Arvonta: Keckmanin Hyvän mielen puutarha

Eija Keckman: Hyvän mielen puutarha. Terapiaa kaikille aisteille. 2019. WSOY. 152 sivua.

Kiitos WSOY tästä uudesta, upeasta puutarhakirjasta. Itse olen sen nyt lukenut ja haluan laittaa hyvän kiertoon, eli arvon tämän kirjan blogini lukijoiden kesken. Ohjeet arvontaan löydät tämän postauksen lopusta.

Tähän kirjaan on mukava tarttua. Jo pelkkä kirjan selailu ja kuvien katselu saa minut hyvälle mielelle, niin kaunis kirja on. Miellyttävä taitto, tasokkaat valokuvat ja tehokkaat tekstien nostot herättävät kiinnostuksen tutustua kirjaan tarkemmin. Voin taata, että kirjaan tutustuminen kannattaa, niin paljon kirjalla on annettavaa kaikille puutarhanharrastajille.

Eija Keckman on tuttu nimi. Hän on kirjoittanut puutarha-aiheisia artikkeleita ja toimittanut puutarhaohjelma Pionia vuosina 2002-2007. Keckmanilla itsellään on iso, ihana englantilaistyyppinen puutarha Eija's Garden Loviisassa.

Kirjassa avataan puutarhaterapian historiaa. Käy ilmi, että puutarhaterapialla on pitkä historia. Jo muinaisessa Persiassa ja Egyptissä osattiin arvostaa puutarhojen kauneutta, tuoksuja ja veden solinaa. Sittemmin puutarhaharrastuksella on ollut tärkeä tehtävä psykiatristen sairauksien hoitomuotona. Näin on ollut vuosien ajan meillä Suomessakin, mutta nyt mahdollisuus puutarhaterapiaan on lähes loppunut, koska luonnon läheisyydessä toimineet psykiatriset sairaalat, mm Kellokoski ja Joensuun Paihola, on lopetettu ja siirretty sairaaloiden yhteyteen.

Hyvän mielen puutarha on paikka, jossa voi rauhoittua. "Me tarvitsemme kauniita ja mieltä rauhoittavia paikkoja, joista voimme monipuolisesti ammentaa aistinautintoja. Puutarhat voivat toimia merkittävinä henkisen hyvinvoinnin paikkoina." (s. 14)

Keckman antaa tehokkaan tietoiskun aistipuutarhan suunnittelusta, puutarhan materiaalivalinnoista ja puutarhan rajauksista. On hyvä, jos puutarhassa on omistajalle tärkeitä ja merkityksellisiä esineitä. "Hillitysti sijoitetut esineet ovat puutarhan helmiä, jotka parhaimmillaan pysäyttävät puutarhassa kulkijan ja herättävät hänessä mietteitä." (s. 25) Itselleni oli hyvä muistutus, että esineitä kannattaa käyttää maltillisesti. Muutama vuosi sitten innostuin puutarhapatsaista ja erilaisista koristeista, ja niitä sitten löytyikin joka puolelta puutarhaa. Esineen sijasta puutarhuri voi valita pysäyttäväksi ja voimaannuttavaksi esineeksi vaikkapa sammaloituneen kiven tai kelottuneen puunrungon.

Vesi on kautta aikojen ollut tärkeä elementti puutarhassa. "Aistipuutarhassa vesiaihe on oleellinen kolmen aistin elementti, joka pystyy vaikuttamaan näkö-, kuulo- ja tuntoaistiin." (s. 27) Kirjassa annetaan hyviä vinkkejä onnistuneen vesiaiheen rakentamiseen sekä vesialueiden perennojen valintaan.

Puutarhan suunnitteluvaiheessa on tärkeää yhdistää puutarha luontoon. Tontilta löytyvät kivet tai kallio kannattaa sisällyttää puutarhasuunnitelmaan. Kasveilla on tärkeä rooli kaikissa puutarhoissa, niin myös aistipuutarhassa. Mielenkiintoinen näkökulma on kiinnittää huomiota kasvin valinnassa eri aisteihin: näkö-, kuulo- ja makuaistiin. 

Monesti kuulee puhuttavan salaisesta puutarhasta. Mikä se sellainen salainen puutarha oikein on? Keckmanin mukaan salaiset puutarhat ovat  pienissä tiloissa "tavallisia kotipuutarhoja, joissa halutaan viettää aikaa perheen ja ystävien kesken rauhassa, ulkopuolisen katseilta suojassa." (s. 119)  Isommissa puutarhoissa salainen puutarha voi olla vain osa isoa puutarhaa. Olipa kysymyksessä pieni tai iso puutarha, salainen puutarha on sellainen, joka "koskettaa aistejamme, tarjoaa elämyksiä, lumoutumista, suojaa negatiivisilta ärsykkeiltä ja luo turvallisuuden tunnetta." (s. 120)

Kirjan lopussa Keckman kertoo oman koskettavan tarinansa, tarinan, jossa hän rakkaan Markkunsa kanssa lähti moottoripyörämatkalle Eurooppaan. Puolassa sattui onnettomuus. Keckman loukkaantui pahoin. Aivo- ja niskavammojen vuoksi hän oli lähes toimintakyvytön kahden vuoden ajan. Psykoterapiasta saatu apu ja tuki antoivat voimia toipumiseen. Myös puutarhalla oli iso merkitys toipumisessa. "Koen kiitollisuutta joka kerta, kun astun puutarhaani, tietoisena siitä, että saan hoitaa sitä ja samalla se hoitaa minua." (s. 149)

Kiitos Eija Keckman upeasta kirjasta! 💗💗💗

Voit osallistua tämän puutarhakirjan arvontaan kommentoimalla tätä postausta. Laita mukaan myös sähköpostiosoitteesi. Arvontaan voi osallistua myös Facebookin Pihakuiskaajan puutarha -sivustolla.

·     Arvonta-aika päättyy maanantaina 6.5. klo 18. Onnea arvontaan!

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen

Pekka Hyyti: Tummat pilvet eilisen. 2019. Myllylahti. 333 s.

Arvostelukappale kustantajalta 

"Ylikonstaapeli Paatola soitti ensin Viinikan vartiokonttoriin ja hälytti vapaana olevat miehet kahvila Jokipohjalle. Konttorille jäi vain yksi konstaapeli päivystämään. Tämän jälkeen hän pyöritti Eriksson-puhelimesta numeron 29 soittaakseen keskuspoliisiasemalle Kauppatorille. Hän teki ilmoituksen taposta.." (s. 72)

On vuosi 1929. Ollaan Tampereella. Tampere on kasvanut merkittäväksi teollisuuskaupungiksi. Yli puolet kaupungin työläisistä saa elantonsa tekstiiliteollisuudesta. Edessä ovat kaupungin 150-vuotisjuhlat. Juhlallisuuksiin liittyen Väinö Aaltosen patsaita Suomen neito, Eränkävijä, Veronkantaja ja Kauppias pystytetään Hämeensillalle, mutta patsaiden vihkiminen peruuntuu Kuru-laivan onnettomuuden vuoksi. Laivaonnettomuudessa sai surmansa liki 140 ihmistä. Vaikka kaupunki kasvaa ja vaurastuu, poliisia pitävät kiireisinä kieltolaki ja prostituutio.   


"Hänelle laitettiin huppu päähän ja kädet sidottiin." (s. 279)

Sisällissodasta on kulunut jo yli vuosikymmen. Se ei kuitenkaan ole pitkä aika, kun on kysymys traumaattisesta sotatapahtumasta. Muistot elävät, katkeruus on yhä läsnä. Tampereella, isossa teollisuuskaupungissa, ammattiliittojen merkitys kasvaa 20-luvulla. Syntyy lakkoja ja käydään taistoon parempien palkkojen ja parempien työolojen puolesta. Lakkoja murtamaan perustetaan Vientirauha. Vientirauhan toiminta kärjistyy ammattiyhdistysaktivistien muilutuksiin, kuten käy Niemisellekin.

