maanantai 27. helmikuuta 2023

Olli Marttila: Safaritarinoita


Olli Marttila: Safaritarinoita. Tammi. 2023. 181 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Samoihin aikoihin luonto alkaa puhua entistä vahvemmin, eikä jää epäselväksi, että olemme keskellä suurpetojen temmellyskenttää. Vanhastaan tiedetään, että sateen aikaan pedot riehaantuvat tavallista villimmäksi. Tätä totuutta meidän ei tarvitse tutkia tietosanakirjasta. Hyeenoja ujeltaa siellä täällä ja leijonat pistävät parastaan. Rymäkkä karjunta kantautuu korviimme lähes kaikista ilmansuunnista. Vierellämme myllertävältä virralta kuuluu virtahepojen mahtipontista röhkintää."

Jos joku lukijoista on käynyt safarimatkalla Tansaniassa, on hyvin todennäköistä, että hän on tullut tutuksi Olli Marttilan, todellisen Tansania-asiantuntijan, kanssa. Olli Marttila on muuttanut Tansaniaan vakituisesti vuonna 2012. Sitä ennen, aina vuodesta 2001 lähtien, hän oli tutustunut maahan ja villieläimiin Tanzania Wildlife Research Instituten tutkijana. Tutkimustyön ohella Marttila on viettänyt Tansanian erämaissa satoja öitä ja myös vetänyt kymmeniä ellei satoja kansainvälisiä villieläinsafareita. Hän on myös kirjoittanut joukon Tansaniaa käsitteleviä kirjoja. Itselleni tutuimmaksi on tullut Marttilan Tansania-trilogia: Norsuja tiellä (Tammi 2002), Suuri Savanni (Auris 2003) ja Afrikan arkki (Auris 2004). Vuonna 2018 ilmestyi teos Savannimaa: Tansanian kansallispuistot (Pitlane).

Safaritarinoita pitää nimensä mukaisesti sisällään erilaisia safareihin liittyviä tarinoita. Niissä näyttäytyy Afrikan luonto upeana niin kauneudessaan kuin armottomuudessaan. Välillä lukija saa kunnon naurut safareilla sattuneista kommelluksista, välillä taas pitää jännittää turistien tai eläinten puolesta. 

"Leijonat ovat Afrikan savanniluonnon hyvinvoinnin merkittävä ilmentäjä."

Turistit tulevat safareille erilaisin odotuksin. Villieläimet ovat se kaikkein odotetuin juttu. Tansaniassa harva turisti pettyy, niin runsas on eläimistö ja niin hyvin Marttila osaa viedä safariporukkansa oikeisiin paikkoihin. Useimmiten nähdyiksi tulevat leopardit, gepardit, gnuut, antiloopit, virtahevot, leijonat, norsut, afrikanpuhvelit, niilinkrokotiilit, seeprat ja jopa savannikoirat.  Monelle turistille Tansanian safari on ensimmäinen safarikokemus. Hyvän peruskunnon lisäksi turisteilta vaaditaan myös tiettyä rohkeutta. Marttilan safareilla ei yövytä kansallispuistojen luksuslodgeissa, vaan melko vaatimattomissa teltoissa, jotka Marttilan apujoukot käyvät pystyttämässä etukäteen keskelle savannialuetta. Samoin keittiö kulkee mukana. Näin ollaan luonnon ja villieläinten keskellä kaiket päivät ja yöt. Eivätkä eläimet ole hiljaisimmillaan yöaikaan, sen saavat turistit kokea. 

Marttila kuljettaa lukijaa ympäri Tansanian luontokohteita. Tulee esille kiinnostavia paikkoja, mm. Tanganjikan karut kankaat, joista David Livingstone 150 vuotta sitten halusi ottaa selvää. Livingstonea ei kuulunut takaisin, ja niinpä toinen löytöretkeilijä Henry Stanley lähti etsimään kadonnutta, löysi hänet ja jätti historiaan kuulun lausahduksen: "Dr. Livingstone, I presume."  

Marttila on safariopas parhaimmillaan. Hän tuntee seudut ja tuntee eläimet. Jos liikkuu erämaissa jalkapelillä, kannattaa pitää isoa äläkkää, jos kohtaa villieläimen. Eläin, joka ei reagoi elämöintiin, on poikasensa kanssa liikkuva norsu. Ja silloin norsu on todella vaarallinen, paljon vaarallisempi kuin vaikkapa leijona tai virtahepo. Jos villieläimet asettavat haasteita safariporukoille, aivan yhtä haastava on Afrikan luonto. Joissakin paikoissa tuuli on niin ankaraa, että se vie teltat mukanaan, mutta haastavinta ovat sateet, jotka tulevat yllätyksellisesti ja paikoin niin voimakkaina, että tiet katoavat ja matkan teko keskeytyy, kun autot väistämättä uppoavat liejuun.

Safarin järjestäminen vaatii tarkkaa suunnittelua ja valmistautumista. Ammattitaitoinen ja luotettava apuhenkilöstö on äärettömän tärkeä. Vuosien mittaan Marttila on onnistunut löytämään luotettavia afrikkalaisia apumiehiä, mutta vaikeaa se on ollut. Pettymyksiltä ei ole voitu välttyä. Suomalaisen tai eurooppalaisen on vaikea  ymmärtää, että lähes jokainen tansanialainen vetää omaan pussiinsa ja huijaa rahavaroja niin paljon kuin vain on mahdollista. Ja valkoisiahan on lupa jallittaa, merkitseehän vaalea ihonväri väistämättä rahaa.

