Saarelan Elämän nälkä kunnioittaa Pave Maijasen muusikon uraa

Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Lukija: Toni Kamula, 17 tuntia 10 min. Nextory 

Pekka ”Pave” Maijanen (1950-2021) eli lapsuutensa Lappeenrannan kasarmilla. Lapsuusvuosista alkaen Paven harrastuksiin kuului jääkiekon ohella musiikki. Musiikkiura alkoi huuliharpulla ja  itsetehdyllä puisella kitaralla. Ensimmäinen poikavuosien yhtye oli the Three Captains ja sitä seurasi Top Cats. Lukiovuosina Paven tulevaisuuden suunnitelmat suuntautuivat sotilasuralle tai urheiluun. Hän hakikin ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, mutta ei päässyt sinne – suomalaisen musiikin onneksi. 

Ylioppilaaksi tulon jälkeen tie vei Lappeenrannasta Helsinkiin. Pian Pavelle kävi selväksi, että soittamisesta saattaa tulla hänelle jopa ammatti. Musiikillista kokemusta karttui eri bändeissä. Smoking-yhtye toimi Pavelle ikään kuin musiikin oppikouluna ja Pepe & Paradise musiikin korkeakouluna. Parin Paradise-vuoden jälkeen Pave koki, että yhtyeen musiikki oli liian sisäsiistiä ja tunsi vetoa rankemmille linjoille. Löytyi osaavia musiikin ammattilaisia, joiden kanssa oli ilo työskennellä, kuten vaikkapa Remu Aaltonen, Dave Lindholm, Albert Järvinen, Pedro Hietanen, Otto Donner ja Hector. Bändiura jatkui eri kokoonpanoissa, mm. Rock’n’Roll Band, Royals ja Mistakes.

Pidä huolta

1980-luvun alussa alkoi Paven sooloura. Vuonna 1981 syntyi megahitti Pidä huolta, laulu rakkauden ja rauhan puolesta. Samaa pehmeäsävyistä poplinjaa jatkoivat menestyslevyiksi nousseet Lähtisitkö, Jano, Joki ja meri sekä Elämän nälkä, jotka kaikki ovat kestäneet aikaa ja nähneet uusia yllättäviä tulemisia. Näiden levyjen ansiosta Pavesta tuli tähti, jonka koko kansa tunsi. Pave oli kotirouvien sydämiin laulava iskelmäsolisti, leukaili joku toimittaja. Mutta kaikella oli aikansa, ja 1990-luvulla Paven ura jäi junnaamaan paikalleen. Yritykset pyrkiä kansainvälisille markkinoille epäonnistuivat. Takapakkia lisäsi vielä viimeinen sija vuoden 1992 Euroviisuissa kappaleella Yamma Yamma. Vuosikymmenen lopulla Pave sai vielä nauttia suurta suosiota, kun hän yhdessä Hectorin, Pepe Willbergin ja Kirkan kanssa muodosti Mestarit Areenalla -ryhmän. Ryhmä esiintyi loppuunmyydyille katsomoille ympäri Suomea ja järjesti ensimmäisenä musiikkiryhmänä konsertin Helsingin Olympiastadionilla. 

Musiikin monilahjakkuus

Sen lisäksi että Pave oli taitava multi-instrumentalisti ja hyvä laulaja, hän oli myös arvostettu ja nimekäs tuottaja. Vuonna 1975 hän toimi tuottajana Wigwanin kultalevyllä Nuclear Nightclub. Myöhemmin tuottajan tehtävät jatkuivat hurjan suosion saaneilla Dingon levyillä Kerjäläisten valtakunta ja Pyhä Klaani, niin kuin myös Hurriganesin viimeisillä albumeilla. Lisäksi Pave lauloi taustoja monien laulajien levyillä. Taustalaulajana hän oli mm. Kari Tapion levyllä Olen suomalainen ja Paula Koivuniemen levyllä Aikuinen nainen.

Mestarin elämäkerta kirjaksi

Musiikkitoimittaja-tietokirjailija Tommi Saarela haastatteli Pave Maijasta Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen aikana syyskuussa 2018 ja otti puheeksi Paven elämäkerran kirjoittamisen. Kyllä muusikko, joka on ollut suuri tekijä ja vaikuttaja suomalaisessa musiikissa aina 1970-luvulta lähtien, kirjan ansaitsee, tuumi Saarela. Mutta Paven mielestä aika ei ollut vielä kypsä. Aika elämäkerran kirjoittamiselle tuli, kun Pave oli saanut ALS-diagnoosin. Saarela haastatteli Maijasta 25 kertaa syksystä 2019 toukokuuhun 2020. Lisäksi hän haastatteli useita Paven ystäviä, kollegoita ja lapsia.

Kirjassa Pave kertoo musiikin tekemisestä ja levyjen historiasta sekä luonnollisesti myös yhteistyöstä muusikkokollegoitten kanssa. Välillä kuvaus tuntui mielestäni liiankin yksityiskohtaiselta, mutta erittäin hyvin yli 500-sivuinen kirja pitää pintansa ja säilyttää mielenkiintonsa. Saarela piirtää kirjassa hyvää ajankuvaa 70- ja 80 -luvun värikkäistä vuosista. Esille tulevat myös 70-luvun huumesekoilut muusikkopiireissä. Henkilönä Pave oli yleisön rakastama ja kollegoiden arvostama. Musiikin alalla työskentelevät tiesivät, että kun Pave oli mukana, niin homma hoitui. Pavelta voi aina pyytää apua ja häneen pystyi luottamaan. Moni muusikko kiittää Pavea ilmapiirin ylläpitämisestä periaatteella ”ensin hoidetaan hommat, sitten juhlitaan” EMIn tiedottaja Leena Virtanen kiteyttää: "Pave suhtautui vakavasti työhönsä ja teki sen pieteetillä kaikilla osa-alueilla: muusikkona, idolina, haastateltavana." Yksityiselämässään Pave viihtyi Liisa-vaimon  ja kahden lapsensa kanssa kesäasunnollaan Kesälahdella Pohjois-Karjalassa. 

Kirjan lopussa on Paven itsensä kirjoittamat jälkisanat. Koskettavasti Pave lopettaa kirjan. ”Nyt tää naputtelu alkaa olla jo sen verran työlästä, että on aika kiittää kaikkia, jotka antoivat kommenteillaan väriä näihin muistelmiin, sekä kiitos Tommi ja Tammi. Kesälahti 25. syyskuuta 2020. Pave.”. Pave ei saanut kokea elämäkerran julkistamista. Hän menehtyi tammikuussa v. 2021.

Minäkin haluan kiittää Tommi Saarelaa ja Tammea. Elämän nälkä on vaikuttava ja huolella kirjoitettu teos. Kirja antaa monipuolisen kuvan tästä musiikin monitaiturista. Minulle kirja oli hyvin kiinnostava kuuntelukokemus jo siksikin, että Pave on kuulunut suosikkeihini aina sieltä Pidä huolta -ajoista. Olen ollut mukana monissa konserteissa, joissa Pave on ollut joko soittajana tai laulajana. Olin kuuntelemassa myös mieleenpainuvaa, ihastuttavaa Mestarit Areenalla -konserttia. Uskon, että kirja on todella mieluista luettavaa kaikille musiikin ystäville. Vaikkapa äitienpäivälahjaksi.

Martta Piili: Kohtalona Siperia

Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like. 2021. (julkaistu v. 1957 nimellä Martta Piili: PakkotyövankinaSiperiassa). Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Menetin kaiken toivoni ja olin menettää uskoni Jumalaan. En huolehtinut edes ravinnostani. Katselin välinpitämättömänä, kun toiset vangit kaivoivat kovaksi tallattua vankilan pihamaata etsien heinänjuuria tai penkoivat roskakasoja tavoitellen vihreinä pois heitettyjä kaalinlehtiä. Otin vain sen, mitä minulle annettiin." (s. 61)

Kun kirjan nimenä on Kohtalona Siperia, ei ole vaikea arvata, mihin aiheeseen kirja liittyy. Aivan oikein, Stalinin gulag-leireihin. Martta Piilikangas (1902-1978) asui miehensä Jalmarin ja kahden tyttärensä kanssa Karjalankannaksella, Koiviston kauppalan lähellä. Siellä he olivat asuneet vuodesta 1925. Jalmari työskenteli ratavartijana. Kun talvisota syttyi, lapset lähetettiin evakkoon Kuhmoisiin syksyllä 1939. Kun Jalmari lähti lapsia katsomaan, hän ei enää päässyt palaamaan kotiin sotatilanteen vuoksi. Näin Martta jäi yksin mökkiinsä. Mutta pois hän ei halunnut lähteä, koska ei halunnut jättää kotiaan. Puna-armeijan sotilaat hakivat Martan helmikuussa 1940. Siitä alkoi Martta Piilikankaan 14 vuotta kestävä matka pakkotyövankina siperialaisissa vankileireissä. 

