Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom: Väylä. Like. 2021. Esilehtien piirrokset: Rosa Liksom. 267 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hirvas nuuhki ilmaa, sen sieraimet liikahtelit ja sitte se jatko matkaa. Aattelin meän karjaa, joka märehti unisena tien toisela puolela: Ilonaa ja sen viissaita silmiä, jokka olit lohuttahneet minua monesti, Liinan heltyvää katsetta ko mie harjasin sitä, Kerttua ko se huiskuttaa pääthään, Siskoa, kuinka se höristellee ko mie rapsutan sen korvia, Sommaa ja Kieloa, kun net nukuit aina yhessä ja haassaki söit vierekkäin." (s. 219)

Rosa Liksomin uusin kirja Väylä, joka on yksi kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta, kuvaa Lapin sotaa vuonna 1944, kun tuhannet ja tuhannet suomalaiset pakenevat sotaa kohti länttä. Pakomatkalle Tornionjokilaakson järvikylästä lähtevät myös Martta, Katri, pikkuinen Matti ja 13-vuotias tyttö, kirjan minäkertoja. Näiden lasten tehtäväksi on annettu karjan kuljetus. Lähtö pakomatkalle tapahtui kiireellä, arvotavarat, padat ja kattilat piti jättää kotiin tai haudata maahan. Sinne jäivät myös koirat ja kissat. Mutta lehmät ja hevoset otettiin mukaan. Oli luontevaa, että karjan kuljetus annettiin isommille lapsille äitien huolehtiessa pienokaisista. Vanhukset jaksoivat juuri ja juuri matkustaa, ja miehet olivat rintamalla. Samalla tavoin kuin ihmiset, myös lehmät ja hevoset ovat pakolaisia. Eivät lehmätkään taivalla tunteettomasti kohti Ruotsin maata. Samalla tavalla kuin ihmisetkin, nekin tuntevat uupumusta ja pelkoa. Liksom kuvaa kauniisti ja koskettavasti ihmisten ja eläinten suhdetta. Lehmäystävien - Ilonan, Siskon, Liinan, Pirkon ja Kertun - hyvinvointi on karjakkotytölle tärkeää. Miten hän kärsiikään, kun hän aistii Siskon surun, kun sen vasikka menehtyy. 

"Takana oli se minkä mie tiesin, mutta mitä oli eessä?" (s. 39)

Jotta Ruotsiin päästään, pitää ylittää Väylä eli Tornionjoki. Väylän ylitys tapahtuu lautalla, koska siltaa ei ole. Väylä ei ole vain joki, vaan se on raja-aita, jonka itäpuolella vallitsee kaaos, hävitys ja köyhyys, kun taas länsipuolella on odotettavissa pelastus ja rauha. Odotukset ovat suuret. "Niilä on ruokaa ja tavaraa kaupoissa ja monilta löytyy ruunuja millä ostaa piskettipakkoja ja kompiaisia." (s. 53) Mutta eivät onni ja autuus sieltä lännestäkään löydy. Päinvastoin, siellä ovat vastassa vastaanottopisteet, karanteenileirit ja täydet pakolaisleirit. Leirien olot ovat kurjat ja kulkutaudit jylläävät. 

Suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu lännen puolelle. Kirjan takakannen piirroksen perusteella voi suurinpiirtein seurata, missäpäin Tornionjokilaaksoa ja Norrbottenia pakolaiset liikkuvat. Pakomatkalle lähtiessä isä oli antanut karjakkotytölle tehtäväksi huolehtia karjasta ja raskaana olevasta äidistä. Mutta tytär ja äiti joutuvat eroon. Lännessä tytär etsii äitiään ja löytää hänet pakolaisleiristä. Sairas äiti on synnyttänyt leirillä pojan, joka jää tyttären huolehdittavaksi.  

