukseen erittäin hyvin, sivujakin on 809. Sveitsiläisestä kirjailijasta Joel Dickeristä tuli kirjallinen ihmelapsi 28-vuotiaana. Hänen kirjastaan Totuus Henry Quebertin tapauksesta, joka  ilmestyi vuonna 2012, tuli ilmiömäinen myyntimenestys. Ensimmäisen vuoden aikana sitä myytiin Ranskassa lähes miljoona kappaletta. Se on käännetty yli 30 kielelle ja julkaistu 45 maassa. Maailmanlaajuisesti kirjaa on myyty yli kolme miljoonaa kappaletta. Aikamoinen saavutus! Innolla ja mielenkiinnolla tartuin kirjaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirjoitettu toisen kirjallisen ihmelapsen, Marcus Goldmanin, äänellä. Goldmanin kirja, jonka hänkin julkaisi 28-vuotiaana, sai runsaasti kiitosta, ylistystä ja menestystä. Ja luonnollisesti se toi mukanaan myös rahaa. Niinpä Marcus saattoi asustaa New Yorkin Villagessa ja omistaa Range Roverin. Mutta oli menestyksellä kääntöpuolensakin. Odotukset olivat kovat. Marcukselta odotettiin uutta kirjaa, määräaikakin oli sovittu kustantajan kanssa. Mutta kirjoittaminen ei sujunut, ei sitten millään.

Marcuksen yliopistoaikainen opettaja Harry Quebert tulee avuksi. Harry pyytää Marcuksen luokseen Auroraan, New Hampshireen. Marcus ottaa kutsun vastaan, ihastuu rauhalliseen pikkukaupunkiin ja istuu kirjoittamaan. Mutta edessä on vain valkoinen paperi, päiväkaudet ja viikkokaudet. Harry pyrkii rohkaisemaan Marcusta. "Ei kannata murehtia, jokainen hyvä kirjailija käy läpi vaikeita vaiheita." (s. 39)  Hyvät neuvotkaan eivät auta Marcusta. Hän palaa New Yorkiin ja päättää luovuttaa ja jättää määräajat sikseen. Mutta sitten tapahtuu jotakin. Agentti soittaa.
"- Voi herrajumala, Marc, oletko kuullut? hän kailotti.
- Kuullut mitä?
- Avaa hitto vie telkkari! Siellä puhutaan Harry Quebertista! Harry Quebertista!" (s. 46)

Harry Quebert oli pidätetty, koska hänen pihaltaan oli löytynyt ihmisen jäänteitä. Käy ilmi, että sinne oli haudattu paikallinen 15-vuotias tyttö Nola Kellergan, joka oli ollut kadoksissa kesästä 1975 asti. Sinä kesänä v. 1975 Harry tuli Auroraan ja sinä kesänä hän kirjoitti menestyskirjansa Pahan juurilla. Yksi asia on varmaa ruumiin löytymisen jälkeen: tilanne ei näytä hyvältä Harryn kannalta. Lisäksi käy ilmi, että Harryn kirjan Pahan juurella koneella kirjoitettu käsikirjoitus oli Nolan haudassa.

Marcus on niitä harvoja, jotka eivät usko Harryn syyllisyyteen. Marcus haluaa tutkia tapausta ja todistaa Harryn syyttömyyden. Hän asuu Harryn asunnossa ja pyrkii ratkaisemaan palapeliä, jonka palaset tuntuvat olevan ihan hukassa. Onneksi Auroran asukkaat ovat samoja kuin silloin vuonna 1975. Heitä voi haastatella ja palkkioksi haastattelusta he haluavat vain tulla mainituiksi kirjan kiitoksissa. Harryn kirjalla Pahan juurella on  monia yhteyksiä tapahtumiin. Nousee esiin kysymyksiä: Onko kirja kuvausta Harryn ja Nolan rakkaussuhteesta? Vai onko se kuvitteellinen kuvaus jostakin muusta suhteesta? Mihin kirjan puistattava nimi viittaa?

Asioilla on aina puolensa. Harry pidätetään ja häntä syytetään murhasta. Mutta tällä tavalla Marcus pääsee pälkähästä, koska Harry tuli tarjonneeksi Marcukselle idean kirjan käsikirjoitusta varten. "Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentä kolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä." (s. 12)

Aikamoisen tarinan Dicker on kirjoittanut. Juonen kehittely on äärimmäisen ovelaa. Lukija on varma, että tapaus on jo selvinnyt, mutta miksi kirjassa on vielä parisataa sivua jäljellä? Mutta eipä kaikki olekaan niin kuin sen olettaisi olevan, eli uusia kuvioita tulee jatkuvasti, aivan kirjan loppuun asti. 