Vakoilija?

Martta kuljetettiin ensin Koivistoon, sitten Terijoelle ja sieltä edelleen Leningradiin. Leningradilaisessa vankilassa Martta joutui olemaan puolisen vuotta. Olosuhteet olivat ankarat. "Päivällä ei saanut olla pitkällään eikä istua, vaan koko päivä oli käveltävä sellin lattialla. Yöllä ei saanut peittää päätään ja oli nukuttava niin päin, että vartija voi ovessa olevan tirkistysreiän läpi nähdä kasvot. Kirkas valo paloi kopissa yötä päivää ja kirveli silmiä." (s. 35) Pahinta olivat kuitenkin kuulustelut, jotka jatkuivat kuukausia. Haluttiin tietää, miksi Martta jäi Karjalaan. Martta sai viiden vuoden tuomion. Syynä oli todennäköisesti vakoilu, vaikka sitä ei kirjassa mainitakaan.

Matkalla Siperiaan

Sitten alkoi matka ahtaissa junavaunuissa kohti tuntemattomia seutuja. Määränpäätä ei kerrottu, mutta Martta arvasi, että Siperiaan ollaan menossa. Tultiin perille Suslovin leirille. Oli elokuu 1941. Tehtiin pitkää päivää maataloustöissä, nostettiin perunaa ja litsittiin porkkanoita. Vuoden vaihteessa tuli siirto suuremmalle leirille, johon kuului kymmenen tehdasta, joissa valmistettiin sotilasvarusteita. Martta oli kovin uupunut, ja raskaat työt olivat hänelle lähes ylivoimaisia. Joskus hän pääsi keittiötöihin, joskus sairastuvalle lepäämään, joskus taas pinna ei kestänyt alituista piinaa. Äkkipikaistuksissa laukaistu ärjäisy toi hänelle kymmenen lisävuotta pakkovankeutta. Olosuhteet olivat surkeat, ruoka-annokset olemattomia, kylmyyteen sopivia vaatteita ei ollut, vuodevaatteita ei ollut. Jos vangilla oli jotakin, toiset vangit varmasti varastivat kaiken mahdollisen. Aluksi ei ollut ketään suomalaista, jonka kanssa olisi voinut puhua. Sitten onneksi löytyi leirisairaalassa työskentelevä Hilma Kilkkinen, jonka kanssa pystyi vaihtamaan ajatuksia. 

Elokuu 1954

Vielä seurasi siirto Kemerovon kaupungin leirille ja sieltä vielä viimeiselle leirille, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Oli vuosi 1952. Pari vuotta vielä kului, kun leirissä alkoi liikkua huhuja vapautuksista. Tuli elokuu 1954 ja Martta pääsi vapaaksi. "Tuntui oudolta, kun vankilan portti sulkeutui takanani. Ei ollut selvyyttä, mihin menisin ja miten aloittaisin elämäni. Olin ollut leirissä satojen kohtalotovereitteni seurassa, ainaisessa hälinässä ja työssä. Nyt olin yksin vieraassa maassa, erossa tilapäisistäkin tuttavuuksista." (s. 78) 

Länteen, kotiin

Suomeen Martta halusi. Kävi ilmi, ettei se ihan yksinkertaisesti käynyt. Erilaisten lomakkeiden täyttämiseen, leimojen hankkimiseen ja byrokratiaan meni kokonaista kaksi vuotta, jonka ajan Martta työskenteli kotiapulaisena paikallisissa perheissä. Passin Martta sai vihdoin ja viimein 11.9.1956. Monien mutkien kautta hän pääsi Helsinkiin. Rautatieasemalla häntä oli odottamassa toinen tyttäristä, joka oli nyt neljän lapsen äiti. Martta ja Jalmari asettuivat asumaan Kiuruvedellä. Jalmari kuoli vuonna 1961 ja Martta vuonna 1978. 

Pakkotyövankina Siperiassa

Palattuaan kotiin Martta kirjoitti Siperian vuosistaan kirjan Pakkotyövankina Siperiassa 1939-1956 (Pohjola & kumpp. 1957). Kirja on nyt julkaistu uudelleen nimellä Kohtalona Siperia. Kirjassa on gulag-leirejä tutkineen Erkki Vettenniemen ansiokkaat jälkisanat. Vettenniemi valottaa omassa osuudessaan Äiti katosi, mummo palasi Martan vankilavuosien taustoja, Stalinin hirmuhallintoa ja gulag-leirejä. Useamman kerran kirjaa lukiessa lukija miettii, miten Martta kesti kaikki nämä neljätoista vuotta kurjuutta, nälkää ja kovaa työntekoa. Hänellä, kuten Vettenniemikin osoittaa, oli vahva luottamus Jumalaan. Martta itse uskoi, että hän pelastui rukouksen voimalla.

Alkuperäisten muistelmien kansi

Piilin kirja on mielestäni kiinnostava ja koskettava kuvaus Stalinin gulag-leireistä. Kyseessä on yksittäisen henkilön kokemus neljästätoista helvetillisestä leirivuodesta. Martta oli 38-vuotias, kun hänet pidätettiin. Suomeen hän palasi 54-vuotiaana. Kirja kuvaa Martan tuntoja ja kokemuksia vankimatkaltaan yrittämättäkään selitellä syitä tai seurauksia tapahtumille. Martta ei vankeusaikanaan varmasti tiennyt mitään ulkomaailman tapahtumista. Tuskin vapautumisen syitäkään tiedettiin leirillä. Tämä pienen ihmisen näkökulma on mielestäni kirjan vahvuus. Tällaisiakin kirjoja tarvitaan. Ne täydentävät hyvin tieteellisiä, historiallisia gulag-kirjoja, joista yksi parhaimmista on Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie (Like 2019) (linkki). 

Olisin kaivannut karttaa Siperian leireistä ja samoin valokuvaliite olisi ollut tervetullut. Erityiskiitos menee Tommi Tukiaiselle onnistuneesta kannesta.

               

Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa. WSOY. 2021. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. 323 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mathilde oli ylpeä aviomiehestään. Ja vaikka miehen poissaolot harmittivat häntä ja hän äkäili joutuessaan olemaan talossa yksin, hän tiesi, että Amine oli ahkera ja rehellinen. Toisinaan Mathilde ajatteli, että aviomieheltä puuttui yksinkertaisesti vain onnea ja tietynlaista vaistoa." (s. 43)

Marokkolainen Amine on sotimassa Ranskassa toisessa maailmansodassa. Sodan loppuvaiheessa syksyllä 1944 Amine tapaa Elsassissa parikymppisen Mathilden. He ihastuvat ja rakastuvat. Amine on Mathildelle hellä ja rakastava. Mathilde ei epäröi hetkeäkään lupautuessaan lähtemään Aminen mukana Marokkoon, Aminen kotimaahan. He asettuvat asumaan Meknesiin Aminen edesmenneen isän maatilalle. Tila on karu ja huonotuottoinen, mutta Amine on sisukas, hän opiskelee ja tutkii uusia viljelymenetelmiä ja tilaa rohkeasti mm. uusia hedelmälajikkeita.

"Täällä tilanne hoidetaan niin." (s. 18)

Vaimolleen Mathildelle Amine haluaa osoittaa rakkautta ja olla hänelle oikeanlainen aviomies. Jos hän voisi, hän antaisi Mathildelle vaikkapa lumisateen. Mutta Aminella on oma vahva kulttuuritaustansa eikä siihen kuulu naisten arvostaminen. Nainen on aina miestään alempiarvoisempi. Naisen tulee olla tottelevainen ja noudattaa miehensä käskyjä. Miehellä on oikeus myös väkivallan käyttöön. Ranskassa Amine oli ollut muukalainen, mutta "oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat". (s. 18)

Mathilde pyrkii sopeutumaan uuteen maahan, uuteen kotiin ja avioliittoonsa. Kaikki tuntuu niin erilaiselta, mutta Mathilde haluaa olla hyvä vaimo. Avioparille syntyy kaksi lasta, Aicha ja Selim. Mathilde hoitaa taloutta, pitää huolta lapsista ja opettelee hoitamaan kyläläisten pikkusairauksia. Sinisen taivaan katselusta hän saa voimaa. Mutta vaikea hänen on löytää paikkaansa. Välillä hän käy Ranskassa, mutta sielläkin hän tuntee vieraantuneisuutta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1940- ja 1950-luvuille. Tuolloin Marokossa kuohuu. Marokko kuuluu vielä Ranskaan, mutta nationalistiryhmät nostattavat mielenosoituksillaan itsenäistymisen henkeä. "Veri virtasi kaupungeissa, niissä nähtiin lukemattomia murhaiskuja keskellä katua, pommit silpoivat ruumiita kappaleiksi. Veri levisi maaseudulle, missä peltoja poltettiin ja isäntiä hakattiin kuoliaaksi. Murhaiskuissa sekoittuivat politiikka ja henkilökohtaiset kostot." (s. 292) 

Mathilde ja Amine elävät lapsineen kaukana muusta asutuksesta eivätkä ole tietoisia levottomuuksista. Vieraillessaan Aminen äidin Mouilalan luona Mathildelle avautuu marokkolainen todellisuus ja arkipäivä. Äidin kanssa asuvat Aminen sisarukset veli Omar ja sisko Selma. Piikana on entinen orja Yasmine. Omarin tehtävänä on pitää huolta nuoren Selman kunniasta. Kunnian ja maineen ylläpitämisessä väkivaltaa ei säästellä. "Selman kauneus teki veljet hermostuneiksi kuin karjan myrskyn edellä. He hakkasivat sisarta ikään kuin ennakkotoimena ja telkesivät sisälle taloon, ennen kuin hän tekisi typeryyksiä ja olisi liian myöhäistä." (s. 98)

Kirjan tapahtumat päättyvät vuoteen 1955. Itsenäisyys häämöttää muutaman kuukauden päässä. 

