Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo lukupiirikirjana

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo. Eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana. Tammen keltainen kirjasto. 2019. Englanninkielinen alkuteos Out of Darkness, Shining Light. Suomentanut Aleksi Milonoff. Kansi: Eevaliina Rusanen. 377 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

 "Vaikka bwana yritti usein selittää minulle, miksi hän etsi sen Niilin alkua, en ole koskaan kunnolla käsittänyt asiaa. Sanoin hänelle:"Mene takaisin lastesi luo, Niili on ollut sijoillaan aikojen alusta asti ja on vielä senkin jälkeen kun sinä ja minä olemme mullassa. Ja mitä aiot tehdä kun löydät sen? Niilillehän on samantekevää, tiedätkö sinä mistä se alkaa. Joki tulee virtaamaan aina riippumatta siitä mistä se alkaa." (s. 40)

Naisten Pankin lukupiirimme Lukevat Leidit kokoontui vuoden ensimmäiseen tapaamiseen. Olipa mukava nähdä joulutauon jälkeen tuttuja lukupiiriläisiä. Useimmilla oli edessään kauniskantinen Gappahin kirja Pimeydestä loistaa valo, eli tämänkertaiseen lukupiiriimme valittu kirja. Gappah on meille jo entuudestaan tuttu. Olemme lukeneet hänen kirjansa Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Tammi, 2009) (linkki) sekä Muistojen kirja (Tammi, 2017) (linkki). Paikalla oli tällä kertaa kymmenen naistenpankkilaista. Vetovastuussa oli Leila.

Tapahtumapaikka on Chitambon kylä Afrikassa. 60-vuotias tutkimusmatkailija tohtori David Livingstone on kuollut. Livingstonen elämäntyö jäi kesken. Hän olisi mieluusti halunnut löytää Niilin alkulähteille, mutta niille paikoille hän ei ehtinyt. Livingstonen seurana olleet uskolliset palvelijat joutuvat pohtimaan vaikeaa kysymystä: mitä tehdä bwana Daudin ruumiille. Käydään monet keskustelut ja päästään lopulta yhteisymmärrykseen. Tohtorin sydän haudataan Afrikkaan ja kuivattu ruumis toimitetaan Englantiin, siihen kulttuuriin, josta Livingstone on kotoisin. Ruumiin saaminen Englantiin edellyttää ensin ruumiin kuljetusta rannikolle. Sille matkalle lähdetään. 

Inhimillinen ja viehättävä Halima

Ruumista kuljettava saattue koostuu entistä orjista ja palvelijoista. Kaikenkaikkiaan heitä on 69 henkilöä. Mukana on myös naisia ja lapsia. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, kaksi henkilöä, Halima ja Jacob Wainwright, kertovat matkan etenemisestä. Kirjailija on tehnyt hyvät kertojavalinnat, niin sopivasti erilaisia kertojapersoonallisuudet ovat. Kertojien persoonat herättivät runsaasti keskustelua lukupiiriläistemme kesken. Halima on seurueen kokki, suorasukainen ja oppimaton nainen, joka ei osaa lukea. Hän on entinen orja, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi. Halimalla on alkuvoimaista herkkyyttä, hän havainnoi ryhmän tuntoja tarkasti. Pidimme paljon Halimasta. Sympatioitamme herätti hänen haaveensa vapaudesta ja omasta talosta. Eräs lukijoistamme mietti, onko kirjailija kirjannut jotakin omasta itsestään Haliman persoonallisuuteen.

Yksinkertaisen hyväntahtoinen Jacob

Toinen kirjan kertojista on parikymppinen intialaisen Nassick-koulun kasvatti Jacob Wainwright. Hän on kiihkeän uskovainen ja uskonnossaan kunnianhimoinen. Hänen jumalkäsityksensä on hyvin vakava. Jacobin unelmana on pappisvihkimys ja sen myötä lähetystyön tekeminen. Eräs lukijamme pohti, onko kirjailija kirjoittanut kirjaan Jakobin roolin kriittisenä kannanottona kristinuskon mukanaan tuomiin epäkohtiin. Jacobin suhde naisiin on negatiivinen. "Jos minulla olisi valta, olisin mieluusti lähettänyt naiset pois, joka ikisen, ja heidän lapsensa myös, sillä pelkään pahoin että naiset vain kylvävät riitaa keskuuteemme." (s. 189)

