Sarah Lark: Maorien laulu. 2017. Bazar. Das Lied der Maori. Suomentanut Sanna van Leeuwen. 864 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Uusi-Seelanti on ollut minulle tuntematon ja eksoottinen maa. Sinne suuntautuvista matkoista en ole edes haaveillut jo mahdottoman pitkien lentojen vuoksi. Jostain syystä Uusi-Seelanti aiheisia kirjojakaan en juuri ole lukenut. Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuva trilogia herätti kiinnostukseni heti ilmestyttyään. Maorien laulu on jatkoa Valkoisen pilven maa -kirjalle.
Maorien laulu kattaa vuodet 1893-1898. Ajankohta on kiinnostava: kaivosteollisuus on valtaamassa tilaa lammastaloudelta. Rautatiet tekevät tuloaan. Kaivosteollisuus työllistää paikallisten lisäksi myös runsaasti Euroopasta tulevia maahanmuuttajia. On selvää, että kaivosteollisuuden alkuajoilla työskentelyolosuhteet kaivoksissa olivat heikot ja vaaralliset. Näitä onnettomuusalttiita olosuhteita Lark kuvaa onnistuneesti ja uskottavasti.
"Moni meni kaivokseen pelon vallassa joka päivä, vaikka tuskin kukaan sitä myönsi. Useimmat näistä miehistä olivat kaivossukua jo useammassa polvessa. Heidän isänsä ja isoisänsä olivat raataneet Walesin, Cornvallin ja Yorkshiren kaivoksissa, ja heidän poikansa aloittivat samat työt kolmetoistavuotiaina. Muunlaista elämää nämä Paddyt, Roryt ja Jamiet eivät osanneet edes kuvitella." (s. 591)
Kaivosteollisuus valtaa tilaa lammastaloudelta. |
Elaine ja Kura osoittautuvat sitkeiksi ja peräänantamattomiksi nuoriksi naisiksi. William yllättää itsensäkin huomatessaan, miten erinomainen ompelukoneiden myyntimies hän on. Lukijoiden sympatiat saa varmasti kaivosonnettomuudessa loukkaantunut Tim. Florence Weberilla, Calebin vaimolla, on kirjassa mielenkiintoinen sivurooli: Hän nousee naisena Calebin isän omistaman kaivoksen johtotehtäviin. Kirjan henkilögalleria on niin laaja, joten ei olekaan ihme, että muutamat kirjan henkilöistä jäävät arvoituksellesiksi, mm Heather Witherspoon.
Kirjailija kuvaa kiinnostavalla tavalla maoreja, joita jotkut kutsuvat alkuasukkaiksi, vaikka tosiasiassa hekin ovat siirtolaisia, jotka ovat tulleet Uuteen-Seelantiin 1100-luvulla eräältä Polynesian saarelta. Kirjan nimi viittaa maorien putorino-huiluun ja wairva-ääneen. Kura hallitsee putorinon soittamisen. Kirjan lopputapahtumat kulminoituvatkin Kuran soittoon.
Kirjan luontokuvaukset ovat kauniita.
"Ensimmäinen pilvi pimensi jo auringon, ukkonen jyrähti ja kumea jylinä vyöryi maan poikki. Valo oli ihmeellisen kelmeä, melkein aavemainen, pensaikot ja aidat loivat uhkaavia varjoja. Sitten ensimmäinen salama halkaisi taivaan ja aivan kuin sähköisti ilman." (s. 241)
Päähenkilöt taittavat matkaa hevosilla. Hevosilla onkin tärkeä rooli kirjan juonen kuljetuksessa, milloin hevosella ratsastetaan, milloin hevonen toimii parantajana ja milloin taas tappajana.
"Kun ei enää pysty ratsastamaan, on kuollut." (s. 779)
Jään mielenkiinnolla odottamaan sukusaagan kolmatta osaa.
Sarah Lark |
Tämä Larkin kertoma sukusaaga on luettava. Kuvittelin aina, että sitten, kun matkustan Australiaan, menen myös Uuteen Seelantiin, joka oli hyvinkin tuttu Australian koulujen historian ja maantiedon tunneilta. Jäi menemättä. Aika ja rahat eivät riittäneet. Meidän kirjapiiri lopahti. Etsin uutta. Tämä blogisi on hyvä lukuvinkkien antaja. Kiitos tästä Anneli <3
VastaaPoistaUskon että pidät tästä kirjasta Kirsti. Minulle ainakin se oli hyvä lukukokemus ja samalla sain uutta tietoa Uudesta-Seelannista.
PoistaMinä haaveilen pääseväni joskus Uuteen-Seelantiin. Tämä saaga olisi kiva lukea joskus. Kiitokset sen esittelystä! :)
VastaaPoistaToivottavasti matkahaaveesi toteutuu keijunkukkanen. Sitä odotellessa suosittelen tätä kirjaa, siitä saa paljon tietoa Uudesta-Seelannista.
PoistaOlen lukenut ensimmäisen kirjan ja varasin jo tämänkin kirjan, mutta se oli niin paksu, että en jaksanut. Maorit ja Uusi-Seelanti ovat aiheena mielenkiintoisia.
VastaaPoistaMinustakin oli mielenkiintoista lukea maoreista ja myös Uudesta-Seelannista. Hurjan paksu tämä kirja on.
PoistaUusi-Seelanti on kiehtova maa, josta olisi kiva lukea. Siitä maasta en tiedä paljoa. Tämä kirja on kuitenkin hiukan liian paksu minulle!! Joskus kouluaikoina minulla oli kirjekaveri tuolla Christchurchissa, jonka mainitsit.
VastaaPoistaOnpa hauska että sinulla on ollut kirjekaveri Christchurchista. Se tuli kirjassa useinkin esille. Totta, että hurjan paksu tämä kirja on, niin paksu että on vähän vaikea lukeakin, ainakin sänkylukemisena.
Poista