Lukupiirikirjana John Williamsin Stoner

John Williams: Stoner. Bazar. 2015. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 306 sivua.

Omasta hyllystä

”Joululomalla, tuolla merkillisen seisahtuneella tauolla kiireisen lukuvuoden keskellä, William Stonerille alkoi valjeta kaksi asiaa: hän tajusi, kuinka tärkeä Gracesta oli tullut hänen elämässään, ja hän ymmärsi, että hänessä puolestaan saattaisi olla ainesta hyväksi opettajaksi.” (s. 130).

Seniorilukupiirimme helmikuun kirjana oli John Williamsin Stoner. Meitä oli yhdeksän lukijaa vaihtamassa mielipiteitä tästä upeasta kirjasta. Itse olin lukenut Stonerin jo aiemmin, muille lukijoille kirja oli entuudestaan vieras. Kirjalla on kiinnostava tausta. Kirja ilmestyi USA:ssa jo vuonna 1965. Aika pian kirja kuitenkin unohdettiin, vaikka se saikin kohtalaisen hyvän kritiikin. Meni liki 40 vuotta Stonerin uudelleen tulemiseen. ”Stoner sai toisen elämän”, kuten Boston Globe otsikoi. Ensin kirja julkaistiin uudelleen USA:ssa ja Englannissa vuonna 2006. Kun Stoner sai vuonna 2013 Waterstone Book of the Year -palkinnon, menestys oli taattua kaikissa länsimaissa. Suomalaiset pääsivät tutustumaan Stoneriin vuonna 2015.

Mielenkiintoinen elämäntarina

Kirja kertoo William Stonerin elämäkerran alkaen lapsuudesta, edeten nuoruuteen, keski-ikään, vanhuuteen ja lopuksi kuolemaan. Stoner on maatilan ainoa poika Boonvillessa Yhdysvaltojen Keskilännessä (kirjassa kylä on nimeltään Booneville, mutta sen kuuluu olla Boonville). Maatila on pieni, elämä on raatamista ja toimeentulo on niukkaa. Tulevaisuus ei näytä yhtään valoisammalta. Williamin isä kannustaa poikaansa maatalousopintoihin, joita tarjoaa Missourin yliopisto Columbiassa. Tähän mahdollisuuteen William tarttuu. Hän aloittaa opintonsa 19-vuotiaana vuonna 1910. Hän opiskelee ahkerasti ja velvollisuudentuntoisesti, vaikkakaan ei mitenkään intohimoisesti, tekee pitkää päivää, koska maksaa työllään asumisensa sukulaistensa talossa.

Shakespearen 73. sonetti muuttaa Williamin elämän suunnan hänen suorittaessaan englannin kielen ja englantilaisen kirjallisuuden peruskurssia. William tekee huikean ratkaisun, jonka hän salaa perheeltään. Hän lopettaa maatalousopinnot ja siirtyy englannin opiskelijaksi.

Ensimmäinen maailmansota syttyy. Williamin ystävät David Masters ja Gordon Finch lähtevät sotaan. Jälleen William osoittaa rohkeutta ja tekee oman ratkaisunsa, hän ei lähde sotimaan. Saatuaan opintonsa loppuun hänet palkataan yliopistolle opettamaan englanninkielistä kirjallisuutta. William on innostunut työstään, nauttii opettamisesta ja saa opiskelijat kiinnostumaan englantilaisesta kirjallisuudesta. Tämä on juuri sitä, mitä hän haluaa tehdä.

Kaunissilmäisestä Edithistä tulee Williamin vaimo. Mutta silmien kauneus ei kauas kanna, pian häiden jälkeen William ymmärtää, että aviolitto on katastrofi. Tilannetta ei paranna Grace-tyttären syntyminen, koska Edith eristää isän ja tyttären toisistaan. Rakkaus löytyy yliopistolta. Rakkauden kohde on nuori naiskollega, jatko-opiskelija Katharina Discroll. Mutta rakkaus kariutuu sosiaalisiin paineisiin. ”Mutta Stoner tiesi, että maailma hiipi häntä kohti, Katherinea kohti ja kohti sitä pientä kolkkaa jota he olivat luulleet omakseen, ja katsoessaan tuota vaanien lähestyvää maailmaa hän tunsi surua, josta ei pystynyt puhumaan, ei edes Katherinelle.” (s. 225)

Kuolinvuoteellaan Stoner miettii elettyä elämäänsä. ”Hän oli toivonut avioliiton ykseyttä ja äänetöntä, yhteen sitovaa intohimoa; senkin hän oli saanut mutta ei ollut tiennyt, mitä sillä tehdä, ja se oli kuollut. Hän oli toivonut rakkautta ja oli saanut rakkautta, mutta hän oli luopunut siitä, oli päästänyt sen menemään toteutumattomien mahdollisuuksien kaaokseen. Katherine, hän ajatteli. ”Katherine,” (s. 303)

Se oli Stonerin elämä.

Stonerin tarinassa on kaikki amerikkalaisen menestystarinan ainekset. Köyhästä kodista William etenee yliopisto-opintoihin ja sieltä edelleen yliopistovirkaan. Menestystarinaa täydentää avioliitto varakkaan perheen tyttären kanssa. Mutta Stonerin elämä ei ole sankaritarina. Päinvastoin, Stonerin tarina on vastakohta amerikkalaiselle menestystarinalle. Hänen elämäänsä voisi helposti pitää onnettomana ja epäonnistuneena, mutta näin me lukupiiriläiset emme kokeneet. Päinvastoin, uskomme, että tämä oli se elämä, jollaisen Stoner halusi elää. Lukuunottamatta rakkautta Katherineen, Katherinea hän ei olisi halunnut menettää. Katherinea hän ei saanut, sen sijaan hän eli ikävässä avioliitossa sairaalloiselta vaikuttavan, tunteettoman Edithin kanssa, joka siirsi omia epäonnistumisiaan lapseensa.

Upea kuvaus miehen tiestä

Eräs lukijoistamme kommentoi, että hänestä kirja oli yllättävä. Yllättävyys oli miehisyydessä. Mies kertoo miehen elämäntarinan. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat miehiseen ympäristöön eli yliopistoon. Näin miehistä kerrontaa saa harvoin lukea romaaneissa, useimmiten asioita kuin asioita tarkastellaan naisnäkökulmasta. Keskustelimme paljon Stonerin persoonallisuudesta. Hän oli tinkimätön ja peräänantamaton omissa moraalikäsityksissään, mikä tuli ilmi, kun yliopistolla Stonerin käsitykset nuoren opiskelijan osaamistasosta pyrittiin mitätöimään. Jos Stoner olisi ollut joustavampi omissa näkemyksissään, hänellä olisi ollut mahdollisuudet edetä urallaan. Mutta todennäköisesti uralla eteneminen ei ollut hänelle tärkeää. Sen sijaan hän halusi olla hyvä opettaja. Stoner haki hyväksyntää vain itseltään. Eräs lukijamme kuvasi Stoneria sisäänpäinkääntyneeksi, joka työsti omia asioitaan itsekseen. Olipa eräs lukijamme sitä mieltä, että Stonerilla - ”yhden asian miehellä” - oli autistia piirteitä.