"No Karhu sinulle nimeksi sopiikin, nauroi Ina." (s. 83)

Tämän ajan Tampereella katuja partioi 29-vuotias konstaapeli Voitto Karhu, lähes kaksimetrinen tummatukkainen lihaksikas mies. Partiot tehdään kävellen, satoi tai paistoi. Karhun haaveena on päästä joskus rikospoliisiksi, mutta koulutuksen puuttuessa hänen paikkansa on katupartioinnissa. Karhu tutustuu Ina Djurlingiin, 27-vuotiaaseen itsenäiseen ja itselliseen naiseen. Ina on Aamulehden toimittaja, joka tarttuu tutkivan journalismin haasteisiin, mutta huomaa pian, että aika ei ole vielä kypsä perusteellisten ja kriittisten artikkelien julkaisemiseen.  

"Haaroissa oli punainen kukka. Neilikka." (s. 94) 

Tampereella iskee sarjamurhaaja. Nuoria, kauniita naisia murhataan. Naiset ovat yksin asuvia, jotkut heistä ovat hankkineet lisätienestejä prostituutiolla. Ruumiit on aseteltu selälleen, hiukset on levitetty kehykseksi kauniille kasvoille ja jalkoväliä koristaa neilikka. Lisäksi murhapaikalta löytyy viittaus johonkin Raamatun kohtaan, jossa tuomitaan haureus, huonot tavat, saastaisuus ja himo. Koska Voitto Karhu ei työskentele rikospoliisissa, hän ei pääse mukaan murhaselvityksiin, vaikka löysikin Inan kanssa yhden tapetuista naisista Tampereen tuomiokirkosta. Niinpä Voitto ja Ina ryhtyvät selvittämään murhia omin päin. Monta umpisolmua ja monta vaarallista tilannetta on edessä ennen kuin Voitto ja Ina pääsevät etenemään tutkimuksessaan.

Tämä kirja oli minulle todella mieluisaa luettavaa. Onnittelut Pekka Hyyti, harva onnistuu näin hyvin esikoiskirjassaan. Juoni on mielenkiintoinen, vetävä ja yllätyksellinenkin. Parasta mielestäni kirjassa on kuitenkin ajankuva ja henkilöhahmot. Kirjailija on tehnyt perusteellista työtä tutustuessaan 1920-luvun lopun Tampereeseen. Tampere avautuu autenttisena, lukijan on helppo uskoa, että tällainen Tampere siihen aikaan todellakin oli. Ajankuva näyttäytyy myös arkisen miljöön kuvauksissa. "Pihalla leikki joukko lapsia. Pihan laidalla nainen levitti pyykkiä narulle. Sisäpihalla tuoksui koivu ja suopa. Aurinkoisella seinustalla poikajoukko heitti kolikkoa talon kivijalkaan. Karhua hymyilytti. Vaikka hän oli kotoisin maalta, oli sielläkin isketty kolikkoa seinään. Pelattu killiä." (s. 179) 

Kirjan henkilögalleria on melko laaja. Alkuosan lukurytmiä haittasi hieman se, että kaikki kirjan henkilöt esiteltiin liiankin pikkutarkasti. Kirjan henkilöistä Voitto ja Ina jäivät elävästi mieleeni.Tällaisen lukukokemuksen jälkeen ei voi muuta kuin toivoa, että tämä kirja ei jää ainoaksi Hyytin kirjaksi. Jatko-osaa odotellen! 👍

Camilla Läckberg: Kultahäkki

Camilla Läckberg: Kultahäkki. Otava. 2019. Ruotsinkielinen alkuteos En bur av guld. Suomentanut Aleksi Milonoff. 350 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"On nöyryyttävää joutua hylätyksi ja jäädä sivuun. Milloin syynä on se, että mies on löytänyt jonkun toisen, jonka kanssa haluaa elää loppuelämänsä, milloin surkea hotellihuonepano konferenssissa Örebrossa. Kaikki mihin olemme panostaneet, rakkaus, lapset, aika ja työ, vaihdetaan kännipanoon jossain kokouskeskuksessa. Olemme korvattavissa. Eivätkä miehet edes kadu." (s. 215)

Camilla Läckberg, jonka Fjällbacka-sarja on saavuttanut suuren suosion maailmanlaajuisesti, on tarttunut täysin erilaiseen teemaan: naisen kostoon. Kirja osoittaa, kuinka julmaa ja karmeaa naisen kosto on, kun siihen on riittävät syyt.

Kirjan takakansi lupaa, että Kultahäkki on vuoden  järisyttävin kirjatapaus. Ja järisyttävä se todellakin on. Kirjan tunnelma on intensiivinen ja vahva. Juoni on jännittävä ja todella yllätyksellinen. Fayella, kirjan päähenkilöllä, on painolastinaan ahdistavat muistot lapsuudesta. Paetakseen muistojaan Faye muuttaa Fjällbackasta Tukholmaan ja aloittaa opinnot kauppakorkeakoulussa. Elämä on mallillaan. Opinnot sujuvat erinomaisesti, ja Faye tapaa räväkän Chrisin, josta tulee Fayelle tulevien vuosien uskollinen ja luotettava ystävä. 

"Jokainen tyttö haluaa Jackin." (s. 82)

Sitten tulee rakkaus: Jack Adelheim, joka on kaikkea, mitä nainen voi toivoa mieheltä. Hän on komea, naistaan palvova kauppakorkeakoulun opiskelija, joka haaveilee oman yrityksen perustamisesta. Faye rakastuu palavasti ja sokeasti. Faye ja Jack menevät naimisiin, saavat lapsen ja asuvat neljänsadan neliön loistoasunnossa Tukholman hienostomaailmassa, maailmassa, missä naisen kauneus mitataan laihuudella ja kalliilla merkkivaatteilla. Fayella on kaikkea, mitä voi rahalla saada. Ulkoisesti kaiken pitäisi olla täydellisen onnellista, mutta hienostomaailmasta muodostuukin Fayelle kultahäkki. Lapsuuden ahdistavat muistot ovat aina läsnä. Niistä hän ei kerro kenellekään, ei Jackille eikä Chrisille. Avioliitto ei ole ihan kunnossa, vaikka kilttinä ja sopeutuvaisena aviovaimona Faye ottaa kaiken omaksi syykseen, Jackin huonotuulisuuden, Jackin jatkuvat valitukset milloin mistäkin, yhteisesti sovittujen menojen peruuttamiset, sekä myös sen, ettei hän enää miellytä aviomiestään edes seksuaalisesti. Kaikella on kuitenkin rajansa.

"Faye ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen nainen, jota aviomies nöyryytti, kohteli kuin idioottia ja vaihtoi nuorempaan versioon." (s. 184)

Se raja tulee, kun Jack pettää Fayea avoimesti ja näyttävästi heidän makuuhuoneessaan, heidän sängyssään. Alkaa koston suunnittelu. Faye osoittautuu tässä tehtävässä äärimmäisen pitkäjänteiseksi, tehokkaaksi ja säälimättömäksi. Lapsuuden tuskalliset kokemukset antavat lisävoimaa kostotoimenpiteisiin. Faye perustaa Revenge-yrityksen, johon on viittaus kirjan kannessakin. Enempää en tohdi paljastaa kirjan juonesta. Läckberg paljastaa päähenkilöistään pieniä persoonallisuuden piirteitä kerrallaan.Tavallaan juoni on ennakoitavissa, koska jokaisen osion alussa annetaan vihjeitä tulevista tapahtumista, mutta voin taata, että Läckberg kuljettaa juonta tavalla, joka pitää lukijan otteessaan läpi kirjan. Vasta viimeisillä sivuilla selviää monikin juonta kuljettanut salaisuus.

