Anna Kortelainen: Uusi Viipuri

Anna Kortelainen: Uusi Viipuri. Gummerus. 2021. Kuvitukset: Ville Tietäväinen. Graafinen suunnittelu ja taitto: Ville Tietäväinen. 264 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä takaan teille, että vaikka talot ovat uusia, ne avaimet, jotka talvisodan lopulla luovutitte suojeluskunnalle joka ei teitä suojellut, ne avaimet sopivat uusiin lukkoihin. Ja kun menette ovesta sisälle, kaikki on tallella. Perhealbumit piironginlaatikossa, Pikku jättiläinen kirjahyllyssä, sohvatyynyt seslongilla, sukset liiterissä." (s. 245)

Tammikuussa 1940 Viipuri näytti surkealta. Tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asui lähes 80 000 asukasta, oli muutamassa viikossa kärsinyt mittaamattomia vaurioita talvisodan pommituksissa niin, että vain joitakin kivitaloja oli säästynyt vaurioilta. Viipurin kaupunginvaltuusto kaupunginjohtaja Arno Tuurnan johdolla kokoontui väliaikaisissa tiloissa Viipurin osuusliikkeen toisen kerroksen ravintolasalissa päättämässä kaupunkilaisten evakuoinnista.  

"Tällä operaatiolla saataisiin Viipuri tyhjennetyksi kivuttomasti." (s. 42)

Kaupunginhallitus halusi antaa lohtua epätoivoisille kaupunkilaisille ja lupasi toimittaa asukkaiden irtaimiston heidän evakuointipaikkakunnilleen. Piti vain täyttää lomake ja luetteloida lähetettäviksi toivotut tavarat, viedä lomake viranomaisille ja luovuttaa heille asunnon avaimet. Näin kaupunkilaiset lähtisivät kaupungista vapaaehtoisesti eivätkä jäisi odottamaan pakkoevakuointia, järkeili kaupunginhallitus. Kaupunkilaiset tarttuivatkin oitis tähän mahdollisuuteen. Tarkkaa harkintaa tarvittiin, kun valittiin lähetettäviksi tarkoitetut tavarat. Tavaroiden painoraja oli 75 kiloa. Suuri joukko viipurilaisia olikin kerääntynyt Torkkeli Knuutinpojan torille odottamaan suojeluskunnan huoltotoimiston avautumista. Heidän joukossaan oli mm. kuuluisa näyttelijätär Viena L., konekirjoittajatar, kymmensormijärjestelmän paikallismestari Aino H., vaatturi Adolf A., Julija A. ja yksityinen vuokraisäntä Mihail P. Kun Vienan vuoro tuli, hän antoi tavaraluettelonsa lotalle.

"Ruskeassa paperissa oleva ulsterikangaspaketti (ruokasalin ison astiakaapin alla), neljä kappaletta vanupeitteitä + yksi filtti (sängyissä eri huoneissa, myös palvelijattaren huoneessa), palvelijattaren varusteita (keittiössä keskimmäisessä piironginlaatikossa), kolme kappaletta kylpytakkeja (vannahuoneessa), kaksi kappaletta karvalankamattoja ja kookosmatto (rullalla seinäinvierillä), tyynyjä ja verhoja." (s. 66)

"Laitatte minut ulkorakennukseen kuin minkäkin elukan." (s. 91)

Seuraavaksi tapaamme konekirjoittajatar Ainon Luopioisissa, jonne osa viipurilaisista oli sijoitettu. Oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen, paikalliset suhtautuivat epäluuloisesti tulijoihin eivätkä viipurilaiset olleet tyytyväisiä tilapäisiin majoituksiin koulujen lattioilla. Kotiin, kolmensadan kilometrin päähän Viipuriin, oli kova ikävä. Kävipä viipurilaisten delegaatio näyttelijätär Viena L:n johdolla Suomen Huollon Keskuksessa johtaja Urho Kekkosen pakeilla. Heidän viestinsä oli, että he haluavat kaupunkiin, koska he ovat kaupunkilaisia. Kekkonen lupasi tehdä parhaansa.