Elokuvauksellinen kirja

Totesimme, että tällaista on hyvä kertomakirjallisuus. Suurin osa meistä oli sitä mieltä, että Stoner on aidosti hyvä kirja. Olimme kaikki ihastuneita Williamsin kieleen. Kieli on toteavaa, kaunista ja eleetöntä. Samoin kirjan rakenne viehätti meitä. Ei mitään kikkailua, ei aikahyppyjä, ei takaumia, vaan sen sijaan selkeää ja seesteistä kronologista kerrontaa. Monille meistä Stoner jäi elämään mieliimme kirjan lukemisen jälkeen. Pystyimme tuntemaan kirjan hehkuvan jälkimaun vielä päivien jälkeen. Oli joukossamme myös lukija, jolle kirjasta jäi surumielinen ja hieman ankea jälkimaku. Eräs meistä oli kuunnellut kirjan äänikirjana, mutta loppuun hän ei tainnut päästä, kun Stoner tuuditti hänet unten maille.

Kaiken kaikkiaan, William Stoner on uskottava henkilöhahmo, joka eli elämän, joka oli Stonerin näköinen. Kiitämme Ilkka Rekiaroa upeasta käännöksestä ja kustantajaa kauniista kannesta. Stoner sai suuren suosion uudelleen tulemisensa jälkeen. Olisimme suoneet, että John Williams olisi saanut olla mukana seuraamassa Stonerin menestymistä.

Kirja on luettu hyvin monissa blogeissa, mm. Kirjat kertovat, Nannan kirjakimara, Elämä on ihanaa ja Luettua elämää.

Maaliskuun kirjana on erään lukupiiriläisemme suosittelema Liisa Seppäsen Poika joka unohtui (Otava, 2019). 

Osallistun Stonerilla Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen.

Heidi Könkään Mirjami Naisten Pankin lukupiirikirjana

Heidi Köngäs: Mirjami. Otava. 2019. Kansi: Anna Lehtonen. 348 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä." (s. 325)

Heidi Könkään Mirjami oli Joensuun Naisten Pankin lukupiirin helmikuun kirjana. Meitä oli koolla neljätoista innokasta lukijaa jakamassa lukukokemuksia tästä kirjasta. Vetovuorossa oli Irja K. Valitsimme Mirjamin kevään lukulistalle, koska viime vuoden lukupiirikirjoihimme kuului Könkään Sandra, josta pidimme paljon. Lisäksi monet meistä olivat nähneet Kaija Pakarisen erinomaisen Sandra-monologin (linkki).

"Sinä päivänä minä menin kahtia, koko elämä meni." (s. 5)

Mirjami jatkaa Sandran tarinaa, mutta on kuitenkin Sandran itsenäinen jatko-osa. Kirjan tapahtumat alkavat kesästä 1928. Sisällissota on ohi, mutta sodan jälkeinen aika on raskasta. Valkoinen ja punainen -luokkajako on yhä vallalla. Sandran perheellä ei ole helppoa, Lepistön torppa eläimineen huutokaupataan Ruovedellä. Siinä menee kaikki, talo, eläimet, talon tarvikkeet. Erityisen vaikeana tilanteen kokee Sandra. Mutta elämän on jatkuttava. Edessä on muutto uuteen taloon Loukkusuon kupeeseen Mäntän lähistölle. Talo saa nimekseen Kurki. 

Siirrytään vuoteen 1939. Kotona Kurjessa Sandran ja Jannen luona asuvat tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili. Pojat asuvat jo omillaan, heillä on perhettäkin. Annikki on saanut käydä koulua keskikoulun verran ja on saanut konttoristin paikan Serlachiuksen tehtaalta. Mirjami työskentelee ompelijattarena neiti Jalavan liikkeessä. Soili-tyttönen on vasta 9-vuotias koululainen. Romaanissa edetään vuodesta 1939 aina jatkosodan loppuun. Lopuksi saamme vielä kurkistaa vuoteen 1949. 

Sota syttyy. Pojat värvätään sotimaan. Kurjen talosta tulee Sandran lasten ja heidän perheidensä  turvapaikka. Tungosta on, petipaikoista on puutetta, eikä riitojakaan voi välttää. Sandra tekee parhaansa auttaakseen kaikkia, mutta alituinen pelko poikien puolesta kuluttaa voimia. Mirjami rakastaa ja arvostaa äitiään. "Hän on aina valmiina tekemään muiden eteen, hän on turva. Tekee mieli halata häntä, muttei meillä halailtu." (s. 30) 

"Mitään ei voi enää taata, elämä on kuin yhtä liukastelua vetisillä pitkospuilla." (s. 139)

Köngäs kuvaa taitavasti ja uskottavasti sota-aikaa kotirintamalla.  Eri-ikäisten naisten - Mirjamin, Annikin, Soilin ja myös Sandran - kautta välittyy kuva sota-aikaisesta arkipäivästä.  Jokaisena päivänä, jokaisena hetkenä pelko on läsnä. Puutetta on kaikesta. Ruokaa ei ole riittävästi, sairaudet - tuberkuloosi, kurkkumätä, tulirokko - vaanivat lääkkeiden puutteen ja puutteellisen ravinnon takia. Rahasta ja vaatteista on puutetta. Vaikka sisällissota on ohi, luokkaerot ovat edelleen olemassa. Annikki työskennellessään Serlachiuksen tehtaalla kokee konkreettisesti luokkaerojen olemassaolon. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. 

Mutta sodankin keskeltä löytyy kauniita tapahtumia. Mirjami löytää Torin, ruotsinkielisestä perheestä tulevan puutarhurin. Rakastutaan, Tor käy lomilla Mirjamin luona, kaikki on kaunista ja herkkää. Tällaista vastaavaa intohimoista rakkautta saimme kokea jo Sandrassa Lyytin rakastuessa Felixiin, Kankaanpään nuoreen poikaan. Lyytin rakkaus ei voinut jatkua. Niin käy myös Mirjamille. 

Köngästä voi syystä pitää yhtenä Suomen historian merkittävistä tulkitsijoista. Koska Sandra oli hyvin vahva ja syvällinen kirja, lukijan odotukset olivat suuret Mirjamin suhteen. Suurin osa meistä oli sitä mieltä, että Mirjami ei pääse aivan samalle tasolle, vaikkakin Mirjamissa on omat vahvuutensa. Vahvuutena on inhimillisyys ja nämä kotirintaman sitkeät naiset, Mirjami, Annikki ja Sandra, joita Köngäs kuvaa myötäelävästi. Heillä kaikilla on oma ääni. Siten naiset tulevat inhimillisyydessään lukijoille läheisiksi. Eniten taisimme ihastua Soiliin, jonka kasvun kuvaus oli todella mieleistä luettavaa. Lyyti oli Sandrassa yksi kertojista. Olisi ollut kiinnostaa kuulla Lyytin kuulumisista tarkemminkin, tässä kirjassa hän vain vilahtaa. 

"Minulla on iso juhla, tämän suurempaa ei taida tullakaan: kaikki pojat kotona." (s. 260)

Kun sota päättyy, Sandra saa poikansa takaisin kotiin. Kukaan ei kaatunut. Kaikkien Sandran poikien selviytyminen sodasta oli ihme ja  tuntui jopa hieman epäuskottavalta, kaatuihan toisessa maailmansodassa suomalaisia sotilaita noin 96 000. 

