Virpi Hämeen-Anttila: Kirkkopuiston rakastavaiset

Virpi Hämeen-Anttila: Kirkkopuiston rakastavaiset. Otava. 2019. Päällys: Timo Mänttäri. 317 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirkkopuiston rakastavaiset on Karl Axel Björk -dekkareiden kuudes osa. Oli ilo palata jälleen Björkin seuraan ja nimenomaisesti Helsinkiin, pois edellisen kirjan Berliinin synkistä tunnelmista. 

Björk työskentelee apulaisjohtajana Gustav-setänsä yhtiössä. Hän jäi pois sisäministeriöstä ministeri Heikki Ritavuoren murhan jälkeen. Mutta vanhaa harrastustaan eli yksityisetsivän töitä Björk ei ole lopettanut. 

Eletään vuotta 1922. Rikkaan liikemiehen ottotytär Fredrika Walkendorf ja hänen salainen sulhasensa Erik Ahlman löydetään kuolleina Vanhan kirkon puistosta. Puhutaan kaksoisitsemurhasta. Mutta siihen eivät kaikki usko, ei Björk eikä hänen poliisiystävänsä Martti Ekman. Heidän mielestään kyseessä on pikemminkin raaka murha. Niinpä Björk aikatauluttaa päivänsä niin, että hänelle jää aikaa murhatutkimukseen oman päivätyönsä ohella. Tosin kyllä jossakin vaiheessa vaikuttaa siltä, että sedän yhtiökin liittyisi jotenkin näihin kuolemiin. 

Aluksi tuntuu, että tutkimus ei edisty lainkaan. Kun Björk sitten matkaa Lappeenrantaan tutkimaan Walkendorfien taustoja, juttu alkaa avautua. Näkinlinnassa on tapahtunut merkillisyyksiä, lähinnä yöaikaan. Björkin vanha tuttu Frans Valkama, köyhän kalliolaisen lesken teräväpäinen poika, toimii edelleen Björkin apulaisena ja tuo kirjaan tervetulleita makupaloja stadin slangista. "- Se on metka talo, sanoi Valkama, kun Björk oli ahminut kyljyksen ja kykeni taas aivotyöhön. - Se on siis valtava, tosi buli niinku joku linna, mut enimmän aikaa tyhjä. Eli siellä bunkkaa vaan kaks tyyppiä. " (s. 293)  

Läheiset ovat huolissaan Björkin voinnista ja hänen yksinäisyydestään. "Sinulla pitäisi olla myös joku. - Vaimo siis? - Niin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin." (s. 117) Naisasioita Björk kyllä miettii itsekin. Katjaa, suurta rakkauttaan, hän ei voi saada. Ida Helander on kyllä miellyttävä nainen. Häneen Björk pääsi tutustumaan matkatessaan Idan kanssa Lappeenrantaan selvittämään murhajuttua. Ja sitten on vielä viehättävä Lisbet-serkku.

Pidän Björkistä, viihdyn hänen seurassaan. Hän viehättää minua sympaattisuudellaan, hän on 20-luvun herrasmies, ehkä hieman snobi, mutta joka tapauksessa kiinnostava ja miellyttävä tuttavuus. Tämän kirjan tarina liittyen lasten hyväksikäyttöihin ei ollut ihan mieleiseni, mutta tarinasta riippumatta tämä sarja pitää kiinnostuksensa yllä ajankuvansa ansiosta. Hämeen-Anttila piirtää vahvaa ajankuvaa 20-luvun Helsingistä. Henkilöiden käyttämä kieli, pukeutuminen ja arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen unohtamatta tuon ajan yhteiskunnallista taustaa antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu. Mielenkiintoinen lisä tässä kirjassa on Helsingin kartta, johon on merkitty päähenkilöiden asuinpaikat. Ja löytyyhän kartasta myös 20-luvun raitiolinjat. Jään odottamaan jatko-osaa. Sellainen on varmaankin tulossa, koska niin paljon asioita, mm Björkin naisasiat, jäi avoimiksi. 

Helsingin kartta

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit: Suuri timanttijahti

Santa Montefiore & Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit: Suuri timanttijahti. 2019. Sitruuna kustannus. Alkuperäisteos: Royal Rabbits of London: The Great Diamond Chase. Suomentanut Maija Heikinheimo. Kuvittanut Kate Hindley. 195 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

”Sulo, tiedät kyllä, mikä on oikea tapa toimia. Tunnet sen sydämessäsi. Kuuntele sydäntäsi. Se antaa hyviä neuvoja. Niin tulee aina olemaan.” (s. 158)

Suuri timanttijahti on hauska ja valloittava kirja sympaattisista kuninkaallisista kaneista, jotka asustavat Buckinghamin Palacen maanalaisissa onkaloissa. Kanien salaisen järjestön tehtävänä on suojella kuningatarta ja kuninkaallista perhettä.

Kanit joutuvat tositoimiin, kun käy ilmi, että maailman suurin ja kaunein timantti, kuningattaren lempikoru, on varastettu Buckingham Palacesta! Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui. Miten kukaan pystyi varastamaan Siperian timantin kuningattaren varmasta säilöstä? Pieni Sulo-kani oli timantin katoamishetkellä vartiovuorossa, mutta nukahti ja tunsi nyt olevansa syypää koruvarkauteen. Kuninkaalliset kanit ryhtyvät toimiin ja lupaavat tehdä kaikkensa selvittääkseen rikoksen ja palauttaakseen timantin takaisin kuningattarelle. 