Ruumissaattueen matka kestää yhdeksän kuukautta. Matkanteko on vaikeaa. He eivät kohtaa pelkästään fyysisiä esteitä, vaan myös salakavalia ennakkoluuloja. Mutta perille rannikolle päästään, vaikkakin seurue on pienentynyt 25 henkilöllä, joista osa oli kuollut ja osa karannut. On selvää, että tällaisella pitkällä matkalla erilaiset tunteet kohtaavat. Kirjailija kuvaakin onnistuneesti matkalaisten erilaisia uskomuksia, unelmia ja toiveita. Erilaisten maailmojen kohtaamisessa syntyy kirjaan jännitettä. Matkalaisten ryhmädynamiikan kuvaus ei erään lukijamme mielestä ole sidottu tähän matkaan, vaan voisi sijoittua mihin ajankohtaan tahansa.  

Viimeinen kirjan osio kuvaa, mitä seurueen jäsenille kuuluu 10 vuotta sen jälkeen, kun Livingstonen ruumis on kuljetettu Englantiin. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. @Markko Taina. 

Doctor Livingstone, I presume?

Arvostamme ja ihailemme sitä, että Gappah on kirjoittanut tämän kirjan Livingstonesta. Livingstonesta on kirjoitettu runsaastikin, mutta aina valkoisten näkökulmasta. Kirjan alussa on kartta Livingstonen kolmesta tutkimusmatkasta Afrikkaan. Livingstone oli lääkäri, kirjailija, tutkimusmatkailija, lähetyssaarnaaja ja orjuuden vastustaja. Afrikkalaiset arvostivat häntä. "Bwana osti minut vapaaksi. Bwana paransi minut, kun olin sairas." (s. 101) Gappah on tehnyt laajaa taustatyötä kirjaa varten. Sen osoittaa varsin kattava lähdeluettelo kirjan lopussa. Uskomme, että kirjasta olisi saanut myös puhtaan tietokirjan, mutta mielestämme tämä faktaan perustuva fiktio on hyvä ratkaisu. Kirja ei ole pelkkä henkilökuva Livingstonesta, se on myös kriittinen kannanotto, mitä tapahtui seuraavaksi. "Bwana Daudin piirtämä Luabala oli Kongojoen suu, tuhomme alkulähde, vesireitti, jota pitkin valkoiset miehet pääsivät kulkemaan Winchester-kiväärit tanassa ja Maxim-konekiväärit ladattuina."

Hyvä ja tärkeä tarina

Pidimme kirjasta. Miksi? Mm. näistä syistä:
- hyvää faktan ja fiktion yhdistämistä
- rikasta henkilökuvausta
- paikallisten tapojen elävää kuvausta
- Halima ihan huipputyyppi. "Nainen, joka ei pyytänyt anteeksi olemassaoloaan."
- heterogeenisen saattueen vahvaa kuvausta
- mielenkiintoinen aihe, joka innosti selvittämään tarkemmin Livingstonen matkoja. Olipa eräs lukijoistamme tuonut mukanaan maantiedon oppikirjan vuodelta 1917. Oppikirjan neekeristereotypiat olivat aika hurjaa luettavaa. 

Kiitos Aleksi Milonoffille tasokkaasta käännöksestä ja kiitos Eevaliina Rusaselle kauniista kannesta. Monet meistä olisivat kaivanneet kirjaan lisää jännitettä ja lisää käänteitä. Kirja oli kirjoitettu viipyilevästi, kuten eräs lukijamme osuvasti totesi. 

Lopuksi pohdimme kirjan nimeä. Mihin se viittaa? Ehkä ei Livingstonin jälkeensä jättämään valaistuun polkuun, vaan pikemminkin kenties tulevaisuuden Afrikkaan. Gappah on todennut, että "Afrikka on tulevaisuus" ja "kiinnostus Afrikkaa kohtaan lisääntyy lähivuosina, se on ajan henki." (Ylen haastattelu 26.9.2019)

Kirja sai meiltä arvosanan 4,05 (asteikko 1-5).

Arvomme lukupiirissämme kirjoja, joiden tuotto lahjoitetaan Naisten Pankin Kristan rahastoon. Tässä tämän kertaisen lukupiirin arvontakirjat. Tuotto oli 60 e.
Lukutoukka Krista Airolan muistokampanja

Auschwitzin tatuoija avaa koskettavat muistonsa

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Aula & Co. 2019. Englanninkielinen alkuteos The Tattooist of Auschwitz. Suomentanut Pekka Tuomisto. 6 h 55 mm. Lukija Markus Niemi. 