Tällainen on psykologinen dekkari parhaimmillaan. Tällaisista dekkareista pidän. Kirjassa on monta näkökulmaa. Siitä löytyy vaikkapa #MeToo -teema. Kaltoin ja ala-arvoisesti kohdellut naiset haluavat kostaa. Naiset tukevat toisiaan jakamalla ahdistavia kokemuksiaan eli kirja on myös kuvausta naisten välisestä luottamuksesta ja ystävyydestä. Eräässä Jackin omistaman Compare-yrityksen palvelukodissa paljastuu sellaista, mikä on puhututtanut suomalaisia viimeisten kuukausien aikana liittyen Attendon, Esperi Caren yms vanhusten hoivakoteihin.  "Uusi paljastus, se että Comparen toimitusjohtaja oli tiennyt kahdesta huonon hoidon aiheuttamasta kuolemantapauksesta, jotka olivat sattuneet eräässä heidän palvelukodissaan, ja jopa yrittänyt pimittää ne, oli järkyttänyt koko Ruotsia, ei vain suppeaa bisnesmaailmaa." (s. 296)

Takakannen teksti kertoo, että kirjalle on tulossa jatkoa. On mielenkiintoista nähdä, jatkuuko kostoteema myös seuraavassa kirjassa. 

Otavan sivuilta selviää, että Läckberg on median haastateltavissa Helsingissä 2. ja 3. toukokuuta. 

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus. Gummerus. 2018. Saksankielinen alkuteos Das Herzenhören. Englanninkielisestä, uudistetusta laitoksesta suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. 326 sivua.

Omasta hyllystä

Burmasta kotoisin oleva Tin Win asuu New Yorkissa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Tin Win on juristi, joka matkustaa paljon työnsä puolesta. Eräänä ihan tavallisena työpäivänä hän sanoo jälleen lähtevänsä työmatkalle. Siitä päivästä ei kuitenkaan tule ihan tavallista päivää. Lähdön jälkeen Tin Winistä ei kuulu sanaakaan. Tin Winin katoaminen jää mysteeriksi.

Kuluu vuosia. Tinin perheessä luonnollisesti kaivataan isää, mutta vuosien mittaan muisto haalistuu. Elämä tuo mukanaan todellisen yllätyksen, kun ullakolta löytyy isälle kuulunut laatikko. Sieltä Julia-tytär löytää isänsä kirjoittamia rakkauskirjeitä, jotka on osoitettu Mi Mille Burmaan. Isän kaipuu nousee voimakkaana Julian mieleen, mieleen tulevat kaikki nuo arvokkaat muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. 

"Isä kumartuu ylleni, hymyilee ja vetää syvään henkeä. Kuulen hänen äänensä,  joka ei ole pelkkä ääni. Se  kuulostaa joltain soittimelta, ehkä viululta tai harpulta. Hän ei koskaan puhunut kovaa. En koskaan kuullut hänen huutavan. Hänen äänensä kantoi ja lohdutti minua. Se suojeli minua ja sai minut nukahtamaan." (s. 95) 

38 Circular Road, Kalaw, Shanin osavaltio, Burma

Intuition ohjaamana Julia matkustaa Burmaan pieneen Kalawin kylään tavoitteenaan saada selville, kuka on Mi Mi. Ehkä myös tavata hänet? Ehkäpä myös löytää kadonnut isä? Monen mutkan kautta Julia pääsee kylään ja tapaa siellä U Ban, iäkkään kyläläisen, jolle kylän ja kyläläisten elämä on tuttua vuosikymmenten takaa. Hän on tuntenut myös Tin Winin lapsena. U Ban kertoo, että Tin Win ei ollut haluttu lapsi. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan pieni ja äiti lähti ja jätti Tin Winin istumaan kannon nokkaan. Tin Win odotti ja odotti, mutta äiti ei palannut. Onneksi naapuri Su Kyi otti pojan hoitoonsa. Epäonni jatkui, Tin Win sokeutui. Su Kyi vei Tin Winin luostarikouluun, missä Tin Win menestyi opinnoissaan erinomaisesti sokeudestaan huolimatta. Hänen muut äärimmäisen herkät aistinsa korvasivat sokeudun.

Mi Min äänessä oli taikavoimia

Tin Win tapasi elämänsä ystävän, kallisarvoisen ihmisen, joka tuli merkitsemään hänelle paljon koko loppuelämän ajan. Mi Mi oli kaunis ja viisas tyttö, jolla oli äärettömän kaunis lauluääni. Hänelle kävely oli mahdotonta, hän eteni kontaten. "Mi Mi ei voinut liikuttaa jalkateriään. Jalat olivat jäykät ja kääntyneet sisäänpäin." (s. 150).  Mi Min vammaisuus ei haitannut nuoria. Nuoret nauttivat toistensa seurasta ja olivat yhdessä aina, kun se vain oli mahdollista. "Te olette täysin erottamattomat, Mi Min äiti oli sanonut kerran puoliksi leikillään. Erottamattomat. Mi Mi oli pohdiskellut sanaa tavalliseen tapaansa pitkään. Hän oli käännellyt sitä mielessään joka muotoon nähdäkseen, pitikö sen soinnista, tuntuiko se sopivalta, ja oli tullut muutaman päivän päästä siihen lopputulokseen, ettei mikään muu luonnehdinta ollut osuvampi. He olivat erottamattomat." (s. 207) Näin jatkui lähes neljä vuotta. Sitten Tin Winin piti lähteä Rangooniin setänsä luo. Nuoret eivät enää tavanneet, mutta molempien mielessä toisen muisto eli läpi elämän. 

Kirja on kaunis rakkaustarina. Se ei ole imelä, se on kaunis ja kipeä kertomus kahdesta toisiaan rakastavasta nuoresta. Kuinka olisikaan suonut, että he olisivat saaneet nauttia rakkaudestaan. Muiltakin  osin kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Burman tietoni ovat minimaaliset, ja tämä kirja perehdytti minua Burman historiaan. Kirja oli minulla lomalukemisena Gran Canarialla menneenä talvena ja hyvin se sopi aurinkotuolilukemiseksi.

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. - Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle." (s. 127)

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Arttu elelee talossaan ihan tyytyväisenä,  onhan hänellä toimiva televisio ja lehtikin tulee, Demokraatti. Mitä nyt joskus pitää viettää yö terveysaseman tarkkailuosastolla tai joskus hän ei muistaa laittaa päällyshousuja mennessään pankkireissulle. Mutta seuraava päivä tulee kuitenkin aina, elämä kantaa.

Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Hänen voinnistaan pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. Marian valtaa nostalgiset tunteet, kun hän ajelee kohti Ilomantsin vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan koskispullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.  

"Hyvin tämä sujuu, vakuutan itselleni, kun makaan tunnin päästä kamarin lattialla kahden ohuen patjan päällä. Pahemminkin voisi olla. Otin kaapista pinon alimmaiset lakanat. Ne ovat mummon mankeloimat ja niin sileät, että niiden välistä saattaa liukua lattialle." (s. 36-37)

"Pittää alkaa joutumaan. Keno pittää viiä, se lisää." (s. 43) 

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Artun luona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Sieltä löytyy Artunkin nuoruuden kuvia. Viinan kanssa on läträtty jo silloin ja ollaanpa oltu Seutulan lentokenttääkin rakentamassa. Maria on sitä mieltä, että ei Arttu nuorena mikään viisas ollut. "Sanottiin, että sillä kiehui nuorena päässä kuuma veri. Kusi siellä vain taisi kiehua." (s. 67) 

Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Televisio oli jo tuolloin tuvassa. "Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153) Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Jarkkokin tulee pistäytymään. Kun ollaan Pohjois-Karjalassa, kuuluu kai asiaan käydä Kolilla ja Nurmeksen Bomballa. Jarkkoa ja Mariaa nämä maisemat eivät juuri hetkauta. Minun on sitä vaikea käsittää, koska minulle Kolin kansallismaisemat kaikkina vuodenaikoina ovat sitä kauneinta Suomea. Minulle se on maisema, joka hiljentää ja rauhoittaa. 