Kirjan upeaa kuvitusta
Safaritarinoita on kiinnostava kirja, kiinnostava niille, joilla entuudestaan on safarikokemusta ja kiinnostava niille, jotka suunnittelevat safarille osallistumista. Itse olen ollut safareilla Keniassa ja Etelä-Afrikassa. Eikä voi mitään, että kirjan luettuani mieli tekee Tansaniaan. Kirjan antia lisäävät upea valokuvaliite ja Tansanian kartta. 


torstai 23. helmikuuta 2023

Riikka Sandberg: Ørja

 

Riikka Sandberg: Ørja. Otava. 2023. Lukija Karoliina Kudjoi. 10 t. 43 min. Storytel.

Ørja, jonne kirjan tapahtuvat sijoittuvat, on fiktiivinen viiden saaren ryhmittymä jossakin päin Pohjois-Norjaa. Tapahtumien aikajänne on 1940-luvulta aina 1970-luvun lopulle asti.

Vuonna 1976 norjalainen Tine tulee Ørjan saarille pystyttämään kiertävää elokuvateatteria. Mukana on aviomies, kuvanveistäjä Runar. Tinelle käynti Ørjan saarilla on ensimmäinen, kun taas Runar on viettänyt saarilla monia kesiä lapsuudesta alkaen. Heti ensimmäisenä päivänä Tine tekee yllättävän löydön lautturin vajasta. Sieltä löytyy vanha lankamagnetofoni ja kasa äänitteitä. Uteliaana Tine laittaa äänitteen numero yksi pyörimään. Käy ilmi, että 1950-luvulla tehdyllä äänitteellä puhuu 12-vuotias Isa / Isabella. 

Tyttö kertoo sodassa kuolleelle äidilleen, miten hän päätyi isänsä kanssa Ørjan saarille ja millaista elämä on saarilla miehityksen jälkeen. Miehityksen jälkeen Norjassa, kuten Suomessakin, saksalaissotilaisiin rakastuneita norjalaisnaisia vainottiin ja leimattiin huoriksi. Tommi Kinnunen kuvaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2021) suomalaisnaisten vastaavia kohtaloita.

Tytön elämä saarilla ei ole helppoa. Tytön ulkonäöstä huomautellaan, hän ei saarelaisten mielestä muistuta tyttöä, hän on tytöksi liian iso ja liian harteikas. Tekemiset isän kanssa eivät suju, koska isän ajatukset ovat yhä edelleen kuolleessa puolisossa. Koulun jälkeen Isa päätyy postinkantajaksi, kun ei muutakaan työtä saarilla oikein ole. Elämään tulee suuri muutos, kun Isa tutustuu Liviin, joka kouluttaa tyttöä pianonsoitossa. Isa on nopea oppimaan ja nauttii soittamisesta. Hänelle avautuu mahdollisuuksia soittamiseen myös yleisötilaisuuksissa. Isa saa kokea, että hänen rumuuttaan ei huomata hänen soittaessaan. 

Malttamattomana Tine jatkaa äänitteiden kuuntelua, niin uskomattoman kiehtovaa on tytön kerronta sekä myös tapahtumat. Saarten historia salaisuuksineen avautuu Tinelle vaiheelta.

On haaste kirjailijalle pitää kaksi aikatasoa tasapainossa. Sandberg onnistuu tässä erinomaisesti, molempien aikatasojen tapahtumien kuvaukset ovat kiinnostavia ja vievät tarinaa sujuvasti eteenpäin. Ja kun Tinen, Isan ja Livin elämät kietoutuvat yhteen, kuten väistämättömästi tapahtuu, salaisuudet alkavat avautua ja saavat odottamattoman päätöksen. Tine on hämillään  todetessaan, että asioilla voi olla toisenlainen totuus kuin mitä hän on ajatellut. 

Kirjassa on paljon sellaista, mistä pidin. Kirjan tapahtumien kehyksenä on sykähdyttävän kaunis, mutta niin arvaamaton, meri. Pidin luontokuvauksista, joissa Norjan luonto näyttäytyy äärettömän kauniina karuine maisemineen. Pidin myös tavasta, miten kirjailija käsittelee rakkautta ja ystävyyttä, jotka hän linkittää taitavasti historialliseen kehykseen.  

Oli nautinto lukea (=kuunnella) tätä Riikka Sandbergin ihastuttavaa esikoisromaania. 

tiistai 21. helmikuuta 2023

Anneli Kanto: Haihtuneet

 


Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1. Crime Time. 2023. 254 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anneli Kanto kuuluu minun ja monen muun suomalaisen suosikkikirjailijoiden joukkoon. Hänen tuotantonsa, johon kuuluu historiallisten romaanien ohella lastenkirjoja, näytelmiä ja tv-sarjoja, on monipuolista ja kiinnostavaa. Hän on osannut tarttua aiheisiin, jotka kiinnostavat lukijoita. Historiallisiin romaaneihin lukeutuvat mm. sisällissotaa käsittelevät Veriruusut ja Lahtarit. Suurimman suosion on saanut Rottien pyhimys (Gummerus 2021), joka kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten synnystä. Nyt Kanto on tehnyt uuden aluevaltauksen. Haihtuneet, Näkijä-trilogian ensimmäinen osa, edustaa dekkarigenreä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Kirkkojärven kirkonkylään. Kirja alkaa kiinnostavasti. Onnibussilla Kirkkojärvelle saapuu "punatukkainen nainen. Hän laskeutui bussin portaita hitaasti kuin elokuvatähti punaisella matolla, katsahti vasempaan ja oikeaan ja otti tilanteen haltuunsa, sikäli kuin kirkonkylän marketin edessä kuulumisia vaihtavien rollaattorimummojen ja parin paikallisen juopon muodostamassa yleisössä jotain haltuunottamisen arvoista oli". Lukija kiinnostuu ja tulee uteliaaksi. Kuka tämä salaperäinen nainen on? 

