Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu. Bazar. 2021. Saksankielinen alkuteos Der Ruf des Kiwis. Suomentaneet Sanna van Leeuwen ja Veera Kaski. 894 sivua.

Omasta hyllystä

"Oaks Gardenin keittäjät olivat valmistaneet maittavat retkieväät, ja kaksi valvovaa opettajaa vahtivat koreja kuin ne kätkisivät sisäänsä vähintäänkin kruununjalokivet. Oikean paikan valinta joen rannastakin tuntui olevan mitä merkittävin juttu. Lilian ja muut puivat asiaa perusteellisesti kovalla äänellä, väliin kimeästi - ja taas kerran Gloria tiovoi olevansa kaukana poissa. Paljon mieluummin kuin tuijottaisi soutamista hän olisi kuljeskellut itsekseen pitkin Camin rantaa, tarkkaillut lintuja ja ajanut konnia ja sammakoita piiloistaan loikiskelemaan ja sitten sukeltamaan hullunkurisesti veteen."

Kiivilinnun kutsu on kolmas osa Uuteen-Seelantiin sijoittuvassa sukusaagassa. Kiivilinnun kutsun myötä elämme vuosia 1907 - 1918. Kirjan päähenkilönä on Gloria Martyn, nuorena morsiamena Uuteen-Seelantiin saapuneen Gwyneira McKenzien lapsenlapsenlapsi. 

Gloria asuu Uudessa-Seelannissa isovanhempiensa luona äidin ja isän tehdessä musiikkiuraa Euroopassa. Gloria on tyytyväinen ja onnellinen saadessaan hoitaa hevosia ja koiria. Elämä on juuri sellaista kuin nuoren tytön elämän maaseudulla pitääkin olla. Ja kaiken kruunaa se, että Jack on hänen paras ystävänsä ja suojelijansa. 

Mutta sitten tulee tieto, joka muuttaa Glorian koko elämän. Vanhemmat tahtovat Glorialle hyvää koulutusta. Sellaista heidän mielestään ei ole tarjolla Uudessa-Seelannissa, ja siksi Glorian on lähdettävä Englantiin. Glorialle ilmoitus Englantiin lähdöstä on järkytys. Mutta eivät isovanhemmatkaan voi mitään vanhempien tahdolle. Onneksi pitkälle laivamatkalle lähtevät myös Glorian serkku Lilian ja kotiopettaja Sarah, joka odottaa jännittyneenä aviomiesehdokkaan tapaamista. 

Sisäoppilaitos Oaks Gardenin tehtävänä on kehittää oppilaidensa taiteellista luovuutta. Glorialle, joka haaveilee hevosten kasvatuksesta, tämä ei ole mieluista. Muutenkin Glorian on vaikea sopeutua sisäoppilaitoksen tiukkiin sääntöihin. Kun ensimmäinen maailmansota on alkamassa, Lilianin vanhemmat lähettävät tytön sotaa pakoon takaisin Uuteen-Seelantiin. Glorian puolestaan on lähdettävä vanhempiensa kanssa USA:han.

Ei Gloria sielläkään viihdy. Kotiin Uuteen-Seelantiin hän haluaa. "Gloria haaveili paluusta laivalla suoraan Uuteen-Seelantiin. Olihan äidin ja isän ollut jo pakko käsittää, ettei hänestä ollut heille mitään hyötyä. Kyllä hän rämpi urheasti säestettävät nuottinsa läpi ja hoiti hommansa tanssijoiden harjoittajana, mutta oli kaukana täydellisestä." Ikävä kasvaa niin suureksi, että Gloria lähtee matkalle salaa. Itku kurkussa lukija seuraa hänen traagista laivamatkaansa kohti Uutta-Seelantia. 

Ensimmäisellä maailmansodalla on kirjan tapahtumissa merkittävä rooli. Glorian lapsuuden ystävän Jackin vaimo Charlotte on kuollut. Jackin elämältä putoaa pohja pois. Äidilleen hän sanoo: "Äiti, olen värväytynyt ANZACiin." Äitinsä vastustuksesta huolimatta Jack lähtee ja on pian sotilaana Gallipolin taistelussa, joka on ensimmäisen maailmansodan kuuluisimpia Euroopan ulkopuolella tapahtuneita verilöylyjä. 

Tällaiset sukusaagat ovat parhaimmillaan kerrassaan ihastuttavia. Larkin sukusaagassa on paljon, mikä kiinnosti minua suuresti. Pidin paljon jo pelkästään Uuden-Seelannin kuvauksesta. Uuden-Seelannin historia valottuu kirjassa, samoin kuin alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset. Kirjassa näkyy kirjailijan eläinrakkaus, erityisesti koirilla ja hevosilla on kirjassa iso rooli. Tapahtumiin liittyy paljon draamaa ja myös romantiikkaa, kuten sukusaagoissa kuuluukin olla.

Vaikkakin tämä kolmas osa säilytti mielenkiintonsa alusta loppuun saakka, olisi kirja mielestäni kaivannut tiivistämistä. Jo kirjan fyysinen käsittely oli hieman haasteellista laajan sivumäärän takia (894 sivua). 

Iso plussa Uuden-Seelannin kartoista sekä sukutaulusta, jonka avulla oli helppo palauttaa mieleen aiempien osien tapahtumia. Kiitokset saavat myös kirjan kaunis kansi sekä osuva nimi. 

Lämmin kiitos Bazar-kustantamolle tämän kiinnostavan sukusaagan julkaisemisesta. Aiemmat osat ovat Valkoisen pilven maa ja Maorien laulu. Päätösosa Toivoa maailman äärissä on jo ilmestynyt. Ihanaa, että se odottaa hyllyssäni. 

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki

 

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki. Icasos. 2022. Kansi: T. P. Kekäläinen. 260 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Jenny kirjoittaa kotiinsa. "Niin vaihtui vuosi täälläkin, valitettavasti ei niinkään hyvissä merkeissä noin yleisesti. Lama jatkuu ja näkyy kaikessa, vaikka täällä sentään riittää vielä töitä. Kaupunkiin on tullut paljon väkeä, jotka yrittävät löytää työtä, aika huonolla menestyksellä kylläkin, sillä kaivoksiin ei liiemmin palkata lisää väkeä. Minulla ei ole mitään hätää, laittelen ruokaa kaivosmiehille ja poortitalon vuokralaisille ja töitä riittää, sillä syömättä ei ihminen elä."

Kaivosten kaupunki on suoraa jatkoa Lempisen teokselle Naisten taivas (Icasos 2021) (linkki). Vuonna 1927 suomalaiset Jenny ja Hanna olivat lähteneet Kanadaan etsimään parempaa tulevaisuutta. Naisten taivas keskittyi kuvaamaan Jennyn työtä sisäkön apulaisena varakkaassa pankkiiriperheessä Torontossa. Kirja päättyi vuoteen 1929, jolloin suuren laman seuraukset alkoivat näkyä. 

Jenny päättää lähteä pohjoiseen Timminsin kaivoskaupunkiin. Jenny tietää, että kaivoskaupungeissa on turvallisempaa asua, koska kaivokset yleensä tarjoavat vakaita työpaikkoja. Ja onhan Jennyn velikin siellä päin, samoin kuin rakas ystävä Hanna. Hanna ja Veikko viljelevät pientä farmia. Talossa on tupa ja kaksi pikkukamaria, navetta ja muutama ulkorakennus. Heidän kanssaan Jenny viettääkin paljon aikaa. On hyvä nähdä, että Hanna on onnellinen Veikkonsa kanssa. Tällaisesta elämästä Hanna oli unelmoinut.

Runnariksi ruuminkihausin kitsiin 

Itseellinen Jenny haluaa elää omaa elämäänsä ja tehdä itsenäisesti päätöksiä. Mutta ensin on löydettävä työpaikka. Ja löytyyhän se. Emännöitsijän paikka poortihaussissa, osuuskunnan omistamassa täysihoitolassa. Jenny vakuuttaa työnantajalleen, että hän pystyy hoitamaan emännöitsijän tehtävät, onhan hän tehnyt keittiötöitä pankkiirin taloudessa. Mutta aikamoisen haasteen eteen Jenny kyllä joutuu. Näin Jenni kirjoittaa kotiin: "Laitan ruokaa viidellekymmenelle miehelle, joista osa asuu täällä. Apuna on Tyyne, nuori tyttö, joka on kyllä osaava ja reipas ihminen. Hän opasti minua alkuun, kun pitää tunnustaa, että meinasi mennä sormi suuhun, kun en ole tällaista taloutta ennen hoitanut." Mutta ei aikaakaan, kun Jenny saa asiat sujumaan. Miehet ovat Jennyn ruokiin tyytyväisiä, saapa Jenny muutaman miehen maistamaan salaattiakin. 

Karjala-kuume iskee

Timminsin kaivoskaupungissa on melko runsaasti suomalaisia siirtolaisia. Onkin luonnollista, että he ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Tuntuu hyvältä, kun saa käyttää omaa kieltään. Poliittiset näkemykset aiheuttavat kuitenkin ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Yksi jos toinenkin haaveilee muuttamisesta Neuvosto-Karjalaan, työläisten omaan paratiisiin. Agitaattorit tekevät työtään ja saavatkin monen perheen pakkaamaan tavaransa ja astuvan laivaan. 

Jenny tapaa Aarnen, miellyttävän suomalaismiehen. Mitään intohimoista rakkaussuhdetta siitä ei synny, mutta toimiva kumppanuus kylläkin. Suhde on "arkinen, turvallinen ja lämmin, ja me molemmat tiesimme, että se kestäisi. Emme odottaneet kumppanuudelta liikaa, meille riitti yhteinen arki ja muutamat pienet juhlahetket".

Viihdyin hyvin Jennyn ja Hannan seurassa. Kirja oli mukavaa, kevyttä ja sujuvasti kirjoitettua joululukemista. Jos kirja saa vielä jatko-osan, jatkan mielelläni matkaa Jennyn ja Hannan kanssa. Plussana fingelskan sanasto-osio kirjan lopussa, miinuksena Kanadan kartan puuttuminen. 

Jos kiinnostuit tästä kirjasta, suosittelen lukemaan ensin ykkösosan Naisten taivas. Sillä tavalla pääset paremmin tutustumaan Jennyyn ja Hannaan. 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. 2022. Kansi Laura Noponen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti ja MAMA, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain MAMA, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein äidiksi, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. Äitinä hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin - sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko."

Ensimmäisessä kirjassaan Mitä männyt näkevät (Atena 2020) Soudakova kuvaa isoisänsä elämää Stalinin vainojen aikaisessa Neuvostoliitossa  (linkki). Kirja oli taitavasti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu. Esikoiskirjaksi se oli harvinaisen kypsä teos. Ajattelin, että kirja ansaitsisi paikan Finlandia-ehdokkaiden listalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Minun listauksessani Mitä männyt näkevät sijoittui ykkössijalle kotimaisen kaunon sarjassa vuonna 2020. 