Vaara-kirjastot  

Näinä päivinä Auschwitz on ollut paljon esillä, koska keskitysleirin vapauttamisesta tuli eilen 27.1.2020 kuluneeksi 75 vuotta. Tähän tunnelmaan sopi hyvin luettavaksi kertomus miehestä, joka selviytyi hengissä Auschwitzistä, meni naimisiin keskitysleirillä tapaamansa tytön kanssa ja päätti kertoa keskitysleirikokemuksistaan vasta 50 vuoden kuluttua. Nyt kirjan luettuani (=kuunneltuani) voin vain todeta, että kirjaan todellakin kannatti tarttua.

Vuonna 1942 natsit antavat Slovakiassa määräyksen, että jokaisen juutalaisperheen tuli luovuttaa yksi18 vuotta täyttäneistä lapsistaan natsien määrittämiin tehtäviin. Koska 24-vuotiaalla Lalella ei ollut perhettä, hän oli halukas uhrautumaan. Näin hän arveli voivansa säästää vanhempansa ja kolme sisarustaan. Lale pukeutuu parhaimpiinsa, pakkaa matkalaukkunsa ja astuu junaan, ankeaan karjavaunuun. Määränpäätä ei tiedetä. 

Numero 32407

Juna saapuu Puolaan, paikkaan jonka portissa on teksti Arbeit macht frei. Lale saa unohtaa nimensä, nyt hän on vanki 32407, numero joka on tatuoitu hänen vasempaan käsivarteensa. Lale komennetaan töihin venäläisvankien kanssa. Työ on raakaa ja uuvuttavaa, eivätkä vartijat kaihda väkivaltaa, eivät hakkaamisia eivätkä ampumisia. Selviytymistahtoisena, sosiaalisena ja nöyränä nuorena  miehenä Lale luo suhteita "oikeisiin" ihmisiin. Kielitaitoisena hänestä tulee leirin Tätowierer, eli tatuoija, jonka tehtävänä on tatuoida käsivarsinumerot Auschwitziin tuleville vangeille. Hän saa ohjeen: "Tee työsi, Lale. Äläkä sano sanaakaan kenellekään heistä. Äläkä tee mitään typerää."
Lale ottaa miesten tatuoinnin työnä, joka vain on tehtävä, jotta selviytyy päivästä toiseen. Mutta naisten tatuoiminen on hänelle äärettömän vaikeaa. Eräänä päivänä hän joutuu tatuoimaan numeron 34902 nuoren naisen käsivarteen. Lale nostaa katseensa ja ihastuu välittömästi. Nuori nainen on Gita.

Tätowiererin asema antaa Lalelle tiettyjä etuoikeuksia. Hän saa oman huoneen, oman sängyn ja parempaa ruokaa. Hänellä on mahdollisuus auttaa muitakin, vangit vaihtavat rubiineja ja timantteja muutamaan leipäpalaan. Erityisen mielellään Lale toimittaa lisäruokaa Gitalle. Näin hän saa järjestetyksi yhdessäoloaikaa tytön kanssa. Lääkkeitäkin Lale saa hankituksi leirin ulkopuolelta. Lukiessani alkuvaiheen leirikuvauksista ja Lalen etuoikeuksista en aina edes muistanut olevani Auschwitzissa, jotenkin niin poikkeukselliseltaa Lalen etuoikeutettu asema tuntui. Eivät tainneet kapotkaan tällaisia etuisuuksia saada.

Edetessään kirja saa uusia näkökulmia ja vie lukijan natsismin pimeimpiin syvyyksiin. Mengelen saapuminen tatuointipaikalle saa Lalen ja myös lukijan pelkäämään, mitä kohtaamisesta seuraa. Natsien otteet kovenevat, leirille tulee yhä enemmän vankeja, uunit jauhavat yötä päivää. Lale ei lannistu, Gita antaa hänelle voimaa kestää. Lale suunnittelee leirin jälkeistä elämää, elämää, jossa hän uskoo Gitan olevan hänen rinnallaan.