"Punatukkaiset eivät pääse taivaaseen, niin oli kakarana rallatettu."

Punatukkainen nainen on Noora, näkijä ja meedio. Noora laittaa ilmoituksen palveluistaan kaupan asiakastaululle, mutta on selvää, että Nooraan suhtaudutaan uteliaan varovasti. Toki muutama asiakas uskaltautuu kuulemaan Nooran ennustuksia. Toisaalta Nooralla on nyt aikaa ottaa selvää kylän asukkaista ja tapahtumista. Käy ilmi, että ei Kirkkojärvi mikään tapahtumaköyhä paikkakunta ole. 

"Se oli kunnan ainoa menestystarina."

Kirkkojärvellä vaikuttaa omalaatuinen uskonlahko. Puhutaan veripuhtaista. Uskonlahkon on perustanut ja sitä johtaa Luukas Markusson. Lahko on kasvanut kasvamistaan, ollen nyt jopa suurempi kuin virallinen luterilainen seurakunta. Veripuhtaiden perusperiaatteena on, että ruumiiseen ei saa päästä myrkyllisiä, keinotekoisia aineita, ei alkoholia, ei tupakkaa, ei teollisesti valmistettua ruokaa, ei rokotteita. Lahkon ylistyskokouksissa iso rooli on kielilläpuhumisilla, tajunnanmenetyksillä ja ihmeparantumisilla. Saarnaaja Luukakselle tärkeintä on kolehdin keruu. Hän valvoo tarkkaan, kuinka paljon rahaa itse kukin kirstuun kilauttaa. Kiinnostuneena Noorakin menee veripuhtaiden ylistystilaisuuteen, mutta Markusson ajaa hänet pois huutaen: "Noitanaisen älä anna elää!" 

Pian Nooralle selviää, että paikkakuntalaisia puhututtaa yhä kuusi vuotta sitten tapahtuneet katoamiset. Ja mystisiä ne todellakin ovat. Yksi kadonneista on entisen maalitehtaan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta ovat nuoria tyttöjä, molemmat veripuhtaiden lahkoon kuuluneita. Toinen oli 20-vuotias Silja ja toinen Luukas Markussonin 18-vuotias tytär Rebekka. Kadonneiden kohtalo mietityttää Nooraa. Hän on varma, että ratkaisu on jossakin lähellä, kunhan hän pystyisi sen näkemään. 

Paikkakuntalaisia puhututtaa myös jännitteitä nostattava Pyhälammen ruoppausprojekti, jota vastustetaan monella taholla. Kunnallispolitiikan kiemuroita joudutaan setvimään, jotta tiedetään, mennäänkö projektissa eteen- vai taaksepäin.

Kirja on mukavaa kevyttä cozy crime -tyyliä. Ruumiita ei tule eikä verta roisku. Sen verran leppoisaa lukemista tämä oli, että en olisi osannut luokitella kirjaa dekkariksi. Mutta olipa genre mikä tahansa, Kannon napakkaa ja nokkelaa tekstiä on aina mukava lukea. Kirjassa on paljon tapahtumia, jotka suorastaan vyöryvät päälle. Tulee vaikutelma, että kirja toimii henkilöiden ja paikkakunnan esittelyosana seuraaville osille. Odotankin mielenkiinnolla jatkoa Haihtuneille. Erityisen mielenkiinnon kohteena on Noora ja hänen näkijän lahjansa. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Lukupiirikirjana Antti Heikkisen Einari



Antti Heikkinen: Einari. WSOY. 2020. Storytel. Lukija Antti Heikkinen. 9 h 44 min. 

Helmikuun lukupiirikirjaksi olimme valinneet Antti Heikkisen Einarin. Raumalaiselle lukupiirillemme Heikkisen kirjat eivät olleet entuudestaan tuttuja. Einarin myötä lukupiiriläiset saivat tutustua Savossa laajalti tunnetun nilsiäläiskirjailijan tuotantoon. Antti Heikkisen, 38 vuotta, ensimmäinen romaani Pihkatappi ilmestyi vuonna 2013. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kolme romaania ja seitsemän elämäkertaa. 

Einarissa on kysymys Einari Vidgrenistä (1943 - 2010), vieremäläisen Ponssen perustajasta. Heikkinen avaa kirjassaan Einarin elämää lapsuudesta alkaen ja tuo lukijalle näkyväksi Einarin tien vieremäläisen pienviljelijän perheen pojasta yhdeksi Suomen merkittävimmistä liikemiehistä. Jo lapsuudesta alkaen koneet herättivät Einarin mielenkiinnon. Koulunkäynti ei kiinnostanut, koneet sitäkin enemmän. Koulunkäynti jäikin lyhyeksi, kun Einari 14-vuotiaana lähti savottahommiin isänsä kanssa.

Einarin suuri unelma oli saada traktori metsäkuljetuksiin. Se ostettiinkin, mutta pian Einari kyllästyi traktoreiden huonoon kestävyyteen. Hän halusi itse suunnitella metsäkoneen. "Ainoa tavoite on se, että tehhään kestävä kone. Semmonen joka ei mäne heti rikki ja jonka korjaaminen ei syö niin pirusti rahoja." Sellaisen hän teki ja teki sen jälkeen uusia ja uusia koneita. 