Kiinnostuneena odotin Soudakovin uutuutta Varjele varjoani. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvun Leningradista ja päättyvät 1990-luvun Turkuun. Todennäköisesti kirjailija kertoo kirjassa oman tarinansa. 

"Eikä tämä ole mikä tahansa kommunalka, lapsi rakas, tämä on koti."

On vuosi 1981, kun Vera ja Georgi kohtaavat ja rakastuvat. Georgi tunsi jännitystä, kun hän ensimmäisen kerran vei Veran kommunalkaan. Se oli seitsemän asukkaan yhteisasunto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma pieni huoneensa. Kaiken keskus oli keittiö, jota kutsuttiin Omenatarhaksi. Vaikka yhteisasumisessa oli huonoja puolia, esimerkiksi se, että toisten elämää ei voinut olla kuulematta, talo teki vaikutuksen Veraan. "Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusia kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille." Pikku hiljaa Vera tutustui muihin kommunalkan asukkaisiin. Erityisesti Maria Orlovan seura miellytti Veraa. Parin vuoden päästä syntyi Nina. 

"Ei ollut aikaa tottua."

Mutta kommunalka ei ollut ikuinen, kuten ei moni muukaan asia vanhassa Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto hajosi. Se näkyi ja kuului. "Kaikki alkoi murentua kommunalkan ympärillä. Se tuntui hitaasti päällekäyvältä maanvyöryltä. Huonosta tuli kestämätöntä, hyvästä yhä harvinaisempaa." Palkkoja ei maksettu, ruokakupongeilla ei ollut vastinetta. Vaikeuksien keskellä Vera huomasi kuuntelevansa, miten yhä useampi inkeriläinen oli päässyt muuttamaan Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto oli mahdollistanut inkeriläistaustaisten henkilöiden muuton Suomeen.

Niin lähtivät Vera, Georgi ja Nina matkaan kohti Suomea. Vuosi oli 1995, kun uusi elämä alkoi Turun Varissuolla. Ensin kaikki oli hyvin. Tavallinen suomalainen kerrostaloasunto tuntui luksukselta. Mutta pian tuli arki, oisi pitänyt saada työpaikka, mutta se edellytti kielen osaamista. Georgi masentui, kun ei saanut korkeakoulutustaan vastaavaa työtä. Kaikkein nöyryyttävintä Verasta oli käynnit sosiaalitoimistossa. Ainoastaan Nina sujahti suomalaiseen yhteiskuntaan ihan suitsait. Koulussa hän oppi kielen, sai kavereita ja viihtyi koulussa. 

Vera yritti pitää kiinni neuvostoliittolaisista perinteistä ja venäjän kielestä. Mutta hänestä tuntui, että hän oli kadottamassa Ninan, koska Ninalle kaikki suomalainen oli tärkeämpää kuin Veran vanhat neukkulaiset jutut. Kirjan loppuosassa keskitytään Ninan elämään.   

Inkeriläisiä muutti Suomeen noin 30 000. Varjele varjoani tuo hyvin esille maahanmuuttajien haasteet uudessa maassa sekä huonoine että hyvine puolineen. Lapsien oli helppo sopeutua, mutta aikuisille muutto uuteen maahan oli haasteellisempaa. Pian opittiin hyödyntämään suomalaista sosiaaliturvaa. "Julia puolestaan kertoo, että Nikolain on pakko kieltäytyä tarjotusta mekaanikon työstä. Ei ole mitään järkeä olla palkkatyössä, kun puoliso on työttömänä, koska silloin tuet leikataan minimiin. Kieltäytymisestä seuraa myös joku rangaistus. Muut nyökkäilevät, ihan tyhmää, ei mitään järkeä." 

Varmasti samanlaisia haasteita kohtaavat mm. ukrainalaiset Suomeen tullessaan. Vastaavanlaisia ongelmia kohtasi myös Soudakovan isoisä perheineen Suomeen muuttaessaan. Pariin otteeseen tuli tunne, että luen samaa kirjaa uudelleen, niin samantyyppisiä kuvauksia oli molemmissa kirjoissa Suomeen muutosta. 

Kuten esikoisteoskin, tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti.

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas

 

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas. Icasos. 2021. 231 sivua.  Kansi: T. P. Kekäläinen. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. - Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla (Jenny) oli onni päästä työhön hyvään perheeseen, mutta Kanada pitää sisällään tuhansia toisenlaisia tarinoita. Olen nähnyt ja kuullut todella järkyttäviä elämänkohtaloita, enkä hätkähdä enää mistään."  

Marja-Leena Lempinen on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja. Hänen ensimmäinen aikuisromaaninsa on historiallista viihdettä edustava Naisten taivas. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun lopun Kanadaan, jonne kaksi suomalaistyttöä lähtevät etsimään parempaa elämää. 

Lempinen teki matkan Kanadaan 1980-luvulla. Matkansa aikana hän haastatteli Kanadaan muuttaneita suomalaisia. Näistä haastatteluista lähti piirtymään Jennyn ja Hannan tarina. 

On vuosi 1927. Jenny, 21 vuotta, ja Hanna, 20 vuotta, tekevät rohkean päätöksen. He päättävät lähteä etsimään parempaa tulevaisuutta. Elämä 1920-luvun Suomessa on ankaraa ja köyhää. Sisällissodan jännitteet ovat edelleen tunnistettavissa. Tytöt ovat varmoja, että Kanadasta he löytävät naisten taivaan, ei edes kielitaidottomuus pohdituta heitä. Niin alkaa pitkä laivamatka. Perillä Torontossa Jenny kirjoittaa äidilleen: "Täällä sitä ollaan nyt Amerikan mantereella Kanadan suuressa kaupungissa, johon pieni maalaiskylän tyttö pelkää eksyvänsä, kun ei kieltäkään osaa. Hattua täytyy nostaa niille tuhansille suomalaisille, jotka ovat ennen minua tämän reissun tänne tehneet."  

Suomalaisilla on Kanadassa hyvä maine ahkerina ja sopeutuvina työntekijöinä, ja niinpä tytöt pääsevätkin heti töihin. Jennyä onnistaa, hän pääsee sisäkön apulaiseksi pankkiiri Carletonin varakkaaseen  perheeseen. Onneksi talossa on suomalainen sisäkkö Elsa, joka opastaa englantia taitamatonta Jennyä talon tavoille. Pian Jenny oppii kieltäkin, ainakin kyökkienglanti sujuu jo aika mukavasti. Sen sijaan Hanna ei oikein löydä itseään tyydyttävää työtä. Onnekseen hän tapaa Veikon, suomalaisen rakennusmiehen, joka tuntuu mieheltä, jonka kanssa saattaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Veikko muuttaa Timminsin seuduille kaivosmieheksi. Hanna päättää lähteä Veikon luo. Jenny ihmettelee Hannan päätöstä. "Olin ihmeissäni Hannan äkkilähdöstä. Hänellä oli ollut poortitalossa hyvä työpaikka, enkä jaksanut käsittää, miten joku voi jättää Toronton ja lähteä miehen perässä ties minne jumalan selän taakse." 

Kotiapulaisten ja keittiötyöntekijöiden ankaria työolosuhteita kanadalaisissa perheissä kuvataan Jennyn työn kautta. Helpolla ei palvelusväki pääse. Työpäivät ovat pitkiä, vapaa-aikaa on vähän ja palkka on pieni. Misteriä ja misistä on toteltava niskoittelematta. On yläkerran ja alakerran väki aivan kuten Downton Abbeyssa. Mutta soraääniäkin kuuluu eikä kaikkeen ala-arvoiseen kohteluun haluta sopeutua. Sosialismi nostaa päätään. Suomesta muuttaneiden punaisten agiteeraus saa hyvää vastakaikua. Sitten tulee 1930-luvun lama, jonka vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Jennyn pankkiirin perhe saa konkreettisesti tuntea laman seuraukset. 

Pidin paljon Jennystä. Hän on rehellinen, oikeudenmukainen ja ahkera. Hän säästää rahaa pienestä palkastaan lähetettäväksi koti-Suomeen. Jenny rakastaa kaikkea kaunista ja ostaa mielellään tyylikkäitä ja muodikkaita vaatteita. 

Palvelusväen asema 1920-luvun Kanadassa on kiinnostava aihealue. Kanadan siirtolaisista on kirjoitettu vain vähän, useimmat siirtolaisuutta käsittelevät kirjat sijoittuvat USA:han. Samaa aihepiiriä, palvelusväen asemaa, kuvaa Helena Steen kirjassaan Paikka hyvässä perheessä (Minerva 2020), jossa Anni lähtee kotiapulaiseksi Englantiin 1930-luvulla. (linkki)  

Kirjan rakenne on selkeä, tarina etenee kronologisesti kahden vuoden ajan alkaen vuodesta 1927. Viihdyin hyvin Jennyn ja Hannan seurassa. Onneksi voin jatkaa matkaa heidän kanssaan, sillä kirjan jatko-osa Kaivosten kaupunki on jo ilmestynyt. 

Kanadan kartta olisi ollut kiva lisä. T. P. Kekäläiselle kiitos kauniista kannesta. Arvelen, että kannen nainen kuvaa Jennyä. Kirjan kustantaja on kuopiolainen pienkustantaja Icasos. On hienoa, että olemme jälleen saaneet mieltä lämmittävää lukemista tältä maakunnalliselta kustantajalta.

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä

 

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä. Icasos. 2013. 255 sivua. Päällys: T. P. Kekäläinen

Arvostelukappale kustantajalta

"- Navetta, talli, tupa ja useita pirttejä siinä oli silloin ennen vanhaan. Järnefelteille oli varattu yksi kolmen huoneen rakennus pelkästään vieraita varten. Ruuhkaisinta oli suvijuhlien aikaan. Silloin oli paikalla paljon taiteilijaväkeä. Aitatkin täyttyivät. En oikein usko, että ihmiset lopulta edes ymmärsivät, kuinka merkittävästä tapahtumasta oli kyse. Ei siitä lehdissä kirjoitettu niin kuin nykyisin tehtäisiin. Se vain lipesi pois mielistä, ja ymmärtäähän sen, kun on arkiset askareet, huoli lapsista, ruoasta, karjasta, viljasta ja naapureiden toimista, niin mikä niitä muistamaan kaikenlaisia juhlia." 

Luettuani kirjan takakannen esittelytekstin tiesin heti, että tämä kirja kiinnostaa. Tekstissä oli maininta Eero Järnefeltistä, Jean Sibeliuksesta ja Minna Canthista. Minulle Järnefelt ja Sibelius ovat tulleet tutuiksi käydessäni useita kertoja Kolilla. Järnefeltin upeat Kolin maalaukset ovat vertaansa vailla. Näistä erityisesti Maisema Kolilta (1928)  on aina ollut yksi suosikkimaalauksistani. Sibelius puolestaan kävi ensimmäisen kerran Kolilla häämatkallaan vuonna 1892. Sibeliukset majoittuivat Pielisen rannalla sijainneessa Monolan talon hirsiaitassa, joka on säilynyt tähän päivään saakka yleisön nähtävänä. 