On tärkeää muistaa mennyttä

Kirjan tapahtumat veivät monien lukijoittemme ajatukset oman suvun sota-aikaisiin muistoihin. Eräs lukijoistamme oli lukenut uudelleen äitinsä kirjoittamia sota-aikaisia muistiinpanoja. Keskustelimme sota-aikaa kuvaavista kirjoista. Osalle meistä kirjan kotirintamakuvaukset olivat hyvää historian kertausta, osa taas ei juuri ollut lukenut aiemmin vastaavia kuvauksia ja osan mielestä sota-aikaa on jo käsitelty riittävästi suomalaisessa kirjallisuudessa. Itse mietin, että sota-ajan kuvailuun tulisi saada jotakin uutta näkökulmaa. Olisiko tehdasympäristö tässä kirjassa tarjonnut jotakin uutta kehystä, olivathan tehtaan johdon ja tavallisen kansan intressit varsin erilaisia ainakin sodan alkuvaiheissa?

Kaunis kirja

Könkään kieli on äärettömän kaunista. Kauniista, selkeästä ja tiiviistä ilmaisusta sekä upeista kielikuvista saimme nauttia jo Sandrassa. Monet luvut päättyvät kauniisiin luontokuvauksiin, vaikkakin edellä käsitelty aihe olisikin rankka. Olimme kaikki sitä mieltä, että kirja on nopea- ja helppolukuinen. Tapahtumiin oli helppo mennä mukaan. Kurkistus vuoteen 1949 ja Mirjamin elämään kruunasi kirjan kauneuden. Anna Lehtosta kiitämme kauniista ja tunteikkaasta kannesta. 

Kirjan kertoja-minä on Mirjami, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää. Tosin kirjan nimi ei täysin kuvaa sisältöä, kuvauskohteena ovat muutkin Sandran tyttäret. Näin ollen vaikkapa Sandran tyttäret kirjan nimenä olisi paremmin kuvannut kirjan sisältöä.  

Kirjan sai meiltä arvosanan 3,59 (asteikko 1-5). Naisten Pankin Kristan rahasto karttui 70 eurolla. 

Äänikirjana Laura Lähteenmäen Yksi kevät

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY. 2019 (kirja 2018). Nuortenkirja. Lukija Kati Tamminen. Kesto 4 t 37 min.  

Vaara-kirjastot

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ystävänpäivän lukumaratoniin. Ystävänpäivänä minulla oli tiedossa pitkä kävelylenkki ja jotta se taittuisi rattoisasti, tarvitsin äänikirjaa seurakseni. Valitsin Lähteenmäen kirjan Yksi kevät tietämättä mitään sen sisällöstä. Valintaani vaikutti kaksi syytä. Ensinnäkin se, että olimme lukupiirikirjana lukeneet Lähteenmäen kirjan Korkea aika, joka mielestäni oli todella hyvä lukukokemus ja toiseksi se, että en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut yhtään nuorten kirjaa.

Vuonna 2018 tuli kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta. Tuona vuonna ilmestyi useitakin sisällissotaa käsitteleviä kirjoja, sekä romaaneja että tietokirjoja. Yksi ilmestyneistä kirjoista oli Lähteenmäen nuortenkirja Yksi kevät. Kysymyksessä on punaisten tyttöjen tarina Suomen sisällissodassa kevättalvella 1918. Linda, Katri, Aada, Jenny ja Bea ovat kirjan punaiset tytöt, iältään vain 15-17 vuotiaita. Tytöt ovat ystävystyneet työskennellessään kenkätehtaassa. Näin viittä tyttöä kuvataan kirjan takakannessa. ”Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.”

Kirjan tapahtumapaikkana on Tampere kevättalvella v. 1918. Punaiset ovat vielä voiton päällä, monia valkoisten omistuksessa olleita rakennuksia on vallattu, kuten esimerkiksi iso kaunis huvila, josta tehdään sotasairaala ja jonne tyttöviisikko Linda, Katri, Aada, Jenny ja Bea kommennetaan hoitotehtäviin. Nämä kenkätehtaassa työskennelleet tytöt eivät todellakaan ole mitään lääkäreitä. Haavoittuneita tuodaan sairaalaan yhä lisää, joukossa on vanhoja miehiä, nuoria miehiä ja myös nuorten tuttuja. Monet potilaista menehtyvät hoidon ja lääkkeiden puutteeseen. Onko tämä seikkailua, onko tämä yleensä totta, onko tämä sitä sodan todellisuutta, pohtivat tytöt. Mutta Linda määrää, hän tietää tai on ainakin tietävinään, mitä pitää tehdä ja miten pitää toimia. Aina pitää yrittää, vaikka edellytyksiä ei olisikaan. 

Punaisten tilanne rintamalla heikkenee. Valkoiset ovat etenemässä kohti Tamperetta. Kuullaan uutisia Kangasalan ja Oriveden rajuista taisteluista. Tytöt komennetaan pois sotasairaalasta ja siirretään Naiskaartiin. Neljä tytöistä lähtee mukaan. Heille annetaan aseet käteen, vaikkakaan luoteja ei juuri ole, eikä oikein muutakaan, ei kunnon vaatteita, eikä ruokaa. Tytöt saavat nk. pikakoulutuksen, vaikkakaan todellisuudessa mikään ei toimi. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että tällaisella rääsyläisarmeijalla tuskin on puolustusmahdollisuuksia todellisissa taistelutilanteissa.

Pidin kirjan rakenteesta. Kirja koostuu kolmesta luvusta, joissa kaikissa on eri kertoja ja jotka kaikki sijoittuvat eri ympäristöön. Ensimmäisessä luvussa Huvila tarkastellaan sotilassairaalassa työskentelyä Aadan näkökulmasta. Toisessa luvussa Katu Naiskaartiin liittymistä kuvataan ulkopuolisen kertojan silmin. Kolmannessa luvussa Torppa Bea valottaa piilossa olon rankkoja aikoja.

Lukija tutustuu tytöistä parhaiten Aadaan ja Beaan. Aada on herkkä ja myös epäileväinen. Aadan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on liittynyt mukaan punakaartiin sen vuoksi, että saa olla yhdessä ystäviensä kanssa. Bea sen sijaan on hyvin voimakastahtoinen ja tiedostaa hyvin kansalaissodan tavoitteet.

Lähteenmäen kirja on tervetullut lisä sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen. On hyvä, että aiheesta on kirjoitettu kirjoja myös nuorille. Onhan kysymyksessä yksi Suomen historian merkittävimmistä ja traagisimmista tapahtumista. Tyttöjen tarina on hyvin uskottava. Olisin kuitenkin toivonut, varsinkin nuoria lukijoita ajatellen, kehystä sisällissodan syttymiselle ja myös taustaa ja tietoa sotatapahtumien kulusta.

Kirja on luettu monissa blogeissa, mm. Yöpöydän kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjanmerkkinä lentolippu.

Heikki Valkaman dekkarissa etsitään laserjuurta

Heikki Valkama: Laserjuuri. Tammi. 2018. Äänikirja. Lukija Toni Kamula. 8 h 4 min.

Vaara-kirjastot

Heikki Valkaman esikoisdekkarissa Pallokala Riku Mäki osallistui kokkikisaan Japanissa. Mäki ihastui maahan ja erityisesti japanilaiseen ruokaan. Niinpä hän päätti jäädä opiskelemaan japanilaisen kokkauksen perustaitoja ja japanin kieltä. Päätös jäädä Japaniin oli Riku Mäelle melko helppo, sillä hän oli myynyt ravintolansa Suomessa ja lisäksi välirikko Lauran kanssa oli tosiasia. 