Moni varmasti miettii yrityksen nimen syntyä. Kuka antaisi yritykselle nimeksi Ponsse? Syntyhistoriasta kerrotaan, että yritys sai nimensä Vieremän kylällä kuljeskelevasta sekarotuisesta Ponsse-koirasta. "Tuossahan teijän konneelle on nimi. Erkki ja Einari, hä. Ponsse. Tuokii ajjaa kuulemma jäniksen metästä ylös kelillä kuin kelillä. Eikös teijän konneen pitäs samalla tavalla tuuva puut immeisten ilimoille."

"Immeeset kysy, että mikähän se tuosta oekeen tulloo. Vastasin jotta Ponsse, mualiman paras mehtäkone."

Einari pyhitti koko elämänsä Ponsselle. Jokainen päivä oli taistelua Ponssen puolesta. Päivä päivältä, konemalli konemallilta mentiin eteenpäin, kunnes sitten pärjättiin. Palaute metsämiehiltä oli Einarille tärkeää. Hän suhtautui nöyrästi ja vakavasti reklamaatioihin, ja palautteiden viesti pyrittiin aina huomioimaan uusia malleja suunnitellessa. Näin syntyi luottamus ja hyvä yhteistyö Ponssen ja metsämiesten välillä. Mitä siitä, vaikka yritys piti kerran jo myydäkin. 

Menestyminen tuntui hyvältä, varsinkin kun taustalla oli niukka lapsuus ja yrityselämän hapuilevat alkuvuodet. Nyt oli mahdollisuus myös kuluttaa rahaa. Ja niin Einari tekikin. Hän rakennutti ison, näyttävän kotitalon, osti Bentleyn, osti ravihevosia ja vihonviimeiseksi vielä helikopterin. Valitettavasti perhe jäi kovassa vauhdissa viimeiselle sijalle.

Heikkinen toi Einarin meille lukijoille läheiseksi. Oli kiinnostavaa tutustua tähän sisukkaaseen ja periksiantamattomaan yrittäjään. Einari oli kansanmies parhaimmillaan, niin silloin kun hän aneli vekselin takaajia ympäri kylää kuin myös silloin, kun pohdittiin koneiden toimintaa työntekijöiden kanssa. Kunnianhimoa Einarissa oli kyllin kyllin. Hän halusi olla paras lajissa kuin lajissa olipa kyse autourheilusta, ravihevosista tai metsäkoneista.

Einarissa on käytetty runsaasti savon murretta. Murre ei tuottanut vaikeuksia lukupiiriläisillemme, päinvastoin murre toimi positiivisena lisänä ja sai aikaan lupsakkaan vaikutelman. Kun oli kyse nimenomaan Einarista, yleiskieli olisi saattanut kuulostaa epäuskottavalta. Äänikirjana Einari toimi hyvin, varsinkin kun itse kirjailija on lukijana. 

Einari oli kiinnostava lukukokemus. Uskomme, että kyllä Einari itsekin olisi tykännyt kirjasta. Pluspisteitä annoimme 

* savon murteesta
* sujuvasta kielestä
* laajasta taustatyöstä ja haastatteluista
* inhimillisestä ja realistisesta lähestymistavasta
* valokuvaliitteestä (63 kuvaa)
* metsätyön historian dokumentoinnista.

Kirja sai meiltä arvion 4,3. 

Eräs lukijoistamme totesi, että kirjasta ja Einarin elämästä saisi kiinnostavan elokuvan.

keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret

 

Fiona Valpy: Rue Cardinalen ompelijattaret. Otava. 2023. Alkuperäisteos The Dressmaker's Gift. Suomentaneet Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen. Äänikirjan lukija Johanna Kokko. Kesto 9 t 17 min. 

Mikä aihe tarinalle, Pariisi ja muoti. Ja kun esittelytekstistä vielä selviää, että kirjassa on toiseen maailmansotaan liittyvä vakoiluteema, niin kirjaan on yksinkertaisesti vain tartuttava.   

Kyseessä on historiallinen perheromaani toisesta maailmansodasta ja naisten roolista sodassa. Tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa. Toisessa aikatasossa eletään nykypäivää vuonna 2017, jolloin Harriet tulee Pariisiin onnistuttuaan saamaan harjoittelijan paikan Fashion Public Companyssa. Toinen aikataso vie lukijan 1940-luvun alkupuolelle, jolloin kolme naista - Mireille, Vivienne ja Claire - työskentelee ompelijoina Pariisissa. Saksalaiset ovat miehittäneet Pariisin. Naiset pyrkivät sodasta huolimatta elämään mahdollisimman tavallista elämää, kunnes eräänä iltana kaikki muuttuu. Tämän illan jälkeen jokaisella heistä on oma salaisuutensa. Mireille on mukana vastarintaliikkeessä, Claire seurustelee saksalaisen upseerin kanssa ja Viviennella on taas ihan oma salaisuutensa. 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Harriet, joka on Clairen lapsenlapsi, saa asunnon samasta talosta kuin missä hänen isoäitinsa asui sodan aikana työskennellessään ompelijana Pariisissa. Harrietilla on varsin vähän tietoa isoäidistään. Äidiltäkään ei voi kysyä, sillä äiti on tehnyt itsemurhan. Käy ilmi, että suvun historia on synkempi ja tuskallisempi kuin Harriet koskaan olisi voinut kuvitella. Harrietille selviää, että isoäiti ja hänen kaksi ystäväänsä ovat työskennelleet Ranskan parhaaksi ja ovat tällöin asettaneet henkensä suureen vaaraan. Keskitysleireistäkään ei säästytä. Tapahtumista voi aistia naisten sinnikkyyden ja rohkeuden. Näistä naisista ja erityisesti isoäidistään Harriet saa voimaa omassa surussaan selvittäessään äitinsä itsemurhaa. 