Tatu Kokon kirja Heinäkuun päivä kertoo Järnefeltistä ja myös Sibeliuksesta, mutta ei Kolin maisemissa. Kirjassa matkataan näiden taiteilijoiden seurassa Pohjois-Savon Muuruvedelle. Muuruvesi kuului 1800-luvulla Nilsiän kuntaan. Vuonna 1971 Muuruvesi yhdistettiin Juankoskeen, joka taas liittyi vuonna 2017 Kuopioon.  

Eletään 1960-luvun puoliväliä. Nuori Hesarin toimittaja Jarmo Vitbrandt lähetetään haastattelumatkalle Savoon. Tehtävänä on haastatella Hannaa, joka oli asunut Muuruvedellä Eero Järnefeltin vieraillessa siellä vuonna 1891. Jarmo löytää Hannan, joka osoittautuu hyvin nuorekkaaksi ja kauniiksi 86-vuotiaaksi naiseksi. Jarmo selittää Hannalle tulonsa syyn. Kyse on Järnefeltin taulusta Heinäkuun päivä. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että Järnefelt on myöhemmin maalannut toisinnon Heinäkuun päivästä, joka tunnetaan nimellä Ahomaisema. Helsingin Sanomissa halutaan tietää, missä Ahomaisema-teos on, tai että kumpi oli olemassa ensin, kadonnut vai jäljelle jäänyt. Ehkä Hanna muistaisi jotakin ratkaisevaa taulun maalaamisesta.

"Kuinka se kaikki nousikin pintaan niin elävänä?"

Jarmon tarkoituksena on ajella seuraavana päivänä takaisin Helsinkiin Hannalta saadut tiedot mukanaan. Mutta pian käy ilmi, että Hanna haluaa viedä Jarmon nuoruutensa tärkeille paikoille. Näin haastattelumatka venyy ja venyy, ja siitä muodostuu hyvin merkittävä episodi Jarmon elämässä. Hän saa kokea paljon Hannan kanssa, elää tämän päivän todellisuutta hänen kanssaan ja palata 1800-lopun kesäpäiviin suomalaisen taiteen merkkihenkilöiden kera. Samalla hänelle avautuu rakkaustarina, jolla on ollut suuri merkitys Hannan elämässä. 

Kesällä 1891 taiteilija Eero Järnefelt raskaana olevan Saimi-vaimonsa kanssa tuli maalaamaan Muuruvedelle. Järnefelt suunnitteli viettävänsä työntäyteisen kesän. He asuivat Kauniskankaan talossa, Hanna kotitalossa. Hannan paras ystävä oli Aku, jonka kanssa he tekivät kaiken yhdessä. 

"Se kesä. Kaikki ne päivät. Kaikki ne vuodet."

Hanna palaa muistoissaan tuohon kesään. Järnefelt maalasi realistisia kuvia maaseudun elämästä. Hanna kuvaa Järnefeltin maalaamistapaa. "Hän vain sanoi, että halusi kuvata maiseman, joka olisi totta. Myös oikea tunnelma oli hänelle tärkeä." Niin syntyi kaski- ja vaaramaisemaa kuvaava Heinäkuun päivä. Teoksen kiintopisteenä on poika, joka viitannee parempaan tulevaisuuteen. Muuruvedellä Järnefelt suunnitteli myös tunnetun Kaski-teoksensa.

"Luvassa oli laulua ja teatteria..."

Muuruveden kesän keskiössä on Järnefeltin maalaaminen. Järnefelt osoittautui miellyttäväksi, maalaiselämästä kiinnostuneeksi ja taitavaksi keskustelukumppaniksi. Myös huumorintajua ja rentoa otetta hänestä löytyi, joka näkyi, kun taiteilijakollegat tulivat vierailulle Muuruvedelle.  Taiteilijaystävät - Juhani Aho, Jean Sibelius, Venny Soldan, Kasimir Leino ja Pekka Halonen - osasivat pitää hauskaa. He esiintyivät myös kylän suvijuhlissa ja Kuopion laulujuhlilla Väinölänniemellä.  

Luin kirjaa hyvin mielelläni. Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Savosta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Kulttuurihenkilöiden kesään limittyy luontevasti Akun ja Hannan rakkaustarina, joka ainakin minun mielestäni olisi voinut olla ihan tositarina, niin uskottavasti se on kirjassa kuvattu. 

Hyvän tarinan lisäksi kirja saa pluspisteitä 1800-luvun lopun Kuopion ja Muuruveden kartoista. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Kekseliäs yllätys on kirjan lopusta löytyvä Erkki Räsäsen soundtrack-äänilevy Heinäkuun päivä. 

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki

 

   

Christian Rönnbacka: Kostajan merkki. Hautalehto 10. Bazar. 2022. 318 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Antti oli ottanut Simonin vuokra-auton alleen, sillä se oli käytännössä joka suhteessa tuplasti nopeampi kuin vanha uskollinen Lady of the Garage. Siinä ajassa, kun Defenderin olisi saanut vasta kammettua ulos tallista ja käännettyä menosuuntaan, hän oli polkenut Volvolla jo kilometrin. Hän oli sopinut tapaavansa Zadarin moottoritien liittymän yläpuolella Kulloon kotitupa -ravintolan vieressä olevalla Nesteen asemalla. Tai sopiminen oli ehkä liian lievä tulkinta. Zarar määräsi tahdin ja paikan, eikä hän voinut kuin tanssia."

Kostajan merkki on kymmenes osa Rönnbackan Hautalehto-sarjassa. En ole lukenut kaikkia alkupään osia, mutta niiden perusteella, jotka olen lukenut, voin sanoa, että kirjat tuntuvan paranevan osa osalta. Kostajan merkissä Rönnbacka kuljettaa Antti Hautalehdon takaisin kotikulmilleen Porvooseen. Siellä Antti palaa vanhaan työpaikkaansa Porvoon poliisiin entisen ryhmänsä tutkinnanjohtajaksi. Vanhat hyvät työkaverit - Berglund, Jonna Holm, Simon Kannas ja Pappa Lindfors Jussi-koirineen - ottavat Antin ilolla vastaan. 

Juuri kun Antti on asettunut työpisteeseensä, alkaa tapahtua. Kardragin rantatien varressa olevasta mökistä löytyy miehen ruumis. "Satakiloinen, alaston, arviolta nelikymppinen mies. Olkavarressa haalistunut ja huonolla maulla tehty tribaalitatuointi." Toinen hälytys tulee heti, kun miehen ruumis oli kuljetettu pois ja taposta epäilty laitettu häkkiin. Golfkentältä on löytynyt ruumis. "Sitä on ammuttu nuolella päähän. Korhonen oli siitä aika varma. Ja sitten ehkä se pahin: sillä oli OB:n tatuointi olkapäässä."  

OB eli Order of Bolt -organisaatio oli Antille liiankin tuttu ja herätti hänessä pelottavia muistoja. Antin toimesta OB:n valtava kokaiinilasti oli jäänyt Vaalimaalla kiinni. Sen vuoksi organisaation toiminta loppui lähes täysin. Jäljelle jäänyttä pientä palasta hallinnoi Euroopassa etsintäkuulutettu Turkissa asuva Erkan Zadar.  

Kun Antti näkee mökin kuistille jätetyn sixpackin Budweiser-olutta, hän tietää, että Erkan Zadar on tullut vierailulle. Mitä tämä etsintäkuulutettu Erkan hänestä haluaa? "Ihmettelit, mitä minä teen täällä, vaikka riskini on suuri. Siihen on selitys", selittää Erkan. Käy ilmi, että juuri vankilasta vapautunut Vlado oli syrjäyttänyt Erkanin ja nyt Erkanin tulee kadota ikuisiksi ajoiksi, koska Vlado ei voi olla varma asemastaan niin kauan kuin Erkan on elossa. "Vlado haluaa pääni." 

Päästäkseen aloittamaan uutta elämää Etelä-Amerikassa Erkan tarvitsee rahaa. Siihen hän tarvitsee Antin apua. Lisäksi Erkan paljastaa Antille, että Vlado on lähettänyt palkkatappajan Antin perään. Erkan ehdottaa vaihtokauppaa, Antti auttaa hankkimaan hänelle rahaa ja hän paljastaa palkkamurhaajan Antille. 

Näistä asetelmista alkaa jännittävien tapahtumien ketju, josta en halua paljastaa sen enempää. Mutta lujaa ja vielä lujempaakin mennään. Tilanteet ovat tiukkoja ja raakoja, tulipaloja sytytetään, autoja räjäytetään ja ruumiita tulee. Antti ymmärtää, että tilanne on erittäin vaarallinen ei pelkästään hänelle, vaan myös hänen kollegoilleen ja myös hänen läheisilleen. Hän tuntee, että juttu on hänen osaltaan umpisolmussa. Mutta jotakin pitää yrittää. 

Kostajan merkki on hyvin toiminnallinen rikosromaani, jonka juoni on todellista nordic noiria. Ainakin minut tarina imaisi täydellä mukaansa. Antti Hautalahti on niin hyvä tyyppi, ettei hänestä voi olla pitämättä. Antin mainio huumorintaju on vertaansa vailla. Vaikka juoni on jännittävä ja raaka, Antti Hautalehdon sympaattinen persoona keventää juonen jännitystä. 

Tästä kirjasta voi sanoa, että kyseessä on hyvä tai suorastaan erinomainen rikosromaani. Rönnbacka tietää, miten vetävä ja koukuttava rikosromaani kirjoitetaan. Harmitti, kun kirja loppui.  Onneksi on olemassa tv-sarja Kylmä syli -kirjasta. Se on kahdeksanosainen C More -alkuperäissarja. Antti Hautalehtona nähdään Mikko Leppilampi. 

PS. Luin kirjaa rantatuolissa Kanarian lomallamme. Olimme jättäneet automme lentokentän P3-pysäköintihalliin. Kirjassa OB:n vuokraama Bemari X6 oli ajanut sisään P3-pysäköintihalliin. Mutta oli vain sisäänajo. - Ei sitä enää siellä näkynyt, kun palasimme lomaltamme.   

Tommi Laiho: Rikotut

                                                              

Tommi Laiho: Rikotut. Myllylahti. 2022. Kannen suunnittelu: Folk / Kimmo Kivilahti. 371 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Näkökulman muutos on tavallisille ihmisille vaikea, miten yhtäkkiä ajatella asioita aivan toisin, uudella tavalla. Murhatutkijoille se on jopa pakollista. Vaikka he olisivat siviilissä rutiininomaisesti eläviä ja arkensa johonkin muottiin rakentaneita, tutkinnassa pitää olla valmis mielipiteen vaihtamiseen. Se vaatii tiettyä uteliaisuutta ja nöyryyttä. Karita sanoisi viisautta. Uusi tutkintalinja tuntuu saavan maltillista hyväksyntää osakseen." 