Ovelaa, hieman kuivaakin huumoria on mukana. Esimerkkinä Tamaran puutarhakutsut, jonne Harry Quebertin odotetaan saapuvan yllätysvieraana. Mutta Harrya ei vaan näy. Aviomies Bobbo yrittää pelastaa tilanteen. 
"Bobbo rukka yritti pelastaa tilanteen ja vaimonsa kunnian, nousi seisomaan ja nosti juhlallisesti lasinsa ja ilmoitti ylpeästi vieraille: "Rakkaat ystävät, halusimme kertoa teille, että olemme ostaneet uuden television." Seurasi pitkä ällistynyt hiljaisuus. Tamarasta se oli niin sietämättömän noloa, että hän nousi vuorostaan ja ilmoitti: "Bobbolla on syöpä. Hän kuolee." Ja kaikki järkyttyivät, myös Bobbo itse, sillä hän ei tiennyt olevansa kuolemaisillaan ja mietti,  milloin lääkäri oli soittanut heille ja miksi vaimo ei ollut kertonut mitään. (s. 298) 

Tämä kirja kertoo monista asioista. Se on rikosromaani ja lisäksi se kertoo kirjoittamisesta, rakkaudesta, ystävyydestä sekä USA:sta ja sen ihmisistä. Vaikka kirja on paksu, se on nopealukuinen. Hankalinta kirjassa oli sen suuri koko, sänkykaverina se oli vaativa. Mutta niin innostunut en kuitenkaan ollut kirjan luettuani kuin mitä olivat ennakko-odotukseni. Kaiken kunnian annan kirjan oivalliselle juonen rakentamiselle, mutta kaipaamaan jäin sujuvampaa dialogia ja elävämpiä henkilöhahmoja. 

Saattohoitoa Koskelan sairaalassa Anja Kaurasen Ihon ajassa

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY. 1993. Äänikirja. Lukijana Anja Kauranen. 05:10:19.

Vaara-kirjastot

Luettuani esittelyn Anja Kaurasen kirjasta Ihon aika ajattelin, että tämä kirja on juuri minua varten. Kirjailijan äiti on Koskelan sairaalassa kroonikko-osastolla saattohoidossa, kotiin ei ole enää paluuta. Seuraava vaihe on kuolema. Kirjailija hoitaa pyyteettömästi äitiään, käy äidin luona parikin kertaa päivässä ja on sairaalassa useita tunteja kerrallaan. Heitä on siellä muitakin läheisiään hoitavia. Heistä tulee toisilleen tuttuja, jopa läheisiä. Heistä tulee saattosisaria. Sängyssä makaava läheinen yhdistää heitä ja kun ollaan kuuden hengen huoneissa, ei salaisuuksia juuri voi olla. Saattosisaret hoitavat läheisiään, yleensä äitejään, syöttävät, kampaavat hiuksia, leikkaavat varpaan kynsiä, kuuntelevat, laulavat ja ennen kaikkea ovat läsnä. Kaikki äidit eivät ole tajuissaan, mutta lasten usko siihen, että äidit tajuavat hyvänä pitämisen ja välittämisen, on suuri. 

Oma äitini on hoitokodissa, hän on 93-vuotias. Elämää ei enää ole paljoa jäljellä. Lasten mahdollisuus osallistua äidin hoitamiseen on niin erilainen eri ihmisillä. Ihon aika -kirjan päähenkilöllä oli hoitamiseen mahdollisuus, koska hän asui niin lähellä Koskelan sairaalaa. Mutta meillä, jotka asumme eri paikkakunnilla,  jopa ihan eri puolella Suomea, ei ole mahdollisuutta jokapäiväiseen läsnäoloon. On pakko luottaa hoitohenkilöstöön. Ja ainakin minä luotan, harvoin olen tavannut niin ystävällisiä ja osaavia hoitajia kuin Leppävirran Attendossa.

Niin moni lapsi kysyy itseltään äidin sairaalasängyn vierellä: Miksi vasta nyt? Miksi niin monen asian täytyy jäädä muistelematta, kertomatta tai jäädä salatuksi? Miksi emme puhuneet tästä äidin ollessa hyvissä voinneissa? Miksi en ottanut tätä puheeksi silloin, kun siihen oli mahdollisuus? Miksi äiti vaikeni tästä? Näitä asioita mietin minäkin, ja näitä miettii kirjailija Ihon aika -kirjassaan. Kun kirjailijalle avautuu pääsy äidin tavaroihin, jotka koko ajan kotona olivat olleet käärittyinä paperiin tai muoviin ja piilossa monenkin lukon takana, äidin salaisuudet alkavat avautua. Käy ilmi, että äidillä on kolmaskin tytär, jota kirjailija lähtee etsimään. Samalla avautuu lisää ovia äidin ja isän avioliittoon ja syitä selittämään isän väkivaltaista käyttäytymistä. 