Tässä se on - maailman suurin timantti

Mutta ennen kuin kanien selvitystyö pääsee edes kunnolla vauhtiin, pelättyjä venäläisiä minkkejä saapuu Venäjän lähetystöön Kensingtoniin. Eivätkä ne ole mitä tahansa minkkejä, vaan ”ne olivat Kremlin hienoimpia minkkejä. Koulutettuja pikku tappajia, joilla on silkinsileä turkki ja terävääkin terävämmät hampaat.” (s. 30) Onko minkeillä jotakin tekemistä varkauden kanssa? Vai onko rikas ja kaunis Tiikeritorneissa asuva neiti Amura syyllinen? On varmaa, että ratsitkin ovat jollakin tavalla mukana tässä tapahtumien vyyhdissä. Asiat mutkistuvat, ja nyt tarvitaankin Sulon ystävän, vanhan ja viisaan Horatiuksen apua.

Horatius ja Sulo-kani

Kouluikäiset lapset viihtyvät varmasti kirjan seurassa, ja mielelläni minäkin luin kanien hauskasta ja jännittävästä timanttijahdista. Kirjassa on sopivasti huumoria ja sopivasti seikkailua. Kaikki kirjan kanit ovat sympaattisia hahmoja, mutta voiton vie Sulo-kani, joka osoittaa, että pienin kaneista voi olla suurin sankari. Kuninkaalliset kanit osoittavat toiminnallaan, miten tärkeää on uskoa itseensä ja tehdä tekoja, jotka itsestä tuntuvat oikeilta. Näin Horatio neuvoo Suloa: ”Joskus täytyy tehdä se mikä on oikein. Vaikka se ei olisi helppoa.” (s. 157)

Lontoon kuninkaalliset kanit – Suuri timanttijahti on kolmas osa sarjassa, jonka ensimmäinen osa Lontoon kuninkaalliset kanit julkaistiin syksyllä 2018 (postaus tässä blogissa) ja toinen osa Pako tornista (postaus tässä blogissa) keväällä 2019. Odotettu kolmas osa Suuri timanttijahti julkaistiin syyskuussa 2019. Sarja vahvistuu ja tulee mielenkiintoisemmaksi osa osalta. Olen varma, että nämä rohkeat kuninkaalliset kanit valloittavat lukijoiden sydämet, niin aikuisten kuin lastenkin. Tekstin kruunaa Kate Hindleyn kaunis kuvitus. Hindleyn käsialaa on myös kaunis kansi. Kirjan lopusta löytyy vielä mukavia kaneihin liittyviä tehtäviä.

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos. 2019. Kansi: T. P. Kekalainen. 384 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lausuttuaan muutaman sanan neiti Holm palasi pöytänsä ääreen. Hän laittoi kuulokkeet korvilleen ja otti pöytälaatikosta kolme paperia. Aseteltuaan kalkkeerit papereiden väliin hän kelasi ne telalle ja alkoi kirjoittaa. Kone oli samanlainen, joita oli kauppaoppilaitoksen konekirjoitusluokassa. Kouluun tullessaan Eeva-Liisa ei ollut kirjoittanut koskaan koneella. Hän oli oppinut nopeasti kymmensormijärjestelmän, ja oli ollut lopulta luokkansa paras konekirjoittaja." (s. 37)  

Kirjan takakannesta käy ilmi, että Kanslian naiset on itsenäinen jatko-osa teoksille Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia. Itse en ole lukenut noita aiempia kirjoja, mutta siitä ei ollut mitään haittaa, eli kirja toimi hyvin itsenäisenä teoksena. 

Kirjan päähenkilöt ovat Eeva-Liisa, Virve ja Tuulikki. Heitä yhdistää työpaikka: Kuopion kaupunginkanslia. Eeva-Liisa on naisista nuorin, hän on itsenäistymässä ja muuttamassa pois vanhempiensa kodista. Kohta valmis merkonomi onnistuu saamaan kesätyöpaikan kaupungilta. Hän on nopea oppimaan ja kova tekemään töitä, ja niinpä työsuhde kaupungilla jatkuu äitiyslomien sijaisuuksilla. Virve puolestaan tasapainottelee vastuullisen työn ja kodin hoitamisen välillä. Kotona on kaksi lasta, miehellä on omat menonsa, lasten hoitopaikassa on ongelmia. Vastuu kodista ja lapsista jää yleensä Virvelle. Elämää varjostaa ainainen rahapula, pitäisi saada ainakin puhelin ja pyykinpesukone. Astianpesukonekin olisi arkea helpottava juttu. Tuulikki on naimaton nainen, yli viisikymppinen, ja asuu yhdessä äitinsä kanssa. Äidin sairaudet ja omat kuumat aallot tuovat huolia Tuulikin muuten niin tasaiseen arkipäivään. 

Tässä kauniissa Kuopion kaupungintalossa on Eeva-Liisan, Virven ja Tuulikin työpaikka. Kuva AA.