Koli tammikuussa 2019

Minulle tästä kirjasta muodostui hyvin mieleinen ja nautittava lukukokemus. Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humorististakin kieltä. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Pohjalaisen ilmaisu on kevyttä, ilmavaa ja helppolukuista. Tällä otteella Pohjalainen vie lukijansa mukaan Artun mökille saunan lämmitykseen ja risusavottaan. Artusta ei voi olla pitämättä, niin ihanan inhimillinen jääräpää hän on.

Mielestäni kirja on sopiva lukupiirikirjaksi, niin monia näkökulmia kirjassa on. Ensinnäkin, se on kuvaus sukupolvien kohtaamisesta. Se on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. Entistä kyläläisten yhteiseloa pohjoiskarjalaisessa vaaramaisemassa Jerusalemin kylässä kuvaa Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä tai Marku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. Silloin jo, 1970-luvulla, murehdittiin oman kylän autioitumista. 

Karen Clevelandin Koko totuus on loistava agenttijännäri

Karen Cleveland: Koko totuus. 2018. Gummerus. Englanninkielinen alkuteos Need to know. Suomentanut Maija Kauhanen. 320 s.

Arvontapalkkio

"Tiedäthän, ettei minulla ole vaihtoehtoja", sanon ja pakottaudun katsomaan aviomiestäni, miestä, jonka tunnen niin hyvin ja  jota en samalla tunne lainkaan." (s. 11)

Miltä sinusta tuntuisi, jos yht'äkkiä kävisi ilmi, että mies, jonka kanssa olet ollut naimisissa vuosien ajan, osoittautuisi Venäjän vakoojaksi? Kysymys on luonnollisesti varsin hypoteettinen ja kaukaa haettu. Meillä kotona puhuimme tästä pitkään ja mietimme, että ei se ajatuksena ole mahdoton. Tällaista tapahtuu - ainakin maailmalla. Kuten myös tässä kirjassa Koko totuus.

Vivian ja Matt on Washingtonissa pienessä omakotitalossa asuva aviopari, jolla on takanaan monen vuoden avioliitto. Heillä on neljä ihanaa lasta: Luke, Ella ja kaksoset Chase ja Caleb. Vivian on Venäjän vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija ja Matt työskentelee IT-yrityksessä. Arki on kiireistä, Vivianilla on pitkät työpäivät, mutta onneksi Matt on ihana aviomies ja ihana isä, joka ottaa vastuun perheen arjen pyörittämisestä. Hän hakee lapset hoidosta ja koulusta, laittaa ruoat ja on aina kärsivällinen, ystävällinen ja luotettava tuki sekä lapsille että Vivianille. 

"Kaikki oli tarkoituksellista, suunniteltua. Ei se ollut sattumaa. Minut oli valittu hänen kohteekseen." (s. 49)

Vivianin tehtävänä CIA:ssa on paljastaa venäläisagenteista koostuvien solujen johtajia. Etsiessään nukkuvia soluja hänen onnistuu päästä erään epäillyn tietokoneelle. Ja kukapas sieltä löytyy? "Katson suoraan oman aviomieheni kasvoihin." (s. 22)  Mies, jonka kanssa hän on ollut avioliitossa yli 20 vuotta ja jonka kanssa hänellä on neljä lasta. Tällaista Vivian ei ollut koskaan epäillyt. Nyt käydessään avioliiton kaikkia vaiheita läpi, hän muistaa, että hieman erikoiselta tuntui se, ettei Mattilla ole lainkaan sukulaisia nk. vanhempiaan lukuunottamatta, joita heitäkään ei juuri tavata. Mutta se olikin ainoa epäilyttävä ja erikoiselta vaikuttava juttu.

Alkaa uskomaton tapahtumien vyöry. Matt tunnustaa olevansa venäläisten agentti, tunnustaa olevansa venäläinen, joka on lähetetty USA:han väärällä nimellä. Enempää juonesta ei juuri voi paljastaa, mutta voin taata, että kirja on jännittävä ja pitää otteessaan ihan viimeiselle sivulle asti. 

Jännittävien tapahtumien ohella Vivian käy läpi avioliittoaan ja suhdettaan Mattin kanssa. Onko kaikki valhetta? Keneen voi luottaa, kun ei edes omaan aviomieheensä? Mielenkiinnolla odotan kirjasta tehtyä elokuvaa. Elokuvaoikeudet on myyty, selviää kirjan liepeestä. Pääosassa tullaan näkemään Charlize Theron. 

Näin toteaa Lee Child takakannessa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Näin minullekin kävi.

"Villi veikkaus: Jos luet ensimmäisen luvun, luet toisenkin. Jos luet toisen luvun, missaat illallisen, valvot liian myöhään ja olet seuraavana päivänä töissä poikki. Tämä on sellainen kirja. Ihan loistava."

Tomas Gads: Pirulainen

Tomas Gads: Pirulainen. 2019. Bazar. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ann-Mari oli käynyt tapaamassa rikospaikkapartion jäsentä. Vainajan henkilöllisyydestä ei ollut saatu mitään selvyyttä löytöpaikalla eikä riisumisen yhteydessä ruumishuoneella. Lompakkoa, puhelinta tai muita henkilöllisyyttä paljastavia seikkoja ei ollut löytynyt." (s. 64) 

Pirulainen on Gadsin esikoiskirja ja samalla se aloittaa Ryhmä Halme -dekkarisarjan. Lounais-Suomen poliisissa toimiva Ryhmä Halme perustetaan ratkaisemaan hankalia ja monimutkaisia rikoksia. Ensimmäiseksi on vuorossa tiimin kokoaminen. Se on esimies Halmeen tehtävä. Hän haluaa saada tiimiinsä monenlaista näkemystä ja kokemusta, ei pelkästään perinteistä poliisiuralla hankittua kokemusta. "Siltä istumalta hän oli alkanut kasata porukkansa kokoonpanoa miettimällä, minkälaista osaamista tarvittaisiin, jotta tiimi olisi mahdollisimman monipuolinen suhteessa laitoksen ulkopuoliseen maailmaan, jossa rikokset enimmäkseen tehtiin." (s. 40) Halme itse on arvostettu ammattilainen, jolla on takanaan maineikas kansainvälinen ura. Kirjailija paljastaa minimaalisen vähän Halmeen persoonasta ja historiasta; ehkä lisää paljastuksia tulee seuraavissa kirjoissa. 

Ryhmän jäseniksi Halme kutsuu yritysmaailman johtotehtävissä työskennelleen Ann-Mari Forsmanin. Hän on nuori leski, jolla on yksi lapsi. Yksinhuoltajaäidin ajan pitäisi riittää moneen, niin työhön kuin lapsen kanssa yhdessäoloon. Anoppi pyrkii olemaan avuksi, vaikka se joskus tuntuu ärsyttävältä. Ann-Mari purkaa paineitaan tietokonepeleissä, joiden pelaamisessa aika saattaa vierähtää aamuun saakka. Lappeenrannasta Halme löytää Sergein, venäläissyntyisen "kovan luun". Ryhmään tulee myös Magnus Mehtonen, itsetietoinen, muita ärsyttävä suomenruotsalainen. Kaikkien naisten ja tulevien anoppien mieleen on sympaattinen Niklas Lindholm, IT-alan hallitseva nuori poliisikokelas.