Pidin kirjasta paljon. Sopii minun tähänhetkiseen elämääni paremmin kuin hyvin. Hieno kirja vaietuista ja vaikeista muistoista.  Pidin aikoinani paljon Kaurasen Sonja O:sta. Samoja teemoja on tässäkin kirjassa. Plussa vielä sille, että Kauranen itse lukee kirjan. 

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen on kaunis kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle

 Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019. Kannen suunnittelu: Satu Kontinen. Sisäkannessa Essi Renvallin piirros Sylvi Kekkosesta. 262 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Johanna Venho kuvaa fiktiivisessä romaanissaan Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019) Sylvi Salome Kekkosen o.s. Uino (1900-1974) elämää naisena, puolisona, äitinä, kirjailijana ja tasavallan ensimmäisenä naisena.

Vuosi on 1966. Sylvi on 66-vuotias. Hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio (1924-1966) on kuollut. Hautajaiset pidettiin Savonlinnassa, Sylvi oli siellä mukana. Hautajaisista lähtien Sylvi on kokenut tarvetta lähteä Katermaan. Katerman mökki, Sylvin kalastajamökiksi kutsuma, on hänelle tärkeä lepo- ja latautumispaikka. Nyt ystävän kuoleman jälkeen hän haluaa olla yksin, haluaa summata elettyä elämää. Sylvi ottaa mukaansa päiväkirjat sekä Isa-koiran ja ajaa hurauttaa Tamminiemestä Suomusjärvelle kuningatar Elisabethilta saadulla Morris Minillä. Varmaankaan Elisabeth ei tiennyt lahjaa antaessaan, että ei niin Urholla kuin Sylvilläkään ollut ajokorttia. Mutta Sylvipä ei jäänyt neuvottomaksi, vaan ajoi kortin 61-vuotiaana.

Katermassa Sylvi rauhoittuu. Hän lukee päiväkirjojaan, kulkee luonnossa yhdessä koiransa kanssa, siivoilee mökkiympäristöä ja tapaa kyläläisiäkin. Sylvi purkaa tuntojaan Marja-Liisalle, kuolleelle ystävälleen. Eletty elämä herää eloon, siitä ei pääse eroon. Nyt Sylvi voi puhua Marja-Liisalle vapaasti, tämä ei ole vastaanväittämässä eikä utelemassa lisätietoja. Sylvi tuntee vapautuvansa ja muutaman elokuisen päivän aikana Marja-Liisa saa kuulla Sylvin elämästä paljon, myös paljon sellaista, mistä Sylvi paljolti on vaiennut. Oman ulottuvuutensa kirjalle antavat Essi Renvallin osuudet. Essin, hänkin Sylvin ystävä, tavoitteena on tehdä Sylvistä veistos, veistos, joka olisi juuri Sylvin näköinen.

”Urho oli onneni, ja onnettomuuteni.”

Nuoruudessaan Sylvi toivoi, että löytyisi joku, joka ymmärtäisi häntä. Ja löytyihän se joku. 18-vuotiaana tuo ilosilmäinen nainen matkasi Helsinkiin työnhakuun. Mutkien kautta hän päätyi kortistonhoitajaksi Etsivään Keskuspoliisiin, jossa hänen esimiehenään työskenteli Urho Kekkonen. Urhon käskystä Sylvi Uinon työhuone siirrettiin Urhon työhuoneen viereen. Siitä rakkaus alkoi.

Sylvin onnella ei ollut rajaa, kun hän rakastui Urhoon. Urho oli jo täysiverisesti kiinni politiikassa, hänen piti tavata merkkihenkilöitä, hänen piti seurata uutisia, hänen piti opiskella. Ja sitten oli vielä kaiken päälle Sylvi. Sylvin kanssa vietetty aika oli tarkkaan määritelty: kaksi tuntia päivässä Sylville.

”Kun en rakastaisi, kaikki olisi julman paljon helpompaa.”

Sylvi ja Urho avioituivat vuonna 1926. He saivat kaksi lasta, kaksoset Matin ja Tanelin. Sylvi rakasti ja palvoi lapsiaan. Hän olisi halunnut enemmän lapsia, mutta lapsiunelmista jouduttiin lopullisesti luopumaan vaikean kohdunulkoisen raskauden vuoksi. Lisäksi Sylvi sairastui vaikeaan reumaan. Nämä merkitsivät taitekohtaa avioliitossa. Tehtiin sopimus. Avioliitto muuttui toveruudeksi. Mutta riittikö se Sylville? Ei Sylvi silloin voinut aavistaa, miten yksinäiseksi hän tuntisi itsensä vuosien mittaan.