Vuosi 1945

Sota loppuu, Lale ja Gita ovat elossa. Kun Gita joutuu kuolemanmarssille, Lale jää vielä leiriin. Hän tietää Gitasta vain nimen, ei edes maata mistä Gita on tullut. Lale kotiutuu monien vaiheiden jälkeen kotiinsa Slovakiaan. Sitten onkin vuorossa Gitan etsintä. 


Kehyksen Lalen uskomattomalle selviytymistarinalle muodostavat juutalaisuus, natsismi ja toinen maailmansota, jotka kaikki valottuvat Lalen tarinassa. Näin kirjasta muodostuu arvokas lisä holokaustin raakuuksia kuvaavaan kirjallisuuteen. Auschwitzistä, missä murhattiin yli miljoona vankia, on tullut natsien holokaustin symboli. Auschwitzissa olleen vangin erottaa käsivarsitatuoinnista. Muilla puolalaisilla keskitysleireillä vankinumero ommeltiin vaatteisiin. Olen itsekin vieraillut tällä keskitysleirillä. Se on käynti, jota en unohda koskaan.

Lalea haastatellut kirjailija Morris kirjoitti Lalen tarinan ensin elokuvakäsikirjoitukseksi ja sen jälkeen muokkasi siitä esikoisromaaninsa. Kirja on hyvin paljon elokuvakäsikirjoituksen kaltainen. Ainakaan kuuntelukokemusta se ei haitannut. Kirjaa lukiessani luulin, että kysymyksessä on faktapohjainen selviytymistarina, mutta myöhemmin luin, että kirja onkin faktapohjaista fiktiota. Mietin, että olisi kiinnostavaa tietää, mikä kirjassa on fiktiopohjaista.

Lale kuoli Australiassa vuonna 2006.

Kustantajan sivuilta luen, että Morris jatkaa Auschwitz-teemaa: "Heather Morrisin maailmanmenestysromaani Cilkan tarina kertoo naisesta, joka joutuu Auschwitzin keskitysleiriltä suoraan Siperiaan vankileirille. Cilka on todellinen historian henkilö, joka esiintyi myös Morrisin edellisessä menestysteoksessa Auschwitzin tatuoijassa."

Tämä kirja sopii Jokken rauhan haasteeseen The Second World War. 

Terveisiä Tukholman Fotografiskasta ja hyvää viikonloppua!

Vakiokäyntikohteemme Tukholmassa on Fotografiska. Sen näyttelyt eivät pettäneet nytkään. Päänäyttely oli todella mainio Erik Johanssonin Places Beyond -näyttely. Suosikkini oli tämä kirjastokuva.

Erik Johansson: Forest library

Erik Johansson: Under the corner

Erik Johansson: Full moon service

Kun tulimme kotiin, siellä oli odottamassa tilaamani paita. 

Joko olette nähneet Helenen? Minä kävin eilen. Tykkäsin, sympaattinen kuva, kauniita tauluja, kaunista musiikkia. Oli tosin aika verkkainen, aika monta kertaa nukahdin. - Pari iltaa sitten kävin katsomassa Teräsleidit. Siinä sai kunnolla nauraa. Hyvät roolisuoritukset. 

Kiva kun saatiin pikkuisen lunta. Luonto näyttää niin paljon kauniimmalta.

 Muistattehan, että nyt on meneillään Pihabongausviikonloppu?

Toivottavasti viikonloppuunne kuuluu mukavaa lukemista. Minulla on kuuntelussa Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija ja luettavana lukupiirikirjamme Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. - Hyvää viikonlopun jatkoa! 

Lisbeth Salanderin jalanjäljillä Tukholmassa

David Lagerkrantz: Tyttö joka eli kahdesti. WSOY. 2019. Alkuperäisteos Hon som måste dö. Suomentanut Outi Menna. 376 s.

Omasta hyllystä

Stieg Larssonin luoma Lisbeth Salander on varmasti yksi tunnetuimmista ja myös suosituimmista ruotsalaisista roolihahmoista. Larssonin Millennium-sarja koostuu kolmesta kirjasta: Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006), Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007) ja Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008). Trilogia sijoittuu lehtimaailmaan. Päähenkilöitä ovat tietokonehakkeri Lisbeth Salander ja taloustoimittaja Mikael "Kalle" Blomkvist. Larssonin kirjat valloittivat lukijat ympäri maailmaa, ne olivat jännittäviä, niissä oli mielenkiintoisia hahmoja, ihmisläheisyyttä ja rakkauttakin. Trilogian oikeudet myytiin 30 maahan. Maaliskuuhun 2015 mennessä trilogiaa oli myyty liki 80 miljoonaa kappaletta. 