Kirjan tapahtumat ovat fiktiota. Taustalla on kuitenkin faktapohja toisesta maailmansodasta. Mietin, että vakoojakuvaukset olisivat hyvinkin voineet olla totta, niin elävästi ja todentuntuisesti ne oli kuvattu. Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Sota-aikainen Pariisi herää eloon ja Pariisia tuntevalle lukijalle kirja tarjoaa varmasti kiinnostavan kaupunkikierroksen ympäri Pariisia. En tiedä, lieneekö printtikirjassa Pariisin karttaa, jotta tapahtumien kulkua voisi seurata.

Kirja on koskettava ja kiehtova historiallinen fiktioromaani. Valitettavasti kahden aikatason välillä vallitsee epätasapaino. Toisen maailmansodan osuus on mukaansatempaava ja kiinnostava. Harrietin elämä äidin itsemurhineen on koskettavaa luettavaa, mutta valitettavasti jää hieman irralliseksi ja keinotekoiseksi linkiksi nykyaikaan. 

lauantai 11. helmikuuta 2023

Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä

 

Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä. Otava. 2022. Englanninkielinen alkuteos Notes on Grief. Suomentanut Cristina Sandu. 91 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Suru ei ole harsonohutta; se on lujaa tekoa, painostavaa, läpikuultamatonta. Se on painavinta heti aamulla heräämisen jälkeen: lyijynraskas sydän ja itsepäinen todellisuus, joka kieltäytyy hievahtamasta. En enää koskaan näe isääni. En koskaan. Tuntuu kuin heräisin vain vajotakseni ja vajotakseni. Noina hetkinä olen varma, etten halua enää koskaan kohdata maailmaa." 

Adichie on kotoisin Nigerian Abbasta. Sisarukset asuivat eri puolilla maailmaa. Veli järjesti joka sunnuntai Zoom-tapaamisen, joihin kaikki liittyivät innolla mukaan, mukaanlukien Nigeriassa asuvat isä ja äiti.

Koronavuonna 2020 kesäkuun 10. päivänä Adichielle tulee yht'äkkinen puhelu Nigeriasta, puhelu joka pysäyttää ja lamaannuttaa Adichien täysin. Isä on kuollut. Yllättäen. Syyksi lääkärit ilmoittivat munuaisten vajaatoiminnan. Kesäkuun 9. päivänä käyty keskustelu isän kanssa oli viimeinen. Ka chi fo, hyvää yötä, olivat isän viimeiset sanat tyttärelleen. Kuollessaan isä oli 88-vuotias.

"Luulin, että hänen aikansa ei ollut vielä."

Adichien maailmaa hajoaa. Ensin on vaikea uskoa isän kuolemaa todeksi. Surun lisäksi koko keho suree, suru tuntuu särkynä lihaksissa ja painona rinnan päällä. Niin monia kysymyksiä tulee mieleen. Päällimmäisenä isän kuoleman äkillisyys. Mitä olisi voitu tehdä toisin, jotta isä olisi jäänyt eloon? Miksi kuolema tuli niin nopeasti? Ja miksi juuri korona-aikaan, jolloin matkustusrajoitusten vuoksi lapset eivät heti päässeet matkustamaan Nigeriaan äitinsä tueksi? Miten on mahdollista, että elämä jatkaa kulkuaan, vaikka Adichien oma sielu on hajoamassa?

"Olen isäni tytär."

Ajatukset ovat isässä ja isän kuolemassa. Kuoleman lopullisuus tuntuu uskomattomalta. Kuitenkin isä on monin tavoin läsnä, vaikka onkin poissa. Adichie lukee isältä tulleita kirjeitä, katselee valokuvia ja videoita sekä isälle niin tärkeitä sudukovihkoja. Tutut tavarat antavat lohtua.Tyttären ja isän suhde on ollut luottavainen. Tytär on aina arvostanut vaatimatonta ja viisasta isäänsä sekä hänen neuvojaan. Isä halusi olla tietoinen tyttärensä elämästä mm. kommentoimalla tyttären työhön liittyviä esitelmiä ja puheita.

"Suru on julma opettaja."

Adichien perhe edustaa igbo-kulttuuria. Igboja on noin 15 prosenttia Nigerian väestöstä. Kulttuuri määrittää tarkasti mm. hautajaisiin liittyvät käytänteet, hautauspäivän, miten pukeudutaan, mitä syödään ja ketkä tulevat hautajaisiin. Perinteisiin kuuluu myös se, että leski ajetaan kaljuksi. Tätä Adichie sekä myös veljet vastustavat, mutta äiti ei välitä lasten mielipiteistä. Adichie ei jaksaisi välittää vanhoista perinteistä, mutta "minun on pakko välittää; nämä asiat olivat tärkeitä isälleni."  

Adichie on tunnettu kirjailija, joka nykyisin asuu Yhdysvalloissa. Hänen kirjoistaan minulle ovat tulleet erityisen tärkeiksi Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009) ja Kotiinpalaajat (Otava 2009). Myös tässä pienessä teoksessa Surumerkintöjä lukija saa nauttia Adichien kauniista kielestä.


perjantai 10. helmikuuta 2023

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa

 

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Like. 2023. 304 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olin jo nuorena kiinnostunut kauhuleffoista, goottimusiikista. Poe ja Baudelaire, Lynchit ja manaajat. Kun aloin tehdä omia juttuja niin ne alkoivat muuttua yhä tummasävyisimmiksi. Halusin kai provosoida, papin tyttönä. Mutta nyt kun olen saanut tarpeekseni, niin pimeys ei päästäkään enää irti. Se seuraa minua, vaanii nurkan takana. Se..."