Slimani kuvaa taitavasti ja uskottavasti Mathilden sopeutumista hänelle täysin vieraaseen kulttuuriin. Paljon kirjoitetaan maahanmuuttajien sopeutumisesta eurooppalaiseen kulttuuriin, mutta harvinaisempaa on kuvata eurooppalaisesta kulttuurista lähtevän sopeutumista Afrikkaan. Kulttuuritaustoista johtuen haasteita riittää Aminen ja Mathilden parisuhteessa. Mutta he eivät anna periksi - onneksi, toteaa lukija. Pidin heistä molemmista, sekä Aminesta että Mathildesta. Kirjailija piirtää hyvin elävän kuvan Aminesta, hänen halustaan olla hyvä aviomies sekä menestynyt viljelijä. Slimanin tekstiä on ilo lukea. Kaunis kieli tempaa lukijan mukanaansa itsenäisyydestä haaveilevaan Marokkoon sekä Aminen ja Mathilden syrjäiselle maatilalle. Tarina on vakuuttava ja kiehtova. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatko-osaa. 

Leila Slimanin (s. 1981) synnyinmaa on Marokko, josta hän muutti Ranskaan 17-vuotiaana. Häneltä on suomennettu teokset Adele (WSOY 2019) ja läpimurtoromaani Kehtolaulu (WSOY 2018). Tästä kirjasta Toisten maa Slimani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron nimitti hänet ranskan kielen ja kulttuurin edustajaksi. Slimanin kirjat on kääntänyt taitava suomentaja Lotta Toivanen. Toivanen sai vuonna 2020 Agricolan kääntäjäpalkinnon.

Toisten maa on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjarouvan elämää.

Joonatan Tolan Punainen planeetta äänikirjana

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. Lukija Ilkka Villi. 11 tuntia 4 minuuttia. 

Joonatan Tola kertoo isänsä Mikko J. Tolan elämäntarinan esikoiskirjassaan Punainen planeetta. Isä on kirjan päähenkilö ja kertojana on Joonatan. Taidemaalari ja runoilija Mikko J. Tolan elämä päättyi vuonna 1989, jolloin hän oli 35-vuotias. Joonatan-pojalla oli tuolloin ikää vajaat kuusi vuotta.

Kirja etenee kronologisesti. Kerronta alkaa Joonatanin isovanhemmista. Isoisä oli neurokirurgi, joka sairastui polioon, joutui pyörätuoliin, mutta ei lannistunut. Aktiivisesti hän kirjoitti oman alansa julkaisuja ja ottipa vanhoilla päivillään eron vaimostaan ja avioitui hoitajansa kanssa. Tällaiseen perheeseen Joonatanin isä Mikko syntyi. Jo nuoruusvuosina Mikon mielenterveys järkkyi, välillä hän vietti pitkiäkin aikoja Hesperiassa. Harhaluulot vainosivat häntä, ja hän uskoi olevansa natsiupseeri. Sitten löytyi ihana nainen, nainen joka ymmärsi häntä ja jonka kanssa hän halusi perustaa perheen.

Yhteinen koti löytyi ensin Helsingistä. Sitten isä halusi muuttaa maaseudun rauhaan eli "täydelliseen vapauteen". Vapautta etsittiin ensin Ruotsinpyhtäältä ja sitten Keski-Suomesta. Lapsia syntyi yhteensä neljä, eriparisilmäinen sisko, näkijäsisko, animesilmäinen pikkuveli ja Joonatan, joka oli kolmanneksi vanhin. Asuinpaikkakunnat vaihtuivat, mutta taiteilijarytmissä elettiin olipa paikkakunta mikä tahansa. Maanisen kauden aikana isä saattoi maalata paljonkin tauluja. Silloin tällöin jokunen taulu meni kaupaksi. Mutta koko ajan oli yksi varma yllyke: alkoholi. Alkoholin vuoksi isä teki mitä tahansa. Ja taksi vei kapakkaan ja jälleen kotiin, joskus samana iltana, joskus vasta muutaman päivän päästä. Aika ajoin arki oli täysin kaoottista, isä oli arvaamaton riippuen juodusta alkoholin määrästä ja mielialojensa heilahtelevaisuudesta. Mielenterveysongelmat lisääntyivät, mutta niiden katsottiin kuuluvan taiteilijuuteen. Sairaalahoito ei tullut kysymykseen.

Uusi paikkakunta tuntui tuovan mukanaan yhä uusia ongelmia. Keski-Suomessa ongelmat kärjistyivät. Rahaa ei ollut muuhun kuin alkoholiin, nähtiin suoranaista nälkää ja mökin lämmittämiseksi piti polttaa talon rakenteita. Isän äiti puhui töihin menosta, mutta eihän hän töihin voinut mennä, hänhän oli taiteilija. Jälleen oli edessä muutto uudelle paikkakunnalle. Lieksassa odotti vanha koulu boheemia taiteilijaperhettä.

Vielä kerran piti vaihtaa paikkakuntaa. Lieksalainen pankinjohtaja antoi lainaa - jota tietysti ei ollut tarkoituskaan koskaan maksaa takaisin - ja niin lähdettiin perustamaan uutta kotia Joensuuhun. Vuosi oli 1987. Joensuuhun muuttoluvun nimi kirjassa on "Ghetto". Muutettiin siis ghettoon, kun muutettiin Rantakylään Joensuussa. Tässä vaiheessa kyllä loukkaannuin Rantakylän puolesta. Rantakylä oli tuolloin - ja lienee vieläkin - Joensuun suurin lähiö, jossa oli asukkaita noin 10 000. Ghetoksi nimittäminen on aikamoista kaupunginosan leimaamista.  Itse muutimme Joensuun Rantakylään vuonna 1986 ja asuimme siellä yli 30 vuotta. Niin rauhallisella asuinalueella emme olleet koskaan aiemmin asuneet. Että se siitä Rantakylästä, ehkä elämä kaupungin vuokrataloissa oli vauhdikkaampaa kuin omakotitaloalueella. Toisaalta on helppo nähdä, että vuokratalo kyllä muuttui helposti ghetoksi, kun siellä asui Tolan kaltaisia perheitä, joissa voi tapahtua mitä tahansa. Meteliä ja möykkää oli, ilmakiväärillä ammuttiin parvekkeella ja sisätiloissa ja tehtiinpä lattialle nuotiokin, kun ei ollut sähköjä.

Joensuun aika oli surullista aikaa, ainakin lukijan näkökulmasta. Isän mielenterveysongelmat pahenivat, olipa hän jossakin vaiheessa lyhyen vaiheen psykiatrisella osastolla Paiholassa. Ryyppyputket seurasivat toinen toistaan, joka kerta entistä rajuimpina. Isän tie vei useamman kerran Pekkalan sillalle. Sillalta hyppääminen jäi kuitenkin aikomukseksi. Äidin ja lasten piti turvautua turvakotiin tai joskus lapset lähetettiin vaarin luo Leppävirralle. Sattuipa muutama onnenpotkukin, isä sai kerran taiteilija-apurahan, peräti 1200 markkaa. Vaari lähetettiin ostoksille, 1000 markalla alkoholia ja 200 markalla ruokaa.

Sitten isä tekee itsemurhan. Vuosi on 1989. Avioliitto oli kestänyt yhdeksän vuotta.