Stieg Larsson kuoli sydänkohtaukseen v. 2004. Kirjoittajatyötä jatkoi David Lagerkrantz. Lagerkrantzin kirjoittamat jatko-osat ovat Se mikä ei tapa (WSOY, 2015), Tyttö joka etsi varjoaan (WSOY, 2017) ja Tyttö joka eli kahdesti (WSOY, 2019). 

Larssonin kirjoista on tehty elokuva sekä Ruotsissa että USA:ssa. 

Pistäydyimme alkuviikosta Tukholmassa. Päätimme etukäteen, että Fotografiskan ohella teemme nostalgiakävelyn Södermalmin Millennium-tapahtumapaikoille. Millennium-tunnelmiin päästäkseni luin viimeisen Lisbeth Salander -kirjan eli David Lagerkrantzin Tyttö joka eli kahdesti.  

"Kun he olivat kaksitoistavuotiaita, tilanne paheni äkisti. Väkivalta muuttui rajummaksi ja välit tihenivät. Zalatsenko asui ajoittain heidän luonaan ja saattoi välillä raiskata Agnetan monena iltana peräkkäin. Muutos ulottui pikkuhiljaa myös siskosten suhteeseen, aluksi huomaamattomana mutta vähitellen näkyvämpänä, sen erotti kiihtyneestä hehkusta Camillan katseessa ja epäröivistä askelista hänen mennessään ovelle isää vastaan, ja tämä oli käännekohta." (s. 34)

Lisbethillä on vielä paljon selvitettävää lapsuusmuistoissaan. Menneisyys on kuin pommi, joka odottaa räjähtämistä. Lapsuuden kuvioista nousee suunnaton viha Camilla-siskoa kohtaan, jopa niin, että Lisbeth on valmis tappamaan Camillan. Vihan tunne on molemminpuolinen. Siskokset jahtaavat toisiaan ympäri Eurooppaa apunaan legendaarisen taitavat tietokone-expertit. 

Toinen kirjan juonista kuljettaa lukijan ruotsalaisen vuorikiipeilijäryhmän matkalle kohti Mount Everestin huippua. Kiipeämisurakka on haasteellinen ja myös vaaralllinen. "Everistille on tähän mennessä kiivennyt yli neljätuhatta ihmistä. Kolmesataakolmekymmentä heistä on kuollut matkan aikana, ja monia ei ole pystytty tuomaan alas, ja ymmärrän todellakin, että miehestä, joka oli kiivennyt vuorelle yksitoista kertaa, saattoi tuntua kuin vainajat olisivat puhuneet hänelle." (s. 252) Kiipeilijäryhmä on onnekseen saanut ammattitaitoisen ja uhrautuvan oppaan. Hän on Nima Rita. Nima on serpa; se on kansa joka elää Nepalissa Himalajan vuoristossa. Niman vaimo Luna huolehtii retkikunnan muonituksesta. Mutta kaikki ei sujukaan mallikkaasti. Ikävien tapahtumien taustalla eivät ole pelkästään haastavat luonnon olosuhteet, vaan myös henkilökohtaiset poliittiseen valtapeliin liittyvät motiivit. Myöhemmin monta vuotta myöhemmin kerjäläinen löydetään kuolleena Mariatorgetilta Tukholmasta. Mies on Nima Rita.  Hänet on myrkytetty.

Mariatorgetin Thor fishing -patsas. Tästä kerjäläinen Nima Rita löydettiin kuolleena. 

Murhan selvittely on osittain mielenkiintoista, mutta myös aika jankkaavaa ja sekavaa. DNA-selvitykset eivät oikein jaksa kiinnostaa, mutta onneksi kirja saa todella jännittävän lähes satasivuisen loppunousun. Lisbethin ohella kirjassa on mukana edellisistä kirjoista tuttuja henkilöhahmoja. Merkittävin rooli on Mikael Blomkvistilla, Millenniumin toimittajalla. Hänen ja Lisbethin yhteistyö on edelleen tiivistä. 

Tässä on Mikaelin 70 m2:n koti: Bellmansgatan 1.