Tiainen kuvaa elävästi päähenkilöittensa arkipäivää sekä iloja, harmeja ja unelmia. Naiset tulevat lukijalle tutuiksi, jokaisen naisen elämään on helppo sujahtaa, ja jokaiselle heistä lukija toivoo pelkkää hyvää. Jatko-osa Eeva-Liisan, Virven ja Tuulikin elämänvaiheista olisi tervetullut. 

Adlerit ja Facitit

Eletään 70-luvun alkua. Tuon ajan toimistotyövälineet olivat aivan erilaisia kuin nykyään: tarvittiin kynä, paperia, kalkkeerit, vahasmonistuskone, sanelukone ja tietysti kirjoituskone, ensin vanhat kunnon Adlerit, sitten sähkökäyttöiset Facitit.  "Päästessään rivin loppuun Tuulikki tarttui vipuun, joka palautti telan alkuasentoon, ja alkoi kirjoittaa uutta riviä. Viereisestä huoneesta kuului sähkökirjoituskoneiden nakutus. Tuulikillekin oli sellaista tarjottu, mutta hän oli päättänyt pysyä vanhassa Adlerissa." (s. 17) 

Kehitystä tapahtui, suuri ihme oli kaupungin kansliaan saatu Rank Xeroxin kopiokone, jonka myötä vahasmonistus jäi historiaan. Tietokoneiden aika tuli vasta 80-luvulla. 

"Sosiaalisen apulaiskaupunginjohtaja Toivosen puhelimessa neiti Huttunen" (s. 175)  

70-luvun toimistoilmapiiri oli varsin muodollinen, silloin ei sinultu esimiehiä. Tästä teki poikkeuksen apulaiskaupunginsihteeri Lauri Kokkonen. "Hiljattain Kokkonen oli järkyttänyt kanslian hierarkista ilmapiiriä tekemällä sinunkaupat kaikkien toimistotyöntekijöiden kanssa. "Sanokaa vaan Lassiksi." Kokkosen sinuttelu oli jotain ennenkuulumatonta. Ei tulisi kuuloonkaan, että Virve taikka kukaan muukaan sinuttelisi esimiestään. (s. 61)  Esimiehet eivät itse kirjoittaneet tekstejä, he käyttivät sanelukonetta tai sanelivat suoraan sihteerille. Näin esimies sanelee kirjettä Virvelle: "Kuopion kaupunginhallitus vakuuttuneena Suomen ja Sosialistisen Neuvostotasavaltojen liiton ystävällisten yhteistyösuhteiden merkityksestä yleismaailmallisen rauhan ja yhteistyön pyrkimyksen..." (s. 150) 

Tiainen piirtää tarkan kuvan elämästä 70-luvun Kuopiossa. Savolainen elämänmuoto kuvaa laajemminkin tuon ajan suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä. Elettiin Kekkosen ja YYA-sopimuksen aikaa, eli suhteiden sosialistisiin maihin piti olla kunnossa. Televisiosta katsottiin Peyton Placea. Verhoina ja pöytäliinoina olivat Marimekon tekstiilit. 

Pidin tästä kirjasta jo senkin vuoksi, että käsitellyt teemat olivat minulle tuttuja. Olen aloittanut työnteon 70-luvun puolivälissä kauppakorkeakouluopintojen jälkeen nimenomaan Kuopiossa, ja silloisessa työpaikassani minulle tulivat tutuiksi sanelukone ja Facit-sähkökirjoituskone. Nautin Tiaisen kanssa kulkemisesta Kuopion tutuilla paikoilla, tutuiksi minullekin tulivat tuolloin kirjassa mainitut ravintolat Keltalyhty, Lekkeri ja tietenkin Renkku. Trubelta käytiin ostamassa kakkuja ja Kuvakukossa katsottiin elokuvia. Kaiken kaikkiaan, kirjasta tuli kotoinen olo. 70-luvun Kuopion kartta olisi ollut kiva lisä.

Pidin tästä kirjasta. Tiaisen kirjoitustyyli on railakasta ja viihdyttävää. Kirja on helppolukuinen, ja Tiaisen kieli vie mennessään. Luin tämän kirjan viime viikon Kreikan lomallamme. Mainio lukuromaani vaikkapa lomalukemiseksi. 

Kirjasta on postannut myös Tuulevi.

Suonna Konosen Karjalaisessa julkaistut kolumnit yksissä kansissa

Suonna Kononen: Konahtelua. Kolumneja Karjalaisesta 1998-2019. Kirjokansi. 232 sivua.

Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen on koonnut kirjaksi Karjalaisessa vuosina 1998-2019 julkaistuja kolumnejaan. Noin 300 julkaistusta tekstistä hän on valinnut kirjaan 80. Mukana on myös pari "harjoittelutekstiä" hänen aiemmilta Lappeenrannan vuosiltaan. 

Suonna Kononen on tullut minulle tutuksi Karjalaisen laaja-alaisen tietämyksen omaavana kulttuuritoimittajana. Paremmin tutustuin häneen Twitterissä. Konosen lähes päivittäiset twiittaukset ovat luettuja ja kommentoituja. Hän twiittaa lähes aiheesta kuin aiheesta, erityisesti luonnollisesti kulttuuriaiheista. Ja siitä genrestä eniten musiikista. Kiinnostusta ja tietämystä osoittaa jo sekin, että Kononen on kirjoittanut Suomi-kantrin historiikin Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt (Sammakko 2018). Twiittauksissa vilahtelee myös uutisia Huojuvan Ladon, oman bändin, keikoista. Maakunnan kulttuurirakennukset olivat kiinnostuksen kohteena, kun Kononen yhdessä Samu Aarnion ja Pekka Piiparisen kanssa kirjoitti kirjan Pohjois-Karjalan mielenkiintoisista kulttuurikohteista (Pohjois-Karjalan arkkitehtuuriopas. 2018. Sanomalehti Karjalainen). 