Lopetettuani Joka kalliolle rakentaa -kirjan en voinut muuta kuin todeta, että olipa tässä trillereiden trilleri. Suomessa dekkaristien taso nousee nousemistaan ja uusia, todella osaavia dekkaristeja ilmaantuu vuosittain. Heidän joukkoonsa lukeutuu myös Samuli Laiho, jonka dekkaristiuran aloitti Kuolemansynnit-sarjan Sielun palomies (Like 2021). Joka kalliolle rakentaa on sarjan toinen teos.

"Oli pakko päästä hetkeksi pois tutuista kuvioista."

Kirjan päähenkilö Muska Meriläinen ottaa fyysistä etäisyyttä Suomesta ja tapahtumista, joissa hänen henkensä oli ollut uhattuna. Muska suuntaa Espanjaan ja jättää poikansa isovanhempien huostaan Suomeen. Poikaa on ikävä, mutta kohta on kotiin paluun aika. 

Sitten isä soittaa ja pyytää Muskaa etsimään Joannan, joka on kadonnut samoilla seuduilla. Muska muistaa Joannan hyvin, hän oli Joannan tukihenkilönä heidän käydessään Kallion Mahku -ryhmässä. Vähitellen Joannan käynnit ryhmässä loppuivat ja hän repsahti pahan kerran. Muska muistaa hyvin Joannan sanat heidän tavatessaan viimeisen kerran. "- Pidätkö musta huolta, jos putoan? Kaikkihan ei selviä." Itsestään Muska toteaa, että hän on "yhä addikti, mutta toipuva sellainen".  

Nyt Muska ei ole nähnyt Joannaa viiteen vuoteen. Muska tapaa Joannan vanhemmat, jotka ovat varmoja, että jotakin pahaa on tapahtunut Joannalle. Muska lupaa etsiä Joannaa, mutta ei mitenkään voi tietää, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan. Eikä hän myöskään voi tietää sitä, miten paljon voimavaroja hän itsestään löytää.  

Muskaa onnistaa, hän löytää kumppanikseen Pilar Estradan, toipuva addikti hänkin. Pilar tuntee paikkoja ja myös henkilöitä, joiden tiedoilla saattaisi päästä Joannan jäljille. Niin tapahtuukin, mutta se, mitä naiset kohtaavat, on rankkaakin rankempaa. Löytyy verkkosivusto, jolla esitetään kerran kuukaudessa murha live-tapahtumana. Merkit viittaavat siihen, että Joanna saattaisi olla seuraava uhri. Sitten kohdataan myös ihmiskauppaa harjoittava nigerialainen Black Axe -rikollisryhmä. 

"Mutta kun heroiini saa otteen, se ei päästä irti."

Muska saa selville, että Joannaa oli kehotettu palaamaan Suomeen, mutta huumeet ovat pitäneet hänet paikallaan Espanjassa. Muska ja Pilar tietävät, että jos he haluavat pelastaa Joannan, heillä on kiire.  Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan. Ei ole montaa päivää eikä edes montaa tuntia Joannan löytämiseksi. Tapahtumat vyöryvät lukijan päälle, meno on hurjaa, pelastumiset ovat täpäriä. Kaikki ei ole aina ihan uskottavaa, mutta mitä siitä. Eikö tämä jo pääty, miettii lukija, mutta jännitys pitää otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Muskan voimavarat tuntuvat olevan jo täysin lopussa, mutta jostakin hän löytää vielä voimaa äärimmäisiin ponnistuksiin.  

Tätä teosta voin suositella kaikille jännityksen ja trillereiden ystäville. Kirjan luettuani kirjailijaa tietämättä olisin veikannut, että kirja on naisen kirjoittama, sen verran feministiseltä juonen kulku ja päähenkilöt vaikuttavat. Mutta ei. Päinvastoin, kirja osoittaa, että kyllä mieskin osaa asemoida itsensä feministiseen maailmaan, jossa heijastuu miesten harjoittama väkivalta naisia kohtaan.

Laiho kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Jännittävän juonen rakentamisen ohella kirjassa on aimo annos inhimillisyyttä.

En ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa. Olisi ehkä pitänyt. Juoni piti otteessaan näinkin, eli kirjan voi lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta on selvää, että ensimmäinen osa olisi hyvin taustoittanut tämän kakkososan tapahtumia. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa.

lauantai 4. helmikuuta 2023

Colleen Hoover: Se päättyy meihin

 

Colleen Hoover: Se päättyy meihin. WSOY. 2023. Englanninkielinen alkuteos: It Ends With Us. Suomentanut Sirpa Parviainen. 428 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Pyyhin silmäni ja vedän itseni ylös. Kun katson peiliin, en näe äitiäni. Vain itseni. Näen tytön, joka rakastaa miestään ja haluaa enemmän kuin mitään muuta auttaa häntä. Tiedän, että olemme Rylen kanssa riittävän vahvoja pääsemään tämän ylitse. Rakkautemme on riittävän vahva kantamaan meidät tämän ylitse."