Entisellä lasitehtaalla käydään lopullinen taistelu. Lisbeth Salanderin jamesbondimainen moottoripyörällä ajo sisään lasitehtaaseen on vertaansa vailla. Kirja päättyy niin, että lukija saattaisi odottaa jatkoa tai sitten ei. 

Bishops Arms -pubi oli yksi Mikaelin suosikkipubeista.

Jatkoimme matkaa ja löysimme lisää kirjasta tuttuja paikkoja.

Ylhäällä vasemmalla Pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen patsas Tukholman suurkirkossa. Lohikäärme oli mallina Lisbethin lohikäärmetatuoinnille.
7-Eleven oli Lisbethin ruokakauppa.
Ravintola Kvarnenissa viihtyivät sekä Lisbeth ystävineen ja Millenniumin toimittajat. 

Lopuksi menimme katsastamaan Lisbethin asuntoa. Osoite on Fiskargatan 9. Lisbethin asunnossa oli 21 huonetta ja upeat näköalat vanhaankaupunkiin ja Djurgårdenille. 

Lisbethin asunto oli tässä upeassa talossa.

Olipas tämä mukavan nostalginen Tukholman reissu, totesimme paluumatkalla Silja Serenadella. 

Denise Rudberg: Neljä kertaa kosto

Denise Rudberg: Neljä kertaa kosto. Into. 2018. Alkuteoksen nimeä ei ole mainittu. Suomentanut Anu Koivunen. Kansi: Jussi Kaakinen. 306 s.

Omasta hyllystä

"Tuntuu huumaavalta liikkua vapaasti kodissasi. Hengittää tuoksujasi. Asunnossasi on paikka, johon voin käpertyä. Jossa voin istua niin kauan kuin haluan tarkkailemassa sinua ilman, että tiedät minun olevan täällä. Kuuluu rapinaa, kun avaan lukon. Mutta se ei haittaa. Hiivin sisään ja menen piilopaikkaani. Nyt voin tarkkailla jokaista askeltasi." (s. 162)

Rehtori Jane Eden johtaa Vädla Läroverkia, Ruotsin arvostetuinta yksityiskoulua. Perfektionisti ja tahtonainen Eden johtaa koulua ja oppilaita rautaisella kädellä ja kovalla kurilla. Oppilaat käyttävät jopa koulupukua. Edenillä on salasuhde koulun johtokunnan puheenjohtaja Mikael Celsiuksen kanssa, vaikka tosin käy ilmi, että suhteesta ovat kyllä tietoisia lähes kaikki heidät tuntevat. Molemmat ovat tahollaan naimisissa, mutta Janen mukaan heidän avioliittonsa olivat avoimia. Yllätys on suuri, kun Mikael Celsius murhataan. Mikä on Janen rooli tässä murhassa, sitä joutuvat pohtimaan syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff yhdessä tutun poliisipari Torsten Ehnin ja Augustin Madridin kanssa.

"Helvetin Hans". (s. 151)

Marianne Jidhoff on Rudbergin dekkarisarjan päähenkilö. Marianne on 55-vuotias syyttäjänsihteeri, hyvin ammattitaitoinen ja ammatillisia haasteita pelkäämätön. Hänellä on kolme lasta. Marianne on ottanut tavaksi lähteä aamuiselle kävelylenkille, jotta saa painonsa pidetyksi kurissa. Pikkupaheitakin Mariannella on: Davidoff-pikkusikarit ja tryffelinougatkonvehdit. Näin Marianne aloittaa päivänsä: "Radiokanava P2:n soidessa hän pani teeveden kiehumaan ja leikkasi kaksi paksua viipaletta Mr Toastista, jonka Fabrique-leipomo oli tullut tunnetuksi myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Hän pani viipaleet leivänpaahtimeen, otti esiin voin ja juuston. Kaapista hän otti uuden Davidoff-kotelon ja kullanvärisen suklaarasian." (s. 127)              

Marianne oli jo jäämässä eläkkeelle hänen miehensä Hansin kuoltua syöpään muutama vuosi sitten, mutta hänet saatiin houkutelluksi puolipäivätyöhön. Rahan takia Mariannen ei tarvitsisi tehdä töitä, sillä hän on varakas, asuu arvokkaassa talossa, mistään minkä saa rahalla ei ole puutetta. Aviomies Hansin avioliiton ulkopuoliset suhteet tuottavat edelleen pahaa mieltä ja harmitusta. Marianne toteaa, ettei hän vieläkään ole immuuni Hansin tempauksille. Nyt vielä tulee menneisyydestä esille yllättävä salaisuus. Marianne on epävarma, rohkeneeko hän jakaa salaisuutta edes lastensa kanssa. Mutta onneksi Marianne tapaa myös uusia kiinnostavia miehiä. Hän tutustuu Claudeen, vanhaan ystäväänsä, jonka kanssa nautitaan viiniä ja shampanjaa sekä syödään ruotsalaiseen tapaan katkarapuja, hummeria ja ostereita. 
                                                                                        