Kulttuurinen laaja-alaisuus näkyy myös Konosen kolumneissa. Niissä käsitellään kulttuuriteemojen ohella hyvin moninaisia asioita, hyvin tavallisia arkipäivän asioita. Kononen on selvästikin silminnäkijä ja moninaisten asioiden havainnoija. Kolumneissa on myös usein toistuvia elementtejä. Sellaisia ovat musiikki, kirjallisuus ja luonto. Lukija aistii Konosen aidon rakkauden luontoon ja tekee melontamatkoja Konosen seurassa pohjoiskarjalaisissa maisemissa.  

Konosen teksti on persoonallista ja osuvaa. Hän ei sorru elämänviisauksien jakamiseen, vaan lukija voi itse tehdä omat päätelmänsä. Kolumnien otsikoissa Kononen käyttää tehokkaita sanoja. Esimerkiksi tällainen otsikko on eräässä kolumnissa vuodelta 2006: Talvipäivän seisauksen hetkellä lakki päästä kolmelle viisaalle suomalaiselle miehelle. Teksti paljastaa, että nämä viisaat miehet ovat Juice Leskinen, Jarkko Laine ja Esko Nikkari. Näin Kononen kirjoittaa Nikkarista: "Esko Nikkari ei koskaan hyppinyt elokuvissa silmille halvoilla pelletempuilla. Hän oli kuin se sukujuhlien hiljainen mies, joka oli tunnollisesti paikalla kuin kaluste ja turinoi lähimmille muikeat jutut. Kunnes ei sitten kerran saapunutkaan, jolloin tajuttiin, että millainen tyhjä aukko jäikään." 

Älykkäät leikkaukset asiasta toiseen ja yllätyksiä tarjoavat käänteet pitävät kolumnien mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Olipa aihe mikä tahansa, Kononen useimmiten tavalla tai toisella päätyy kirjoittamaan myös musiikista tai kirjallisuudesta. Kissa-kolumnissaan vuodelta 2006 Kononen kertoo ensin omasta kissastaan ja jatkaa kolumnia näin: "Timo K. Mukka kirjoitti Mukkalan Turren inspiroimana yhden surullisimmista novelleistaan, Koiran kuolema. Jethro Tull -yhtyeen Ian Andersonin kauneimpia lauluja on Old Black Cat, jossa hän laulaa kuolleesta Mauser-kissastaan. Veikko Huovisen Porsaan paperit, pakinanomainen nekrologi vaimonsa mäyräkoira Nellalle, on liikuttava."

Hienoa Suonna Kononen, kun kokosit kolumnisi kirjaksi. Näiden kolumnien seurassa lukija viihtyy. On ilo huomata, että kokoelman on julkaissut paikallinen kirjapaino Kirjokansi.  Plussaa vielä kattavasta henkilöhakemistosta kirjan lopussa.

Geigerin Vanha kuningas turvapaikassaan aloitti uuden lukupiirin toiminnan

Arno Geiger: Vanha kuningas haudassaan. Lurra Editions. 2012. Alkuperäinen teos Der alte König in seinem Exil. Suomentanut Otto Lappalainen. Kansi: Laura Salmivaara. 188 sivua.

Lainattu kirjastosta

Tästä se lukupiirin toiminta alkaa!

Pohjois-Karjalan luustoyhdistyksen viime kevään kokoontumisessa tuli puhetta lukupiireistä. Ajatus lukupiiristä kiinnosti useitakin, ja erityisesti ajatus siitä, että kirjakokemuksia voisi jakaa tuttujen ihmisten kanssa. Tuumasta toimeen, ja niinpä lukupiirimme kokoontui kuuden ihmisen voimin maanantaina 9.9.  Mukana oli myös Vaara-kirjastojen palvelupäällikkö Riitta Kangas, joka kertoi omia kokemuksiaan lukupiirien toiminnasta. Kangas painotti sitä, että jokainen lukupiiri voi olla omanäköisensä, eli mitään valmiita toimintamuotoja ei ole olemassa. Meille jäi pohdittavaksi mm se, haluammeko lukupiirillemme vetäjän vai sujuuko keskustelu muutenkin. Totesimme, että olipa lukupiirin muoto mikä tahansa, emme halua mitään jäykkiä ja virallisia tapaamisia, vaan mukavia, rentoja kohtaamisia. Kokemuksia jakamalla toivomme pääsevämme kirjallisille elämysmatkoille. 

Päätimme, että kokoonnumme kerran kuukaudessa. Syksyn kirjat valitsimme jo nyt. Valituiksi tulivat Pirkko Soinisen Ellen, Soili Pohjalaisen Valuvika ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen. Varmasti hyviä valintoja, kaikki suomalaisia naiskirjailijoita.