Kauniit, pitkät naiset viehättivät Kekkosta ja he veivät Kekkosen pois Sylvin luota. Mitä teki Sylvi? Hän kirjoitti ja ikävöi lapsiaan. Nirppanokkaminiät eivät olleet hänelle mieleisiä.

”Kirjoitin päiväkirjaa, sen avulla jaksoin.”

Kirjoittamisen Sylvi tunsi tärkeäksi, koska kirjoittaminen auttoi jaksamaan. Siten hän pystyi purkamaan tuntojaan. Päiväkirjoja Sylvi piti koko elämänsä ajan. Hänen ensimmäinen aforismikirjansa ilmestyi, kun hän oli 49-vuotias. Pääteos Amalia vuonna 1958 sai hyvän vastaanoton myös ulkomailla.

Ensimmäinen nainen ei ole tietokirja, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. On helppo huomata, että Venho on tutustunut tarkkaan taustatietoihin. Venho kuvaa kauniisti ja kunnioittavasti tätä hiljaisena, vaatimattomana ja pidättyväisenä pidettyä naista. Hän nostaa esiin älykkään, kirjallisen, rohkean, lempeän ja tarvittaessa myös pisteliään Sylvin. Venhon kaunis kieli kantaa, ja kirjasta muodostuu eheä kokonaisuus, jossa pääsosassa ovat Sylvi ja Venhon upea runollinen kieli.

Essi Renvall: Sylvi Kekkonen

Emilia saa supervoimat Norosen Supermarsu-kirjassa

Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Emilian päiväkirja. Gummerus. 2007. Kuvittanut Pauliina Mäkelä. 157 s.

Lainattu kirjastosta

Lapsenlapseni 8-vuotias Juho tuli viettämään lomaviikkoa mummolaan. Tapanamme on, että menemme heti ensimmäisenä päivänä kirjastoon. Niin nytkin. Juho valitsee itse kirjansa ja nyt mukaan tarttui mm Norosen Supermarsu lentää Intiaan. Itse en ole lukenut Supermarsu-sarjaa lainkaan, joten ilman muuta ehdotin, että mummo olisi halukas lukemaan Juholle tätä kirjaa, vaikka poika kyllä osaa jo itsekin lukea. 

Jo kirjan aloitus on mainio. Emilia epäonnistuu biologian kokeessa. Aiheena oli Pohjoismaiden havumetsät.  "En minä muista havumetsistä mitään eikä ne minua myöskään kiinnosta. Kiinnostaisi ehkä, jos olisin itse havupuu, vaikka kuusi, mutta kun en ole. Olen ihan tavallinen 11-vuotias tyttö Itä-Helsingistä", hän kirjoittaa päiväkirjaansa. 

Emilia asuu yksinhuoltajaäidin kanssa. Äiti on sairaanhoitaja vanhainkodissa. Emilian tullessa kotiin epäonnistuneen biologian kokeen jälkeen äidillä on yllätys Emilialle. Emilia saa marsun omaksi lemmikkieläimekseen. Emilia on niin onnellinen. Ja pitäähän marsun saada nimi. Ensimmäiseksi tulee mieleen Tarja Halonen, mutta sitten nimi vaihtuu Marsu-Haloseksi. Marsu-Halonen kuulostaa Emiliasta sekä arvokkaalta että leikkisältä. Seuraavana yönä Emilia tapaa unessa suuren marsun, joka lupaa Emilialle supervoimat, jos Emilia ottaa huikan Marsu-Halosen juomapullosta. Supervoimat? Mitä se tarkoittaa, ihmettelee Emilia. Ehtona on, että supervoimia saa käyttää vain hyvään tarkoitukseen.

Kirjassa on vauhtia ja oivallista huumoria, mikä ainakin meidän 8-vuotiaaseen tehosi. Kirjan perustarina on kerrassaan oivallinen, lapsi kohtaa unessa supermarsun ja saa tästä supervoimat. 