Vaaleanpunaisiin kansiin puettu kirja lupasi romanttista lukukokemusta. Tällaista vaikutelmaa antoi myös Suomalaisen kirjakaupan myyntitiski. Näillä ennakko-odotuksilla tartuin kirjaan. Alku vaikutti lupaavalta romantiikan suhteen. Lily palaa isänsä hautajaisista sekavin tuntein. Isä on ollut ristiriitainen hahmo, toisaalta hyvä ja välittävä tytärtään kohtaan, toisaalta paha ja väkivaltainen Lilyn äitiä kohtaan. 

Kerrostalon kattoterassilla Lily haluaa olla hautajaisten jälkeen hetken omissa mietteissään ja selvittää tunteitaan. Mutta yksin hän ei saa olla, juttuseuraksi hän saa Rylen, miehistä komeimman. Omasta elämästään Ryle kertoo sen verran, että hän on neurokirurgi. 

Lily Blossom Bloom perustaa kukkakaupan

On selvää, että romanssi tästä syntyy. Rylellä on selvästi jotakin salattavaa menneisyytensä suhteen, mutta Lily ei halua udella, kyllä Ryle joskus avaa menneisyyttään, arvelee Lily. Lily on kiireinen omassa arkipäivässään. Lily on rohkea 23-vuotias nuori nainen. Hän on päättänyt perustaa kukkakaupan; sille alalle viittaa jo hänen nimensä. Tehdessään valmisteluja uudessa liiketilassa hän käy läpi omaa menneisyyttään ja isänsä väkivaltaisuutta. 

Hetken mielijohteesta Lily ryhtyy lukemaan kouluaikaisia päiväkirjojaan. Lily on kirjoittanut päiväkirjamerkintöjään Ellenille, The Ellen DeGeneres Show'n vetäjälle. Päiväkirja tuo mieleen Atlaksen, Lilyn ensirakkauden, joka asui hylätyssä talossa Lilyn naapurissa. Pian käy ilmi, että tänä päivänä Atlas asuu Bostonissa, kuten Lilykin.

Näissä tunnelmissa mennään kirjan ensimmäisessä osassa. Lilyn ja Rylen romanssi syvenee. Mutta toisessa osassa sävy on aivan toinen. Lily joutuu Rylen kanssa tilanteeseen, jollaiseen hän ei koskaan olisi halunnut joutua. Hän on neuvoton uudessa tilanteessa. Miten hänen pitäisi toimia? Olisiko hänen pitänyt hävittää päiväkirjansa, jotta Rylellä ei olisi ollut aihetta suuttua? Tulisiko hänen antaa anteeksi, pitäisikö hänen unohtaa vai pitäisikö suhde Rylen kanssa lopettaa?  Lily toimii, kuten niin monet naiset hänen asemassaan, uskoo miesystävänsä vakuutteluihin: "En tee tätä enää koskaan."

Ennakko-odotukseni kirjan romanttisuuden suhteen eivät toteutuneet. Kirjan alkuosa lupasi romantiikkaa ja rakkautta, mutta sitten tapahtumat etenivät vakaviin aiheisiin, perheväkivaltaan ja parisuhdeväkivaltaan. Näin ollen kirja ei edusta chick lit eikä myöskään feel good -kirjallisuutta. Kaunokirjallisena teoksena kirja ei yllä kovin korkealle tasolle. Dialogi tuntuu hieman kankealta ja monet tapahtumat - ainakin kirjan ensijaksossa - on helppo ennakoida. Väkivaltaisuuksiin liittyvät tapahtumat ovat uskottavia - valitettavasti. Tällaista varmasti tapahtuu, niin Amerikassa kuin muuallakin. 

Mutta kirja pitää otteessaan. Kirja on hyvin tunteellinen ja siksi se lukeutuu monen lukijan suosikkikirjoihin, ainakin jos on uskomista somepostauksiin. Kirjan loppuosa on luettava vauhdilla, jotta saa selville, millaisia valintoja Lily tekee. Hoover tietää, mistä kirjoittaa, koska kirjan tapahtumat nojaavat hänen vanhempiensa kokemuksiin. Hoover asuu Texasissa ja on kolmen lapsen äiti. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Tommi Saarela: Kassu Halonen - Maailma on kaunis

 

Tommi Saarela: Kassu Halonen - Maailma on kaunis. Tammi. 2023. Päällys: Markko Taina. Päällyksen valokuva: Lari Järnefelt. 496 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sen (=käännekohta) voi laskea alkaneen siitä, kun tulin parikymppisenä valituksi Tukholman kuninkaalliseen filharmoniseen orkesteriin, mutta kieltäydyin, vaikka tiesin jääväni tyhjän päälle. Mutta se oli oikea päätös. Treenasin urkuja hullun lailla, kunnes olin varmistunut, että taitoni riittävät soittamaan Varrella virran. Sitten Suomeen ja mutkien kautta Kirkan bändiin. Sitä kautta Jaakko Salon ja Toivo Kärjen oppiin. Kun olin suorittanut Jaken tuotanto- ja sovituskoulun ja Topin sävellyskoulun, olin niin iskussa kuin olla voi. Ja sitten juuri oikealla hetkellä pöytään istuu Vexi Salmi ja panee minut töihin!"

Onnea Kassu!

Musiikkitoimittaja-tietokirjailija Tommi Saarela kirjoitti pari vuotta sitten kirjan Pave Maijanen - Elämän nälkä (Tammi 2021). Kirjasta tuli myynti- ja arvostelumenestys, eikä syyttä, kirja oli upea kunnianosoitus Pave Maijaselle, suomalaisen musiikin monitaiturille. Nyt Saarelalta on julkaistu elämäkerta toisesta suomalaisen musiikkibisneksen merkkimiehestä Kalervo "Kassu" Halosesta, joka vietti 70-vuotissyntymäpäiväänsä 24.1.2023. 