"Tätä dementia on. Tai paremmin ilmaisten: tätä elämä on - tätä elämä pitää sisällään." (s. 57)

Lukupiirikirjanamme oli Geigerin Vanha kuningas haudassaan. Kirjassa perheen isä August sairastuu Alzheimerin tautiin. Taudin ensioireet näkyivät, mutta sairaus "alkoi niin hämäännyttävän hitaasti, että oli vaikea tajuta muutosten oikeaa merkitystä." (s. 19) Isää pidettiin aloitekyvyttömänä, kun hän ei entiseen malliin tehnyt vaikkapa puutarhatöitä. Ihmeteltiin, kun isä vain katsoi avuttomana pudotettuaan lasin lattialle. Diagnoosin myötä elämä taas muuttui. Nyt isää tarkkailtiin, vaikka piiloutumaan ja karkaamaan hän pääsi kaikesta huolimatta. Hankalinta oli, kun ei tiedetty, miten toimia isän sairauden kanssa, koska ei ollut kokemusta, tietoa eikä pätevyyttä. 

Kirjan minäkertoja aikuinen poika, nelikymppinen kirjailija, kiinnostuu isästään, haluaa huolehtia isästään sairauden aikana sekä yrittää tavoittaa isän ja hänen maailmansa. Kun keinot alkavat loppua sairauden edetessä, poika pyrkii rakentamaan uusia siltoja saadakseen yhteyden säilymään. Sairauden ohella kirjassa avautuu isän perheen elämä ja monia piilossa olleita asioita, mm sota-ajan katkeria muistoja.

Moni peilaa kirjan tarinaa läheistensä sairauksiin

Kirja oli koettu hyvänä lukukokemuksena. Kirjassa huomio kiinnittyy luonnollisesti sairauden kuvaukseen. Mielestämme Alzheimerin tauti on kuvattu kirjassa hyvin, totuudenmukaisesti, rehellisesti ja sellaisena kuin se August-isällä näyttäytyi. Monilla meillä on tai on ollut lähipiirissämme Alzheimer-potilaita, ja totesimmekin, että kukin sairastaa tautiaan omalla tavallaan. Jokaisella on oma tarinansa. Näin toteaa myös kirjan kertojaminä: "Kukaan dementiapotilas ei ole toisensa kaltainen, usein yleistäminen on harhaanjohtavaa, sairastuneiden perustila pysyy vaikeasti määriteltävänä, jokainen on yksittäistapaus omien kykyjensä, tuntemustensa ja oman tautinsa kulun kannalta." (s. 96) 

Rakkaudellinen kirja

Geiger kuvaa taitavasti isän ja pojan välistä suhdetta. Poika rakastaa isää hyvin paljon, rakkaus säilyy läpi koko sairauden vaikeista tilanteista huolimatta. Eräs lukijamme kiteyttikin tämän oivallisesti: Rajallisuuden kokemus antaa merkityksen tähän hetkeen. Eräs lukijoistamme pohti Alzheimerin taudin erilaisia ilmentymiä. "Jos on pakko sairastua Alzheimerin tautiin, minä valitsisin isän sairastaman taudin muodon", hän totesi. Miksi? Tällä lukijallamme on tuttavapiirissään kaksi Alzheimerin tautia sairastavaa, ja he molemmat ovat puhekyvyttömiä. Sen sijaan kirjan isä oli sairaudestaan huolimatta hyvin viisas, älykäs, luova ja lisäksi vielä huumorintajuinen. Hän tunnisti oman sairautensa tilan ällistyttävän hyvin. Kirjassa hänen kanssaan todella viihtyi. Isällä oli jatkuva kaipuu kotiin. Taudin edetessä ja voinnin heiketessä kodin kaipuu voimistui. Mutta se on varmasti näin: "Siellä missä koti on, asuu tuttuja ja ymmärrettävää kieltä puhuvia ihmisiä." (s. 56)

Lohdullinen kirja läheisille

Kirjan teema on tärkeä  ja ajankohtainen. Voimme suositella tätä kirjaa kaikille, koska koskaan emme voi tietää, mitä meillä itse kullakin on edessäpäin. Erityisesti suosittelemme kirjaa  sairastavien läheisille. Kirjasta saa lohtua ja uskoa. Kirja antaa lukijalle rauhallisen mielen raskaasta aiheesta huolimatta.  

Totesimme lopuksi, että olimme valinneet hyvän kirjan ensimmäiseksi lukupiirikirjaksemme. Hyvän tarinan lisäksi kirjalla on hyvä nimi ja kaunis kansi. Itävaltalaista kaunokirjallisuutta lienee käännetty suomeksi melko vähän, mieleen tulee vain Nobelin vuonna 2004 saanut Elfriede Jelinek. On hienoa, että pieni kustantamo (LURRA Editions) oli ottanut tämän kirjan julkaisuohjelmaansa.

Äänikirjana Outi Pakkasen Peili

Outi Pakkanen: Peili. Otava. 2019. Kirja julkaistu v. 2016. Lukijana Satu Paavola. Kesto 06:09:41.

Vaarojen kirjasto

Uskokaa tai älkää, tämä oli ensimmäinen lukemani Outi Pakkanen. En todellakaan ole lukenut yhtään tämän Suomen dekkarikuningattaren kirjaa, vaikka hän on kirjoittanut dekkareita jo vuodesta 1973.