Kirjaan mahtuu runsaasti hauskoja tapauksia, joiden kanssa hekoteltiin kauankin aikaa. Tämä tapaus liittyen marsun nimeen piti lukea vielä toisenkin kerran. Emilian mielestä Marsu-Halonen saattoi olla vaikka kuollut, kun se vaan makasi selällään. Emilia menee hädissään naapuriin soittamaan Raimo Lindstedtin, eläkkeellä olevan eläinlääkärin,  ovikelloa ja kertoo hädissään, että Halonen ei liiku, se makaa vaan selällään. Raimo sanoo: "Halonen? Kyllä se liikkuu kun juuri katsoin uutisia. Siellä se Halonen oli Saksassa EU-kokouksessa ihan hyvissä ruumiin ja sielun voimissa." Sekin oli hauskaa, kun keittäjä-Donnalle etsittiin miestä tai kun oltiin vanhainkodin mummoille hoilottamassa. 

Norosen henkilögalleria on mainio. Emilian paras kaveri on Simo, joka asuu yksinhuoltajaisän kanssa. Simo on hintelä ja kiusattukin. Supermarsun tehtäväksi tulee löytää Simolle maailman paras vitsi, jotta Simo voittaisi vitsikilpailun. Tarina vilisee hauskoja nimiä, kuten Rasva-Antero, keittäjä-Donna, Antero Harmi, Siivooja-Jaska, Kike Välimaa, Kädetön-Esko. Lapsenlapseni piti kirjasta, ja niin pidin minäkin. Pidimme tarinasta ja myös kuvituksesta, lukijakaverini olisi kyllä kaivannut enemmän värikuvia. Olimme molemmat samaa mieltä, ensi kerralla kun hän tulee mummolaan, lainaamme lisää Supermarsu-kirjoja.


Supermarsu lentää Intiaan oli vuonna 2007 Finlandia-Junior ehdokkaana. Sarjassa on ilmestynyt viitisentoista kirjaa kymmenen vuoden ajan. Tänä talvena saamme nähdä Supermarsu-elokuvan. Elokuvan tarina perustuu kirjoihin Supermarsu lentää Intiaan ja Supermarsu pelastaa silakat.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo. Tammi. 2014. Äänikirja.  Lukija Mervi Takatalo. Kesto 8:49:00.

Vaara-kirjastot

Tällä kirjalla on niin mielenkiintoinen nimi. Muistan, kun kirja ilmestyi, mietin että tuo kirja on varmasti täynnä kauhua. Nyt tartuin kirjaan äänikirjana ja todellakin, aika monia kauhunhetkiä koin kuunnellessani kirjaa puutarhatöitä tehdessäni. 

Urbaanilegendaa lapsia tappavasta Kuokkamummosta on kerrottu uudelleen ja uudelleen kymmenien vuosien ajan hämärässä pommisuojassa Vaasan Suvikylässä. Tarinaa kertoo naamioitunut "ylipastori". Suvikylässä asuvat Maisa ja Samuel ovat molemmat osallistuneet Kuokkamummo-aikuisriittiin kouluaikanaan. Samuelin ollessa 15-vuotias Suvikylään muuttaa Julia, suomalainen tyttö, joka on asunut isänsä kanssa muutaman vuoden Kaliforniassa. Samuel asuu Patterinniementien kerrostaloissa, jotka tunnetaan tavallisten duunareiden asuntoina, kun taas Julia asuu rikkaiden omakotitaloalueella. Kauempana alueella on Helgen mökki. Tyhjänä oleva Bonsdorffin huvila läheisellä saarella on paikka, jonne kukaan ei uskalla mennä. Onko Kuokkamummolla jotakin tekemistä aution huvilan kanssa, sitä arvaillaan. Joka tapauksessa Kuokkamummoa pelätään. Suvikylässä sattuvat oudot tapahtumat, mm ihmisten katoaminen, lisäävät pelkoa. 

Samuel muuttaa pois Vaasasta heti aikuisikään päästyään. Nyt isä on kuollut ja Samuli palaa selvittämään isänsä jäämistöä. Hän palaa ajatuksissaan Patterinniementien mysteereiksi jääneisiin tapahtumiin ja luonnollisesti Juliaan, silloiseen ihastukseensa. Samaan aikaan väitöskirjaa tekevä Maisa tulee Suvikylään tekemään tutkimusta tarinaperinteestä. Tosin tutkimuksen ohjaaja Pasi ei jaksa innostua aiheesta. Tietoa tänä päivänä kerrottavista tarinoista Maisa haluaa kuulla Sagalilta, maahanmuuttajaperheen tyttäreltä. 