Miljardööri Kawakami tarjoaa Rikulle uutta tehtävää, tehtävää joka vaikuttaa varsin yksinkertaiselta ja myös kiinnostavalta. Rikun pitää löytää Kreikasta sukupuuttoon kuollut maustekasvi laserjuuri. Mikäpäs siinä, miettii Riku, tämähän on mukavaa vaihtelua arkipäivän ravintolatyöhön. Kreikan lennollaan hän katsoo saamaansa videota, jossa syyrialainen kirjastonhoitaja Yu Darvish kertoo järkyttävän pakolaistarinansa Syyriasta Kosin saarelle. Rikun on määrä tavata tämä kirjastonhoitaja, koska hänen hallussaan on vanha käsikirjoitus, jossa kerrotaan ihmeellisestä laserjuuresta. Millaiseen juttuun olenkaan sekaantunut, miettii Mäki. 

Kawakami ei ole ainoa, joka on kiinnostunut laserjuuren löytämisestä. Asialla on myös japanilainen mafia Yakuza. Hekin lähettävät miehensä Kreikkaan. Samaan aikaan Namie Amuro, kaunis nuori nainen, on tukalassa tilanteessa Japanissa. Hänen isänsä on joutunut velkakierteeseen Yakuzalle, ja velkojen maksajaksi joutuu Namie-tytär. Namien on lopetettava englannin opintonsa yliopistossa ja etsittävä työ, jolla lyhentää isänsä velkoja. Hän päätyy työskentelemään "ihmislautasena". Rikkaat huvittelevat syömällä lohta ja mustekalaa Namien rinnoilta sekä tonnikalaa ja kampasimpukoita hänen vatsaltaan. Eräässä illanvietossa asiakkaat keskustelevat arkaluonteisista businessasioista ja ovat siinä käsityksessä, että "ihmislautaset" eivät ymmärrä englantia, mutta epäilys nousee Namien suhteen. Niin alkaa armoton takaa-ajo. 

Jännittäviä tapahtumia seurataan Japanissa, kun Namieta ajetaan takaa ja myös Kreikassa, jossa taistellaan laserjuuren löytymisestä. Rikosjuoni on jännittävä ja vauhtia todellakin riittää sekä Kreikassa että Japanissa. Lukija pääsee tutustumaan myös kreikkalaisiin ruokaherkkuihin.

Esteettisyys ja maku

Muistan, kun Thaimaassa sanottiin, että "thai food is art". Sama pätee varmasti myös japanilaiseen ruokaan. Kirjassa kuvataan japanilaisen ruokakulttuurin periaatteita. Ruoanlaitto lähtee tuoreista ja laadukkaista raaka-aineista, jotka valitaan vuodenajan mukaan. Ruoka-annosten esteettisyys viimeistellään annosten koristeluilla ja muodoilla. Ruoan ulkonäkö on yhtä tärkeää kuin sen maku. Usean vuoden oleskelu Japanissa on antanut Valkamalle tietoa ja tuntemusta japanilaisista elämäntavoista ja tottumuksista. 

Pidin Pallokalasta enemmän, koska siinä oli enemmän japanilaisen ruokakulttuurin kuvausta. Eikä ollutkaan mikään ihme, että Pallokala sai Vuoden 2017 Kirja a la Carte -palkinnon. Laserjuuri sen sijaan keskittyy enemmän Kreikkaan ja mm. Kosin ja Patmoksen saarten pakolaistilanteeseen. Olin lomailemassa Kosilla juuri tuohon aikaan, kun kymmenet kumiveneet rantautuivat Kosin rannoille ja lukuisa määrä pakolaisia sullottiin poliisiaseman suojiin pois turistien katseilta. Pakolaiset olivat suurimmaksi osaksi sotaa pakenevia syyrialaisia, kuten oli myös kirjastonhoitaja Yu Darvish. Pakolaiset saapuivat Kosille Turkin kautta. Joka yö merimatkalla hukkui osa pakolaisista. Joka-aamuinen näky Kosin kaupungissa oli puhkotut kumiveneet ja ympäriinsä heitellyt pelastusliivit. 

Kuuntelin Laserjuuren äänikirjana. Kirja oli melko haasteellista kuunneltavaa vaikeiden nimien vuoksi. Tarkkana piti olla ja moni nimi piti tarkastaa ennen postauksen kirjoittamista.
Laserjuuren ovat lukeneet myös mm. Kirsin kirjanurkka, Luettua ja maistettua, Kirjarouvan elämää sekä Kirjat kertovat.

Ystävänpäivän lukumaraton kiva kokemus!

Ystävänpäivän lukumaratonin järjesti Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Olen hyvin huono osallistumaan mihinkään haasteisiin, mutta ajattelin kokeilla, miten tällainen lukumaraton onnistuu.  

Minun maratonini alkoi eilen perjantaina klo 8.45, kun lähdin tallustelemaan kohti keskussairaalaa. Olen joutunut käymään siellä joka toinen päivä usean viikon ajan. Matkaa tulee 5,5 km suuntaansa, eli aika monta kuuntelukirjaa on tullut kuunnelluksi näillä reissuilla. Jatkoin maratonkuuntelua vielä kotona viikkosiivousta tehdessäni ja vielä tänä aamuna ennätin kuunnella pari tuntia. Tässä kuunnellut kirjat:

Anja Erämaja: Imuri. WSOY. 2019. Lukija Anja Erämaja. 3 t 57 min.
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät. WSOY. 2019. Lukija Kati Tamminen. 3 t 38 min. (ei vielä lopussa)




Kirjoista jatkoin John Williamsin Stoneria (Bazar, 2015), jonka olen lukenut vuosia sitten. Stoner on meillä helmikuun lukupiirikirjana, ja koska muistikuvat ensimmäisestä lukemisesta olivat niin heikot, otin kirjan luettavaksi uudelleen. Luin 200 sivua.

Tulevaa matkaamme varten aloitin Botswana, Afrikan timantti -kirjaa (Into, 2017). Luin 42 sivua.

Eli kaikenkaikkiaan: 

Kuunneltua 7 tuntia 35 min

Luettua 242 sivua.

Kiva kokemus! Kiitos Jane! 

Kimmo Matero: Ofrenda 4

Kimmo Matero: Ofrenda 4. Kalervo Lahdenmäki Meksikossa. Books on Demand. 2020. 147 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Eletään 1970-luvun loppupuolta ja Suomella on tarve valloittaa uusia kansainvälisiä markkinoita. Lähetystöneuvos Kuappinen haluaa antaa oman panoksensa vienninedistämiseen ja kutsuu tutun porukan koolle saunailtaan Vientisäätiön uusiin hulppeisiin tiloihin Abramahinkadulle. Mukana on iso joukko sekä ministeriöiden että teollisuuden edustajia. Kuappinen haluaa, että musiikki ja soitto kruunaavat illanvieton. Orkestereja ei tunnu löytyvän, mutta kun sihteeri Näpsä ilmoittaa Ääni- ja Kuvataiteilijoiden Liiton sihteerille, että "isänmaan etu vaatii huomisillalle orkesterin" (s. 10), niin jo tulee sihteeriin vauhtia ja orkesteri löytyy. 