"Aurinko ja Kuu kattoit toisihaan taivaala." (s. 97)

Luonto kaikkine väreineen ja tuoksuineen on alati läsnä kirjan tapahtumissa. Pakolaisten matka taittuu vaikeakulkuisilla teillä ja poluilla, joiden vierellä kasvaa havupuumetsää ja korkeuksiin kurottavia petäjiä. Ilta-aurinko paistaa kauniisti ja antaa toivoa tulevaan. Talvi-iltoina tyttö katselee eteläiselle taivaalle. "Sielä sinkoilit monissa färeissä revontulet ko loistavat jääpuikot. Net tummenit ja kirkastuit, kiepuit ittensä ympäri ja välilä syöksyit minua kohti. Pohjoselle taihvaale ilmesty hetkeksi hulmuava huntu ja katosi sitte, ilmesty uuelheen ja leijatti itteänsä vielä hurjemin ja katosi taas." (s. 149- 150) Väylä on aina läsnä - sekä hyvässä että pahassa. Väylän myrskyt rytmittävät lauttojen kulkua, ja Väylän rannasta saattaa nähdä, kuinka kotiseudun asutusta ja luontoa tuhotaan. "Laskin, että toistakymmentä rakenusta oli tulessa ja lissää sytytethiin. Kirkonkylän uninen väki ryntäsi joen törmäle kattohmaan saksalaisten järjestämmää esitystä. Vähänen konekiväärin raksutus kulki kaikuna rantoja pitkin. Taloitten jälkheen oli mettän vuoro. Vaaran rintheet olit yhtenä liekkimerenä, sitä ympäröivät laaksot mustina." (s. 95) 

Karjakkotytön ja lehmien pakolaistaivalta Liksom kuvaa eleettömästi ja uskottavasti. Liksom kertoo, että hän on itse hoitanut karjaa kotitilallaan Tornionjokilaaksossa 13-vuotiaana. Myös hän, kuten kirjan 13-vuotias tyttö, oli kokenut vahvaa yhteyttä lehmiin. Tuon ajan agraariyhteiskunnassa lehmät olivat tärkeitä monella tavalla. Niistä saatiin ruokaa ja usein niiden koettiin olevan osa perhettä ja talonväen hyviä ystäviä. Miten surulliseksi lukija tuleekaan, kun tyttö saa kuulla, että vanhat kantturat pannaan teuraaksi ja tilalle ostetaan "Amerikassa jalostettua lypsykarjaa". Ruotsista on tilattu lypsykone. Mihin tyttöä enää tarvitaan? Ei mihinkään. On otettava vastuu omasta elämästä. Siihen tämä nuori, vuodessa paljon kasvanut tyttö tuntee olevansa valmis. 

Tässä kirjassa on niin paljon kiinnostavaa ja merkittävää. Ensinnäkin kirjan aihe on tärkeä ja hyvin valittu. Lapin sota on olennainen osa Suomen historiaa. Liksomin ohella sitä ovat ansiokkaasti kuvanneet mm. Petra Rautiainen, Katja Kettu, Tommi Kinnunen ja Johanna Laitila. Liksomin valitsema näkökulma Lapin sotaan tekee kirjasta tärkeän ajankohtaisuudessaan. Samanlaisia vaikeuksia kohtaavat tämän päivän pakolaiset pyrkiessään kohti Eurooppaa kuin suomalaiset matkalla länteen.

Kielellä on keskeinen osa kirjassa. Tornionjokilaakson murre tekee tästä kirjasta juuri tämän kirjan. Murre sopii tähän kirjaan, aivan kuten se sopi Liksomin Everstinnaankin. Yllättävän nopeasti pääsin kiinni murteeseen jopa niin, että ajattelin, että ei tämä kirjakielellä kirjoitettuna olisi lainkaan sama kirja. Liksomin kieli on tiivistä ja vahvaa. Kaunis kieli pehmentää tapahtumien rankkuutta.

Kaikenkaikkiaan, Väylä muodostui minulle todella koskettavaksi ja upeaksi lukukokemukseksi. Eittämättä kirja lukeutuu parhaimpiin syksyn uutuuskirjoihin.