Tällä tiimillä Halme lähtee ratkaisemaan Nötön edustalta purjeveneestä löytyneen ruumiin arvoitusta. Samoihin aikoinen katoaa Finsta Oy:n toimitusjohtaja Alvar Wilenius, eikä edes tiedetä, milloin hän katosi. Hän saattaa olla työmatkalla Saksassa tai sitten hän on vaan kadonnut. Halmeen tiimin tehtävänä on selvittää, liittyvätkö nämä kaksi tapausta yhteen. Rikoksen selvittämiseen osallistuu myös patologi ja oikeuslääkäri Kristian Kvist, joka osoittautuu kirjan mielenkiintoisimmaksi henkilöhahmoksi ja jolla onkin kirjassa moninainen rooli. Palaset loksahtelevat yhteen pikkuhiljaa. Kaikki selviää, vaikka ei se yksinkertaista ollut. Tutkimuksen kuluessa Halmeen ryhmä muovautuu toimivaksi tiimiksi.

Nimimerkin Tomas Gads takana ovat iisalmelaiset Satu Roos ja Kaisa Nummela, jotka molemmat ovat taustaltaan sosiaalipsykologeja. Pidän psykologisista dekkareista, ja parasta tässä kirjassa onkin juuri tämä psykologinen ote. Pirulainen on oiva avaus kirjasarjalle, vaikkakin juonen kuljetus on vielä vähän hakusessaan. Väillä putosin kyydistä, kun taas joskus tapahtumat jäivät junnaamaan paikalleen. Mutta jännityksellä ja innolla odotan seuraavaa kirjaa, niin kutkuttavaan kohtaan Pirulainen jätettiin.

Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu. 2019. Teos. 261 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Äiti oli hoitanut lapsena häntä, ja sitten hän hoiti äitiä. Aamusta iltaan, yön yli uuteen päivään." (s. 22)

Miettisen Suopursusta muodostui minulle alkuvuoden todellinen kirjallinen helmi. Ihastuin kirjaan kaikin tavoin. Ihastuin kieleen, Miettinen kirjoittaa niin elävää ja kaunista kieltä, johon lukija yksinkertaisesti jää koukkuun. Kieli on kuvailevaa, mutta ei mene äärimmäisyyksiin. Ihastuin kirjan henkilöihin, he ovat tavallisia maaseudun ihmisiä toiveineen ja pettymyksineen. 

Pyyhi suus röppö-iita." (s. 34)

Miettinen antaa kirjassaan äänen 70-luvun maaseudulla eläneille pohjoiskarjalaisille. 1970-luvulla oli vielä omavaraistiloja, oli omat lehmät, siat ja kanat sekä ympärillä metsät täynnä marjoja ja sieniä. Lisäksi järvet tarjosivat mahdollisuuden kalastamiseen. Tällaista pientä kotitilaa sisarukset Anja ja Pietari pitävät vanhempiensa kuoltua. Kolmas sisaruksista Hannu asuu pienessä vaatimattomassa suomökissään. Pietarista on äidin kuoltua tullut hyvin ilkeä,  hän kohdistaa syytöksensä - useimmiten aiheettomasti - erityisesti Anjaa kohtaan. Pietarin solvaukset suorastaan raivostuttavat lukijaa. Näin Anja pohtii: "Pekasta Pietari, Pietarista Perkele. Äitin kuoltua Pietarista oli tullut tämmöinen. Äitin nähden se oli niellyt pahimman luontonsa ja sihissyt saatanansa, mutta nyt mikään ei pidätellyt. Mitään hän ei osannut tehdä oikein. Jos ovi jäi puita kantaessa raolleen, lämpö karkasi. Kahvi oli laihaa tai väkevää, soppa tuimaa tai liian suolaista. Vettä ei saanut lotrata, ei kuluttaa sähköä." (s. 34)

Pioninainen

Kylän hautaustoimistoon tulee sijaiseksi Olga, aistivoimainen, eroottinen nuori kukkaisnainen. Hannulle ja Olgalle syntyy suhde, ja Olga muuttaa Hannun luo suomökkiin. Mutta Olga alkaa viihtyä yhä paremmin Anjan ja Pietarin pihapiirissä. Syynä on Hannu. Hannu ei enää lämpene hänelle, vaikka Olga odottaa Hannun lasta. Hannulla on muut mietteet. Hän miettii taiteen tekemistä, piirtää teeriä soitimella ja ikävöi taidekoulussa tapaamaansa Kaarloa. Yksinäinen Anja, joka on uhrannut elämänsä äitinsä hoitamiseen, saa nyt Olgasta ystävän tai jopa enemmän. Käydään uimassa, tiskataan yhdessä, saunotaan, nautitaan elämästä kerrankin. Tuimailmeinen, jäyhä Pietarikin ihastuu eloisaan Olgaan. Mutta ihastus, kun siihen vielä lisätään alkoholi, johtaa dramaattisiin seurauksiin.

Kirja on oivallista ajankuvaa 70-luvulta. Tämän aikakauden maaseudulla asuneet löytävät kirjasta runsaasti samaistumispintaa, vaikkapa linja-autovuorojen odottelua, huonoilla polkupyörillä ajamista, lakanoiden mankelointia, kukkamekkoja, pihapiirin syreeneitä. Asia, mikä minua ihmetytti, oli karhu, jota pidettiin lieassa ja jota koirat kävivät maksusta haukkumassa. Oliko tällaista 70-luvulla? 

Pohjois-Karjalassa?

Kirjan takakannen mukaan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin. Mielestäni tapahtumat voisi sijoittaa yhtä hyvin vaikkapa Kainuuseen tai Lappiin. Kun oli tarkkana, kirjassa saatettiin käydä pari kertaa ostosreissulla Joensuussa. Vaikka maisemat eivät viitanneetkaan suoranaisesti Pohjois-Karjalaan, kirjan tunnelmassa ja kielessä on aitoa pohjoiskarjalaisuutta, joka ainakin tämän maakunnan asujana herättää nostalgisia tunteita. Kielessä on paljon sanoja, jotka varmaankaan eivät ole tuttuja muualla Suomessa, mm. polakka, runnakko, alukka, kinnaava, linttajalaka, ihan muutaman vain mainitakseni. 

Yksi kirjan teemoista on kukat. On hautaustoimiston tulppaaneja ja ruusuja, hautajaisten pioneja, pihapiirin syreenejä ja lopussa jälleen tulppaaneja. Kukat ovat pelastuksena ja lohdutuksena monessa tilanteessa. "Tulppaanit, narsissit, hyasintit, liljat, orkideat. Kukkarimpsujen päätteksi lampi, lammessa joutsenet. Kukkia ja värejä oli niin paljon, että niihin oli vaikea keskittyä." (s. 260)

En olisi halunnut kirjan loppuvan. Lukisin mielelläni lisää Anjan, Olgan, Hannun ja Andrein tulevista vuosista. Jatko-osa olisi mieluinen yllätys.

Pioni

Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä

Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä - Mayer Franckin selviytymistarina. 2018. Aikamedia. Kansi: Aikamedia Oy / Antti Kemppinen. 187 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Monet meistä muistavat Rony Smolarin tutun radioäänen, kun hän työskenteli v. 1980 - 2002 toimittajana Lähi-idän alueella Yleisradion kirjeenvaihtajana. Hän kirjoitti ajankohtaisia artikkeleita useisiin lehtiin, mm. Turun Sanomiin. Vuosina 2007-2010 Smolar toimi Helsingin juutalaisen seurakunnan ja Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtajana.

Smolar tunsi, että hänellä on vielä 77-vuotiaana jotakin annettavaa, jotakin sellaista, mikä muistuttaa meitä ihmiskunnan raakuuksista ja muistuttaa myös siitä, että tiettyä historian vaihetta emme saa unohtaa, koska emme halua, että nuo tapahtumat enää koskaan toistuvat. Kyseessä on toinen maailmansota, Adolf Hitler ja holokausti. Holokaustin kauheus tulee lähemmäksi lukijaa, kun kertojana on henkilö, joka on nähnyt ja kokenut omakohtaisesti holokaustisen hulluuden.