Kirja etenee monella aikatasolla ja monen henkilön näkökulmasta, mutta aina loppujen lopuksi törmätään Kuokkamummoon. Vaikka liikutaan monella aikatasolla ja vaikka kirjassa on hyvin paljon asiaa ja runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia, juonta ei ole hankala seurata. Päinvastoin, kirja etenee sujuvasti ja juoni on mielenkiintoisesti rakennettu. Yllätyksiä riittää loppuun saakka. Hautalan kirjoitustyyli vie mukanaan, lisää haluaa lukea (=kuunnella) ja oitis huomaankin, että 8 tuntia 49 sekuntia onkin jo hurahtanut. Tähänkö se nyt loppui? Kuuntelen vielä, tulisiko vielä jatkoa, mutta jatkoa ei tule ja loppuratkaisu jää leijumaan. 

Tämä on ensimmäinen lukemani Hautalan kirja. Hautalaa on tituleerattu suomalaisen kauhun kuninkaaksi.  Kyllä kirjassa oli pelottavia ja jännittäviä kauhukohtauksia, mutta kokonaisuus ei ollut kuitenkaan liian pelottava. Osittain luin (siis kuuntelin) kirjaa kuin mitä tahansa hyvää romaania. Esimerkiksi Samuelin ja Julian henkilöhahmot olivat hyvin rakennettuja ja heidän tutustumistaan ja seurusteluaan oli mielenkiintoista seurata. Iso plussan kirja saa minulta siitä, että tapahtumat sijoittuvat Vaasaan, opiskelukaupunkiini. On mukava, kun kirjasta voi tunnistaa itselle tuttuja paikkoja.

Kirjasta on kirjoitettu mm seuraavissa blogeissa:
 P.S. Rakastan kirjoja 
Morren maailma 
Villasukka kirjahyllyssä

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos. 2019. Kansi: Anna Salmi. 191 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta
 
"Minulla on onnenkissa sylissä, se kehrää onnenlankaa." (s. 73)

Kirjan kansi merkitsee minulle paljon. Kirjoja valitessa huomioni kiinnittyy ensiksi kansiin ja saatan valita kirjan ihan puhtaasti kannen perusteella. Näin Ville Hänninen kiteyttää kansien merkityksen kirjassaan Kirjan kasvot (SKS, 2017): "Kirjan henki tiivistyy usein kanteen". Niin tapahtui Aino Vähäpesolan kirjan kanssa. Äärettömän kaunis Anna Salmen kansi houkutteli tarttumaan Vähäpesolan kirjaan. 

Vähäpesolan kirjaa on vaikea luonnehtia mihinkään tiettyyn genreen kuuluvaksi. Se on ilman muuta romaani, mutta sitä voidaan pitää myös esseekokoelmana tai autofiktiona. Ehkä autofiktio kuvaa kirjaa parhaiten. Mieleen tulee Laura Gustafssonin Pohja (Into, 2017). Mutta lieneekö genre kuitenkaan se oleellisin juttu.

Kirjan minä-kertoja on nuori 24-vuotias kaupunkilaisnainen. Hän on opiskelija, tekee graduaan oman aikansa feministi Edith Södergranin runoista, harrastaa joogaa ja pohtii omaa identiteettiään sekä sitä, mitä naiseus, feministinen maailmankatsomus, opiskelu, poikaystävät, seksi ja arjen elämä siivouksineen ja pyykinpesuineen merkitsevät hänelle. Minulle oli virkistävää lukea ja kokea, millaiseksi nuori nainen kokee ympäröivän maailman kuvattuna nimenomaisesti hänen omasta näkökulmastaan. Yleensä kirjailijat edustavat vanhempaa sukupolvea ja pyrkivät ammentamaan kirjojensa tarinat omasta elämänkokemuksestaan ja myötäelämisentaidostaan. Tämä kirjan nuori nainen on rohkea ja myös kypsä. Hän tilittää näkemyksiään maailmasta, myös hyvinkin intiimeistä asioista, hyvin rohkeasti ja avoimesti. Hän hahmottaa maailmaa omasta feministisestä näkökulmastaan itsekkäällä tavalla lähtökohtanaan omat tavoitteensa ja tarpeensa, mutta hän pystyy näkemään itsensä ja omat tavoitteensa myös laajemmassa kontekstissa. 

Edith Södergran noin vuonna 1918 (Wikipedia)

Kirja koostuu kahdeksasta luvusta. Jokaisen luvun alussa on Södergranin runo. Lukujen tekstit liittyvät Södergranin runoon ja tähän päivään. Södergranin runoja pidettiin niiden ilmestyttyä epäsovinnaisina ja hyvin moderneina. Minä-kertojalle Södergran oli moderni feministi ja taitava runoilija, jonka elämään ja runoihin hän on tutustunut tarkkaan.  "Södergran on minulle ennen kaikkea hiljaista tunnetason ymmärrystä, jolle on vaikea löytää sanoja. Lopulta on kai kyse yksinkertaisesti mutta hirveän monimutkaisesti siitä, että minä pidän Södergranin runoista." (s. 44-45) Kirjailija suodattaa omaa elämäänsä Södergranin runojen kautta. Hän pohtii feminismin olemusta Södergranin aikana. "Imin tietoa ja peilasin sitä omaan elämääni naisena: mitkä ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, missä on tapahtunut kehitystä?" (s. 28)  Vaikka Södergran on monella tapaa läsnä kirjassa, jäin silti kirjan luettuanikin kaipaamaan enemmän Södergrania. 