Perheen äitiä ei voi muuta kuin ihailla ja myös ihmetellä. Miten paljon hän kestikään. Äiti piti perhettä koossa. Miten paljon hänen on täytynyt rakastaa miestään, miestä joka narsistin lailla oli tavattoman itsekeskeinen ja mitätöi muiden tekemisiä eikä nähnyt itsessään mitään vikoja. Perheen asuessa Joensuussa äiti sairastui MS-tautiin, joka eteni nopeasti. Aviomies ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt sairautta. Ehkä vasta se vaihe herätti äidin. - Entäpä lapset sitten? Miten he jaksoivat? He jaksoivat, kun se oli heille se ainoa vaihtoehto. Eivät he tienneet mistään muusta. Mutta heitteillä he olivat, sen lukija huomaa. Millaista on lapsen elämä, kun jokainen päivä on arvaamaton riippuen isän humalatilasta, krapulasta tai mielialan vaihteluista?

Joonatan Tola on tehnyt rohkean työn kirjoittaessaan tämän kirjan ja sukeltaessaan jälleen kerran lapsuuteensa. Kirjaa kirjoittaessaan hän on hyödyntänyt omien muistojensa lisäksi isänsä jäämistöä, runoja, lehtileikkeitä, haastatteluja ja elokuvaohjaaja Arto Halosen julkaisematonta dokumenttivideota. Lopputuloksena on koskettava teos, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Useamman kerran kirjaa lukiessa/kuunnellessa herää kysymys, voiko tämä olla totta tämän päivän Suomessa. Kyllä se voi, valitettavasti. 

Joonatan Tola on äärimmäisen taitava kirjoittaja. Kirjailija ei kerää säälipisteitä, vaan pystyy kirjoittamaan kevyesti rankoista lapsuuskokemuksistaan. Toisaalta, jos tyyli ei olisi kevyttä, voi olla, että kirjaa ei pystyisi lukemaan. Keski-Suomeen asti tarinan lukeminen sujui mukavasti, välillä isän hölmöilyt jopa naurattivat, mutta sitten kun Tolan perhe muutti Lieksaan ja Joensuuhun, perhe-elämä sai niin rankkoja piirteitä, ettei voinut muuta kuin laittaa kuulokkeet naulaan muutamaksi tunniksi. Minulle kirjan kiinnostavuutta lisäsi se, että osa tapahtumista sijoittui minulle tuttuihin paikkoihin: Joensuuhun, Leppävirralle ja Tohmajärvelle.

Punainen planeetta on trilogian ensimmäinen osa. 

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa. Bazar. 2021. Kannen suunnittelu: Satu Kontinen. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Turussa vallinnut autius päättyi. Syyskuun loppupuolella kaduilla alkoi jopa näkyä yksikseen lenkkeileviä naisia, jotka olivat Julian kuoleman jälkeen pitkälti kadonneet. Riia pelkäsi heidän puolestaan. Ja kadehti heitä. Oli rohkeuteen syynä tietämättömyys tai pelottomuus, sillä ei ollut väliä, Riia halusi molemmat. Ehkä uhka ei tunnu heistä todelliselta, Riia pohti. Ehkä kaikki on todella päättynyt ja hänenkin pitäisi jälleen juosta yksin. Ehkä murhaaja oli saavuttanut sen, minkä oli halunnutkin, ehkä hän oli jäänyt auton alle ja kuollut. Ehkä siksi mitään ei tapahtunut." (s. 158)

Aada Maria Haapakorpi, kutsumanimeltään Riia, on vajaa kolmikymppinen turkulainen luokanopettaja.  Hän on kaikin puolin hyvin tavallinen nuori nainen. Hänellä ei ole omaa perhettä. Sen sijaan hän on paljon tekemisissä perheensä kanssa ja viettää mielellään aikaa parhaan ystävänsä Sellerin kanssa. Kunnostaan Riia pitää hyvää huolta, hän käy kuntosalilla kolme kertaa viikossa.  Nyt Riian  isoäiti on kuollut. Suru on suuri, koska isoäiti oli Riialle hyvin rakas.  

"Kuolleen ihmisen näkeminen, varsinkin tällä tavalla kuolleen, ei ole helppoa." (s. 46)

Riian tavanomainen rutiininomainen arki muuttuu eräänä iltana hänen palatessaan salilta. Tuntematon pariskunta pysäyttää Riian ja kiinnittää hänen huomionsa nurmikossa oleviin veritahroihin. Riia tutkii paikkaa tarkemmin ja löytää pensaikkoon piilotetun urheilukassin. "Riia pujotti kepin kassin reunan alle ja nosti kangasta. Sen alla naisen avonaiset silmät tuijottivat kauhistuneina kohti taivasta." (s. 21)

"Paloittelusurman ruumiinjäseniä löytynyt lisää." (s. 55)

Käy ilmi, että uhri on Elli Kaipola, kaunis nuori nainen, Riiakin nuorempi. Eivätkä veriteot, jotka osoittautuvat paloittelusurmiksi, tähän lopu. Kohta Turussa jo puhutaan sarjamurhaajasta. Riia on mukana todistajana, onhan hän löytänyt ensimmäisen uhrin. Jotta poliisi saisi lisävinkkiä tapauksen selvittämiksi, Riian pitää yhä uudelleen kerrata illan tapahtumat. Pian käy ilmi, että Riian rooli on isompikin rikostutkimuksessa. Riia saa eriskummallista postia ja lisäksi hän joutuu murhien tiimoilta tekemisiin oman sukunsa menneisyyden kanssa. Rikostutkimuksesta on vastuussa rikosylikonstaapeli Lauri Vilks ja rikoskomisario Leeni Poikela. Poliisin mukaan Riialla on syytä erityiseen varovaisuteen. 

Ja jollen sinua saa on Ilona Tuomisen esikoisdekkari. Tuominen voitti Kouvolan dekkaripäivien novellikilpailun vuonna 2019. Ja jollen sinua saa on mielestäni lupaava ja virkistävä esikoisteos. Juoni on kiinnostava, jännittävä ja hyvin yllättävä. Tällaistä tapahtumien kulkua lukija ei olisi kyllä osannut odottaa. Pidin Riiasta, kirjan päähenkilöstä. Kiva, kun Riia on ihan tavallinen nuori nainen. Ja on kiva, että hänellä on läheiset välit perheeseensä, erityisesti suhde isään on hyvin lämmin. Ystävyyssuhde Sellerin kanssa on luja. Sen sijaan Lauri Vilksin persoona jäi hieman kysymysmerkiksi. 

Kirjan kannesta ei käy ilmi, onko kirjalle tulossa jatkoa. Mielelläni seuraisin matkaa Riian kanssa. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Riian ja Lauri Vilksin orastava suhde kehittyy.    

Kirjalla on hyvä nimi. Sopii hyvin sisältöön.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kaksi sivullista, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjakaapin kummitus.

Jarkko Tontin Haava äänikirjana

Jarkko Tontti: Haava. Otava. 2021. Lukija Karoliina Niskanen. 5 tuntia 51 min. Nextory.

Greta Müller tekee määrätietoista tutkijan uraa Helsingin yliopistossa. Tutkimusaiheeseensa - keskiajan noitavainoihin - hän suhtautuu lähes intohimoisesti. Greta kokee, että tutkimuksen tekeminen ja julkaisujen kirjoittaminen olisivat sitä, mitä hän haluaisi tehdä, mutta opetus katkaisee ikävällä tavalla tutkimuksen rytmin. Pakollisen opetusvelvollisuuden hoitaminen on hänelle pakkopullaa. Greta on lähtöisin Saksasta ja on jäänyt Suomeen rakastuttuaan Johannekseen. He menivät naimisiin, ja avioliitosta syntyi Jemina, nyt parikymppinen nuori nainen. Mutta yhteiselo päättyi eroon, paljolti siksi, että Johannes ei hallinnut alkoholin käyttöään. Johannes oli kyllä taipunut hakemaan apua milloin AA:sta, milloin myllyhoidosta, mutta niin vain kävi, että selvän jakson jälkeen seurasi uusi repsahtaminen, yleensä aina edellistä rankempi. 

Avioparin tytär Jemina on narkkari. Eikä mikään viikonloppuisin mietoja huumeita kokeileva nuori, vaan todellinen käyttäjä, joka liikkuu vain vertaistensa huumeriippuvaisten seurassa ja joka tekee mitä tahansa saadakseen seuraavan annoksensa. Huumeet maksavat eikä rahaa ole koskaan tarpeeksi. Joskus, oikeastaan aika useinkin, Jemina onnistuu saamaan rahaa Johannes-isältään, varsinkin, jos Johannes on tanakassa humalatilassa. Joskus saadakseen rahaa isältään Jeminan pitää ottaa käyttöön rankemmat keinot, vaikkapa uhata itsemurhalla. Greta-äidiltä Jemina saisi huolenpitoa, jos haluaisi ottaa sitä vastaan, mutta ei huumerahoja.