Yksi viime vuoden lupaavimmista esikoisdekkaristeista oli mielestäni Tommi Laiho, jonka rikosromaani Uhanalaiset oli sijoittunut kolmanneksi Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa. Kirja oli todella palkintonsa ansainnut.

Uhanalaiset on saanut jatko-osan Rikotut. Uusi dekkari on luettavissa myös itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, koska näin pääsee paremmin tutustumaan päähenkilöihin. Edellisestä kirjasta muistin hyvin rikostutkija Karita Haapakorven, tinkimättömän ja hyvin ammattitaitoisen poliisin. Hän on täysin työlleen omistautunut ja tekee kaikkensa, että paha saa palkkansa. Edellisen kirjan henkilöhahmoja ovat myös Karitan ystävä somalitaustainen psykiatri Amina Rehmann sekä tilastomatemaatikko Juha Huhtala, jotka saavat uudessa kirjassa merkittävän roolin rikostutkinnassa.  

Heti ensi sivuilla lukija pääsee mukaan rikostutkintaan. Kallion Harjutorilla tapahtuneessa drive by-murhassa tapetaan kaksi miestä. Käy ilmi, että näillä kahdella ei ole mitään yhteyttä keskenään. Toinen miehistä on Janne Palomäki, juuri linnasta vapautunut huumediileri ja toinen on Eazy Living -yrityksen toimitusjohtaja Torsti Metsä-Heikkilä. Vai tappoiko autosta ammuttu luoti väärän henkilön?

"Tässä on twisti". 

Poliisi aloittaa jutun tutkinnan. Tapausta tutkii iso ryhmä poliiseja tutkinnanjohtajanaan Murharyhmän päällikkö Markus Riutankoski. Poliisiryhmän motto on mortui non silent - kuolleet eivät vaikene. Toteutuuko se tällä kertaa, miettii Karita. Mitään johtolankoja ei tunnu olevan, kaikki on aloitettava aivan tyhjästä. Samaan aikaan psykiatri Aminan asiakkaaksi saapuu pelokkaasti käyttäytyvä rouvashenkilö, joka tuntuu olevan hyvin peloissaan. Hän poistuu yllättäen kesken istunnon eikä Aminalle selviä, mitä nainen pelkää. Sen jälkeen Aminan kimppuun hyökätään ja siinä vaiheessa kuvioihin tulee mukaan Aminaan silmittömästi rakastunut Juha Huhtala. Enempää en halua juonipaljastuksia tehdä, mutta voin taata, että  jännitystä riittää kirjan viime sivuille asti.

"Isä pojastaan murhaajaa toivoi".

Rikotut, kuten myös Uhanalaiset, on mielestäni laadukas ja taitavasti kirjoitettu rikosromaani, jonka uskoisi menestyvän myös kansainvälisesti. Juoni on älykäs ja koukuttava, eikä päästä lukijaa helpolla. Laiho on valinnut kirjan teemoiksi rankkoja, mutta kiinnostavia aiheita. Mm. skientologian liittäminen rikosromaanin tapahtumiin on kiinnostavaa. Taitavasti Laiho jättää lukijan pohdittavaksi kysymyksen, voiko pojastaan kasvattaa ammattitappajaa.  Laihon vahvuus on jännittävän juonen rakentamisen ohella vahva henkilökuvaus. Lukijan on helppo tutustua Karitaan, Aminaan ja Juhaan. He ovat kiinnostavia persoonallisuuksia vahvuuksineen ja heikkouksineen. 

Kimmo Kivilahti, kiitos erinomaisesta kannesta. 

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa

Vesa Nieminen: Vaellusvuotta vuolemassa. Matka yksinvaeltajan mieleen. Lector Kustannus Oy. 2022. 282 sivua 

Arvostelukappale kirjailijalta

"Joka suuntaan silmänkantamattomiin oli puuttomia tuntureita, metsäisiä vaaroja ja selkiä, soita ja jänkiä vihreän kaikissa eri sävyissä, kuruja ja kiviä, puroja ja lampia. Kaikki ihmisen tekemä oikein loisti poissaolollaan. Toisaalta olin siinä laelle kivettyneenä kuin nuppineulan pää, ympäröivän luonnon kannalta täysin mitätön ja merkityksetön. Mikään ei muuttuisi, vaikken siinä olisikaan. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä melkoisen pieneksi."

"Koska haluan. Ja voin." 

Oli maaliskuu 2019, kun 38-vuotias Vesa Nieminen teki päätöksen lähteä vuoden vaellukselle Lapin maisemiin. Aikamoinen päätös! Taustalla oli turhautumista, tylsistymistä, ehkä masennustakin. Kun päätös oli tehty, sitten olikin vuorossa matkaan valmistautuminen. Nieminen teki sen hyvin perusteellisesti. Hän luetteloi asioita, mitä tulee tehdä. "Asunnon myyminen, työpaikasta irtisanoutuminen, eräopaskoulusta valmistuminen, ruoan kuivaus, varusteiden testailu. Ja tietenkin se reitin suunnittelu, jonka jo olinkin aloittanut."

Valmisteluihin meni puolitoista vuotta. Lähtö vaellukselle sujui suunnitelmien mukaisesti. Ja se päättyi myös suunnitelmien mukaisesti, tasan vuoden päästä.  

Kirja koostuu päivittäisistä päiväkirjamerkinnöistä. Jokaiselle päivälle Nieminen on antanut päivää kuvaavan otsikon. Esimerkiksi vaelluksen ensimmäisen päivän otsikko on "Alku aina hankalaa." Eikä se todellakaan ollut helppo päivä. Satoi, oli kylmä, piti kahlata polvisyvyisessä jääkylmässä vedessä. Luonto oli ottanut vaeltajasta turhat luulot pois. "Mitä jos tämä reissu katkeaa jo ensimmäisenä päivänä?" Mutta ei matka siihen katkennut. 

"Se on menox, sano Anni Lenox."

Matka jatkui kävellen, hiihtäen tai meloen. Välillä kauniissa auringonpaisteessa, välillä ruskamaisemissa, välillä sateessa tai pyryssä, välillä sankassa lumisateessa, välillä talven kaamoksessa. Vaeltaminen ja matkan jatkaminen olivat pääasioita, mutta yhtä tärkeää oli antaa aikaa itselle ja nauttia luonnon suuruudesta. Monet hetket olivat merkityksellisiä, levolliset hetket teltan pystytyksen jälkeen tai tunturin laelle kiipeäminen tai vaikkapa tuleen tuijottaminen. Ja mitä merkitsikään sauna omassa rauhassa ja letut siihen päälle. Ajatuksille oli annettava tilaa. Luonto kirkasti merkityksellisiä asioita. Tuli tunne, että elämää pääsee katsomaan kauempaa. 

Matkan varrelta löytyi kiinnostavia erikoisuuksia. Sellainen oli mm. Karhu-Korhosen kirjasto Jäkäläpään laella Lemmenjoen kansallispuistossa. Tämä kullankaivaja Karhu-Korhosen 80-vuotislahja on Suomen syrjäisin kirjasto.

"Sataset paukkuu."

Kilometrit eivät olleet Niemiselle vaelluksen tärkein juttu, mutta kyllä hän niitä tarkasti seurasi. Ensimmäiset tuhat kilometriä oli taivallettu, kun hän oli Sokostilla, Itä-Lapin korkeimmalla tunturilla. Matkaa oli silloin tehty 90 päivää. Sitten vain jatkamaan matkaa kohti uutta.

Voi kuinka monta kertaa kaipasin karttaa, jotta olisin voinut seurata Niemisen reittiä. Ainoastaan vaelluksen alkuosa Hetta-Pallas Montellinmajoineen oli minulle tuttua seutua. Olisithan voinut googlailla, sanoo joku. Aivan, olisinhan voinut niin tehdä.

Ihan yksin ei Niemisen tarvinnut koko matkaa taivaltaa. Välillä oli isä seurana ja sitten löytyi Heidi, elämän rakkaus.

"Kun yksi asia loppuu, niin toinen alkaa."

Matka taittui ja vuosi tuli täyteen kesäkuun lopulla. Kilometrejä kertyi huikeat 2800. Vaellus vaihtui yhteiseksi poluksi Heidin kanssa.

Luin mielelläni tätä kirjaa. Niemisen kieli on sujuvaa, humoristista ja helppolukuista. Iso plussa kirjan ulkoasulle. Kirja on kaunis. Peruselementit - typografia, paperin laatu, tekstin asettelu ja kansi - ovat kunnossa. Lukemisenkin jälkeen kaunista kirjaa on kiva selailla. Valokuvat ovat aina mukava lisä kirjassa. Tämän kirjan tasokkaat kuvat täydentävät ja konkretisoivat tekstiä.

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu

 

Nguyễn Phan Quế Mai: Vuorten laulu. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Mountains sing. Suomentanut Elina Salonen. 348 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vietnamilaisten koettelemukset ovat kuin korkeita vuoria. Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman..."

Vietnamilaisen runoilijan Nguyễn Phan Quế Main esikoisromaani Vuorten laulu kuvaa Vietnamin 1900-luvun myrskyisää historiaa. Maan historiaa ja nykypäivää valotetaan tavallisen vietnamilaisen perheen näkökulmasta. Kaksi minä-kertojaa - Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan - kertovat neljän sukupolven elämästä sotien ja suurien muutosten keskellä.

"Sireenit ulvovat korviahuumaavasti."

On vuosi 1972. Hương ja hänen isoäitinsä Diệu Lan kävelevät Hanoin katuja. Hương on 13-vuotias ja käy kuudennetta luokkaa. Mummi iloitsee, että amerikkalaisten pommitukset ovat vähentyneet. Kunnes juuri silloin puuhun kiinnitetystä kaiuttimesta kuuluu: "Huomio! Huomio! Yhdysvaltojen pommikoneet lähestyvät Hanoita. Ne ovat kuudenkymmenen kilometrin päässä. Armeijamme valmistautuu taistelemaan." Mummi ja Hương löytävät lopulta suojan, mutta pommitukset muistuttavat Hươngia siitä, että sota, joka on repinyt hänen perheensä hajalleen, on yhä käynnissä. Isä on taistellut jo vuosikaudet syvällä viidakoissa. Äiti, joka on lääkäri, lähtee etsimään isää.

"Huhtikuussa 1945 olin niin heikossa kunnossa, etten piitannut jäisinkö eloon vai kuolisinko."

Mummi on tehnyt päätöksensä ja haluaa kertoa lapsenlapselleen sukunsa historian. "Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme." Vuonna 1920 syntynyt mummi aloittaa sukutarinan vuodesta 1930, kun perhe asui Guavan kylässä Vietnamin pohjoisosassa. 