Kalervo Lahdenmäen orkesteri saapuu soittamaan. Kalervo, kirjan minä-kertoja, soittaa haitaria, Pena hoitelee rummut, Rane on basisti ja Teppo kitaristi. Ilta on rattoisa, orkesteri soittaa viihdyttävästi ja vieraat ovat tyytyväisiä. Kuappinen saa loistavan idean. Otetaan orkesteri mukaan vientiponnisteluihin. Tällaisesta tarjouksesta ei voi kieltäytyä, tuumivat pojat. Sitten matkaan vaan, ulkoministeriö hankkii liput Argentiinaan.

You like mariachis? Now you can be mariachis!" (s. 52) 

Välilasku on Meksikossa. Jatkolento Argentiinaan lähtee vasta seuraavana päivänä, eli aikaa on tutustua uuteen kaupunkiin. Tavataan Arturo, joka haluaa poikien tutustuvan paikallisiin nähtävyyksiin. Kalervon kysymykseen, millaisia nähtävyyksiä he ovat menossa katsomaan Arturo vastaa: "Today Sunday. Museum day." (s. 49) Eihän siinä mitään, pakkaudutaan soittimien kanssa Arturon Chevrolet Impalaan, vuosimallia 1962, ja lähdetään  Antropologiseen museoon. Museossa on näyttely Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista. Olmeekkien osastolla "Ofrenda 4" lasivitriinissä on parisenkymmentä arvokasta pienoisveistosta. Keskenkaiken pojat laitetaan soittamaan, ensin mariachi-asusteet päälle ja sitten ei muuta kuin musisoimaan.  

Nyt alkaa tapahtua. On selvää, että pojat myöhästyvät Argentiinan lennolta. Näin Meksikon suurlähetystö tiedottaa Kuappista. "Meksikon Antropologisella museolla on sattunut eilen jonkinlainen välikohtaus, jonka yhteydessä sieltä on hävinnyt joitakin arvokkaita kulttuuriesineitä." (s. 89) Sitten käynnistyy Arturon Chevrolet Impala ja  vuorossa on takaa-ajoja, hurjia tapahtumia, ampumisia, ajamista ympäri Meksikoa. Kaikki hulabaluu on saanut alkunsa museokäynnistä. 

Nasevaa tilannekomiikkaa

Tämä Materon sympaattinen veijariromaani on kirjoitettu rennolla otteella. Parasta mielestäni kirjassa on kieli, se on taitavaa sanailua, joka pitää lukijan otteessaan humoristisuudellaan ja kekseliäisyydellään.  Kunhan kirjailija saa vielä juonenkulkuun terävyyttä, saavat lukijat nauttia vetävästä ja sanoilla iloittelevasta lukukokemuksesta.  

Huomenna ystävänpäivän lukumaraton!

Osallistun bloggareiden ystävänpäivän lukumaratonille huomenna ystävänpäivänä. Tämä on minulle ensimmäinen kerta, kun olen mukana tällaisessa maratonissa. Muistan, että Krista oli tosi innokas osallistumaan maratoneille ja saikin luetuksi 24 tunnissa huikean sivumäärän. Lukumaratonin on organisoinut Jane Kirjan jos toisenkin -blogista. Kiitos Jane tästä!

Tiedän, että minulla on tiedossa huomenna pitkä kävelyurakka. Ja sen jälkeen vielä kodin viikkosiivous, eli siksipä keskityn iltapäivään asti kuuntelukirjoihin.

Tällaisia kuuntelukirjoja olen valinnut:

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Anja Erämaja: Imuri
Heikki Valkama: Laserjuuri on vielä vähän kesken.

Iltapäivän ja alkuillan luen tällaisia kirjoja.

Williamsin Stonerin olen valinnut siksi, että se on lukupiirissämme helmikuun kirjana. Rudberg on yksi suosikkidekkareistani. Maaliskuussa olemme lähdössä matkalle eteläiseen Afrikkaan, siksi mukana on myös matkakirjoja.

Toivottavasti tästä tulee mukava kokemus! 

Heather Morris: Cilkan tarina

Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. Englanninkielinen alkuteos Cilka's Journey. Suomentanut Pekka Tuomisto. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Näinä päivinä Auschwitz on ollut paljon esillä, koska keskitysleirin vapauttamisesta tuli 27.1.2020 kuluneeksi 75 vuotta. Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija (linkki) ja Cilkan tarina ovat tärkeitä kirjoja jo ajankohtaisuutensa vuoksi. Sekä Lale, Auschwitzin tatuoija, että Cilka joutuivat kestämään Auschwitzin kuolemanleirin raakuuksia kolme pitkää vuotta. Cilkan tarina on itsenäinen jatko-osa Auschwitzin tatuoijalle.

Vorkuta - valkoinen helvetti

Cilkan tarina sijoittuu Vorkutan vankileirille, Siperiaan Komin tasavaltaan. Kun venäläiset vapauttivat Auschwitzin vuonna 1945, Cilka vangittiin. Häntä syytettiin yhteistyöstä natsien kanssa. Rangaistukseksi hänet passitetaan 15 vuodeksi Vorkutan gulagleirille Siperian ankariin olosuhteisiin. Cilka jättää taakseen portin, jonka päällä oli teksti Arbeit macht frei. Uuden leirin kyltissä on teksti Työ Neuvostoliitossa on kunnian ja maineen asia. Cilka aloittaa uuden taistelun uudella leirillä. Vorkuta sijaitsee noin 1900 kilometriä Moskovasta pohjoiseen ja 160 kilometriä pohjoisen napapiirin pohjoispuolella. "Vuonna 1946, kun Cilka saapui Vorkutaan, Vorkutlagissa oli 62 700 vankia ja se tunnettiin koko Gulag-järjestelmän suurimpiin ja kovimpiin kuuluvana leirinä." (Owen Matthews s. 392) 

Numero 1-B494

Cilka majoitetaan tyttöjen parakkiin. Hänelle annetaan uusi henkilöllisyys, jälleen numero. Numeroa ei tatuoida käsivarteen kuten Auschwitzissä, vaan sen sijaan kankaanpala numeroineen ommellaan takkiin. Päivät vangit tekevät raskasta työtä hiilikaivoksessa, päivät ovat pitkiä ja ruoka on huonoa. Raiskaajat saapuvat parakkiin yöaikaan. Tottelevainen täytyy olla, vartijoiden ja prikatiirin käskyjä on noudatettava. Muuten joutuu kuoppaan.  

"Siellä oli vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli selviytyminen, toinen oli  kuolema." (s. 120)

Pikkuhiljaa tytöt tutustuvat toisiinsa, ystävyyssuhteitakin syntyy. Tytöt avautuvat taustoistaan, kaikki paitsi Cilka. Hän on ainoa juutalainen, muut ovat saaneet syytteen kuka mistäkin, varastelusta, maan petturuudesta, vääristä sanoista tai kirjoituksista. Toistuvasti Cilka palaa mielessään synkkiin muistoihinsa, muistoihin, joita hän ei haluaisi muistaa. Hän ei halua kenenkään tietävän, että hän oli ollut Auschwitz-Birkenaussa komentaja Schwarzhuberin seksiorja useiden vuosien ajan. Oikeudessa Cilka yritti puolustautua: "Minut pakotettiin, minut raiskattiin!" (s. 13) Parakki 25, kuolemanparakki, oli ollut Cilkan vastuulla. Cilkan parakkiin tuli naisia ja tyttöjä - "riutuneita, haamun kaltaisia hahmoja, joista monet kannattelevat toisiaan" (s. 60) - viettämään viimeisiä tuntejaan ennen kuin heidät lähetettiin kaasukammioon. 