Sitten Gretan kodin ovikello soi. Ovella on kaksi poliisia, jotka haluavat tulla sisälle. He eivät halua ilmoittaa ikävistä asioista ovensuussa. Poliisien asiana on ilmoittaa, että Gretan tytär Jemina on kuollut. Ensin tulee helpotus. Nyt se on ohi, tämä oli väistämättä edessä, toteaa Greta. Sitten tulee syyllisyys tai pikemminkin toisen syyllistäminen. Mitä on tehty väärin kasvatuksessa, miten muuten olisi pitänyt toimia siinä ja siinä tilanteessa? Olisiko Jemina elossa, jos Johannes ei olisi alkoholisti? Samaa syyllisyyttä ja syyllistämistä potee Johannes. Olisiko tilanne toinen, jos Greta ei olisi ollut aina töissä Jeminan ollessa pieni?

Miten todentuntuisesti Tontti kuvaakaan tilannetta, kun vanhemmat lapsen huumekuoleman jälkeen pohtivat syitä, miksi lapsesta tuli narkkari. Syytökset suunnataan niin helposti toiseen osapuoleen 'kaikki on toisen syytä' -periaatteella. Millainen merkitys vanhempien roolimalleilla on ollut Jeminan elämävalintoihin, sitä eivät vanhemmat voi tietää. Ehkä toisen syyttely on luonnollista ja myös väistämätöntä, vaikka terapeutti saattaisi sanoa, että syyttelyn sijaan olisi rauhoittavampaa muistella, millaisia onnellisia hetkiä Jeminan lyhyeen elämään sisältyi. Sekä Greta että Johannes ovat yksin surunsa kanssa. He eivät pysty keskustelemaan surustaan edes toistensa kanssa.

Kirjassa on toimiva rakenne. Gretalle, Johannekselle ja Jeminalle annetaan kullekin oma puheenvuoronsa. Tunsin sympatiaa Gretaa kohtaan. Hän on yksinäinen tiedeyhteisössään, eikä halua kenenkään tietävän tyttärestään, ei lapsen huumeiden käytöstä eikä lapsen kuolemasta. Yksinäisyyden hän korvaa jatkuvilla some-päivityksillä, joiden tykkäämisten määrää hän vahtaa neuroottisesti. Jouduin keskeyttämään kirjan kuuntelun siihen kohtaan, kun poliisit ilmestyivät Gretan ovelle kertomaan Jeminan kuolemasta. Se on sellainen hetki, jota ei toivoisi kenellekään. Minä ainakin muistan vastaavan yli neljän vuoden takaisen poliisikäynnin vielä ihan kuin eilisen päivän. Meidän tyttäremme kohdalla kyse oli kuolemaan johtaneesta sairauskohtauksesta, mutta varmasti Gretan ja minun pelonsekaiset tunteet olivat hyvin samansuuntaisia.

Kuvasta tulee kokonainen, kun jokainen perheenjäsen saa oman puheenvuoronsa. Lukija ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka eri tavalla perheenjäsenet kokevat menneisyyden, joka on johtanut lapsen tuhoisaan kuolemaan. Henkilöt - Greta, Johannes ja Jemina - ja heidän väliset suhteensa ovat todentuntuisia, vaikkakaan Johanneksesta ihmisenä en pitänyt. Huumeriippuvaisen Jeminan elämä tuntuu varsin aidolta ja todelta. Haava on rankka tarina, tarina joka tänä päivänä on tärkeä ja ajankohtainen. Mietin kirjaa lukiessani, miten moni vanhempi vastaavassa tilanteessa on yksin syyllisyyden ja pelon kanssa. Luin juuri äskettäin toisenkin huumenuoren kuolemaa käsittelevän kirjan. Yaa Gyasin kirjassa Maa ja taivas (Otava 2020)  päähenkilön veli jäi koukkuun opioideihin ja sittemmin huumeisiin (linkki).  

Tontti on sujuvasanainen kirjoittaja. Vaikka kyseessä on surullinen ja koskettava tarina Gretasta, Johannaksesta ja Jeminasta, Tontti ei sorru sormella osoitteluun, vaan kuvaa tapahtumia napakasti ja realistisesti. Lukukokemuksena Haava on koskettava ja tärkeä kirja.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirjarouvan elämää, Kirjataivas ja Kirja vieköön.

Jarkko Tontti (s. 1971) on kirjailija, runoilija ja juristi. Hän on julkaissut useita romaaneja, runoteoksia ja esseekokoelmia vuodesta 2006 lähtien.

Jeffrey Archer: Miehistä parhain, Clifton-kronikka, osa 7

Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Sitruuna kustannus. 2021. Englanninkielinen alkuteos This Was A Man. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 459 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minä lupasin kerran sinun isoäidillesi, Seb", Harry vastasi noustessaan autosta, "että yrittäisin kirjoittaa jotakin painavampaa, sellaista joka - hänen sanojaan lainatakseni - kantaisi bestsellerlistoja  pidemmälle ja kestäisi aikaa. Minä en tästä enää nuorene, joten kunhan olen täyttänyt nykyisen sopimuksen ehdot, aion kokeilla, pystynkö täyttämään äidin odotukset." (s. 33)

Jeffrey Archerin Clifton-kronikka saa päätöksensä. Seitsemänosaisen kirjasarjan päättää Miehistä parhain. Voin vilpittömästi sanoa, että kronikka saa arvoisensa päätöksen, niin vaikuttava ja koskettava tämä viimeinen osa on. On kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Jemmasin ja jemmasin viimeistä sataa sivua, luin normaalia hitaammin  ja nautin jokaisesta lauseesta.  

Kirjan päähenkilöt ovat tuttuja edellisistä osista. Päähenkilöiksi nousevat Giles ja Karin Barrington, Lady Virginia Fenwick, Sebastian Clifton ja hänen tyttärensä Jessica, Adrian Sloane ja luonnollisesti sukusaagan keskushenkilöt Harry ja Emma Barrington. Uutena henkilönä tässä kirjassa on pääministeri Margaret Thatcher.  

Kirja alkaa yllätyksellisesti. Giles Barrington saa tietää totuuden vaimonsa Karinin taustasta. Tosin lukijalle asia on selvinnyt jo edellisessä osassa ja tuntuukin oikeudenmukaiselta, että Gilesin ei tarvitse elää valheessa. Harry Clifton kirjoittaa viimeistä osaa William Warwick -sarjaan ja suunnittelee jo seuraavaa kirjaa. Näin Harry valottaa tulevaa kirjaansa.  "Se tulee sijoittumaan johonkin Venäjän satelliittivaltioista, luultavasti Ukrainaan. Ensimmäinen luku alkaa kiovalaisesta lähiöstä, missä perhe, äiti, isä ja lapsi, istuvat ruokapöydässä". (s. 259) Pian lukijalle selviää, että siinä Harry aloittelee Kruunan vai klaavan kirjoittamista (Situuna 2020) (linkki). 

"Kello 12.30 Downing Streetillä." (s. 74)

Harryn vaimo Emma irtisanoutuu Bristolin sairaalan hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, jota hän on hoitanut seitsemän vuotta. Yllättäen Emma saa puhelun pääministeri Thatcherilta ja tarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä. "Mutta ei mene päivääkään, jolloin en ajattele, kuinka onnekas olen ja kuinka koko elämäni muuttui, kun törmäsin sattumalta kadulla Margaret Thatcheriin." (s. 156)

Sebastian Cliftonista tulee Farthings Kaufman -pankin hallituksen puheenjohtaja Hakim Bisharan irtisanouduttua tehtävästä. Sebastianin ja Samanthan lahjakas tytär Jessica erotetaan maineikkaasta Sladen taidekoulusta. Jessica on tavannut Paolon, ihastunut ja rakastunut. Illat ja yöt hän viettää yökerhoissa Paolon kanssa ja päivät hän nukkuu. Yli kuukauteen hän ei ole käynyt luennoilla. Rehtori Knight lähettää kirjallisena jo toisen varoituksen. "Mikäli sama meno jatkuisi, rehtori sanoi, koulun hallituksen olisi harkittava stipendin perumista. Kun Paolo sytytti kirjeen nurkasta palamaan, Jessica purskahti nauramaan." (s. 237) 

"Kaikki meni suunnitelman mukaan, Virginia." (s. 191)

Lady Virginia Fenwick on jälleen mukana tapahtumien kulussa, yhtä taistelunhaluisena ja viekkaana kuin ennenkin. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa on paeta maasta, mutta sitten tuleekin odottamaton tapahtuma, joka Virginian suunnitelmien mukaan mahdollistaa hänelle luksuselintason ja samalla voiton Barringtoneista. Tapojensa mukaan Virginia ei kaihda mitään keinoja.

Sitten lukijalle tulee tunne, että nyt kirjan henkilöt ovat kokeneet niin paljon, että kaikkien on aika pysähtyä ja saada mahdollisuus nauttia seesteisestä ja levollisesta elämänvaiheesta. Mutta niin ei käy. Eräs suvun rakastetuista jäsenistä sairastuu vakavasti. Sairaus on shokki koko suvulle. Suku ja tuttavat surevat ja itkevät. Niin tekee myös lukija.

