Anna Soudakova: Varjele varjoani

Anna Soudakova: Varjele varjoani. Atena. 2022. Kansi Laura Noponen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti ja MAMA, miten valtava, avaruuden äärettömyyttäkin suurempi ero sanoilla onkaan. Ninan päälle istuu sopivasti vain MAMA, se painuu pehmeästi rinnalle, yhdistää hänet aiempiin sukupolviin, ikivanhaan perimään. Irma ja Pietari kuitenkin kutsuvat häntä usein äidiksi, ja silloin hänestä tuntuu, etteivät sanat ole osoitettu hänelle tai ainakaan tosissaan. Äitinä hän tuntee vain näyttelevänsä, leikkivänsä jotakin - sana roikkuu hänen päällään kuin vääränkokoinen mekko."

Ensimmäisessä kirjassaan Mitä männyt näkevät (Atena 2020) Soudakova kuvaa isoisänsä elämää Stalinin vainojen aikaisessa Neuvostoliitossa  (linkki). Kirja oli taitavasti rakennettu ja kauniisti kirjoitettu. Esikoiskirjaksi se oli harvinaisen kypsä teos. Ajattelin, että kirja ansaitsisi paikan Finlandia-ehdokkaiden listalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Minun listauksessani Mitä männyt näkevät sijoittui ykkössijalle kotimaisen kaunon sarjassa vuonna 2020. 

Kiinnostuneena odotin Soudakovin uutuutta Varjele varjoani. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvun Leningradista ja päättyvät 1990-luvun Turkuun. Todennäköisesti kirjailija kertoo kirjassa oman tarinansa. 

"Eikä tämä ole mikä tahansa kommunalka, lapsi rakas, tämä on koti."

On vuosi 1981, kun Vera ja Georgi kohtaavat ja rakastuvat. Georgi tunsi jännitystä, kun hän ensimmäisen kerran vei Veran kommunalkaan. Se oli seitsemän asukkaan yhteisasunto, jossa jokaisella asukkaalla oli oma pieni huoneensa. Kaiken keskus oli keittiö, jota kutsuttiin Omenatarhaksi. Vaikka yhteisasumisessa oli huonoja puolia, esimerkiksi se, että toisten elämää ei voinut olla kuulematta, talo teki vaikutuksen Veraan. "Talo oli kuin lumoava labyrintti, josta paljastui koko ajan uusia kerroksia, salaisia aarrekätköjä, kiehtovia yksityiskohtia. Kommunalka oli täynnä outoja hajuja ja ääniä. Vuosikymmenten pölyä, joka oli tiivistynyt ylimääräiseksi tahmeaksi maalipinnaksi seinille ja lattioille." Pikku hiljaa Vera tutustui muihin kommunalkan asukkaisiin. Erityisesti Maria Orlovan seura miellytti Veraa. Parin vuoden päästä syntyi Nina. 

"Ei ollut aikaa tottua."

Mutta kommunalka ei ollut ikuinen, kuten ei moni muukaan asia vanhassa Neuvostoliitossa. Neuvostoliitto hajosi. Se näkyi ja kuului. "Kaikki alkoi murentua kommunalkan ympärillä. Se tuntui hitaasti päällekäyvältä maanvyöryltä. Huonosta tuli kestämätöntä, hyvästä yhä harvinaisempaa." Palkkoja ei maksettu, ruokakupongeilla ei ollut vastinetta. Vaikeuksien keskellä Vera huomasi kuuntelevansa, miten yhä useampi inkeriläinen oli päässyt muuttamaan Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto oli mahdollistanut inkeriläistaustaisten henkilöiden muuton Suomeen.

Niin lähtivät Vera, Georgi ja Nina matkaan kohti Suomea. Vuosi oli 1995, kun uusi elämä alkoi Turun Varissuolla. Ensin kaikki oli hyvin. Tavallinen suomalainen kerrostaloasunto tuntui luksukselta. Mutta pian tuli arki, oisi pitänyt saada työpaikka, mutta se edellytti kielen osaamista. Georgi masentui, kun ei saanut korkeakoulutustaan vastaavaa työtä. Kaikkein nöyryyttävintä Verasta oli käynnit sosiaalitoimistossa. Ainoastaan Nina sujahti suomalaiseen yhteiskuntaan ihan suitsait. Koulussa hän oppi kielen, sai kavereita ja viihtyi koulussa. 

Vera yritti pitää kiinni neuvostoliittolaisista perinteistä ja venäjän kielestä. Mutta hänestä tuntui, että hän oli kadottamassa Ninan, koska Ninalle kaikki suomalainen oli tärkeämpää kuin Veran vanhat neukkulaiset jutut. Kirjan loppuosassa keskitytään Ninan elämään.   

Inkeriläisiä muutti Suomeen noin 30 000. Varjele varjoani tuo hyvin esille maahanmuuttajien haasteet uudessa maassa sekä huonoine että hyvine puolineen. Lapsien oli helppo sopeutua, mutta aikuisille muutto uuteen maahan oli haasteellisempaa. Pian opittiin hyödyntämään suomalaista sosiaaliturvaa. "Julia puolestaan kertoo, että Nikolain on pakko kieltäytyä tarjotusta mekaanikon työstä. Ei ole mitään järkeä olla palkkatyössä, kun puoliso on työttömänä, koska silloin tuet leikataan minimiin. Kieltäytymisestä seuraa myös joku rangaistus. Muut nyökkäilevät, ihan tyhmää, ei mitään järkeä." 

Varmasti samanlaisia haasteita kohtaavat mm. ukrainalaiset Suomeen tullessaan. Vastaavanlaisia ongelmia kohtasi myös Soudakovan isoisä perheineen Suomeen muuttaessaan. Pariin otteeseen tuli tunne, että luen samaa kirjaa uudelleen, niin samantyyppisiä kuvauksia oli molemmissa kirjoissa Suomeen muutosta. 

Kuten esikoisteoskin, tämä kirja on kirjoitettu todella kauniisti.