Mummin ollessa nuori tyttö hänen luokseen tuli ennustaja, joka kertoi ennustuksesta mummin äidille. "Tyttärenne elämä tulee olemaan täynnä koettelemuksia. Hän on aluksi rikas mutta menettää kaiken ja päätyy kaukaiseen kaupunkiin kerjäläiseksi." Mummin äiti järkyttyi. Hän vei tytärtään temppeleihin ja pagodeihin rukoilemaan siunausta. Hän uhrasi paistettuja porsaita lepyttääkseen henkiä ja paholaisia.

"Sota muuttaa ystävälliset ja sivistyneet ihmiset hirviöiksi."

Mummin elämään oli mahtunut paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Toisen maailmansodan aikana, kun Japani oli hyökännyt Vietnamiin, mummi luki japanilaista kirjallisuutta, koska halusi ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat Vietnamin kansaa. Vastausta hän ei löytänyt, mutta sen hän ymmärsi, että sodasta kannattaa puhua rehellisesti. Mummi kuvaa tuskallisia nälänhädän vuosia 1940-luvulla. Jo yksistään vuonna 1945 nälänhätä surmasi kaksi miljoonaa vietnamilaista. Nälänhätää lisäsi sekin, että Japanin miehityksen aikana kyläläiset pakotettiin kitkemään riisisatonsa juuriltaan ja kasvattamaan mm. juuttia ja puuvillaa, joita ei voi syödä.

Ennustus toteutuu

Vuonna 1954 Vietnam jaettiin Geneven sopimuksen perusteella. Pohjois-Vietnamia hallitsivat kommunistit, jotka aloittivat välittömästi suuren maareformin. Kommunistien yllytyksestä työläiset nousivat maanomistajia vastaan, myös mummin vanhempia vastaan, jotka olivat vauraita maanviljelijöitä. Mummin oli paettava viiden lapsensa kanssa. Matka kohti Hanoita oli tuskaa täynnä. Oli ainainen nälkä, oli tauteja eikä nukkumapaikkaa läheskään aina löytynyt. Raskaita päätöksiä piti tehdä, kaikkia lapsia ei voinut kuljettaa mukana.

Kun palataan takaisin 1970-luvun lopulle, sodan vaikutukset tuntuvat yhä, vaikka sota on jo päättynyt. Perheet odottavat omaisiaan pois taistelukentiltä. Niin tekee myös Hương. Äiti palaa takaisin kotiin, mutta täysin luhistuneena ja salaisuuksia kantaen. Mutta isää ei vain kuulu. Vaikka sota on päättynyt, sodan vaikutukset näkyivät pitkään, mm. niin, että amerikkalaisten käyttämä Agent Orange -kasvimyrkky aiheutti vauvojen kuolemia ja vammautumisia.

Nguyễn Phan Quế Mai kirjoittaa Vietnamin historiasta ymmärryksellä ja inhimillisyydellä. Vuorten laulu on sekä koskettava sukusaaga että dokumentti Vietnamin kansasta. Läpi kirjan huokuu kirjailijan rakkaus Vietnamin kansaan ja kulttuuriin. Samanaikaisesti kirjailija suhtautuu kriittisesti aikaisempaan politiikkaan, kuten maareformiin ja koulujen propagandaan.

Nguyễn Phan Quế Mai on aiemmin kirjoittanut tekstejään vietnamin kielellä. Vuorten laulu, joka on kirjailijan ensimmäinen romaani, on kirjoitettu englanniksi. Ehkä syynä englanniksi kirjoittamiseen on sensuroinnin pelko.

Vaikka kyseessä ei olekaan tietokirja, lukija saa paljon tietoa Vietnamin historiasta. Vanhat myytit nousevat esiin mm. sananlaskujen kautta, jotka mummin mukaan ovat esi-isien viisauden ydintä. Nguyễn Phan Quế Main kauniin ja vivahteikkaan kielen sekä myös suomentaja Elina Salosen erittäin onnistuneen käännöksen ansiosta kirjasta välittyy aito vietnamilainen tunnelma.

Kiinnostavaksi kirjan tekee myös se, että Vietnamin sotaa kuvataan vietnamilaisin silmin, kun suomalaisille Vietnamin sodan kuvaukset ovat yleensä peräisin amerikkalaisista kirjoista ja elokuvista.

Lea Pulkkinen: Tutkijan omakuva

Lea Pulkkinen: Tutkijan omakuva. Teos. 2022. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. Kannen kuva Liisa Takala. 604 sivua.

"Mitä sitten olen halunnut tuoda esiin tässä kirjassa? Olen halunnut lisätä ymmärrystä tutkijan ja varsinkin naistutkijan urasta. Tutkija usein antautuu tehtäväänsä kokonaisvaltaisesti. Se vaatii tasapainottelua ajankäytön kanssa erityisesti, jos on onni olla myös vanhempi ja ehkä isovanhempikin. Naisillakin on luovuutta tutkijauralle ja heitäkin tarvitaan uuden tutkijapolven kasvattajina. Se vaatii kestävyyttä ja epävarmuuden sietämistä, mutta se tuo myös paljon iloa ja tyydytystä." 

Lea Pulkkinen on kansainvälisesti tunnustettu ja arvostettu psykologian ja kasvatuksen tutkija. Hän on hoitanut Jyväskylän yliopistossa psykologian apulaisprofessuuria ja professuuria. Pulkkinen nimitettiin Jyväskylän yliopiston ensimmäiseksi akatemiaprofessoriksi. 

Muutama vuosi sitten Pulkkinen oli kesäpaikallaan selaillut työ- ja yksityiselämäänsä liittyviä paperikasoja ja samalla paketoinut elämänsä neljäänkymmeneen mappiin. Sitten tuli korona-aika ja Pulkkinen innostui kirjaamaan vuosien tapahtumia paperille. Nyt lopputuloksena meillä on käsissämme Lea Pulkkisen elämäkerta Tutkijan omakuva.  

Vaikka kirja on paksu, noin kuusisataa sivua, se on helppolukuinen. Kun pääsee kirjan loppuun, voi vain todeta, että on hienoa, miten avoimesti ja rehellisesti tutkija avaa elämäänsä. Kirja on avartava kuvaus tiedenaisen elämästä, yliopistomaailmasta, lasten kasvatuksesta ja kirjailijan omasta elämästä.

Pulkkinen kertoo, että hänen elämänsä koostuu toisiinsa kietoutuneista säikeistä. Tärkeitä säikeitä lapsuuden jälkeen ovat olleet perhe, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.

Vaikka sotavuodet varjostivat Pulkkisen lapsuutta, hän on kokenut lapsuutensa turvallisena ja onnellisena ajanjaksona. Siihen vaikutti äiti, joka piti lapset erillään sotatapahtumista ja joka piti huolen siitä, että lapset saivat harrastaa musiikkia. Musiikkiharrastuksesta on ollut Pulkkiselle iloa läpi elämän. Kaikkein tärkeintä oli se, että äiti ymmärsi, miten eriluonteisia ja ainutlaatuisia hänen kolme tytärtään olivat. Turvallisen lapsuuden merkitys korostuu monessa Pulkkisen tutkimuksessa.   

Lapsesta aikuiseksi -tutkimus (LAKU)

Pulkkinen oli vasta 31-vuotias, kun hän väitteli. Hänen väitöskirjansa, joka oli merkittävä ensiaskel hänen tutkijaurallaan, käsitteli lasten aggressiivisuutta. Näitä samoja väitoskirjassa tutkittuja lapsia seurattiin vuosikymmenien ajan, aina 50-vuotiaiksi asti. Kyseessä on kansainvälisestikin merkittävä pitkittäistutkimus. Myös muut Pulkkisen tutkimukset ovat sidoksissa lapsiin ja lasten hyvinvointiin.

"Vanhempien kasvatustyön arvostus oli liian vähäistä."

Yhteiskunnallisesti Pulkkinen on ollut tärkeä vaikuttaja. Monen monissa kansainvälisissä ja kansallisissa konferensseissa ja seminaareissa, työ- ja arviointiryhmissä, kouluissa ja televisiossa Pulkkinen on tuonut esille näkemyksiään ja tutkimustuloksiaan lasten asemasta. Vaikka Pulkkinen olisi voinut tehdä kansainvälisesti mittavan tutkijauran ja raportoida tutkimusten tuloksista vain englanniksi, hän on tehnyt toisenlaisen valinnan. Hän on kirjoittanut myös suomeksi siksi, että näin hänen näkemyksensä tavoittavat suomalaiset kasvattajat. 

Monet projektit, jotka oli pantu alulle Pulkkisen toimesta tai joihin Pulkkinen oli kutsuttu asiantuntijaksi, etenivät hyvin, koska nähtiin, että lapsen aseman huomioiminen oli tärkeää. Mutta ei kaikki mennyt niin kuin oli hyväksi koettu. Jyväskylän yliopiston yhteyteen perustetussa perhetutkimusyksikössä tehtiin paljon arvokasta poikkitieteellistä tutkimusta yhteiskuntatieteellisen ja kasvatustieteellisen tiedekunnan toimesta. "Perhetutkimuskeskus oli hyvä, tunnettu ja perinteikäs keskus. Se oli hyvä brändi, jonka alle oli helppo saada projekteja." Mutta kun rehtori Sallisen nimittämän johtoryhmän toiminta päättyi vuonna 2015, uusi rehtori Manninen ei jatkanut keskuksen toimintaa. "Näin katosi Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskus vähin äänin ilman virallista lakkautusta". 

Lea Pulkkinen on yhä edelleen hyvin tarmokas nainen. Työuransa aikana hän teki todella paljon työtä. Seitsemänkymmenen tunnin työviikot olivat hänelle hyvin tavallisia. Kirjassaan hän kirjoittaa: "Yritin pitää kiinni siitä periaatteesta, että en tee töitä lauantain klo 18:n ja sunnuntailounaan välillä." Uusi tieto, lapsen hyvinvointi ja hyvät yhteistyökumppanit kirittivät häntä yhä uusiin haasteisiin.

Kirjassa kuuluu selkeästi kirjoittajan oma ääni. Lukijalle tulee tunne, että kirjailija on todella halunnut kirjoittaa kirjan ja että hän on nauttinut kirjan kirjoittamisesta. On merkityksellistä, että lapsitutkimuksen pioneerin pitkä ura on nyt koottu kirjaksi. Kirjassa tutkijan henkilökohtainen elämä integroituu luontevasti hänen tutkijauraansa.  

Lea Pulkkisen Tutkijan omakuva on kaunis kirja, johon tarttuu mielellään. Vaikka kaikki kirjat ovat lukukokemuksen kannalta merkittäviä, on tärkeää, millainen ulkoasu kirjalla on. On hyvä, että kirja tehdään niin, että peruselementit, mm. typografia, paperin laatu, tekstin asettelu ja kansi, ovat kunnossa. Valokuvat ovat aina mukava lisä, kuten tässä kirjassa.