Seitsemänosainen sukusaaga pysyy koossa uskomattoman hyvin. Kirjasarja kattaa runsaat 60 vuotta. Tapahtumat alkavat 1920-luvulta ja päättyvät 1990-luvun alkupuoliskolle. Samat tutut teemat toistuvat kaikissa osissa, tarinat etenevät jouhevasti ja lukija ennättää tutustua kirjan kiinnostaviin ja karismaattisiin henkilöihin. Archer liittää sukujen tarinat osaksi maailmanpoliittista kontekstia, mikä antaa tapahtumille uskottavuutta ja todentuntua. Clifton-kronikka on vahva ja kiehtova historiallinen sarja, jossa on mukana aimo annos jännitystä, mutkikkaita juonikuvioita, romantiikkaa ja yllätyksellisyyttä. Kaiken kaikkiaan kirjasarja osoittaa, että Jeffrey Archer on todellinen mestarikertoja, yksi maailman parhaista. Näitä henkilöitä ja kirjasarjaa jään kaipaamaan. 

Lopuksi kiitokset taidokkaasta käännöstyöstä Susanna Tuomi-Giddingsille, joka on kääntänyt lähes kaikki Clifton-kronikan osat. 

Jeffrey Archer: Vain aika näyttää. Osa 1. Sitruuna 2016.
Jeffrey Archer: Isän synnit. Osa 2. Sitruuna 2017. (linkki)
Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. Osa 3. Sitruuna 2018. (linkki)

Jeffrey Archer: Maksun aika. Osa 4. Sitruuna 2018. (linkki)

Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi. Osa 5. Sitruuna 2019 (linkki)
Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Osa 6. Sitruuna 2019. (linkki)
Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Osa 7. Sitruuna 2021.

Koska osat linkittyvät kiinteästi toisiinsa, suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä.

Gyasin Maa ja taivas äänikirjana

 

Yaa Gyasi: Maa ja taivas. Otava. 2020. Englanninkielinen alkuteos: Transcendent kingdom. Käännös: Arto Schroderus. Lukija Elina Keinonen. 8t 34 min. Nextory.

Luimme Joensuun Naisten Pankin lukupiirissämme Gyasin teoksen Matkalla kotiin (linkki). Kirja oli hyvä lukukokemus, ja siksipä valitsin Gyasin Maa ja taivas äänikirjaksi, kun matkasin Itä-Suomeen vanhoille kotikonnuille.

Maa ja taivas poikkeaa teemaltaan täysin orjuuden historiaa käsittelevästä Matkalla kotiin -teoksesta. Nyt teemoina ovat siirtolaisuuden mukanaan tuomat haasteet, sisaruus, sairaudet ja kuolema. Näillä kaikilla on vaikutuksensa siihen, millaisia elämänvalintoja perheen tytär Gifty tekee.  

Monien ghanalaisten suurin unelma ikinä on päästä muuttamaan USA:han. USA on maanpäällinen taivas. Matkaan kerätään rahaa monta vuotta. Monesti koko suvun rahat laitetaan yhteen ja näin yksi suvun jäsen pääsee lähtemään. Ja luonnollisesti toiveena on, että hän rikastuttuaan kutsuu muita luokseen valtameren taakse. Giftyn äidillä oli onni myötä, hän voitti arvonnassa Green Cardin. Hän ei epäröi, vaan lähtee valoisin ja odottavin mielin kohti Alabaman Huntsvillea yhdessä Nana-poikansa kanssa. Aviomies tulee sitten myöhemmin. Pian USA:han saapumisen jälkeen äiti ymmärsi, että unelma ja todellisuus eivät kohdanneet. Kielitaito ei ollut riittävää ja työpaikan saanti oli vaikeaa. 

Onneksi mies tulee Ghanasta. Sitten yllätys - Gifty syntyy. Ongelmat kasautuvat entisestään. Miehelle ei löydy kunnon työpaikkaa. Perhe on äidin tienistien varassa. Äidin työpäivät ovat pitkiä ja rankkoja, kun hän tekee työtä kotiavustajana kahdessa perheessä. Lohtua pitäisi löytyä jostakin. Ja löytyyhän sitä. Pelastajaksi tulee The First Assemblies of God -seurakunta. Kirkkosali tulee tutuksi niin äidille kuin tyttärelle.

Isä, jota lapset kutsuvat gin-gin isäksi, kokee, että elämä on liian rankkaa. Hän lähtee takaisin Ghanaan - hetkeksi vain, kuten hän sanoo. Hetki muuttuu kuukausiksi ja sitten vuosiksi. Isä löytää Ghanasta uuden vaimon ja jää sinne. 

Veli Nana on urheilullinen. Hän innostuu ensin jalkapallosta ja sitten koripallosta. Hän menestyykin koripallossa erinomaisesti kunnes loukkaantuu ja jää koukkuun opioideihin ja sittemmin huumeisiin. Äiti sairastuu vakavaan masennukseen Nanan huumeiden käytön myötä.

Gifty on lahjakas tyttö. Hän pääsee Standfordin yliopistoon ja tekee neurotieteiden väitöskirjatutkimusta. Aiheena ovat hiiritutkimukset. Nanan huumeiden käyttö ja äidin masennus peilautuvat hiirikokeissa. 

Kun Matkalla kotiin oli massiivinen sukutarina, Maa ja taivas -kirjassa tarkastellaan USA:han sopeutumista yhden perheen silmin. Kirja on realistista kuvausta siirtolaisuudesta ja sen mukanaan tuomista haasteista ja ongelmista. Perheen haasteet ja vastoinkäymiset tuntuvat hyvin todellisilta. Ongelmat ovat samansuuntaisia ei pelkästään USA:ssa, vaan myös monessa muussa maassa. Osoittautuu, että gin-gin isä ei pysty ottamaan rooliaan ja paikkaansa perheen isänä, koossapitäjänä ja elättäjänä. Hän luovuttaa ja lähtee takaisin Afrikkaan. Sama afrikkalaisen miehen vastuuttomuus perheestään on käynyt ilmi useissakin afrikkalaisissa kirjoissa, esimerkiksi Naisten Pankin lukupiirissä lukemassamme Taiye Selasin kirjassa Ghana ikuisesti. Kirjasta postasi lukutoukka-Krista (linkki).  

Uskonnolla on iso rooli kirjassa. Mielestäni liiankin iso. Kiinnostavaa oli kyllä tutustua raamattuvyöhykkeen (Bible belt) tapoihin. Alue on tunnettu konservatiivista arvoistaan, kuten vaikkapa abortin ja homoliittojen vastustamisesta. Mietin, miksiköhän äiti liittyi Huntsvillessa valkoisten kirkkoon, jossa tunsi itsensä ja perheensä syrjityksi ihonvärin takia. Arvostusta perhe sai vasta sitten, kun Nana kunnostautui koripallossa. Huntsvillen asukkaista on mustia noin 30 %, joten varmasti mustienkin kirkkoja olisi löytynyt.

Pidin kirjan siirtolaisuusteemasta, vaikka ymmärränkin, että kirja on lähinnä Giftyn kasvutarina. Olen kai lukenut ihan riittävästi erilaisia kasvutarinoita, joten se näkökulma ei jaksanut minua erityisemmin kiinnostaa. 

Arto Schrodetukselle kiitos hienosta suomennuksesta. Kirjan nimeä  jäin miettimään. Suomenkielinen nimi Maa ja taivas ei ihan vastaan alkuperäistä nimeä Transcendent kingdom. Kirjan tarina toi elävästi mieleeni Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa (Gummerus 2020). (linkki)

Kun luin tätä kirjaa, tuli mieleeni ihana Naisten Pankin lukupiirimme Lukevat Leidit Joensuussa. Olisi ollut niin mukava jutella tästä kirjasta lukupiiriläisten kanssa. Mutta lukupiiri ei koronan vuoksi kokoonnu. Ja on siinä toinenkin este: en enää asu Joensuussa. 😏Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Anun ihmeelliset matkat, Mummo matkalla, Kirja hyllyssä ja Kirjaluotsi.

Tähän loppuun terveiset Itä-Suomesta. Käyntikohteina Joensuu, Leppävirta ja Savonlinna. Oli niin mukavaa!

Savonlinnassa ihailimme komeaa Olavinlinnaa.

Tässä vähän erilainen Olavinlinna. Linnunpönttö lintujen ja ihmisten iloksi. Tekijä Marko Ruuskanen.

Oli niin kiva päästä haravoimaan tyttäreni omakotitalon pihassa. 😏 Nykyisin meillä ei enää ole piha-aluetta.

Kevään ensimmäiset.

Ihanaa kevättä kaikille!