"Isäntäväen mukaan he ovat työtä vieroksuvia." (s. 131)

Toukokuussa 1941 rauhan jo vallitessa ilmassa oli kevään tuomaa optimismia. Toukokuun 2. päivänä 1941 valtioneuvosto kokoontui pääministeri Rangellin johdolla pohtimaan viipurilaisten sijoittamista. Tulijat olivat suomalaisten mielestä liian ylpeitä eivätkä edes halunneet sopeutua uusiin olosuhteisiin. 

"Uusi kaupunki siirtoväelle." (s. 158)

Urho Kekkonen, joka halusi kompensoida viipurilaisten menetystä, teki esityksen uudesta Viipurista, sellaisesta Viipurista joka olisi entisen näköinen samoine taloineen ja samoine asukkaineen. Kaupunki olisi hyvä sijoittaa jonnekin meren rantaan tasaiselle maalle. Ja paikkakin löytyi: Hanhikivi Pyhäjoen kunnassa Pohjanmaalla. Kekkonen oli jo ajatellut kaikkea, myös rahoitusta. Amerikkalaiset olivat lupautuneet rahoittamaan hanketta. Kekkosen aloitteesta Viipuri-hankkeeseen otettiin mukaan arkkitehti Alvar Aalto. Hanke sai Aallon myötä tuulta purjeisiin ja edistyi hyvää vauhtia, vaikkakin Aalto hautasi Kekkosen idean näköiskaupungista. Sen sijaan Aallon uudesta Viipurista tulisi komea, kaunis ja moderni funkkiskaupunki. Kekkonen uumoili, että viipurilaiset eivät ilahtuisi funkkiskaupungista. Näin hän suunnitteli puolustautuvansa: "Uudesta Viipurista teidän ei tarvitse enää koskaan lähteä. Ei koskaan enää ilmahyökkäyksiä, ei palopommeja, ei pakomatkoja. Saatte olla uudessa kaupungissa koko lopun ikänne." (s. 243)

Uutta Viipuria ei koskaan rakennettu. Sen sijaan syttyi jatkosota.

Arkkitehtitoimisto A. A. & Co: Uusi Viipuri, Pyöreä torni. (kirjan kuvitusta) 

Kirjassa on sekä faktaa että fiktiota. Kirjan alkusanoissa kirjailija toteaa, että kirjan henkilöt ammatteineen ja kotiosoitteineen ovat todellisia, samoin kuin suuri osa kirjan tapahtumista. Lukijan ei tarvitse arvailla, onko kyseessä todellinen vai kuvitteellinen tapahtuma, koska marginaaliin on merkitty lähde, jos kyseessä on tositapahtuma.

Kirja tarjosi kiinnostavan lukukokemuksen. Kirjassa on paljon faktaa, jota on höystetty viipurilaisten kuvitteellisilla keskusteluilla. Monelle - minut mukaanlukien - tieto suunnitelmista perustaa Uusi Viipuri välirauhan aikana on uusi ja yllättävä. Mutta näin tapahtui, ja suunnitelman toimeenpanijana oli todellakin Urho Kekkonen. Uuden Viipurin perustamisesta kyllä tiedotettiin lehdistössä toukokuussa 1941, mutta sotauutisten ottaessa tilaa uutinen Uudesta Viipurista lienee painunut unohduksiin. Kortelainen pohtii, miten asiat olisivat menneet, jos Kekkosen aloite olisikin tullut hieman aiemmin. Mitä jos Suomen toiseksi suurin kaupunki olisi sijainnutkin Pohjanmaalla? Tätä sopii vain arvailla, mutta joka tapauksessa Kortelainen on löytänyt uuden, kertomattoman tarinan, joka ansaitsee esilletulonsa.    

Kirja on, kuten kaikki Kortelaisen kirjat, äärettömän sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Kirjan tapahtumat tekee eläviksi kirjailijan tekemä perusteellinen taustatyö, mikä saa Viipurin ja viipurilaiset elämään. Ken tuntee Viipurin, hänelle Viipurin autenttinen kuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Kirjan tekstiä täydentävät Viipurin kartta ja kattava lähdeluettelo. Ville Tietäväiselle kiitos kauniista taitosta ja taidokkaasta kannesta.