Mariannen, Torstenin ja Augustinin tutkintaryhmällä on edessään haastava murhatutkimus. Tiedotusvälineet ja koulun oppilaiden vanhemmat seuraavat kiinnostuneina tutkimuksen edistymistä. Mutta ennen kuin murhatutkimus pääsee edes kunnolla vauhtiin, tapahtuu uusi murha. Marianne ja poliisit ovat ymmällä, mutta haaste on otettava vastaan. Vaihe vaiheelta palaset loksahtavat paikalleen. Loppuratkaisu on niin poliiseille kuin lukijoillekin täysin yllätyksellinen.

Denise Rudberg on tullut tunnetuksi chick-lit -kirjailijana ennen kuin hän ryhtyi kirjoittamaan Marianne Jidhoff -dekkarisarjaa. Neljä kertaa kosto on neljäs kirja tässä sarjassa. Itse luin sarjan ensimmäisen kirjan Yksi tappava syrjähyppy. Pidin juonen kuljetuksesta, mutta totesin, että  "välillä tuli tunne, että kyseessä ei suinkaan ole dekkari, vaan mukava viihderomaani." Tässäkin kirjassa on kepeyttä, mutta juuri sopivasti minun makuuni. Pidin siitä, että murhien välillä on kepeitäkin jaksoja. 

Tämä kirja oli minulle todella mieluista luettavaa. Ihan ehdottomasti paras dekkarikokemus pitkään aikaan. Koin, että kirjassa kaikki oli kohdallaan. Kaikki elementit olivat tasapainossa, jännitys, juoni, yllätyksellisyys, henkilöhahmot ja sujuva kirjoittaminen. Rudbergin juonen kehittely on oivallista. Henkilöhahmot, ennen kaikkea tutut poliisit rakkaushuolineen, ovat kiinnostavia. Kiinnostavaa on nähdä, miten Mariannen ja Clauden romanssi etenee seuraavissa kirjoissa. Myös Torstenin ja Pian suhteen jatkuminen kiinnostaa, samoin kuin se, miten sympaattinen Augustin selviää avioerostaan.  

Tällä kirjalla osallistun Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen.
                                                                                                    

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24. Aula & Co. 2019.Tanskankielinen alkuteos Den Danske Borgerkrig 2018-24. Suomentanut Katriina Huttunen. Kansi: Perttu Lämsä. 209 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun on elänyt niin kauan kuin minä, on vaikea muistaa kaikkea. Suurimman osan unohtaa, mutta suuret asiat muistan kyllä. Sisällissotaa en unohda koskaan." (s. 15)

Osallistuin Aula & Co:n bloggaritapaamiseen viime syksyn Helsingin kirjamessuilla. Tapaamisessa oli Kaspar Colling Nielsen kertomassa kirjastaan Tanskan sisällissota 2018-24. Kirjan esittelystä jäi hieman ristiriitainen olo, saimme kuulla, että toisaalta kirja on hauska, toisaalta absurdi ja toisaalta vakava kuvaus hyvinvointivaltion murenemisesta. Joten lukemista aloittaessani en oikein tiennyt, mitä odottaa.

Kirjan alkuasetelma on yllätyksellinen. Päähenkilö on tanskalainen 475-vuotias mies, jolla on puhuva 350 vuoden ikäinen koira, bordercollie, Geoff nimeltään. Korkeat iät selittää se, että molemmat ovat olleet mukana ikuisen nuoruuden mahdollistavassa kantasoluohjelmassa. Mies kertoo, että korkeasta iästään huolimatta hän on täysin terve, herää joka aamu terveenä ja virkeänä. Korkea ikä näkyy siinä, että ulkomaailma ja yhteiskunnallinen elämä eivät enää jaksa kiinnostaa. Miehen ystävät ovat yhtä vanhoja ja myös yhtä rikkaita. Mies ystävineen pysyttelee omissa porukoissaan. He käyvät aamiaisella toistensa luona, lukevat runoja, kertovat tarinoita, matkustelevat ja harrastavat hurjiakin seksuaalisia kokeiluja.