Valitessani äänikirjaa seurakseni karviaisten keräämiseen halusin kuuntelukirjaksi tällä kertaa nimenomaisesti dekkarin. Siksi Outi Pakkanen tuli valituksi. Kirja vaikutti kiinnostavalta alusta pitäen. Kivasti Pakkanen kuljetti ihmissuhteita, vaikka  useaan kertaan ennätin kyllä miettiä, milloin se dekkariosuus tulee. 

Ymmärsin, että freelance-graafikko Anna Laine on ollut yksi Pakkasen dekkareiden päähenkilöistä, mutta tässä kirjassa hänen rooliaan tuskin huomaa. No, tosin sillä tavalla, että Annan kotikadulla sijaitsee Elisabeth Lund-Parosen tyylikäs kahvila Lillan's. Elisabeth edustaa varakasta suomenruotsalaista sukua. Avioliitto ihan tavallisen Jussi Parosen kanssa nostaa Jussin ihan uuteen sosiaaliseen asemaan. Mutta saa myös Elisabeth jotakin: hän saa toimia sijaisäitinä Jussin Helmi-tyttärelle. 

Jussin ex-vaimo Jutta, siis Helmin äiti, on avioeron jälkeen viettänyt holtitonta elämää eikä ole juuri tapaillut tytärtään. Violettaa, Jutan äitiä ja Helmin isoäitiä, tilanne huolestuttaa.  Mutta aika tekee tehtävänsä ja Jutan kaipuu Helmiin voimistuu päivä päivältä. Halu tavata tytärtä on voimakas. Jutan elämään tuo uutta ryhtiä myös uusi sympaattinen poikaystävä Pete.

Kirjan juoni on mielenkiintoinen ihmissuhdesotkuineen. Näin syntyy kirjaan jännite, mikä mielestäni on ihan tarpeeksi hyvälle kirjalle. Jännite huipentuu kirjan lopussa, kun Helmi katoaa keskellä päivää. Mitä on tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä. Viihdyin tämän kirjan parissa, ainakin kuunneltuna kirja toimi hyvin, vaikkei niitä dekkarimaisia piirteitä juuri löytynytkään. Pakkanen kirjoittaa sujuvasti ja on taitava ihmissuhteiden kuvaajana. Yhden karviaismarjapensaan sain kirjan kera tyhjennetyksi. 

Olin mielenkiinnolla odottanut, millainen se kuuluisa Anna Laine oikein on, kun kirjan kannessakin on Anna Laine -tarra. Siinä taitaa olla mäyräkoira Justuskin mukana. Ehkäpä laitan lukujonoon vanhempia Pakkasen kirjoja, jotta pääsisin paremmin tutustumaan tähän kuuluisaan parivaljakkoon.   

Kaija Pakarisen monologi Heidi Könkään Sandrasta

Sandra. Kuva Anne Kojola

Monologinäytelmä Sandra esitettiin Joensuun konservatoriossa eilen perjantaina 6.9.2019. Sali oli täpösen täynnä eli kolmisensataa joensuulaista oli tullut seuraamaan Kaija Pakarisen esittämää Sandraa, näytelmää, joka pohjautuu Heidi Könkään kirjaan Sandra (Otava 2017). Pakarisen ohella näyttämöllä nähdään muusikko, sellisti Lea Pekkala. Esityksen on ohjannut itse kirjailija Heidi Köngäs, lavastanut Tarja Väätänen ja Outi Harjupatana on vastannut puvustuksesta. Näytelmän toi Joensuuhun Zonta-kerho. Näin kerho halusi juhlistaa Zonta Internationalin satavuotista toimintaa.

Näytelmä alkupuoli taustoittaa Sandran niukkaa lapsuutta huutolaislapsena. Huutolaislapsista otettiin kaikki irti eikä elämässä ollut muuta kuin työ. Mutta sitten löytyi Janne, työteliäs hämäläismies, jonka kanssa vietettiin häitä. Ensimmäinen lapsi oli todellinen ilon aihe. Ja toinenkin ilon aihe tuli: Janne rakensi perheelleen oman talon. Uuteen Lepistön taloon tulivat asumaan myös Mikko ja Maija, Jannen vanhemmat. 

Tuli vuosi 1918 ja alkoi sisällissota, Janne liittyi punakaartiin ja Sandra jäi kotiin appivanhempien ja viiden lapsensa kanssa. Kuudes lapsi oli tuloillaan. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, jouduttiin elämään toisten armoilla. Kunnalta saatiin onneksi yhdet kengät. Näin vanhin lapsi pääsi metsätöihin. Pahinta oli kuitenkin alituinen huoli, huoli sodasta, Jannesta, lapsista ja appivanhemmista.

Näytelmän lavasteena ovat pelkät pyykkinarut. Tämä on hyvä ratkaisu lavastaja Tarja Väätäseltä. Pyykkinarut rajaavat Sandran elämää, alkaen siitä, kun huutolaislapsi ripusti naruille jääkylmiä lakanoita edeten elämän onnellisiin vuosiin, kun naruille sai ripustaa kapaloita. Lopuksi narut muodostivat punaisten ja valkoisten rajalinjan.