"Oli vain yritettävä elää ja nöyränä toivoa parempaa tulevaisuutta."

Smolar tuo eteemme Mayer Franckin (1928-2012), miehen joka jo Puolassa asuessaan joutui gettoon ja sieltä edelleen Auschwitziin. Mayer syntyi Lowiczin kaupungissa Puolassa. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi kaksi siskoa. Mayer kuvaa puolalaisten juutalaisten arkipäivää ja heille niin tärkeitä uskonnollisia rituaaleja. "Puolan juutalaiset olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka tekivät kovasti työtä, eikä heille jäänyt aikaa miettiä panostaan yhteiskunnalle. Heidän panoksensa jäi juutalaisyhteisöjen henkiseen ja älylliseen rikastuttamiseen." (s. 15) Mayer toteaa edelleen, että vaikka juutalaisten määrä Puolassa oli suuri, juutalaiset olivat ulkopuolisia puolalaisessa yhteiskunnassa. Tämä sama näkyi myös muissa Itä-Euroopan maissa. 

"Juden raus"

Vuonna 1939, kun Mayer oli 11-vuotias, saksalaiset valtasivat  Lowiczin. Juutalaisia pidätettiin, pahoinpideltiin, nöyryytettiin ja juutalaisten passeihin leimattiin J-kirjain. Pahempaa oli tulossa: kaupungin asukkaat määrättiin Lodzin kaupunkiin, jonne saksalaiset rakensivat Puolan toiseksi suurimman geton. Olosuhteet getossa olivat ankarat, hygienia oli puutteellista, oli ainainen nälkä, piti tehdä pitkiä työpäiviä. Lodzin getto oli saksalaisille tärkeä, se oli Saksan sotataloutta hyödyntävä tuotantolaitos. 

Juutalaisen opin mukaan poikalapsi saavuttaa uskonnollisen täysi-ikäisyyden 13-vuotiaana. Kun Mayer täytti 13 vuotta, hänet voitiin kelpuuttaa työntekoon turkisverstaalle. Monesti hänelle, kuten niin monelle muullekin geton asukkaalle, tuli tunne, että enää ei vaan jaksa päivääkään. Mutta "vanhemmat asukkaat kannustivat meitä nuoria pysymään elossa, jotta sodan jälkeen silminnäkijöinä voisimme kertoa, mitä olimme kokeneet." (s. 119)

"Olette Auschwitz-Birkenaussa, ja kaikki pääsevät noiden savupiippujen kautta täältä taivaaseen."

Kuolema kintereillä alkoivat siirrot getosta keskitysleireille. Eräänä päivänä Mayer löysi nimensä poiskuljetettavien listalta. Kohteena oli Auschwitz. Mayer oli silloin 16-vuotias. Mayerin ohella Auschwitziin kuljetettiin yli 70 000 Lodzin geton asukasta. Mayer läpäisi keskitysleirin lääkärintarkastuksen ja edessä olivat päivät pakkotyössä. Sitä ennen vasempaan käsivarteen tatuoitiin numerosarja, Mayerilla se oli B-10197. Numerosarja korvasi nimen. Puolalaisista keskitysleireistä vain Auschwitzissä vankinumerot tatuoitiin käsivarteen, muualla ne ommeltiin vaatteisiin. 

Viimeinen Auschwitzin keskitysleiriltä selvinnyt suomalainen

Kun Saksan päivät olivat luetut, vangit lähetettiin marssille, yövyttiin missä sattuu, piileskeltiin ja paettiin sekä neuvostoliittolaisia että saksalaisia. Rauhan tultua Mayer ei löytänyt paikkaa, jonne olisi sijoittunut, kunnes hän tapasi tutun Lodzin geton ajoilta, joka järjesti hänelle pääsyn Ruotsiin. Sieltä Mayer siirtyi edelleen Suomeen. Suomeen asettuessaan hän oli 18-vuotias.

Kehyksenä Mayerin hurjalle selviytymistarinalle on juutalaisuus, natsismi ja toinen maailmansota. Nämä tapahtumat Smolar sitoo taitavasti Mayerin tarinaan ja näin kirjasta muodostuu arvokas lisä holokaustin raakuuksia kuvaavaan kirjallisuuteen. Kirjassa on mukana myös kuvaliite ja lähdeluettelo. 

Kirjan otsikko aukeaa lukijalle kirjan loppuvaiheissa. Juutalaisuutta tunteville varmasti jo aiemmin.

Auschwitz (Wikipedia)

Johanna Laitilan aistivoimainen Lilium Regale

Johanna Laitila: Lilium Regale. 2019. Gummerus. 350 s.

Palkinto Leena Lumen blogiarvonnassa.

"Häpeä läähätti huoneessa. Se näytti rypistäneen mummon kasaan ja kiilui pelkoon sotkeutuneena tämän silmissä. Puna levisi tämän kaulalle kireänä kelmuna. Valkoisen hiljaisuuden läpi Else kuuli mummon sanovan, että synnit jäisivät kasvoille, rypyiksi nenävarteen, laskoksiksi poskille ja sienten seiteiksi huulten ympärille." (s. 156)

Johanna Laitila paneutuu Lapin sotaan esikoiskirjassaan Lilium Regale. Sota-aika muodostaa kehyksen Elsen kehittymiselle nuoreksi naiseksi ja itsensä tuntemiselle. Else viettää turvallista lapsuutta Tornionjokilaaksossa. Mutta sota muuttaa kaiken. Isä kokee sodan ylivoimaiseksi ja päätyy äärimmäisessä epätoivossaan tekemään lopullisen ratkaisun. Elsen äidille tämä on liikaa, hänen mielensä järkkyy ja Else joutuu ottamaan yhä enemmän vastuuta perheestään. Sodan vuoksi joudutaan evakkomatkalle Stödeen, Ruotsiin. 

 

Stöden maalaiskunta kuuluu Sundvallin kuntaan.

Siellä Else löytää elämänsä ensimmäisen ystävän, samanikäisen Ingan. Aluksi ystävyyttä tunnustellaan, eihän heillä ole yhteistä kieltäkään. Yhdessä opetellaan kieltä, Else ruotsia ja Inga suomea, maistellaan sanojen sävyjä, opetellaan tuntemaan toisen sielua ja ruumista verivaloja tehden. "Glömma tuntui suussa raa'alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ja ont tömähdys kurkussa." (s. 126) Sota loppuu ja on aika palata kotiin. Järkyttävät tapahtumat seuraavat toinen toistaan. Väliin mahtuu kiihkeä, intohimoinen suhde piikomispaikan Irina-rouvan kanssa. Mutta Irinan ja Elsen suhteen pitää päättyä, vaikka ikävä jää molemmille. Sodanjälkeinen aika ei anna mahdollisuutta lesbosuhteelle. Else tekee ratkaisunsa, hän lähtee Samulin vaimoksi Ruotsiin. Kirjassa palataan vielä Elsen viimeisiin vuosiin. Kirjan nimi kuningaslilja, Lilium regale, saa selityksensä viimeisellä sivulla.

Laitilan kaunis, runollinen kieli imaisee lukijan mukaansa. Hänen tekstinsä on suomen kieltä kauneimmillaan. Kaunis, hiottu kieli kannattelee Elsen matkaa pikkutytöstä vanhukseksi. Laitila kuvaa tapahtumia aistivoimaisesti ja runsain kielikuvin, välillä ehkä liiankin elävöittävästi. Lilium regale on Laitilan esikoisteos. Sitä on vaikea uskoa, niin kypsän vaikutelman kirjasta saa.