"Cilka on majassaan ja yrittää kiivaasti ajaa muistoja pois ja pakottaa unen tulemaan. Kolmetoista vuotta jäljellä." (s. 134)

Päivät kuluvat, päivät vaihtuvat viikkoihin, viikot kuukausiin ja lopuksi kuukaudet vuosiksi. Cilkaa onnistaa, hän pääsee sairaalaan töihin. Ensin sairaala-apulaiseksi, sitten sairaanhoitajaksi ja ambulanssihoitajaksi. Ystäviäkin löytyy, jopa rakkautta. Ihana lääkäri Jelena auttaa Cilkaa monin tavoin.

Stalin kuolee vuonna 1953. Kuoleman heijastukset näkyvät leirillä levottomuuksina, jopa lakkona. Seurauksena vartijoiden määrää lisätään, piikkilanka-aitoja rakennetaan lisää. Mutta aika ja uusi poliittinen tilanne tekevät tehtävänsä. Vankeja aletaan vapauttaa, muiden joukossa myös Cilka. Cilka oli viettänyt Vorkutassa 10 vuotta. Vuonna 1961 Cilka tapaa Gitan, Lalen vaimon. Cilka kertoo: "On liian vaikeaa pukea sanoiksi armoton, luita hyytävä kylmyys, sairaiden, vammautuneiden ja kuolleiden vankien jatkuva virta, raiskaukset, joita hänen oli taas siedettävä, nöyryytys ja tuska olla siellä vankina toisen paikan jälkeen." (s. 377)

Pekka Tuomisto on kääntänyt sekä Auschwitzin tatuoijan että Cilkan tarinan. Tuomisto kertoo Ylen haastattelussa 8.2.2020, että kääntäessään kirjoja hän eläytyi voimakkaasti näihin raskaisiin tarinoihin. Kirjat ovat raskaasta aiheesta huolimatta helppolukuisia. Morris kirjoittaa ytimekästä ja kikkailematonta tekstiä, jossa tarinalla on pääosa. Suorasanainen ja yksinkertainen teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. 

Lale oli kertonut kirjailijalle Cilkasta, rohkeasta nuoresta naisesta, joka Auschwitziin tuotaessa oli vain 16-vuotias. Hän oli kaunis ja hän oli niin viaton, Lale kertoo. Kirjailija kiinnostui Cilkasta, selvitti Cilkan taustoja, Vorkutan leirielämää ja vankien asemaa ja kohtelua. Hän haastatteli myös Auschwitzista selviytyneitä ja tutustui Vorkutan leiriltä selviytyneiden kertomuksiin, mutta ei tavannut Lalea lukuunottamatta juuri ketään Cilkan tunteneita. Näin ollen kirjan tapahtumilla on faktapohja, mutta tapahtumat molemmilla leireillä ovat fiktiota. Kirjan fiktiivisyys ei vähennä kirjan arvoa, Cilkan tarina on sydäntäsärkevä ja koskettava kertomus nuoren naisen poikkeuksellisesta rohkeudesta ja urheudesta äärimmäisissä olosuhteissa. 

Historiaa ei saa unohtaa.

Lukupiirikirjana Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut

Hyvää lukurauhan päivän iltaa!

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut. Alkuperäinen ilmestymisvuosi 1967. Teos. 2012. Kansikuva: Heikki Haavikko ja Jenni Saari. 243 sivua.

Lainattu kirjastosta

Luimme lukupiirissämme viime vuoden puolella Johanna Venhon Ensimmäisen naisen. Kirjassa Sylvi Kekkonen jakaa tuntojaan jo silloin kuolleen Marja-Liisa Vartion (1924-1966) kanssa. Tämä innosti meitä valitsemaan lukupiirikirjaksemme Vartion jo klassikoksi muodostuneen Hänen olivat linnut (1967). Tätä postuumisti ilmestynyttä romaania pidetään Vartion pääteoksena. Luen Wikipediasta, että kirjaa on luonnehdittu erääksi suomalaisen modernismin perusteoksista. Sen pohjalta tehtiin samanniminen televisioelokuva vuonna 1976. 

Kirjan päähenkilöitä ovat rovasti Birger Broms ja hänen vaimonsa Adele sekä pappilan kotiapulainen Alma. Muita henkilöhahmoja ovat Adelen kälyt Elsa ja Teodolinda. Elsa ja Teodolinda asuvat samalla kylällä, Elsan mies on Herman, kylän lääkäri, kun taas Teodolindan mies Holger on kylän apteekkari. Kirja alkaa Adelen ja Birgerin asuttaman pappilan tulipalolla. Palon yltyessä Birgerille on ensiarvoisen tärkeää täytettyjen lintujen pelastaminen. Pian sen jälkeen Birger kuolee ja Adele muuttaa Antti-poikansa kanssa Birgerin entiseen kotitaloon. Alma on talossa kotiapulaisena. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjan alkuosa tulipaloineen on melko sekavaa luettavaa, mutta sitten sieltä sekasorron keskeltä alkaa avautua kirjan henkilöiden taustat ja henkilöhistoria.

Monet meistä olivat lukeneet kirjan jo aiemmin, mutta oli mielenkiintoista palata siihen ja pohtia, onko kirja kestänyt aikaa. Muistimme myös kirjasta tehdyn erinomaisen televisionäytelmän, jossa pääosissa olivat Eeva-Kaarina Volanen ja Raili Tiensuu. 

Tässä Savonlinnaan sijoittuvassa romaanissa kuvataan paremman väen elämää. Kyläläisiin pidetään etäisyyttä. Adele-lesken elinpiiri rajoittuu kotiin. Siellä hänellä on seurana kotiapulainen Alma, pappilan tulipalosta pelastetut täytetyt eläimet ja tärkeät perintöesineet. Birgerin eläessä täytetyt eläimet olivat Adelen vihan kohteena, mutta nyt kun Birger on kuollut, Adele ei voi kuvitellakaan elävänsä ilman niitä. Linnuista pidetään hyvää huolta. Adele ohjeistaa Almaa. "Pane västäräkki pois pöllöjen vierestä, minähän olen sanonut etteivät pöllöt ja västäräkit koskaan ole luonnossa yhtaikaa samassa puussa, eikä kuovi, olet taas laittanut sen pääskysen viereen." (s. 39) Adele on omalaatuinen nainen, eikä Almakaan edusta ihan tavallista kotiapulaista. Persoonia ovat myös Adelen kälyt miehineen. Kaikissa kirjan henkilöissä on kiinnostavuutta. Adele, Alma ja Holger olivat meille mieluisimmat kirjan henkilöistä. Mietimmekin, miten kekseliäs kirjailija on ollutkaan rakentaessaan niin persoonallisia henkilöhahmoja. Kirjan tarina rakentuu pitkälti dialogille. Keskustelu avaa kirjan ja keskustelu päättää kirjan. Pääasiassa Adele ja Alma keskustelevat, he keskustelevat aina samoista asioista, Alman pitää kertoa ja Adele korjaa, jos jokin detalji jää pois. 