Lea Pulkkinen on tänä vuonna yksi Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kampanjan kirjailijoista. Kampanjalla tuetaan Afrikan ja Aasian naisten asemaa. Auttamalla afrikkalaista tai aasialaista naista autamme samalla perhettä ja tuemme lasten kouluttautumismahdollisuuksia. Lea Pulkkinen vieraili myös Raumalla osana Lue Naiselle Ammatti -kampanjaa (liite).     

Lea Pulkkinen Rauman LNA-tilaisuudessa

Rauman LNA-tapahtumassa kirjailijavieraana emeritaprofessori Lea Pulkkinen

 

Illan kirjailijavieras professori Lea Pulkkinen

Naisten Pankin lokakuussa alkanut Lue Naiselle Ammatti -kirjallisuuskiertue jatkuu vielä marraskuun loppuun asti. Yhteistyökumppanina on edellisten vuosien tapaan Kustannusosakeyhtiö Teos. Kiertueen esiintyviä tähtiä ovat emeritaprofessori Lea Pulkkinen, kirjailija Emmi Itäranta, kirjailija-toimittaja Leena Virtanen sekä kuvittaja Sanna Pelliccioni. Kampanja kiertää kaikkiaan 11 paikkakunnalla. Lisäksi yksi tilaisuus on Dubrovnikissa Kroatiassa. 

Tämänkertainen Lue Naiselle Ammatti -kiertue on järjestyksessä viides. Aiemmat mukana olleet kirjailijat ovat Sofi Oksanen, Sirpa Kähkönen, Rosa Liksom ja Minna Lindgren. Kirjojen avulla kerätyt varat käytetään kehittyvien maiden naisten tukemiseen Aasiassa ja Afrikassa.

Rauman Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma pidettiin keskiviikkona 9.11.2022 Rauman kirjastolla. Olimme toivoneet kirjailijavieraaksi professori Lea Pulkkista. Toiveemme toteutui ja niin käynnistyi tilaisuuden suunnittelu. Työt organisoituivat hyvin, yksi toteutti kahvitarjoilun, yksi arpajaiset, yksi ohjelman suunnittelun, yksi mainostamisen ja yksi haastattelun. Saimme näyttävän puffijutun paikalliseen Länsi-Suomeen.

Rauma on aika pieni paikkakunta (n. 40 000 asukasta) ja jännitimmekin, saammeko tilaisuuteen yleisöä. Kahvin ja arpojen myynti alkoi puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. Myös Pulkkisen teosta Tutkijan omakuva oli myynnissä. Halukkaat saivat kirjaan kirjailijan signeerauksen.

Arpojen ja kahvin myyntiä

Iloksemme huomasimme, että ihmisiä tuli tasaiseen tahtiin. Tuoleja täytyi lisätä niin, että kaikki 45 kuulijaa saivat istumapaikan. Tilaisuuden avasi Soili Vaimala, joka kertoi Naisten Pankin sekä Rauman paikallisryhmämme toiminnasta. Maija Lampinen lausui naistenpankkilaisen Kristina Haaviston kirjoittamia ihastuttavia runoja.

Minun tehtävänä oli haastatella Lea Pulkkista. Pulkkisen teos Tutkijan omakuva on omaelämänkerrallinen. Kirjailija kuvaa avoimesti ja rehellisesti elämäänsä lapsuudesta tähän päivään asti. Vaikka kirja on paksu, sitä on helppo lukea. Kirja on avartava kuvaus tiedenaisen elämästä, yliopistomaailmasta, lasten kasvatuksesta ja kirjailijan omasta elämästä. 

Lasten puolesta puhuja

Pulkkinen kuvaa elämäänsä kiinnostavalla tavalla. Hänen elämänkaarensa koostuu toisiinsa kietoutuvista säikeistä. Pulkkinen kertoo, että hän on saanut kokea hyvän ja turvallisen lapsuuden, vaikka elikin lapsuusvuotensa sodan aikana. Äiti antoi turvallisuutta ja hyvän lähtökohdan lastensa elämälle. Turvallisen lapsuuden merkitys korostuu monissa Pulkkisen tutkimuksissa.

Lapsuuden jälkeisessä elämässään Pulkkinen erottaa kolme merkittävää säiettä: perhe, tutkimus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tutkimuksen säikeessä merkittävin tutkimus on ollut LAKU-tutkimus (Lapsesta aikuisesta), joka sai alkunsa Pulkkisen omasta väitöskirjasta. Kyseessä on merkittävä pitkittäistutkimus, jossa samat henkilöt ovat olleet tutkimuksen kohteena 8-vuotiaista alkaen aina 50-vuotiaiksi. Pulkkinen avasi myös perheen säiettä. Vaativan uran ja perhe-elämän yhteensovittaminen oli sujunut melko joustavasti.

Kun puhutaan lapsista, niin voidaan kiistatta sanoa, että Pulkkinen on ollut merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän on ollut mukana erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä työryhmissä ja arviointiryhmissä. Pulkkisella on laajaa kansainvälistä  julkaisutoimintaa, mutta hän on halunnut kirjoittaa myös suomeksi siksi, että näin hänen näkemyksensä tavoittavat suomalaiset kasvattajat. Hän on ollut lasten puolesta puhujana lukemattomissa seminaareissa ja konferensseissa, koulujen järjestämissä tilaisuuksissa ja televisiossa.  

Lea Pulkkinen kertoi, että hän on matkustellut kaikissa maanosissa, myös Afrikassa. Afrikan matkojen aikana syntyi hänen arvostuksensa afrikkalaista naista kohtaan. Pulkkinen näkee, että Naisten Pankin toimintaan osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden tukea afrikkalaisen naisen työtä ja asemaa. Näin emme auta pelkästään afrikkalaista naista, vaan naisen työnsaannin kautta myös perhettä ja lasten kouluttautumismahdollisuuksia. 

Kommenttipuheenvuorossaan yliopistolehtori, dosentti Juli Aerila Rauman opettajankoulutuslaitokselta käsitteli Pulkkisen laajaa tuotantoa ja hänen kansainvälistä uraansa.

Pulkkinen vastasi vielä muutamiin yleisökysymyksiin ja sitten olikin kiitosten aika.

Kiitimme Lea Pulkkista siitä, että hän on tukemassa Naisten Pankin toimintaa Lue Naiselle Ammatti -kampanjassa. Ja olimme iloisia, että saimme hänet tänne Raumalle. Kiitimme myös Rauman kirjastoa hyvästä yhteistyöstä. Oli ilo saada järjestää tilaisuus kirjojen keskellä Rauman kauniissa kirjastossa.

Tilaisuus keräsi kiitosta. Nappasimme muutaman yleisökommentin.

* Olipa mielenkiintoinen ja inspiroiva tilaisuus.

* Hyvä tunnelma tilaisuudessa.

* Lea Pulkkista oli ilo kuunnella.

* Lea Pulkkisesta huokuu levollista viisautta.

* Lisää tällaisia kirjailijatapahtumia. 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos. 2022. Kansi: T. P. Kekäläinen. 279 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsää ja peltoa. Peltoa ja metsää. Kyläpahanen, jonka kauppa oli lyönyt ovensa säppiin. Maija katsoi yksitoikkoisena jatkuvaa maisemaa ristiriitaisten ajatusten aaltoillessa mielessä. Vielä puoli tuntia ja oltaisiin Syvätsalossa. Juhani olisi vastassa linja-autoasemalla. Miten hän kertoisi Astan työtarjouksesta?"

Lauantaitanssit on toinen osa Tiaisen Kinnaslahti-sarjaa. Ensimmäinen osa Sydänystäväni Kirsti ilmestyi vuonna 2020 (linkki). Kirjat liittää yhteen sama tapahtumaympäristö, fiktiivinen kylä jossakin päin Savoa, Kuopion lähistöllä. 

Lauantaitansseissa eletään 1980-lukua. Tarinan päähenkilö on tuikitavallinen viisikymppinen Maija. Maija on niin tavallinen kotirouva, että ei uskoisi, että hänestä saa kirjan aikaiseksi. Mutta siihen pystyy Marja-Leena Tiainen, ja saakin aikaiseksi mukavan ja lämminhenkisen lukukokemuksen. Syysiltojen pimentyessä oli mukava tarttua tähän kirjaan ja hautautua sohvan nurkkaan lukemaan tarinaa Maijasta ja hänen avioliitostaan, lapsistaan ja hänen halustaan tehdä itsenäisiä päätöksiä oman elämänsä suhteen.

Maija elelee aviomiehensä Juhanin kanssa Kinnaslahden kylässä. Heidän kaksi lastaan elävät jo omaa elämäänsä. Elämä pienessä kylässä on melko hiljaista ja yllätyksetöntä, vähän niin kuin Maijan ja Juhanin avioliitossakin. 

"Minä haluan muutakin."

Sitten elämään tulee yllättäen iso muutos. Juhani joutuu sairaseläkkeelle ja haluaa muuttaa Syvätsalon Koivuahoon, vanhempiensa kotitilalle. "Koivuahossa aloitetaan nimittäin remontti, ja kun se on ohi, me muutetaan Maijan kanssa sinne asumaan". Maija on hiljaa, ei sano mitään, vaikka raivo valtaa mielen. Sinne hevonkuuseen Maija ei halua muuttaa. 

Juhlapitoja järjestävä Asta haluaa Maijan kaveriksi leivontahommiin. Se tuntuu Maijasta mukavalta, joku haluaa ja tarvitsee häntä. Astan liiketoimet laajenevat ja hän perustaa vielä kahvilankin Kinnaslahteen. Maija lähtee mukaan täysin sydämin. Tytär Terhi hehkuttaa äitinsä päätöstä. "Tosi hieno juttu se sinun työpaikkasi, tytär kirjoitti. Ja hyvä, että uskalsit kerrankin pitää puoliasi."

"Juhani on vanhakantainen mies."

Niin Maija aloittaa työt, asuu Kinnaslahdessa ja käy viikonloppuisin Juhanin luona Koivuahossa. Juhani ei halua muuttaa takaisin Kinnaslahteen. Tässä on jo riidan paikka, ja kun lisäksi kuvioihin tulee muutakin avioliittoa horjuttavaa, on todellinen aviokriisi lähellä. Tuntuu, että ainoana lohtuna on se, että lasten elämästä ei tarvitse  huolehtia.

Marja-Leena Tiainen taitaa lämminhenkisten ja tavallista arkielämää kuvaavien romaaneiden kirjoittamisen. Tämän kirjan seurassa lukija viihtyy. Teksti etenee sujuvasti, kieli on selkeää ja helppoa lukea. Miten mukava olikaan palata kirjan mukana 80-luvulle ja vielä tuollaiselle pienelle paikkakunnalle, jossa pienikin tapahtuma noteerataan ja kerrotaan ainakin yhdelle naapurille. Kohta asian tietää koko kylä. Niin monet asiat olivat minullekin Savossa eläneelle hyvin tuttuja. Vaikkapa ruokatarjonta, karjalanpaisti sekä riisipiirakat ja jälkiruoaksi pala tiikerikakkua. 

Kiitos T. P. Kekäläinen onnistuneesta kannesta. 