Luin kirjaa mielenkiinnolla alusta alkaen. Harmittavasti mielenkiintoni ei kestänyt ihan loppuun asti, loppupuolella tekstiin tuli liikaa hyppelyjä asiasta toiseen. Minulla oli hankaluuksia pysyä mukana kirjailijan mielenliikkeissä, vaikka selkeästi välillä tulikin esiin virkistäviä ja älykkäitä näkökulmia. Se, mikä oli mielestäni tärkeää, oli se, että tämä nuori nainen on elämäänsä tyytyväinen. "Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." (s. 75)

Vähäpesolan kirja on yksi Helsingin kirjamessujen lukupiirikirjoista. Tästä linkistä voit tutustua kirjamessujen lukupiireihin. 

Onnenkissa-kirjasta on kirjoitettu mm seuraavissa blogeissa:
Lukuisa,
Mitä luimme kerran,  
HelmiKekkonen, 
Reader, why did I marry him?

Monikasvoinen Intia näyttäytyy Arundhati Royn Joutavuuksien jumalassa

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Otava. 2017. Englanninkielinen alkuteos: The God of Small Things. Suomentaja Hanna Tarkka. 384 sivua.

Oma ostos

"Hän sammutti mandariiniradion. Iltapäivän (valopitsin kuvioimassa) hiljaisuudessa lapset käpertyivät hänen lämpöönsä. Hänen tuoksuunsa. He piilottivat päänsä hänen hiuksiinsa. He vaistosivat, että unessaan äiti oli  mennyt pois heidän luotaan. Nyt he kutsuivat häntä takaisin painaen pienillä kämmenillään hänen palleansa paljasta ihoa. Puseron ja alushameen välissä. Oli ihanaa, että heidän kädenselkiensä ruskea väri oli täsmälleen samaa sävyä kuin äidin vatsanahka." (s. 256)

Naisten Pankin lukupiirissämme luimme viime vuoden alkupuolella Arundhati Royn Intiaa käsittelevän kirjan Äärimmäisen onnen ministeriö. Kirja oli minulle erityisen mieluinen, koska olimme mieheni kanssa juuri palanneet Intian matkalta. Vieläkin on mielessäni kirjan hengästyttävä vauhti, Royn kuvaama monikasvoinen, vastakohtaisuuksia, värejä ja tuoksuja täynnä oleva Intia. Intia ei heijastunut ainoastaan kirjan sisällössä, vaan myös tekstissä, niin yllätyksellisenä ja värikkäänä koin Roin tekstin.

Suurin odotuksin tartuin Joutavuuksien jumalaan, olivathan monet lukijatuttavistani todenneet, että Joutavuuksien jumala on Äärimmäisen onnen ministeriöön verrattuna helpompaa ja myös koukuttavampaa luettavaa.

Eletään vuotta 1969. Kirjan päähenkilöt ovat kaksoissisarukset 7-vuotiaat Rahel ja Estha. Kaksosten välityksellä välittyy kuva intialaisesta yhteiskunnasta ja luonnollisesti myös lasten perheestä ja sukusiteistä. Kaksosten äiti on Ammu, joka on käyttäytynyt sopimattomasti ja anteeksiantamattomasti jättämällä alkoholisoituneen miehensä ja muuttamalla takaisin vanhempiensa luo. Ammun äiti on Mammachi ja isä jo aiemmin kuollut Pappachi. Perheeseen kuuluu myös Ammun veli Chacho ja isotäti Baby Kochamma. Perhe asuu isoisän talossa Ayemenemissä Keralassa. 