"Niin sinä olet kertonut. Mutta miten kävi. (Adele)
- Äiti nostettiin kiikkutuoliin, johan minä sen olen sanonut. Pantiin puhtaat vaatteet päälle. (Alma)
- Eipäs, vaan kukikas pusero. (Adele)
- Mutta sinähän takerrut pikkuseikkoihin, sanoi Holger.
- Naura vain sinä, sanoi ruustinna arvokkaasti. - Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu kun asioita muutellaan. Sitä mikä sallitaan tapahtuvaksi yhdessä kertomuksessa, ei sallita toisessa.
- Äiti raukka itki, ja ihmekö se oli, sanoi Alma.
- Sinä unohdat virsikirjan.
- Minkä virsikirjan?
- Sinä olet sanonut että panitte virsikirjan äitisi käteen. Miksi?
- Äiti oli uskovainen ihminen.
- Miksi siis nyt vasta sen mainitset?" (s. 203-204)                                                                                          
Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa perintötavaroiden jakaminen. Tavaroihin takerrutaan, eikä sopua löydy. Tärkeintä on se, ettei kukaan saa liikaa. Linnuilla on keskeinen rooli kirjassa, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää. Rovastivainajan täytettyjen lintujen kokoelma samoin kuin muutkin linnut, erityisesti joutsen ja metso, ovat keskeisiä teemoja juonen rakentamisessa. Henkilöt vertautuvat eri lintuihin. 

Kirjassa on runsaasti eri tasoja. Se on kuvausta yksinäisten ihmisten elämästä, vanhuudesta, dementiasta, vaikeista ihmissuhteista ja lisäksi se on sukukronikka. Kirja on myös hyvää ajankuvausta. Adele on omalaatuisen persoonallisuutensa lisäksi dementoitunut, vaikka on hänellä kirkkaitakin päiviä. Suurin osa meistä oli lukenut kirjaa mielellään. Teksti on sujuvaa ja hyvin kirjoitettua.  Paikka paikoin dialogit suorastaan ryöppyävät, niin luontevasti ja elävästi ne vievät tarinaa eteenpäin. Mielenkiintoista oli huomata, että vaikka tarina tuntui junnaavan paikallaan, niin siitä huolimatta tarinassa edettiin. Kirja on kirjoitettu "rohkeasti ja avoimesti", kuten eräs lukijamme määritteli. Mutta oli joukossamme sellaisiakin, joiden mielestä tarina ei ollut kiinnostava, koska mitään ei oikeastaan tapahtunut. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että Hänen olivat linnut oli tärkeä kirja 60-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa emmekä ihmettele, että se luokitellaan klassikkoteokseksi.

Anu Patrakka: Totuuden portaat

Anu Patrakka: Totuuden portaat. Into. 2020. Kansi: Perttu Lämsä. 280 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anu Patrakan uusin dekkari Totuuden portaat vie lukijan Portugaliin, Porton viehättäviin maisemiin. Aamun valjetessa Verdadesin portailta löytyy nuoren miehen ruumis. Miehen kurkku on viilletty auki, samoin etusormen päät on viilletty. Näin poliisi kuvaa kuollutta: "Uhrimme on mies, ikä arviolta yhdeksästätoista kahteenkymmeneenkahteen vuotta, pituus satakahdeksankymmentäviisi senttimetriä, ruumiinrakenne hoikka. Tatuointia lukuun ottamatta ei erityisiä tuntomerkkejä. Ruumiinavauksen alustavat tulokset osoittavat, että uhri on ennen kuolemaansa ollut gamman vaikutuksen alaisena." (s. 78-79)  Miestä ei tunnisteta, eikä kukaan tunnu häntä kaipaavan. Tuttu poliisijoukko, rikosetsivä Rui Santos, nuorempi konstaapeli Rita Pereira ja vanhempi konstaapeli Pedro Silva, saa tehtäväksi mystisen murhan selvittämisen.

"Hylätyksi tuleminen ei ollut pahinta. Sitäkin vaikeampaa oli sulattaa se, ettei kukaan Carmelindan lähellä ollut yksin." (s. 32)

Kirjan alkuosassa Patrakka rakentaa taustaa ja tutustuttaa lukijat tarinan henkilöhahmoihin. 78-vuotias Carmelinda on yksi kiinnostavimmista henkilöistä. Hän on hyvin yksinäinen, lapsetkaan eivät juuri käy häntä tervehtimässä. Kaikilla tuntuu olevan läheisensä, ja heille Carmelinda on kateellinen. Carmelindasta tulee katkera ja katkeruuttaan hän purkaa naapureihinsa. Kuullessaan ääniä naapureista hänellä on tapana heitellä kiviä, multapaukkuja tai pieniä uhkauslappuja heidän pihoihinsa. Pahin naapureista on pankinjohtaja Alberto Moinhon ruotsalainen vaimo Inga, joka Carmelindan mukaan "oli varmasti ennen portugalilaisen miehen pyydystämistä ollut maksullinen nainen. Ehkä hänellä oli ollut paljaan takapuolen kuvalla varustettu ilmoitus sanomalehdessä - niitä oli päivittäin vähintään aukeaman verran, ja Carmelinda tutki ilmoitukset tarkkaan kauhistellen moista rietasta menoa." (s. 33-34) Carmelindan katkeruudesta osansa saavat myös Alberton perheen lapset, teini-ikäinen tytär, josta äiti kasvatti "porttoa, kuten itsekin oli" (s. 34) sekä huonotapaiset rasavillit "tuplavahinkopojat".

Toinen Carmelindan naapuriperheistä on hänen kotiapulaisensa, domestica Maria Manuel Coelhon perhe. Perheen tytär Aida tapaa kotibileissä komean, rikkaasta perheestä tulevan Damienin. Aida ihastuu, hullaantuu ja rakastuu. Ensin kaikki on hyvin, mutta jostakin syystä Damien ei enää olekaan niin halukas tapaamaan Aidaa. Naapuristossa asuu myös Fátima ja Diamantino. Fátiman ja Carmelindan suhde on ajoittain suorastaan vihamielinen. "Koiranne haukkui KOKO YÖN" -kaltaisia lappuja sinkoaa toinen toisensa perään Fátiman pihaan.

"Rui Santos oli valinnut kuulustelustrategiakseen suoran hyökkäyksen." (s. 250)

Miten kaikki liittyy kaikkeen? Saadaanko nuoren miehen murhaaja selville? Onko murhan motiivina rakkaus, huumeet vai viha, se Rui Santosin on selvitettävä. Eivätkä tapahtumat tuohon yhteen murhaan jää. Rui Santos on äärimmäisen työteliäs ja omistautunut poliisi. Epäiltyjä on monia, ainakin lukijan mielestä. Taitavana ja hoksaavana poliisina Rui Santos huomaa yhteyksiä eri tapausten välillä. Sillä tavalla, pala palalta, kokonaisuus alkaa hahmottua. Loppuratkaisun kruunaa hienosti kuvattu Rui Santosin ratkaiseva poliisikuulustelu. Santosin yksityiselämää hyödynnetään juonenkuljetuksessa. Rui Santosin ja Rita Pereiran romanssi jatkuu. On toisaalta hienoa, että tämä sympaattinen poliisimies on löytänyt rinnalleen ihanan naisen, jonka kanssa hän todella viihtyy. "Minha querida, kultaseni, teen ihan mitä vain haluat minun tekevän, Rui sanoi hymyillen ja painoi Ritan poskelle suukon." (s. 239), mutta toisaalta jäin kyllä kaipaamaan sitä aiempaa rosoisempaa Santosia, hauskaa seuramiestä, jolla oli paljon ystäviä. Pyöräilyharrastuskin on jäänyt. Onneksi joskus kuitenkin otetaan lasillinen portviiniä.   