Sandra on kirjana todella vaikuttava ja koskettava. Tällaisen vahvan tarinan tulkintaan tarvitaan ammattitaitoinen näyttelijä. Juuri sopiva rooli Kaija Pakariselle. Hän on erinomainen näyttelijä, joka tekee hienoa työtä niin huutolaistyttönä kuin Jannen vaimona, naisena ja äitinä, jonka täytyy jaksaa ja niin hän tekee. Pakarinen tulkitsee koskettavasti näytelmän rankkoja tapahtumia, esimerkiksi lapsensa menettämistä ja Jannen luurankomaista olemusta miehen palatessa kotiin leiriltä. Monologi on varmasti näyttelijälle vaativa esitysmuoto, ja siinä Pakarinen onnistuu erinomaisesti. Taitavan sellisti Pekkalan musiikki tukee ja vie osaltaan näytelmää eteenpäin. Esityksen musiikki on Bachia, Oskar Merikantoa ja Pekkalan omaa musiikkia. Kirjan lukeneet huomaavat, että näytelmästä oli jätetty pois Lyytin rooli. Lyyti oli Jannen sisko. Kirjassa Köngäs kuvasi kauniisti Lyytin ja Felixin intohimoista rakkaustarinaa. Mutta tuolloin luokkarajat olivat tiukat ja rakkaussuhteella ei ollut tulevaisuutta.

Sandra sai ensi-iltansa viime vuoden syyskuussa. Silloin vietettiin Suomen juhlavuotta ja sisällissodan muistelu oli ajankohtaista. Ruovesi oli ensimmäinen esityspaikka ja nyt esityksiä ympäri maata on ollut jo kymmeniä. Kaija Pakarinen on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Yhä edelleen hän käy säännöllisesti synnyinseudullaan Rääkkylässä. 

Könkään Sandra on varmasti ollut suosittu lukupiirikirjana, kirja kuvaa naisnäkökulmasta sodan kauheuksia, mutta samalla se on äärimmäisen kaunis rakkaustarina. Seniorilukupiirissämme luimme Sandran (postaus linkin takana) ja pidimme kirjasta paljon. Totesimmekin, että se oli yksi parhaista lukemistamme lukupiirikirjoistamme.

Kiitos Joensuun Zonta, kun toitte Kaija Pakarisen ja Sandran Joensuuhun.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut. Myllylahti. 2019. 300 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Dekkaristi ja myös lastenkirjailija Jaana Lehtiö on minulle ihan uusi tuttavuus. Myllylahden sivuilta luin, että Mitään ei tapahtunut on jo Lehtiön kuudes Juha Muhonen -sarjan dekkari. On aina mukava löytää uusia dekkarikirjailijoita ja iloitsen erityisesti löytäessäni uusia suomalaisia naisdekkaristeja.

Kirjan tapahtumapaikka on Porvoo, Lehtiön kotikaupunki. Pidän kirjoista, joissa tapahtumaympäristö on minulle tuttua. Porvoota en tunne lainkaan, mutta kaupunkia tuntevat löytävät kirjasta varmasti runsaasti tuttuja paikkoja. Kirjan alkusivujen tapahtumat sijoittuvat Porvoon maineikkaan tuomiokirkon ympäristöön. Nuori nainen oli kiivennyt vanhan kellotapulin seinää pitkin tarkoituksenaan levittää suuri banderolli kirkon seinälle. Mutta jotakin tapahtuu, ja seuraavaksi nuori nainen löydetään kirkon pihalta pahasti loukkaantuneena. Oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen pudotus, sitä joutuu pohtimaan rikoskomisario Juha Muhonen kollegoittensa Näätämön, Kutvosen, Lehtosen ja Sääksmäen kanssa.

Tapahtumapaikkana Porvoon tuomiokirkko (Wikipedia)

Poliisi ei pysty täysin panostamaan tapauksen selvittämiseen, koska tehtävää on paljon. Porvoon Taidetehtaalle on saatu ainutlaatuinen kiinalaisen kulttuurin näyttely. Näyttelyssä lamalaisbuddhalaiset munkit tekevät mandalaa värjätyllä hiekalla. Kuvio tulisi esittämään maailmankaikkeutta. Muhonen pohtii mandalan arvoitusta "Muhonen katseli munkkien tekemistä. Levylle hahmotellun kuvion värjääminen alkoi näköjään keskustasta. Siihen piirtyi vähitellen linnun kuva. Koko kuvion tekeminen kestäisi päiväkausia, ja kun se valmistuisi, se hajotettaisiin heti. Mikähän idea siinä oli?" (s. 80) 

Näyttelyllä on kytköksensä Tiibetiin, mikä saa mielenosoittajat liikkeelle. Juha Muhosen tiimi kutsutaan apuun hillitsemään järjestyshäiriöitä, mutta pian Muhonen onkin ratkomassa hyvin erikoislaatuista tiibetiläisyyteen liittyvää rikostapahtumaa. Munkki Sonam esittelee Muhoselle pienen tiibetiläisen lipaston, joka tulee Potalasta, Dalai Laman asuinpaikasta ja hallintopalatsista. Lipastosta muodostuukin yksi tapahtumavyyhden avaintekijöistä. Tiibetiläisyyteen liittyy myös gau, jonka sisään voidaan laittaa suojelevia pikkutavaroita tai rukoulappuja. Sen uskotaan tuovan kantajalleen onnea. Gau ei tosin ole näyttelyesine, mutta se on kuitenkin olennainen osa rikosjuonta. Asiat selviävät, mutta helpolla ei Muhosen tiimi pääse. Monenmonta mutkaa on matkassa.