Lapista ja Lapin sodasta ovat ansiokkaasti kirjoittaneet mm. Katja Kettu, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen. Laitilalla on paikkansa Lapin kuvaajana, niin elinvoimaista ja voimakasta tekstiä hän kirjoittaa. Laitilan kirja näyttää, kuten niin monet muutkin sotaa kuvaavat teokset, että sota on yksilöille vastenmielinen, kauhistava kokemus. Sota tuo tullessaan paljon ikävyyksiä, jotka on pakko ottaa vastaan ja kätkeä sydämiin. Käsittelemättömät tapahtumat merkitsevät koko loppuelämän kestävää taakkaa. Ehkä vielä niin, että surun taakka siirtyy seuraavallekin sukupolvelle. 

Mietin, millaista olisi kuunnella äänikirjana tätä aistivoimaista kirjaa.

Kiitos Leena Lumi arvontapalkinnosta. 💗

Kirjasta on postattu mm. seuraavissa blogeissa:
Kirjaluotsi
Kirja vieköön
Leena Lumi
Marjatan kirjat ja mietteet
Lumiomena

Lukupiirikirjana Kjell Westön Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Den svavelgula himlen. Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. 459 sivua.

 Lainattu kirjastosta

"Taivas Ramslandetin yläpuolella värjäytyi rikinkeltaiseksi meidän siinä maatessamme." (s. 431) 

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas oli seniorilukupiirimme maaliskuun kirjana. Meitä oli paikalla 10 lukijaa pohtimassa kirjan antia. Kirja on kolmen sukupolven tarina 1960-luvulta tähän päivään saakka. Tapahtumat alkavat vuodesta 1964 Ramsvikin kartanosta, ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta. Minäkertoja, jolle kirjailija ei anna nimeä, tutustuu kesäpaikalla Rabellien mahtisuvun samanikäiseen Alexiin. Alex ei ole vaatimaton esitellessään perheen vaurautta: "Me ollaan liikemiessukua". (s. 35) Minäkertoja edustaa alempaa keskiluokkaa, mutta se ei ole ystävyyden esteenä. Mutta omat mörkönsä on Alexinkin suvulla. Rahallakaan ei kaikkea saa. Kerrotaan, että Alexin isä on New Yorkissa, sieltä tulee korttejakin, mutta totuus on ihan toisenlainen. Isä laitetaan sairastamaan mielisairaalaan. Totesimmekin, että 60-luvulla mielenterveysongelmia hävettiin, eikä niistä eikä myöskään vammaisuudesta, juuri puhuttu oman perhepiirin ulkopuolella.

Tullaan vuoteen 1971, kun minäkertojalla alkaa suhde Stellan, Alexin siskon, kanssa. Minäkertoja on tuolloin 17-vuotias ja Stella 15-vuotias. Suhde on kiihkeä, vaikka välillä hyvinkin riitaisa. Mutta minäkertojan rakkaus kestää, kohtelipa Stella häntä miten tahansa. "Miten paljon minä vastustelinkin, en koskaan pystynyt kuin myöntymään ja menemään hänen luokseen, kun hän huusi minua." (s. 173)

Stella muuttaa Berliiniin ja minäkertoja lähtee Portugaliin tarkoituksenaan kirjoittaa suhteestaan Stellaan. "Mutta muistot jäivät hahmottomiksi ja vanhat repliikit olivat epäselvää muminaa, joka hukkui lintujen kirkunaan ja portugalin pehmeään puheensorinaan kujalla". (s. 170) Sillä kertaa kirjoittamisesta ei tullut mitään, mutta minäkertoja onnistuu kirjoittamaan 90-luvun lopussa menestysromaanin Sepänpuiston Uneksija, josta tehdään myös elokuva. Tuolloin minäkertoja toimi opettajana ja sittemmin vararehtorina. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän minäkertojan kokemuksista opettajan tehtävissä.

Kirjassa seurataan minäkertojan, Alexin ja koulutovereiden elämää kouluajoista aikuisuuteen. Piirit ovat pienet, tuttujen kanssa käydään koulua, vietetään vapaa-aikaa ja tuttujen kanssa seurustellaan ja mennään naimisiin. Joitakin lukijoitamme oli häirinnyt nuorten holtiton elämä ja liiallinen seksi. Kirja on hyvää ajankuvaa 60-luvulta lähtien tähän päivään asti. Eräs lukijamme oli huomannut, että ajankuva näkyy autojenkin kuvailussa, Westö antaa tarkat tiedot autojen merkeistä ja malleista.

 "Uskottava tarina poikaporukan kasvusta ja kehittymisestä"

Tämä on Westön seitsemäs romaani. Monet hänen kirjoistaan ovat olleet suosittuja lukijoiden keskuudessa, mutta Missä kuljimme kerran (2006), josta hän sai Finlandia-palkinnon, teki hänestä lopullisesti koko Suomen kirjailijan. Monille lukupiiriläisillemme Rikinkeltainen taivas oli ensimmäinen Westön kirja. Pidimme kirjan suomenruotsalaisuudesta. Ikävistäkin tapahtumista huolimatta Westö säilyttää kirjassaan ilmavan keveyden. Kronologinen sukutarina vie mukanaan, nuoren pojan elämänkaari on elävästi kuvattu eli kirja oli meille hyvin mieluisaa luettavaa. Eräs lukijoistamme oli kuunnellut kirjan äänikirjana ja oli sitä mieltä, että ei ehkä olisi jaksanut lukea kirjaa, niin paljon eri teemoja kirjassa on.  Minäkertojan rooli herätti paljon keskustelua. Jotkut meistä olisivat halunneet, että minäkertojalla olisi ollut nimi, kun taas toiset olivat sitä mieltä, että siihen ei ollut tarvetta, koska Westö kertoo tässä oman fiktiivisen tarinansa. Paikat olivat ainakin Helsingin osalta todellisia. Tredje Lärkan, jota Westö todellisuudessa on käynytkin, toimii edelleen etelä-Haagassa.

"Mielenkiintoinen kirjallinen teos"

Keskustelimme siitä, onko kirja rakkausromaani vai onko se kirja luokkaeroista. Olipa se kumpaa tahansa tai sitten ei kumpaakaan, kirja on taitavan kirjailijan tuotos. 

Olemme lukeneet tänä vuonna mielenkiintoisia sukutarinoita. Ensin matkasimme Antti Heikkisen kanssa Pohjois-Savoon, sitten Satu Vasantolan kanssa Pohjanmaalle ja nyt sitten liikuimme ruotsinkielisellä Uudellamaalla ja Helsingissä. Seuraavana kirjana meillä on Minna Rytisalon Rouva C.

Kirja Pohjois-Karjalan mielenkiintoisista arkkitehtuurikohteista

Samu Aarnio, Suonna Kononen & Pekka Piiparinen: Pohjois-Karjalan arkkitehtuuriopas. 2018. Sanomalehti Karjalainen. 334 sivua.

Kävin tutustumassa Arkkitehtuuri Pohjois-Karjalassa -näyttelyyn Carelicumin Hilma-museossa. Ihastuin! Oli ilo nähdä, miten viehättävää ja maineikastakin arkkitehtuuria Pohjois-Karjalassa on. Maakunnasta löytyy mm. Eliel Saarisen, Lars Sonckin, Alvar Aallon ja Viljo Revellin töitä. Näyttelyssä vierähti pari tuntia ihan huomaamatta. Näyttelyn toteutus valokuvineen ja pienoismallineen saa ison kiitoksen. Videoteos täydentää mainiolla tavalla kokonaisuutta.