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021. Kuvat: Antti Kanto. 405 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anneli Kanto kuvaa historiallisessa romaanissaan Rottien pyhimys Hattulan kirkon maalareiden työtä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1513, jolloin katolilaisuus oli Ruotsi-Suomen valtionuskonto.  Kirkon maalausurakalle oli annettu aikaa puoli vuotta. Työn valmistuttua maalarit katselivat työnsä tuloksia.  

"Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen, tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta." (s. 398)

"...miten kummassa maalarit osaisivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin." (s. 21)

Paljon työtä oli tehty ennen kuin hattulalaiset pääsivät ihailemaan kirkon kauniita maalauksia, maalauksia jonka kaltaisia he eivät olleet koskaan aiemmin nähneet. Kirkkomaalareita oli kolme. Historiakirjat eivät kerro, ketkä todellisuudessa maalasivat Hattulan kirkon upeat maalaukset, mutta Kannon luomat fiktiiviset maalarit, mestari Martinus, Andreas Pictor sekä Pelliina Rutgerintytär, sopivat hyvin siihen rooliin. Edellisen talven Martinus ja Andreas olivat suunnitelleet maalauksia, valinneet värejä ja miettineet, mitä mihinkin maalataan. Aiheet he olivat saaneet tuomiokapitulilta. Kirkkomaalaukset koettiin tärkeinä välineinä lukutaidottoman kansan opettamisessa. "Kuvat avaavat kristitylle oven rukoukseen kohteen luo, oli se sitten Pyhä Neitsyt, pyhimys tai itse Kristus. Kuva auttaa rukoilijaa kääntämään koko olemuksensa rukoukseen ja kohoamaan hartauden tilaan. Vielä kuvien kauneus antaa meille lohtua maallisen vaelluksemme kapealla ja kuraisella polulla. Saamme aavistuksen siitä, mikä autuus meitä Taivaassa odottaa." (s. 152)

"...paha on aina maailmassa, aivan hyvän vieressä." (s. 290)

Nyt maalareilla on edessään puolen vuoden jakso, jonka päätyttyä työn tulee olla valmis. Jo heti työn alkuvaiheissa Vilppu-apulainen putoaa tikkailta. Maalarit toteavat, että uusi apulainen on välttämättä löydyttävä, muuten työ ei valmistu määräajassa. Tehdään rohkea päätös, apulaiseksi palkataan nainen. Hän on Pelliina, hieman oudonoloinen, isokokoinen punatukkainen nainen, joka on taitava piirtäjä. Pelliinasta, joka on kirjan minä-kertoja, kehittyy taitava maalari. Maalareiden työ on vaativaa, ei riitä, että he ovat osaavia taiteilijoita, vaan heidän on myös tunnettava raamatun kertomukset, jotta hahmot saavat kirkkokansaa puhuttelevan muodon. Joskus se edellyttää piirrosten kansantajuistamista, vaikkapa niin että Aatami ja Eeva saavat peitokseen saunavihdat viikunanlehtien sijaan. 

Maalareiden ohella kirjassa tutustutaan merkittäviin kansalaisiin, henkilöihin joista monet ovat meille tuttuja koulun historiakirjoista. Kirkonisäntänä toimii Klemetti Mikonpoika, linnanherrana Åke Tott ja kirkkoherrana Petrus Herckepaeus. Kyläläiset muistavat Petruksen edelleen Mulli-Pekkana, vaikka nyt Petrus on niin hienoa miestä, kun oli saanut pappiskoulutuksen Uppsalassa. Pelliinaa lukuunottamatta naisilla ei juurikaan ole roolia kirjan tapahtumissa. 

Kirjassa on monta näkökulmaa. Keskeinen kirjan välittämä sanoma on kirkkomaalareiden ammattitaidon arvostaminen. Kirkkomaalarit olivat tunnetusti värien ja muotojen tinkimättömiä osaajia. Maalarit oppivat ammattinsa mestari-oppipoika -menetelmällä, esimerkiksi Andreas Pictor oli saanut oppinsa mm. Upplannissa suurenmoisia kirkkoja maalanneelta Albertus Pictorilta. Elävien ja kiinnostavien henkilöhahmojen lisäksi kirjan vahvuus on aikakauden kuvauksessa. Jo laaja lähdeluettelo kirjan lopussa osoittaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Kirja on mainiota ajankuvaa 1500-luvulta. Esiin nousevat katolisen kirkon toiminnan ohella kielikysymys, naisten asema kuin myös rahvaan asema. Eikä kirjailija unohda edes aikakauden haukkumasanoja. Näin emäntäpiika moittii Lisbeta-piikaa. "Eikö tuo pyövelin napalanko ja juutti maannutkaan kanssasi, Lisbeta? Etkö sinä lerppavittu edes yhtä tehtävää toimittanut?" (s. 77)

Faktaan perustuva fiktiivinen Rottien pyhimys on kiinnostava sukellus kirkkomaalareiden työhön. Kannon verevä kieli, uskottava tarina sekä inhimilliset henkilöhahmot pitävät lukijan otteessaan kirjan viimeisille sivuille saakka. Sen jälkeen voikin alkaa suunnitella kesämatkaa Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon. Rottien pyhimys Anneli Kannon viides historiallinen romaani.

Kirja on luettu myös mm Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa ja Amman lukuhetki -blogissa.

Hattulan kirkosta (Hattulan seurakunnan sivut)

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella

Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021. Kansi: Emmi Kyytsönen. 205 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Puhun siitä Miisasta, jonka olen oppinut tuntemaan vanhempien puheista ja tytön omasta päiväkirjasta. Kerron myös siitä, kuinka paljon jossiteltavaa nuoren ihmisen yllättävä kuolema jättää hänen läheisilleen. Miten vanhempien lapselleen haaveilema tulevaisuus ei tule toteutumaan. Viulukonsertot maailman metropoleilla jäävät pitämättä." (s. 135)

Kirjan tapahtumat alkavat Tuomaksen ja Kaisan isän kuolemasta. Tuomas ja Kaisa ovat molemmat jo aikuisia ihmisiä, Tuomas vuokraa kirpputoripöytiä ja pitää pientä kahvilaa, Kaisa puolestaan pyörittää hoitokotia. Isän kuolema antaa pohdinnan aihetta heille molemmille, vaikkakaan kummankaan välit isän kanssa eivät olleet kovin läheiset. Merikapteenina työskennellyt isä oli paljon poissa kotoa jo ammattinsa vuoksi. Hautajaisissa Tuomas miettii Helena-papin sanoja. "Helena puhuu kauniisti. Välillä en tiedä, kenestä. En tunnista hänen sanoistaan aina isääni. Ehkä minä en tuntenut oikeasti koko miestä." (s. 21) Isää muistellessa Tuomas palaa ajatuksissaan lapsuuteen. Hän muistaa olleensa paksuja kirjoja lukeva lapsi, joka halusi tulla merkittäväksi ihmiseksi. Mutta se vaihe meni ohi. Nyt Tuomas on tyytyväinen kerrostalokaksioon ja kirpputoriin. 

Kaisa on naimisissa Markuksen kanssa ja heillä on 3-vuotias Siiri-tyttönen. Kaisa tekee pitkää päivää hoitokodissaan. Sen lisäksi aikaa täytyy järjestyä salarakkaan tapaamisiin. Ja järjestyyhän sitä, kun Markus hoitaa kodin ja lapsen. Kotona ollessa ajatukset ajautuvat rakkaaseen. "Kun menin kotiin, Markus halusi seksiä. Muistutin häntä, että isä oli kuollut vain muutama päivä sitten. Markuksen mielestä minulla oli aina jokin tekosyy. Hän oli oikeassa." (s. 12)

Hautajaisista Tuomaksen mieleen jää miellyttävän oloinen Helena-pappi. Pian Tuomas saakin tilaisuuden pyytää Helenaa illalliselle, kun hän tarvitsee ammatillisia vinkkejä hautajaispuheen pitämiseen. Tuomasta on nimittäin pyydetty pitämään hautajaispuhe uskonnottoman hautajaisissa. Eikä tämä jää Tuomaksen ainoaksi hautajaispuheeksi. Kaisan salarakas paljastuu ja yllättää takuuvarmasti jokaisen lukijan. Lopuksi lukijalle jää tuntuma, että kaikki on hyvin ja elämä jatkuu.