Jussi Wahe: Väkivallan virkamies

 

Jussi Wahe: Väkivallan virkamies. Murharyhmän tutkijan tositarinoita. Deadline Kustannus. 2022. 220 s. 

Arvostelukappale kustantajalta

"En osaa hahmottaa, monellako kuolemanpaikalla olen kohta kahdenkymmenenkahden vuoden aikana ollut, mutta varmasti lähemmäksi viidelläsadalla. Rikostutkintapartiossa roolitus kuolemanpaikalla on se, että toinen tutkii vainajan eli kääntää, ja toinen puhuttaa omaisen. Poliisitermi kääntää tulee siitä, että vainajaa on ulkotarkastuksen yhteydessä käänneltävä mahdollisten ulkoisten trauman merkkien toteamiseksi."

Jussi Wahe työskentelee rikosylikonstaapelina Helsingin poliisissa. Suuren osan kolmestakymmenestä työvuodestaan Wahe on työskennellyt väkivaltayksikön eli murharyhmän tutkijana. Wahe on toiminut myös YK-rauhanturvaajana Libanonissa. 

"Hae poliisikouluun."

Se, että porilaisesta Wahesta tuli Helsingin poliisilaitoksen rikosylikonstaapeli oli pelkkää sattumaa. Koulun ja armeijan jälkeen nuorella miehellä ei ollut hajuakaan siitä, mihin tarmonsa suuntaisi. Opiskelualaa ei tahtonut löytyä, ravintola-alalle hän ei päässyt ja Suomen Liikemiesten Kauppaopiston julkishallinnon linjan opinnot suorastaan masensivat. Sen sijaan kesätyöpaikka Haka-Lemminkäisellä oli mieluinen kokemus. Sitten sattumoisin Wahe huomasi Aamulehdessä poliisikoulun hakuilmoituksen. Se antoi suunnan hänen loppuelämälleen. Wahe päätyi opiskelemaan Tampereen poliisikouluun.

"Minä halusin rikostutkijaksi."

Kirjassaan Väkivallan virkamies Wahe kertoo kokemuksistaan virkauraltaan. Se, mistä Wahe kirjoittaa, pohjautuu hänen pitkään kokemukseensa. Wahe kertoo, millaisia tapauksia hän oli ryöstöjaoksen tutkijana kohdannut ja millaisiin toimenpiteisiin poliisi oli ryhtynyt. Hyvin pian Wahe jätti jäähyväiset ryöstöjaokselle ja päätyi koulutuskierrolle yleisjaoksen murharyhmän tehtäviin. Murharyhmän tehtävänä on tutkia "vakavat väkivaltarikokset eli törkeät väkivaltarikokset, niiden yritykset sekä henkirikokset ja niiden yritykset. Lisäksi sinne kuului kuolemansyyntutkinta ja kadonneiden henkilöiden etsintä".

Helsingin väkivaltarikosyksikkö tutkii vuosittain noin 1200 kuolemantapausta eli noin pari kolme tapausta päivittäin. Jos todetaan, että kuolema ei ole luonnollinen, poliisi määrää ruumiinavauksen ja pitää yhteyttä omaisiin. Wahe kuvaakin hyvin yksityiskohtaisesti vainajan ruumiinavausta. Kaikkein vaikeinta on suruviestin välittäminen omaisille. Wahe toteaa, että lasten ja nuorten kuolemat ovat vaativimpia poliisitehtäviä. 

Myös katoamistapauksia tapahtuu paljon. Jo pelkästään Helsingissä tehdään vuosittain 140-150 katoamisilmoitusta. Moni kadonneista löytyy pian, muutaman päivän kuluessa, mutta mitä kauemman aikaa katoamisesta on, sitä epätodennäköisempää on kadonneen löytyminen. Wahe valottaa myös poliisille lankeavia jatkotoimenpiteitä, sitä työtä, mistä siviiliväestö ei tiedä mitään. Tällaista hyvinkin aikaavievää työtä poliisi joutuu tekemään mm. silloin, kun kadonneeksi ilmoitettua henkilöä ei löydetä.   

"Me kaikki muistamme tsunamin."

Tuli vuosi 2004 ja  tuhoisa tsunami. Kuolleita oli paljon, suomalaisia 172. Keskusrikospoliisista tuli Wahelle soitto. Hänet kutsuttiin töihin  katastrofialueelle muutaman muun poliisin kanssa. Osa poliiseista osallistui uhrien tunnistamiseen ja osa uhrien etsintään. Komennus kesti tasan sata päivää.

Suurin osa Wahen kuvaamista tapahtumista ja rikoksista on sellaisia, joista suuri yleisö ei tiedä mitään. Juttuja ei ole sen kummemmin uutisoitu, tai jos on uutisoitu, aina ei välttämättä nimillä. Siksi Wahe on sensuroinut tapauksia, ainakin niin, että hän on muuttanut nimet. Mediassa julkisuutta saaneissa tapauksissa Wahe käyttää uhrien oikeita nimiä. Esille tulevat mm. Bandidos MC:n ex-presidentin Marko Hirsmanin kuolema, Riina Mäkisen mystinen katoamistapaus sekä Pekka-Eric Auvisen aseellinen hyökkäys Jokelan koulukeskuksessa. 

"Olen nauttinut työstäni."

Luin mielelläni tätä Wahen kirjaa. Teksti eteni sujuvasti ja kirjaa oli helppo lukea. Poliisin työskentelyn kuvaus oli kiinnostavaa luettavaa. Työ on vaativaa, henkisesti raskasta ja joskus myös vaarallista. Wahe on poliisivuosinaan "nähnyt elämän tummimmat ja kolkoimmat sävyt".  Viime vuosina on ilmestynyt poliisien omakerrallisia romaaneja, joissa he kuvaavat työtään poliisin palveluksessa. Wahen kirjassa mainittu rikosylikonstaapeli Kenneth Eriksson julkaisi poliisityötään kuvaavan kirjansa Kovat kadut. Ammattirikollisen jäljillä (WSOY) pari vuotta sitten (linkki postaukseeni). Sattumalta luin juuri äskettäin Kaisa Tammen kirjan Naisvankilan pomo (WSOY 2022), jossa Tammi kuvaa naisrikollisuutta, vankilaolosuhteita ja erityisesti työtään naisvankien parissa (linkki postaukseeni). 

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo. WSOY. 2022. 274 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olen nähnyt satojen rikoksiin syyllistyneiden ihmisten tulevan vankilaan ja olen toivottanut hyvää jatkoa sadoille vankilasta vapautuneille. Vanki on uskoutunut minulle, mutta myös valehdellut minulle. Olen ollut lukuisissa tilanteissa, joissa vanki on itkenyt, raivonnut tai seonnut. Minuun on pyritty vaikuttamaan niin monella eri tavalla ja niin usein, etten lähtökohtaisesti enää osaa luottaa kenenkään puheisiin."

Kaisa Tammi on tehnyt koko työuransa vankiloissa. Suurimman osan työvuosistaan hän on ollut tekemisissä naisvankien kanssa. Se, mitä hän kertoo naisrikollisuudesta ja naisvankilan olosuhteista, pohjautuu hänen pitkään kokemukseensa.  

Kun Kaisa meni kolmannelle luokalle, perhe muutti Matinkylään. Pian Matinkylä tuli tunnetuksi ongelmalähiönä, suorastaan lähiöhelvettinä, kuten Tammi sanoo. Oli paljon päihteitä, huumeita ja väkivaltaa. Oma kerrostalo kantoi nimeä Rosvolinna. Kavereita ei juuri kehdannut kutsua kotiin, kun ei koskaan tiennyt, millainen meno ja montako hälytysajoneuvoa pihalla oli.

Tammi pääsi opiskelemaan psykologiaa. Kesätyöpaikkaa etsiessä kesällä 1991 Tammi huomasi yliopiston ilmoitustaululla ilmoituksen, jossa Helsingin lääninvankilaan haettiin kesävartijan tehtäviin "reippaita nuoria miehiä". Vaikka Tammi ei ollut "reipas nuori mies", hän pääsi kesätöihin Katajanokalle. Tammi toimi naisten osaston vartijana tai vankilan kirjevartijana. Työkokemus oli kiinnostava, ja siksi Tammi jatkoi opintojensa ohella vankien ohjaustyötä Katajanokalla.

Valmistuttuaan psykologiksi Tammi sai psykologin paikan Pelson vankilasta Vaalasta. Pelsolla oli tuolloin vajaa kaksisataa vankipaikkaa, kaikki miehille. Työ psykologina ei ollut helppoa, jo Tammen nuoruus ja kokemattomuus sekä myös sukupuoli asettivat työlle omat haasteensa. Mutta kyllä psykologin työssä sai kokea tähtihetkiäkin, muistelee Tammi. Hän muistaa, miten paljon iloa ja elinvoimaa sekä ripauksen toivoa eräs elinkautinen vanki sai, kun hän pääsi siskonsa lapsen ristiäisiin.

Psykologin pesti muuttui Pelson vankilanjohtajan viraksi vuonna 1998 ja sitä myötä Tammi pääsi perustamaan Pelsolle kuusipaikkaista naisvankiosastoa. Tammen tie vei edelleen Vanajan avovankilan osastonjohtajaksi. Vanaja oli tunnettu hyvistä käytänteistä, mutta Tammi huomasi pian, että seka-avovankila ei ollut toimiva ratkaisu.    

Rikollisuus ei ole tasavertainen laji.     

Tilastot puhuvat karua kieltä naisvankien taustoista. Yli puolella naisvangeista ei ollut mitään ammatillista koulutusta, lähes joka kolmas naisvanki oli ollut alle 16-vuotiaana seksisuhteessa aikuisen kanssa ja fyysistä väkivaltaa kumppanin taholta oli kokenut 70 %. Edelleen 70 % naisvangeista oli ollut ennen vankilaa psykiatrian avohoidon piirissä ja 42 % oli ollut osastohoidossa. Vastaavat prosenttiluvut olivat miehillä selkeästi alemmat, vaikkakin on selvää, että nais- ja miesvangeilla on paljon yhteistä, mutta on asioita, jolloin on tehtävä ero nais- ja miesvankien kohtelussa. Yhden selkeän eroavuuden muodostavat lapset.   

Onko vankila oikea paikka lapselle?

Lapset tekevät vankilatyöstä tavanomaista monimutkaisempaa, toteaa Tammi. Vaikka pieniä lapsia on ollut äitiensä kanssa vankiloissa yli sadan vuoden ajan, lainsäädännöstä löytyi ainoastaan yksi lause  koskien lapsia. "Vangin pieni lapsi voidaan ottaa vankilaan, jos se on lapsen edun mukaista ja vanki sitä haluaa." Onko vankila koskaan pienen lapsen edun mukainen? Onneksi asiat muuttuivat. Vankiloihin perustettiin perheosastoja. "Enää lapsi ei lähde vankilaan, vaan vankilan perheosastolle." Paljon muutakin edistystä on vuosien mittaan tapahtunut. Iso asia oli, kun lakiin saatiin mahdollisuus valvotusta koevapaudesta. On järjestetty voimapäiviä ja naisvankien teatteriesityksiä sekä on edesautettu romaninaisvankien asemaa. Kuten muussakin yhteiskunnassa, vankilassa törmää uusiin haasteisiin, mm. rasismiin ja ihmiskauppaan. 

