Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia

 

Jöel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016. Ranskankielinen alkuteos: Le livre des Baltimore (2015). Suomentanut Kira Poutanen. 556 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Yön salaisessa pimeydessä laitoimme kätemme yhteen ja vannoimme Goldmanin jengin nimeen, ettemme enää koskaan olisi toistemme kilpailijoita ja että luopuisimme kaikki Alexandrasta." (s. 287)

Viimeiset kolme lukukokemustani ovat liittyneet toiseen maailmansotaan: yksi Stalinin vainoihin (Anna Soudakov: Mitä männyt näkevät. Atena, 2020 ),  toinen natsismiin (Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Herman Göring - Nousu ja tuho. Minerva, 2020) ja kolmas Auschwitziin (Annette Hess: Tulkki. WSOY, 2020). Kaikki ovat olleet hyviä, tasokkaita kirjoja, mutta ovat olleet myös melko raskasta luettavaa. Siksipä nappasin kirjahyllystä useamman vuoden "hyllynlämmittäjänä" toimineen  Jöel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian. Peruste valinnalle oli se, että pidin paljon aiemmin lukemastani Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014) (linkki). Odotukset olivat korkealla tämän kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen kirjan suhteen. Kirjailija Marcus Goldman on molempien kirjojen minä-kertoja, mutta mikään jatko-osa Totuus Harry Quebeckin tapaukselle tämä ei ole. 

"Haluan olla jalkapallon supertähti." (s. 141)

Marcuksen Goldman-sukuhaara Montclairessa ei yllä samalle tasolle kuin hänen Sam-setänsä ja Anita-tätinsä Baltimoren suku. Baltimoressa kaikki on vauraampaa, suurempaa, mukavampaa. Monesti Marcus huomaa kadehtivansa Baltimoren Goldmaneja. "..olin vain kiltti Montclairin Goldman ja pidin mieltäni polttavan kysymyksen omana tietonani: miksi me emme voineet olla Baltimoren Goldmanit?" (s. 166) Mutta toki Marcuksella on onnekseen mahdollisuus viettää paljon aikaa, itse asiassa kaikki lomansa, Baltimoressa Sam-sedän ja Anita-tädin kodissa. Siellä ovat Marcuksen parhaat ystävät, Hillel ja Woody. Hillel on Samin ja Anitan poika, kun taas Woodysta, koulukodin kasvatista, tulee ottopoika Samin ja Anitan perheeseen. Hillel perheen ainoana lapsena iloitsee Woodyn muutosta heidän olohuoneeseensa. Saul ja Anita toteavat, etteivät he koskaan ole nähneet poikaansa niin onnellisena. Woodylle ja Hillelille kaikki on yhteistä, kaikki tehdään yhdessä olipa sitten kyseessä koulu, koripallo, jalkapallo tai vapaa-aika. "Siitä alkoi täydellisen rauhan ja onnen aika." (s. 116)

A-lex-and-ra

Kun Marcus on Hillelin ja Woodyn kanssa, he muodostavat tiiviin kolmikon, Goldmanin jengin. "Olemme kuin veljiä", toteaa Woody. Eräänä kesänä he kohtaavat Alexandran, kauniin ja viehättävän nuoren naisen. "...me rakastimme häntä valtavasti. A-lex-and-ra. Muutama hassu kirjain ja neljä pientä tavua mullistivat koko maailmamme." (s. 177)

Baltimoren sukuhaaran tragedia on kirja rakkaudesta, ystävyydestä sekä USA:sta ja sen ihmisistä. Sen lisäksi kirja on rikosromaani, sellainen pehmeäksi rikosromaaniksi luokiteltava. Alkusivuilta alkaen kirjassa viitataan vuoteen 2004, suuren Tragedian vuoteen. Tragedia avautuu lukijalle vasta liki 600-sivuisen kirjan loppumetreillä. Tragedia on todellakin kauhistuttava tragedia, mutta oliko tarpeen jemmata sitä kirjan loppuun saakka tai oliko tarpeellista viitata tuon tuosta tuohon tapahtumaan. Odotukseni todellakin olivat suuret tämän kirjan suhteen, mutta niin innostunut en kuitenkaan ollut kirjan luettuani kuin mitä olivat ennakko-odotukseni. Suuresta tragediasta huolimatta kirjasta puuttui juonta ylläpitävä jännite. Lisäksi kirjan rakenne monine aikatasoineen oli minulle hieman liian haasteellista. 

Oli kirjassa paljon hyvääkin. Dicker taitaa sujuvan ja vaivattoman kirjoitustyylin. Pidin juonesta ja amerikkalaisuudesta. Pidin siitä, että USA:n politiikka kulkee kirjan tapahtumien kehyksenä. Goldmanin jengi tekee vaalityötä Bill Clintonin hyväksi presidentinvaaleissa vuonna 1992. Kirjassa kuvataan myös Rodney Kingin tapausta vuodelta 1992, tapausta, joka muistuttaa meitä George Floydin kuolemasta tänä vuonna. Tuolloin vuonna 1992 poliisit olivat hakanneet mustaihoisen miehen takaa-ajon päätteeksi. Hakkaajapoliisit vapautettiin syytteistä ja seurauksena oli mellakoita ja mielenosoituksia ympäri maata. Pidin myös henkilökuvauksista ja myös henkilöistä. Paitsi, että Alexandran henkilöhahmo oli kyllä epäuskottava ja meni yli ymmärrykseni, miten ihminen voi olla koko ajan, läpi kaikkien vuosien, itse täydellisyys. Missä oli Alexandran inhimillisyys? Voiko ihminen olla jatkuvasti "ystävällinen, ihastuttava ja lempeä?" (s. 176)

Kiitokset menevät Kira Poutaselle erinomaisesta käännöstyöstä.