Porto näkyy, maistuu ja kuuluu

Porton kaupunki, jota kirjailija niin kauniisti kuvaa, tarjoaa kirjan tapahtumille viehättävän tapahtumaympäristön. Kirjaa lukiessa pääsee hienosti mukaan portolaiseen tunnelmaan, tuoksuihin ja makuihin sekä tämän Unescon maailmanperintökohteen historiaan, Ribeiran kiemuraisille kaduille, mutkaisille kujille ja Douron upeisiin maisemiin. Tällaiseen autenttiseen kuvaukseen pystyy kirjailija, joka tuntee kaupungin ja maan sekä hallitsee kielen. Portugalin kieltä on sopivalla tavalla ripoteltu mukaan paikallisten repliikkeihin.

Hyvää tarinaa on helppo lukea.

Totuuden portaat on neljäs osa Patrakan Rui Santos -sarjassa. Rui Santos ja Portugali tapahtumaympäristönä viehättivät minua jo ensimmäisessä Patrakan kirjassa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti, 2017) (linkki). Taattua jatkoa ovat olleet Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018) (linkki) ja Syyllisyyden ranta (Into, 2019) (linkki).

Totuuden portaat on jännittävä ja yllätyksellinen psykologinen dekkari. Tapahtumat pitävät lukijan otteessaan yllätykselliseen loppuun asti. Patrakan vahvuus on kiinnostavan ja taitavasti punotun juonen ohella vaivattomasti eteenpäin soljuva teksti ja sujuva dialogi. Autenttiset Porton kuvaukset lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Porton kartta olisi ollut mukava lisä kaupunkikuvauksissa. Olen varma, että tämä kirja on herkkua psykologisten dekkareiden ystäville.

Gabriel Korpi: West Endin tytöt

Gabriel Korpi: West Endin tytöt. Books on Demand. 2020. 175 sivua. E-kirja.

Arvostelukappale kustantajalta

”Mitä esineitä Ursula Tannerista oli mahtanut jäädä jäljelle? Ja miten hän olisi halunnut kuolla? Tuskin ainakaan 37-vuotiaana pää tohjoksi hakattuna. Ei kukaan ansainnut lähteä sillä tavalla. Ei myöskään niin että hirttäytyy selliin 21-vuotiaana. Jos Kati Gladiin oli uskomista, jossain kulki vapaana se ihminen, joka näistä kuolemista oli vastuussa.” (s.11)

”Toimistoon tulee kaunis nainen.” (s. 6)

Valo Kurki on entinen poliisi, nykyinen ”vanhan roinan kauppias” eli osto- ja myyntiliikkeen omistaja. Sivubisneksenä Valo tekee yksityisetsivän töitä. Kaunis Kati Glad, radiotoimittaja, ottaa Valoon yhteyttä ja pyytää, että Valo ryhtyisi tutkimaan useiden vuosien takaista murhaa. Cederin taidemuseon johtaja 37-vuotias Ursula Tanner oli murhattu. Murha-aseena oli käytetty kynttilänjalkaa. Murhasta epäiltiin Oskari Toukolaa, nuorta museon harjoittelijaa. Poliisitutkimuksissa ei kuitenkaan päästy pitkälle, koska Oskari teki itsemurhan. Kati ei usko, että Oskari oli syyllinen.

”Nainen, joka tapasi kaikki, ja jota kukaan ei tuntenut.” (s. 16)

Valo muistaa kyllä tapauksen. Hän kiinnostuu tapauksesta ja ottaa ensin yhteyttä Martikaiseen, vanhaan poliisikollegaansa, jolta saa tietää, että lisätutkimuksia ei katsottu tarpeellisiksi, koska Oskarin syyllisyys oli niin ilmeistä. Valo selvittää lisää Ursulan taustoja ja varsin pian käy ilmi, että kysymyksessä on todella arvoituksellinen ja etäinen nainen, josta kukaan ei saanut otetta. Valon lisäselvitysten myötä Ursulasta tulee entistä arvoituksellisempi. Vaikka Valo tapaa entisiä työntekijöitä ja hallituksen jäseniä sekä vierailee Ursulan siskon luona Keski-Suomessa, mitään ratkaisevaa ei löydy. Cederin museota ei enää ole, rakennuksen omistaa nyt venäläinen Mihail Blumenthal. Hänetkin Valo tapaa.

Murhan selvitystöiden ohella Valo löytää itsensä sokkotreffeiltä. Niin alkaa Amerikasta juuri palanneen Janin ja Valon suhde. Valoisa ja energinen Jani luo ympärilleen hyvää mieltä ja positiivista energiaa. Valo viihtyy Janin kanssa, mutta välillä esiin tulee muistoja menneiltä vuosilta, mieleen nousee mm. Teemu, entinen miesystävä, joka on nykyisin Koreassa. Lukija saa tutustua myös Valon läheisiin, Lahjaan, Violaan ja Vappuun.

”Minä nyt olen vain yksinkertainen ex-kyttä Vallilasta enkä mikään filosofi”, tokaisi Valo.

Valo saa käsiinsä musta-hopeisen käyntikortin ja on varma, että se on avain johonkin ratkaisevaan tietoon tai keskeiseen henkilöön. Joku taho ei kuitenkaan halua Valon jatkavan tutkimuksia. Se tulee esille, kun Valo saa nimettömiä soittoja ja hänen näyteikkunansa rikotaan. Valon käynti Englannissa ja Minnan Cederin tapaaminen avaavat hänelle uusia salaisuuksia Ursulasta, mutta ei mitään sellaista, mikä edistäisi murhan selviämistä.

Asiat eivät selviä. Vaikka Valo on saanut paljon selville Ursulan elämästä, hän joutuu toteamaan: ”Mä taidan jättää sen Ursula Tannerin jutun kesken. En mä ole päässyt siinä oikein minnekään. Tuntuu tyhmältä tuhlata asiakkaan rahoja.” (s. 162) Mutta niin vain, kuten yleensä rikosromaaneissa, kaikki yht’äkkiä selviääkin. Kaikki se työ, mitä Valo on tehnyt, ei olekaan mennyt hukkaan.

West Endin tytöt on Korven esikoisdekkari. Luin kirjaa mielelläni, minua miellytti ja vakuutti ennen kaikkea Korven kieli. Juonen etenemisessä dialogilla on merkittävä osa. Dialogi pulppuaa luontevasti ja uskottavasti. Muutenkin teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti. Dekkarin juoni on melko perinteikäs, mutta kuitenkin tapahtumat yllättävät ja mukaan mahtuu näppäriä juonenkäänteitä. Lukijalle tulee tuntu, että kaikkia asianomaisia voi epäillä, joten loppuratkaisua joutuu jännittämään kirjan loppusivuille saakka. Mielelläni lähden uudelle matkalle Valo Kurjen seurassa. Eli jatko-osaa odotellen, mutta mielellään perinteisessä kirjamuodossa. Kirjan kanteen kannattanee kiinnittää huomiota, tämän kirjan kansi on melko ankea.