"Häpeä on läsnä kaikkialla naisvankilassa."

Lähes kaikilla naisvangeilla on yhteinen piirre: häpeä. Se on eri asia kuin syyllisyys. "Syyllisyys liittyy kuitenkin tekoihin ja valintoihin, kun taas häpeä on yksilön kokemus kelpaamattomuudestaan." Yleistä on, että vankilaan päätyvät naiset häpeävät elämänsä ongelmia. Mm. väkivallasta puhuminen on naisille hyvin vaikeaa. Häpeän tunteeseen liittyy usein mm. päihteiden käyttö. Häpeän tunne onkin Tammen mukaan yleisempää naisvankien kuin miesvankien kohdalla. 

Aina on toivoa.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa ja tarjonnee monille lukijoille uutta tietoja naisvankiloista ja vankiloista yleensäkin. Tammi rytmittää tekstiä esimerkeillä naisvankien rikoksista ja niiden seuraamuksista.  Tammen vankilauran ohella avautuu myös Tammen yksityiselämä, johon on kuulunut hyvinkin rankkoja tapahtumia. Kirja on helppolukuinen, mutta kirjan rakenne on aavistuksen sekava. Napakka yhteenveto naisvankien erityisyydestä olisi ollut tarpeen.      

Naisvankilan pomo on Tammen esikoisteos. Toimittaja Jeanette Björkqvist on toiminut kirjan taustatoimittajana. Kirja on yksi syksyn myydyimmistä kirjoista.                                                                    

Lukupiirikirjana Satu Rämön Talo maailman reunalla

 

Satu Rämö: Talo maailman reunalla. WSOY. 2021. Kuvaliitteen kuvat Björnvin Hilmarsson. 294 s.

Lainattu kirjastosta

Lokakuun lukupiirikirjanamme oli Satu Rämön Islantiin sijoittuva Talo maailman reunalla. Satu Rämö oli kirjailijana meille kaikille uusi tuttavuus. Islannissa ryhmästämme oli käynyt vain yksi. Monet meistä olivat kyllä harkinneet Islantiin tutustumista, mutta etelän lämpö oli houkutellut Islantia enemmän. 

Nojatuolimatkalle maailman reunalle

Rämön kirjan myötä oli mukava lähteä tutustumaan Islantiin. Rämö on asunut Islannissa viisitoista vuotta ja on naimisissa islantilaisen kanssa. Avioparilla on kaksi tytärtä. He asuivat Reykjavikissä, mutta halusivat muuttaa jonnekin rauhallisempaan luonnonläheiseen paikkaan. Uusi koti löytyi pienestä kylästä Islannin Länsivuonoilta. 

"Vaatii rohkeutta elää tällaisissä luonnonolosuhteissa."

Huomiota kiinnitti kylän asukkaiden yhteisöllisyys. Kaikista pidettiin huolta, ketään ei jätetty yksin. Varmasti ankarat luonnonolosuhteet edesauttavat yhteisöllisyyttä, luonto on kaikille yhtä armoton. Luonto äärettömän kauniine maisemineen on Länsivuonoilla ehdotus plussa, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Talvisin lumen määrä saattaa estää autolla ajamisen, samoin lentoyhteydet voivat olla poikki. Lumivyöryjen vaara on jokatalvista todellisuutta. Eräs lukijoistamme totesi, että Myrskyluodon Maijasta löytyy yhtäläisyyksia kirjassa kuvattujen ankarien luonnonolosuhteiden suhteen. 

"Kirja imaisi mukaansa ensi sivuista alken."

Rämö kuvaa elävästi ja avoimesti kylän arkielämää. Kirjaa oli helppo lukea, kiitos selkeän rakenteen ja elävän tekstin. Arjen kuvauksen ohella Rämö avaa Islannin historiaa, joka ainakin minulle oli uutta tietoa. Islantilaisten nimien arvoituksellisuus avautui. Lukupiiriläisinä meistä oli mukava lukea, että kylässä toimi kirjallisuuspiiri.  Kiinnostavia olivat myös reseptit. Ehkä kokeilemme niitä vielä jokin päivä. Huomiota kiinnitti kalakeitto, johon ei tule lainkaan perunaa. Miksiköhön? Mietimme, lieneekö se paikallinen tapa vai eikö Islannissa kasvateta lainkaan perunaa.  

Kaikki järjestyy

Kirjan luettuamme ymmärrämme, miksi islantilaisten elämän asenteena on slogan Kaikki järjestyy. Sellaista asennetta tarvitaan maassa, jossa arki ei välttämättä toimi ihan vaivattomasti. Keniassa vastaava termi on Hakuna matata, jota turistit saavat kuulla paikassa kuin paikassa.  

Talo maailman reunalla on luokiteltu matkailukirjaksi. Meidän mielestämme se on enemmänkin kaunokirjallinen teos. Olipa se sitten kumpi vaan, niin kaipasimme kovasti kirjaan Islannin ja mielellään myös kylän karttaa. Monille Islanti on aika tuntematon maa, joten paikkakunnan sijaintia oli vaikea hahmottaa ilman karttaa. Onneksi yksi lukupiiriläisistämme oli tulostanut Islannin kartan. 

Keskustelemme lukupiirissämme myös kirjojen kansista. Tämän kirjan kansi ei mielestämme ollut kovin onnistunut, vaikkakin kirjassa selitettiin kuvan merkitystä. Kuva on kuvana erittäin onnistunut, mutta ei juuri viittaa nimenomaisesti Islantiin.  

Kyllä, kirja herätti matkahaluja. Ehkäpä jokin päivä matkamme suuntautuu Islantiin.

Kirja sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5).

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY. 2022. Päällys: Martti Ruokonen. 285 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Istahdan hetkeksi vuoteelle katselemaan oppilaiden työtä. Yhä useammin mietin, mitä olen sitten, kun tämä kaikki on ohi. Mitä minusta jää, kun kaikkien työvuosien jälkeen riisun opettajuuden yltäni? En minä muuta ole, ei minuun voi yhdistää määreitä kuten äiti tai vaimo tai enää edes tytär. Sisko olen, mutta sille sanalle ei taida enää käyttöä olla."

Turkulaisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys oli vuoden 2014 kirjatapaus. Kinnusesta tuli hetkessä tunnettu ja arvostettu kirjailija. Pimeät kuut on Kinnusen viides romaani. Kirjan tapahtumien myötä Kinnunen palaa Neljäntienristeyksen maisemiin Kainuun selkosille.

Toinen maailmansota on ohi. Nyt on sopeuduttava uuteen poliittiseen tilanteeseen ja keskityttävä jälleen- ja uudisrakentamiseen. Lasten tulee saada jatkaa koulunkäyntiään. Niemen koululla Kuusamossa lähellä Neuvostoliiton rajaa on avoinna opettajan paikka. Paikan saa kuusikymppinen Elna Suorajärvi. Matka koululle taittuu veneellä, koska maantietä koululle ei ole. 

Sitten Elna näkee koulun. Elna on pitkän elämänsä aikana kokenut ja nähnyt paljon, mutta tällaista koulutaloa - puolilahoa parakkia - hän ei ole ennen nähnyt. Kyseessä on ilmeisesti polttamatta jäänyt saksalaisten rakentama parakki jatkosodan ajalta. Homeinen parakki on pienen pieni, kaksi ikkunaa päädyssä ja kolme sivussa. Parakki pitää sisällään yhden luokkahuoneen ja pikkuruisen opettajan asunnon. Käy ilmi, että koululaisille ei ole koulukirjoja eikä juuri muitakaan tarvikkeita. Mutta voivottelu ei auta, kouluvuosi on aloitetta. 

Jälleenrakentaminen heijastuu myös koulunkäyntiin.

Elna on ainoa opettaja tässä supistetussa kansakoulussa, jota "nuoremmat lapset käyvät vain kuusi viikkoa syksyllä ja kuusi keväällä, lopun aikaa vain puoli päivää lauantaisin. Sen aikaa vanhemmat lapset ovat kotona auttamassa syksyn elonkorjuussa ja kevään toukotöissä. Sydäntalven isot istuvat koulussa ja pienet poikkeavat vain lauantaisin".

"Ympäri viikon täytyy työtä tehdä, se on opettajan osa."

Elma oli tottunut tunnollisuuteen. Nytkin hän suunnittelee tunteja ja korjaa vihkoja pitkälle yön tunteihin. Ensin kaikki tuntuu liian haasteelliselta, mutta ajan kanssa tämä ammattitaitoinen, luova opettaja keksii uusia opetusmetodeja, jollaisia ei Raahen seminaarissa opetettu. Esimerkiksi vaikkapa se, kun Elna laittaa oppilaat leikkaamaan kahden cm:n paksuisia paloja poron lavasta, jonka jälkeen oppilaat naulaavat naulat talot pohjoisseinälle ja ripustavat lihat nauloihin. 

Talven mittaan Elnan terveydentila heikkenee. Hätä keksii keinot, tuumaa Elna ja siirtää sänkynsä luokkahuoneen puolelle ja opettaa sängystä käsin. Illat hän on yksin. Yksin hän haluaakin olla. Välillä mieleen tulevat muistot, ikävä riita Salli-sisaren kanssa sekä ennen kaikkea Niilo. Arvoituksellisen Niilon henkilöllisyys avautuu lukijalle pala palalta. 

Kirjan rakenne on selkeä ja näppärästi rakennettu. Elnan tarina etenee kuukausittain elokuusta kesäkuuhun. Tekstiä elävöittävät Elnan opettajavuotta määrittävät asiakirjat, mm. kansakoulun tarkastajan raportit, Elnan palkkakuitti, opettajien työpaikkailmoitukset ja kansakoulun opetusuunnitelma. 

Vahvaa ajankuvaa

Monille Kinnusen kirjoille on leimallista sodanjälkeinen jälleenrakennus. Kinnusen vahvuus onkin ajankuvauksessa sekä myös vahvassa eläytymiskyvyssä. Miten taitavasti Kinnunen onkaan tavoittanut opettaja-Elnan maailman. Elna on tehnyt pitkän työuran ja oppinut, että kannattaa olla oma itsensä ja tuoda omat mielipiteet esille, vaikka ne eivät aina miellytä vaikkapa koulun johtokuntaa. Lasten kanssa Elna pärjää hyvin, vaikkakaan ei päästä heitä lähelleen. Lapsille hän on opettaja, ei mitään muuta.   

Pimeät kuut on herkkävireinen ja koskettava kuvaus opettajan yhdestä lukuvuodesta.