Multitalentti musiikin alalla

Kassu Halonen on armoton musiikintekijä monella alalla. Hänet tunnetaan lauluntekijänä, urkurina, huilistina, sovittajana, äänilevyntuottajana ja myös laulajana. Halosen sävellystuotanto käsittää huikeat yli 2000 sävellystä. 

Osmo Väinö Kalervo Halonen syntyi Pohjois-Pohjanmaalla Manamansalon saarella, joka nykyisin kuuluu Vaalan kuntaan. Musiikki on kuulunut Kassun elämään jo pienestä pitäen. Jo varhain ennen kouluikää Kassu ihastutti lähipiiriä musisoimalla isänsä tekemällä mandoliinilla. Isä kannusti poikaansa musiikin pariin. Suuri suru iski Halosen perheeseen, kun 39-vuotias isä kuoli juuri ennen Kassun koulun alkua. 

Kansakoulun ensimmäisen luokan opettaja Elsa Nevalainen huomasi pojan musikaalisuuden ja osti Kassulle oman, tuliterän mandoliinin. Vielä 70-vuotiaana Kassu muistelee kiitollisena opettajaa. "..se johdatti hänet lopullisesti musiikin polulle". Musiikki vei jo silloin suuren osan Kassun ajasta. Opettaja hätyytteli Kassua läksyhommiin, jotta lukioon pääsy mahdollistuisi. Kassu totesi yksioikoisesti, ettei hän ole lukioon menossakaan, koska hänestä tulee muusikko ja säveltäjä. "Tuli jälki-istuntoa uppiniskaisuudesta". 

Kahdeksantoistavuotiaana Kassun tie vei Ruotsiin. Tehdastyö ei miellyttänyt, musiikki veti puoleensa. Siellä perustettiin Karajan-yhtye, mutta mieli halasi takaisin kotimaahan. Kassun suuri haave toteutui, kun hän pääsi urkuriksi Kirkan Islanders-bändiin. 

Yhteistyössä Vexin kanssa ei ollut luomisen tuskaa.

Kassun musiikkiuralta voi bongata monia tärkeitä vuosilukuja. Yksi niistä on vuosi 1976, jolloin Kassu siirtyi musiikin tuotantotehtäviin ja sai arvokasta oppia Jaakko Salolta ja Toivo Kärjeltä. Yhtä merkittävä vuosi oli 1984, jolloin Vexi Salmi tarvitsi musiikillista apua herättääkseen Irwinin jo lähes sammuneen tähteyden. Siihen hätään löytyi Kassu. Härmäläisellä perusjuntilla Irwin nousi jälleen huipulle. Siitä alkoi Vexin ja Kassun yli 35 vuotta kestänyt yhteistyö. Vexi muisteli: "Oli kuin jokin suurempi henki olisi ohjannut meidät yhteen. Työ oli aika kivutonta, ja tulokset aika hyvät." Myös Kassu oli tyytyväinen. "Pääsin kääntämään sävelkielelle sitä, mitä Mestari Salmi oli ajatellut, ja yritin vain pyrkiä samaan tunnelmaan ja samalle tasolle." Parivaljakon yhteistyö sujui vauhdilla ja hyvässä hengessä.

Kassu teki sävellyksiä monille eturivin suomalaisille laulajille, joista läheisimmiksi Kassulle tulivat Irwinin ohella Kirka, Vesa-Matti Loiri ja Jari Sillanpää. Kassun sävellyksistä syntyi monia ikimuistoisia hittejä, joista erityismaininnan ansaitsevat Irwinin Rentun ruusu, Kirkan Surun pyyhit silmistäni, Loirin Sydämeeni laulun teet sekä Irwinin Maailma on kaunis. Naissolistit Kassu ohittaa lyhyillä maininnoilla, kehuja hän antaa kuitenkin Laura Voutilaiselle.

Saarela on tehnyt hyvää työtä Kassun kirjan kanssa. Hän on penkonut arkistoja, lukenut lehti-artikkeleita, katsellut vanhoja valokuvia ja tv-tallenteita sekä haastatellut Kassun lisäksi kymmeniä muusikon lähipiiriin kuuluvia henkilöitä. Myönteistä on, että kirjassa valotetaan myös Kassun yksityiselämää, niin avioliittoa kuin monia harrastuksia golfista ruoanlaittoon. Tärkeä kesäharrastus Halosen pariskunnalle on ollut ja on edelleen Kassu Halonen -Taidetalo Manamansalon entisessä kansakoulussa sekä lomakylä Kultahiekat.

Lopputuloksena on kiinnostava, elävä ja sujuvasti kirjoitettu lähes viisisataasivuinen kuvaus suuren musiikkimiehen elämästä. Kirja antaa monipuolisen kuvan tästä musiikin monitaiturista. Samalla se on myös kurkistus suomalaisen kevyen musiikin viimeisiin vuosikymmeniin. Kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa sekä musiikin ammattilaisille että myös musiikin ystäville. 

Tekstiä täydentävät  ja elävöittävät lehdistä tai Kassun albumeista napatut yksittäiset valokuvat sekä laaja valokuvaliite. Plussaa saa myös kirjan kaunis nimi.

Kassu on elättänyt itsensä musiikin ammattilaisena jo 50 vuotta. Musiikki ja maailman tutkiminen kiinnostavat yhä. "Koska on niin paljon nähtävää. Ja maailma on kaunis".