Kirjan puoliväliin asti perhe, kaksoset Rahel ja Estha, Chacko, äiti Ammu ja isötäti Baby Kochamma, matkaavat taivaansinisellä Plymouthilla lentokentälle ottamaan vastaan Chackon ex-vaimoa Margaret Kochammaa sekä heidän tytärtään Sophie Molia. Matkan teko toimii kehyksenä menneiden vuosien tapahtumille sekä tuleville tapahtumille. Matka on pitkä, välillä pitää yöpyä. Yövytään Sea Queens -hotellissa ja illalla käydään katsomassa tuolloin niin suosittu the Sound of Music. Elokuvaillan kuvaus on kerrassaan herkullista luettavaa. Ennen elokuvaesitystä lapset käyvät HIS ja HERS -vessoissa. Vessassa äiti Ammu opasti tytärtään. "Naisten vessassa Ammu sanoi, että Rahelin piti pissata koskettamatta pönttöön. Hän sanoi, että Julkiset Pöntöt olivat Likaisia. Niin kuin rahat. Koskaan ei voinut tietää, kuka niillä oli istunut. Spitaaliset, Lihakauppiaat. Automonttöörit. (Mätää. Verta. Rasvaa.)" (s. 116)

Lentokenttämatkalla nähdään kommunistien mielenosoitus. "Kauan eläköön vallankumous!" he huusivat. "Kaikki maailman työläiset, liittykää yhteen." (s. 85) Kommunistien rooli Keralan politiikassa on ollut merkittävä. Suuri osa paikallisen tehtaan työntekijöistä tunnustaa kommunistista ideologiaa. Yksi työntekijöistä on puuseppä Velutha, joka on paravani eli koskematon. Veluthan kautta valottuu Intian kastijärjestelmä. Kastijärjestelmä lopetettiin virallisesti v. 1950, mutta edelleen se on voimissaan. Intialainen kastilaitos jakaa ihmiset neljään kastiin: brahmaanit, soturit, kauppiaat ja maanviljelijät. Ulkopuolelle jäävät kastittomat, paariat tai paravanit.  Kastittomien oikeudet ovat rajatut. "Pikkupoikana Velutha oli yhdessä Vellya Paapenin kanssa tuonut Ayemenemin talon takaovelle kookospähkinät, jotka he olivat poimineet piha-alueen puista. Pappachi ei päästänyt paravaneja sisään. Ei kukaan päästänyt. Paravanit eivät saaneet koskea mihinkään mihin puhtaat kastihindut ja kastikristityt olivat koskeneet." (s. 93-94) Paravanina Velutha ei oikeastaan voinut työskennellä tehtaassa, mutta hyvän ammattitaidon omaavana puuseppänä hänelle sallittiin tämä oikeus.  

"Totta se on. Kaikki voi muuttua yhdessä päivässä." s. 225

Lentokenttämatkan jälkeen kirjan jäntevyys hetkeksi katoaa, mutta tapahtumien edetessä kohti lopputragediaa lukija pääsee jälleen kyytiin mukaan. Loppuratkaisujen myötä sisarukset joutuvat erilleen, vaikka he olivat kokeneet olleensa yhtä läpi kaikkien lapsuusvuosien. Perheen erottavan tapahtumaketjun taustalla on Intia, vastakohtaisuuksien Intia ja sortoa ylläpitävä kastijärjestelmä, joka määrittää ihmisten arkea, seurustelua, kanssakäymistä mukaan lukien ihastumiset ja rakastumiset.  

Joutavuuksien jumalassa on vähemmän yhteiskunnallista otetta verrattuna Äärimmäisen onnen ministeriöön. Ehkä siitä johtuukin, että aivan yhtä ihastunut en ollut tähän kirjaan. Olisin kaivannut enemmän yhteiskunnallista otetta, mm maan historiaa, tämän päivän ongelmia, esimerkiksi korruptiota, sekä ennen kaikkea liikkumista myös Keralan ulkopuolella. 

Se, mihin jälleen ihastuin, oli Royn kieli. Pidän paljon Royn sujuvasta paikoin runollisestakin ja myös yllätyksellisestä ja jopa aggressiivisesta kirjoitustyylistä. Intian vastakohtaisuudet eivät heijastu ainoastaan tarinassa, vaan myös Royn kielessä. Huumoriakin on mukana tapahtumien kuvauksissa. "Korvalehtiin puhkaistujen reikien läpi saattoi nähdä kuumana virtaavan joen ja sen ylle taipuneet tummat puut. Ja kalastajat veneissään. Ja kalat." (s. 45) Aluksi kirjoitustyyli tuntuu haasteelliselta, kerronta on hyppivää, äkkiä siirrytään johonkin aikaisempaan tapahtumaan ja sitten seuraa äkkiloikka uuteen. Mutta ihme kyllä, kiitos Royn ammattitaidon, kirja pysyy hyvin koossa. Täydet pisteet saa Hanna Tarkka, kirjan kääntäjä. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta Tarkka on onnistunut erinomaisesti.

Arkipäivää Agrassa. Kuva AA

Rautatieasemalla. Kuva AA.