                           Tiibetiläinen mandala (Wikipedia) 

Pidin kirjan henkilöhahmoista, erityisesti pidin Juha Muhosesta, tuosta sympaattisesta pullaa rakastavasta poliisista. "Muhonen haki lasillisen kylmää maitoa ja tarttui pullaan. Se ei poltellut enää sormenpäitä. Hän raotti pientä paperivuokaa leivonnaisen alareunasta ja haukkasi. Pullan päällä olevat sokerirakeet kiihdyttivät odotusta. Sitten, suun jauhaessa hitaasti palaa, makunystyrät kertoivat täytteen olevan vadelmaa. Pulla oli juuri sopivan makeaa ja vadelmaista. Maidolla hän huuhteli herkun eteenpäin." (s. 102) Pullan syönnin kuvaus jatkuu vielä kahden kappaleen verran. Ei millään pahalla, mutta eipä muistu mieleen muita kirjoja, joissa pullan hinkua ja syöntiä olisi näin yksityiskohtaisesti kuvattu. Kirjassa kulkee mukana myös Muhosen yksityiselämä, Ellen ja koira. Suuri elämänmuutos on tiedossa seuraavissa kirjoissa, sillä tämän kirjan lopussa vietetään Muhosen ja Ellenin häitä. Elleniä olisin halunnut oppia tuntemaan paremmin, hänen roolinsa jäi tässä kirjassa valitettavan vähäiseksi.

Lehtiö on tehnyt hyvää taustatyötä kirjaa varten ja tiibetiläisyys näyttäytyykin kirjassa hyvin aitona. Mietinkin, että kirjan tapahtumissa ja juonessa olisi hyvää elokuva-ainesta. Kirja oli viihdyttävä, sitä oli mukava lukea. Lehtiön kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeän asiallista, eli kaiken kaikkiaan tämä on kelpo dekkari. Ehkäpä laitan varaukseen Lehtiön aiempia kirjoja. Kirjan kansi saa minulta plussapisteitä. 

Myllylahdelle kiitos kotimaisen dekkarikirjallisuuden esilletuomisesta. Syksyn dekkarisatoa odotellessa!

Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nappaan repun mukaani ja painan auton oven kiinni. Otan niin ripeitä askelia ovelle kuin tässä pimeässä on mahdollista. On Arttu ainakin kotona. Luuta on oven vieressä eikä oven edessä. Minusta se on omituinen tapa ilmoittaa ohikulkeville murhaajille ja omaisuusrikollisille, ollaanko kotona vai ei. Että kannattaako pistäytyä. Poiketa. Siristän silmiäni niin kuin se auttaisi näkemään paremmin. Tikkaat ne ovat. Portaille on raahattu tikkaat." (s. 32)

Naisten Pankin lukupiirin syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa meitä oli mukana 12 lukijanaista. Olipa mukava tavata jälleen kesän jälkeen. Syksy on mukava aloittaa juuri Pohjois-Karjalaan sijoittuvalla kirjalla. Irja hoiti tällä kertaa lukupiirin vetämisen.

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Artun voinnista pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. 

Niin Maria matkaa nostalgisin mielin kohti Pohjois-Karjalan vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Ukin kotona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Täällä jossakin Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa Arttu-ukki asusteli. Kuva on Ilomantsin Parppeinvaaralta. -AA-

"Tuommoista se just on!"

Kirjassa on useita näkökulmia. Kirja on aitoa ja elävää kuvausta pohjoiskarjalaisesta maaseudusta. Maalla asuneille lukupiiriläisillemme kirjan tapahtumaympäristö oli tuttua. Kirja tarjosikin monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla,  maaseutumaisemat, karjalaisuus  ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Valokuvien katselu, saunan lämmittämiset ja risusavotat kuuluivat mummolan kesään. Kirja on myös kuvausta sukupolvien kohtaamisesta. Ihmissuhteiden myötä kirjassa välittyy lämpö, rakkaus ja välittäminen. Miten kauniisti Pohjalainen kuvaakin Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta. 

Maaseudulle muuttaminen - ainakin väliaikaisesti - sekä läheisistä huolehtiminen ovat teemoina myös Anneli Kannon kirjassa Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018). Kannon kirjassa päähenkilö Mirjami lähtee Helsingistä kohti Pohjanmaata huolehtimaan rullatuolissa istuvasta äidistään ja kuolleen siskonsa murrosikäisestä tyttärestä. 

"Kirjasta jäi vapaa olo"

Pidimme kirjasta. Kirjaa oli helppo lukea, Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humoristakin kieltä. Kerronta on tiivistä ja kevyttä. "Ei onneksi tapahtunut murhia", kuten eräs lukijamme totesi. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin olla täällä Pohjois-Karjalassa. Löysimme tekstistä karjalan murteelle tyypillisiä lauserakenteita, mm kieltolauseita, joissa ei käytetä ei-sanaa. Muutamat lukijoistamme olivat kiinnittäneet huomiota kirosanojen runsaaseen käyttöön, ja se johtikin laajempaan keskusteluun voimasanojen käytöstä kaunokirjallisuudessa. 

Valuvika sai meiltä hyvän arvion 4- (asteikko 1-5). Syyskuun lukupiirikokoontumisessamme on teemana Eeva Kilven runot. Jokainen lukija saa valita haluamansa Kilven runokirjan.

Tässä me ollaan!