Kirja on miellyttävä lukukokemus. Teksti on kepeää ja helppolukuista. Sarkastinen huumori saa hymyn lukijan huulille. Kirjailija pohtii asioita, joista monet ovat tai ainakin voisivat olla tuttuja monelle, kuten vaikkapa vanhempien kuolema ja ikääntyminen. Pidin Kaisan työroolista, siitä millä vakavuudella ja kunnioituksella hän suhtautuu hoitokotinsa vanhuksiin. Kaisalla on aikaa myös kuunnella vanhuksia. "Vanhojen ihmisten muisteluiden kuuntelu voi olla tämän työn suola. Toisaalta dementoituneet ihmiset toistavat itseään, ja joskus vanhat ihmiset puhuvat vain siitä, mitä heidän elämässään tapahtuu juuri nyt. Koska elinpiiri on pieni ja elämä täyttyy kivuista ja säryistä, se on usein raskasta kuunneltavaa. Yritän kuitenkin keskittyä, sillä asiakkaiden kanssa keskustelu on osa tätä työtä. Minusta se on, ellei tärkein, niin ainakin yksi tärkeimmistä asioista." (s. 153).

Jukka-Pekka Palviainen on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisten romaaneja. Kaikella kunnioituksella on minulle ensimmäinen Palviaisen kirja. Halusin lukea kirjan siksi, että nykyisin Sastamalassa asuva kirjailija on ex-raumalainen. Nyt kun meistä on tullut raumalaisia, on mukava tutustua oman alueen kirjailijoihin.

Kiitos Emmi Kyytsönen onnistuneesta kannesta.

Kirja on luettu myös Kirjojen maa -blogissa.

Maaliskuussa luettua

Täällä länsirannikolla on jo lähestulkoon kevät. Lunta ei juuri ole, meri on jo melkein sula. Pääsiäinenkin saadaan viettää täällä keväisissä merkeissä. Saapa nähdä, viritämmekö jo grillin kevään kunniaksi.

Maaliskuussa luin/kuuntelin kymmenen kirjaa. 

Kotimainen kauno:

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena. 2021.

Vera Vala: Aprikoosiyöt. Gummerus. 2021.

Minna Canth: Hanna. Otava. 2019. Alunperin julkaistu 1886. (äänikirja)

Ville Paajanen: Täällä kaukana jossain. Books on Demand. 2021.

Kimmo Matero: Ofrenda 4. Kalervo Lahdenmäki Meksikossa. Books on Demand. 2020.

Käännetty kauno:

Mikael Bergstrand: Kolmella jaollinen mies. Atena. 2021.

Dekkarit (kotimainen ja käännetty)

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava. 2021. (äänikirja)

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa. Myllylahti. 2021.

Gustaf Skördeman: Geiger. Minerva Crime. 2021.

Tietokirjat:

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket. Into. 2021.

Kuukauden kolmen kärki: 

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket.

Keväistä huhtikuuta kaikille!

Arvontavoitto ja hyvää pääsiäistä

Hyvää pitkäperjantain iltaa! Vera Valan Aprikoosiöiden arvonta on nyt suoritettu. 

Arvonnan voittaja on Saila. Paljon onnea.

Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille! 

Tuomas Mattila: Hammasratas

Tuomas Mattila: Hammasratas. Tuomas Mattila. 2021. Kuvitus Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti. Etukannen kuva Teppo Jäntti. 275 sivua

Arvostelukappale kirjailijalta

"Olen kirjoittanut yli viisisataa päätöstä, mutta kysyn usein missä ne ovat. Jos niillä jokin vaikutus onkin ollut, en tiedä siitä, enkä edes välitä - minulle ei merkitse mitään, miten nuo kirjoittamani viranomaistekstit ovat maailmaan vaikuttaneet. Minua ei voi syyttää mistään, sillä olen seurannut ohjesääntöä ja pysynyt on the safe side." (s. 91)

Kun tartuin Hammasratas-kirjaan, minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. En tuntenut kirjailijaa, en ollut kuullut kirjasta eikä takakannen tekstikään juuri avannut kirjan teemaa: "Hammasratas on psykologinen mutta samalla humoristinen kriisiromaani täydellisen myllerryksen jälkeisestä romahduksesta sekä lopullisesta paosta." Siispä, uteliain mielin aloitin lukemisen. 

Kirjan minä-kertoja ja kirjan päähenkilö on lakimies Joel Pääkkönen. Hän työskentelee virkamiehenä EU-virastossa yhdessä 1200 kollegansa kanssa. Heidän vastuullaan on merkittävien EU-päätösten tekeminen. Pääkkösen vastuualueeseen kuuluvat EU-tavaramerkkitapaukset. "Vuodesta toiseen me vatvomme näiden tavaramerkkien parissa samoja asioita. Tuotenimiä ja kuvioita vyöryy tietokoneen ruuduille loputtomana virtana, ja me pohdimme mitkä niistä hyväksytään tuotemerkeiksi ja mitkä taas hylätään." (s. 16)

"Ei touhun tarvitse olla tehokasta, vaan muodollisesti pätevää." (s. 71)

Pääkkönen aloitti määräaikaisena työntekijänä virastossa seitsemän vuotta sitten. Hän muistelee, kuinka innokkaaksi ja tärkeäksi hän tunsi itsensä päästessään töihin tähän merkittävään virastoon. Määräaikaisuus ei vaivannut häntä, hän kyllä näyttäisi, mihin kaikkeen hän pystyy. Ja niin hän tekikin. Määräaikaisena hän työskenteli Helpolla osastolla ja ylitti kaikki tilastot. Hänelle annettiin mahdollisuus siirtyä tekemään etätyötä. Se vieraannutti hänet viraston ilmapiiristä ja hän huomasi odottavansa sitä päivää, jolloin määräaikaisuus loppuisi ja hän pääsisi pois virastosta. Mutta hänen yllätyksensä oli suuri, kun hän sai vakituisen nimityksen Vaikeiden tapausten osastolle. Nyt hän ei saanut enää etätyömahdollisuutta, vaan hänen tuli istua kaiket päivät lasiseinäisessä kopperossaan. Sellaisissa lasikuutioissa työskentelivät kaikki virmiehet, kuka pienemmässä, kuka isommassa kuutiossa. Avokonttorimallia ei tässä virastossa tunneta. Ehkä se ei perinteiseen byrokraattiseen EU-hallintomalliin sovikaan.

Yhdeksän viimeisen kuukauden aikana Pääkkönen teki muistiinpanoja päivittäisistä tapahtumista. Hän kirjoitti aina työaikana. "Olen raapustanut tähän vihkoon taas melkein tunnin. Virastolla on rauhallista kirjoittaa, vaikka toisinaan tähän tulee uppouduttua vähän liikaakin, melkein kuin eepokseen aikanaan. Ohikulkijat käytävällä ovat alkaneet tuijotella lasiseinän takaa, mutta luimistelkoot aivan rauhassa, minähän luonnostelen tekstiä seuraavaan päätökseen." (s. 33)

"Keskiarvojen nostajasta on päästävä." (s. 70)

Pääkkönen on hyvin yksinäinen ihminen. Töissä hän ei halua kuulua  juoruiluporukoihin ja lounaan hän haluaa syödä yksin. Työkavereiden kanssa hän puhuu vain työasioista, vaikka niistäkään ei kovin mielellään.  Pääkkönen kokee, että kaikki on esittämistä. Esimies pauhaa, että "täällä pitää antaa itsestään sata prosenttia" (s. 29), mutta todellisuus on toisenlainen. Sellainen saa työkavereilta arvostusta, joka selviää tekemällä mahdollisiman vähän. "..ja kun yhteisessä koulutuksessa minä uhkuin, miten tulokset pitää ylittää, Stamatis valitteli niiden haastavuutta. Hän sai sympatiaa, minä ylenkatseita." (s. 71) Vapaa-aikana Pääkkönen ei juuri tapaa ketään isäänsä lukuunottamatta.

"Moninkertaisesti kietoutuneet ajatukset" (s. 249)

Kirjan takakansi lupaa kriisiromaania, ja sellainen tämä Pääkkösen elämää kuvaava kirja onkin. Näin tuhoutuu eräs mies, joka kokee työnsä merkityksettömäksi byrokraattisessa organisaatiossa, jossa on jäykät rakenteet ja jäykkä esimiesorganisaatio. Organisaatiota johtaa presidentti, joka silloin tällöin kutsuu työntekijät koolle kuulemaan, millaisia organisaatiomuutoksia on tulossa. Vaikka Pääkkösen työpäivissä ei juuri iloa ole, tapahtumien sarkastinen kuvaus ja lakoninen huumori saavat lukijan ainakin hymähtelemään ja välillä jopa nauramaan. Kirjan vahvuutena onkin Mattilan taitava kirjoitustyyli. Teksti on sujuvaa ja selkeää. Taidolla kirjailija vie raskaita asioita eteenpäin. Hammasratas on Mattilan itsensä kustantama esikoisteos. Kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kirjassa on yli 60 käsin piirrettyä Pääkkösen sielunmaisemaa kuvaavaa mustavalkokuvaa. Kuvituksesta vastaavat graafikko Teppo Jäntti sekä piirtäjät Juuso Ahvenainen ja Ari Hirvonen.