Sanomalehti Karjalaisessa julkaistiin vuosina 2017-2018 Rakennuksia-juttusarja, jonka pohjalta muotoilija Samu Aarnio, Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ja Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen maankäyttöasiantuntija Pekka Piiparinen kirjoittivat kirjan, jossa esitellään maakunnan mielenkiintoisimmat arkkitehtuurikohteet. Kirjan rakenne on jämäkkä ja toimiva. Ensin on lyhyt katsaus Pohjois-Karjalan arkkitehtuurin historiaan, sitten tarkastellaan kaupunkien ja taajamien keskusalueita sekä rautatieverkon tuottamaa rakennuskantaa 1800-luvun lopulta alkaen. Kirjan pääpaino on paikkakuntakohtaisessa arkkitehtuurin tarkastelussa. Tällä hetkellä maakunnassa on viisi kaupunkia: Joensuu, Lieksa, Nurmes, Outokumpu ja Kitee. Vuoteen 1973 asti Joensuu oli maakunnan ainoa kaupunki. Kuntia maakunnassa on 13. Asukasluku vuoden 2017 lopussa oli noin 163 000 asukasta. 

Pohjois-Karjalan rakennuskanta on melko nuorta verrattuna moneen muuhun maakuntaan. Vanhimmat säilyneet rakennukset ovat 1700-luvulta. Kuitenkin täältä on löydettävissä kaikki merkittävät arkkitehtoniset tyylisuuntaukset. 

Suurimman huomion kirjassa saa luonnollisesti Joensuu maakunnan suurimpana paikkakuntana. Rakennukset esitellään kaupunginosittain. Kirja kertoo rakennuksista perustiedot, historian ja tyylisuunnan. Vaikka Joensuu säilyi puukaupunkina aina 1950- ja 1960 -luvuille saakka, löytyy kaupungista aiemmilta vuosilta merkittäviä rakennuksia. Valitsemani kuvat ovat omia suosikkikohteitani, eivätkä mitenkään pyri edustamaan läpileikkausta maakunnan arkkitehtuurista. Kuvat ovat itse ottamiani.

Joensuun kaunis kaupungintalo on Eliel Saarisen suunnittelema. Kaupungintalo vihittiin käyttöön 1914. Mielenkiintoista on, että rakennustoimikunta valitsi 18 ehdotuksesta helpoiten ja edullisimmin toteutettavan vaihtoehdon. Tosin alkuperäistä suunnitelmaa sitten muutettiin, mm. lisäämällä kaupungintaloon torni. Samanaikaisesti Saarinen suunnitteli myös Helsingin rautatieasemaa ja Lahden kaupungintaloa.

Nykyinen taidemuseon rakennus valmistui v. 1894 Theodor Deckerin suunnittelemana. Aiemmin rakennuksessa toimi klassinen lyseo. Rakennus edustaa uusrenessanssityyliä.

Tyttökoulu valmistui vuonna 1913. Suunnittelijana oli Magnus Schjerfbeck. Hän oli taiteilija Helene Schjerfbeckin veli. Rakennuksessa on sekä jugendin että gotiikan aiheita. Nykyisin rakennus on konservatorion käytössä.

Joensuussa on säilynyt vain kaksi puutalokorttelia, eikä yhtenäisiä puutalokortteleita ole lainkaan. Yhteensä vanhoja puutaloja Rantakadun ja Torikadun alueella on 14. 

 

Pyhän Nikolauksen kirkko valmistui G. F Karpoffin suunnittelemana v. 1888. Kirkko edustaa uusrenessanssia.

Joensuun evankelisluterilaisen kirkon suunnitteli Josef Stenbäck. Kirkko valmistui v. 1903. Tyyliltään se on sekoitus jugendia ja uusgotiikkaa. Ortodoksisen ja evankelisluterilaisen kirkon väliin jää ruutukaavan halkaiseva katu, joka nimettiin Nikolainkaduksi, sittemmin Kirkkokaduksi.

Vuodet 1936-1938 olivat vilkkaita rakennustoiminnan vuosia Joensuussa. Sanomalehti Karjalainen uutisoikin kivitalojen rakentamista näin: "Joensuulle luodaan ameriikkalaisella vauhdilla 'uusia kasvoja'". Teräskulma, joka tunnetaan myös Pielishovin nimellä, oli Joensuun suurin kivitalo, joka valmistui v. 1939 Martta Martikainen-Ypyän ja Ragnar Ypyän suunnittelemana.

Aittarannan ja Penttilänrannan rakentaminen aloitettiin 2000-luvun alussa. Nyt alueet ovat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi ja edustavat urbaania rakentamista.

Ylisoutajan silta yhdistää Penttilän kevyenliikenteen ruutukaavakeskustaan. 134-metrisen sillan suunnitteli WSP Finland Oy. Taustalla valmistuu 14-kerroksinen puukerrostalo opiskelija-asunnoksi. Valmistuessaan se on Suomen korkein puukerrostalo. 

Tukinuitto on maassamme ja myös Pohjois-Karjalassa vuosisatainen kansallinen perinne. Tällaisen nostalgisen näyn voi nähdä vielä Joensuussa. Tukinuittoa kesältä 2018.

Ravintola Parppeinpirtti Ilomantsissa Parppeinvaaran laella valmistui v. 1992 Aulis Kalman suunnittelemana.

Taistelijan talon näyttelyssä Ilomantsissa voi tutustua toisen maailmansodan taisteluihin Ilomantsissa. Pohjois-Karjalan suurimmat taistelut jatkosodassa sodittiin Ilomantsissa. Lähes 500 ilomantsilaista sai surmansa taisteluissa.

Viinijärvellä Liperissä on viime vuosisadan lopulla toiminut itsenäinen Taipaleen kreikkalaiskatolinen kunta. Nimi Taipale vaihtui Viinijärveksi 1920-luvulla. Viinijärven ortodoksisen kirkon on suunnitellut J. O. Leander ja se valmistui v. 1906.

Liperin evankelisluterilainen kirkko on yksi kolmesta Pohjois-Karjalaan ennen vuotta 1900 valmistuneesta kivikirkosta.  Muiden vanhojen kirkkojen rakennusmateriaali oli puu. Liperin kirkon suunnitteli Georg Theodor Chiewitz, joka on tunnettu useiden suomalaisten kirkkojen suunnittelijana.

Lämmin suositukseni!

Kirjan kirjoittajat kehottavat lukijoita: "Pistäkää opas taskuun, hypätkää pyörän selkään tai autoon ja lähtekää ystävienne kanssa arkkitehtuurimatkalle. Ottakaa rakennuksista kuvia, jakakaa niitä Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä. Arkkitehtuuri antaa hienon halkileikkauksen Pohjois-Karjalan historiaan."

Maaliskuun kirjat ja muut jutut

Niin on taas yksi kuukausi takana päin ja kovasti kohti kevättä ollaan menossa. Tässä maaliskuussa luettua. Täytyy sanoa, että tosi hyviä kirjoja olivat kaikki, eli kaikkia voin suositella.

Tiina Martikainen: Surmanpolku. Myllylahti. 2019

 John Grisham: Lainlukijat. WSOY. 2018.

 
Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas. 2019. Like. 

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. 2019. Myllylahti.

 
Minna Rytisalo: Rouva C. 2018. Gummerus. 

 

Kävin kahdessa näyttelyssä: Arkkitehtuuri Pohjois-Karjalassa ja Suomen taiteen uudistajat ja aikansa radikaalit.

Näin kaksi teatteriesitystä: Appivanhempien ABC (vierailunäytäntö Joensuun teatterissa) ja Äidin maa Kuopion teatterissa.

Kaksi elokuvaa: Bohemian rhapsody ja A Star is born. 

Yksi konsertti: Diandran ja Teemu Roivaisen Rakkauslaulut.

Parasta kuitenkin oli hieno lomaviikko Melonerasissa Gran Canarialla. Oli aurinkoista ja lämmintä. 

Kevättä odotellessa. Joutsenet ovat varma merkki kevään tulosta.

Mukavaa huhtikuun alkua kaikille!