Mies muistelee 350 vuotta sitten sodittua Tanskan sisällissotaa, siihen johtaneita syitä, sen kulkua ja sodan päättymistä. Sotamuistoihin kuuluu Leonora, miehen suuri rakkaus.  Ennen sisällissotaa mies oli tavallinen kuolevainen ihminen, siis kantasoluohjelmat tulivat vasta myöhemmin. Sotaan johtaneet syyt olivat suurimmaksi osaksi talouspoliittisia. Oli vaikea rahoituskriisi, asuntojen hinnat laskivat, koska asuntojen tarjonta oli suurta ja kysyntä vähäistä. Tämä oli yleinen ilmiö Euroopan maissa ja USA:ssa johtuen siitä, että toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven asunnot tulivat myyntiin. Työvoimaa Tanskaan värvättiin Intiasta ja Itä-Euroopasta. Globalisaatio merkitsi tuhoa Tanskalle. Tanskalainen laatu ja innovatiivisuus eivät enää merkinneet mitään kiinalaisen osaamisen rinnalla.

"Vallankumous on alkanut!"  (s. 88)

Ranskassa poltettiin pankki ja samoin tehtiin myös Tanskassa. Tulipalosta Tanskassa oli vastuussa Kansanrintama KARI. Sisällissodan katsottiin alkaneeksi, kun KARIn kapinallisryhmä teki murhatekoja Christiansborgissa. Päivämäärä oli 3.8.2018. Kapinallisten ja valtiovallan alueet eristettiin lastulevyaidoin. Alueelta toiselle pääsi vain tarkastusasemien kautta. Mies oli sodan alkaessa yliopiston opiskelija. Hän tunnustautui kapinalliseksi, vaikkakin hänen tunteensa olivat hieman ristiriitaisia. Suuren omaisuutensa ja varallisuutensa vuoksi hänen paikkansa olisi luontevammin ollut hallituksen rintamassa muiden rikkaiden rinnalla. Tilanne tuli miehelle vieläkin hankalammaksi, kun hän rakastui Leonoraan, aktiiviseen kapinalliseen, joka vihasi rikkaita yli kaiken. Miehen tuli tehdä ratkaisunsa. 

Muistelujen ohella kirjassa on koko joukko tarinoita, joiden tarkoituksena on täydentää tavalla tai toisella kirjan pääjuonta. On hyvä, että tarinoissa on kursiivifontti, näin lukija tietää, että nyt poiketaan pääjuonesta. Tarinat ovat hyvin erilaisia. Osa on hyvin humoristisia ja hauskoja, kun taas jotkut tarinoista ovat sisällöltään irvokkaita ja jopa raakoja. Joidenkin tarinoiden yhtymäkohtia pääjuoneen on vaikea nähdä. 

Yksi kirjan teemoista on koirat. Mies kertoo tarinoita omalle Geoff-koiralleen, joka onkin hyvää seuraa, koska Geoff on oppinut puhumaan. Mies pitää paljon koirastaan ja pyrkii kouluttamaan koirastaan humaania. "Olemme kokeneet yhdessä niin paljon, että elämääni ei enää voi erottaa Geoffin elämästä. Tavallaan suhteemme on tiiviimpi ja tärkeämpi kuin isän ja pojan suhde." (s. 32)  

Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Oli kiinnostavaa lukea Tanskan kaltaisen hyvinvointivaltion murenemisesta. Ennusmerkit ja spekulaatiot eivät varmasti ole kaukaa haettu. Kirjailija ottaa kantaa ei pelkästään Tanskan tilanteeseen, mutta myös globaaleihin ongelmiin. USA:lla on kirjan tapahtumissa vain pieni rooli. Se on ymmärrettävää, koska kirjan kirjoittamisen aikaan (tanskankielinen laitos v. 2013) ei Trumpin vaikutusta vielä näkynyt. Sen sijaan ihmettelin, miksi Putinin toiminta ja Venäjä kokonaan on jätetty täysin kommentoimatta. Nielsen kuvaa sodan pahuutta, sitä miten sota saa ihmisistä pahuuden esille ja avaa ihmisten vihan ja  hulluuden. 

Kiitos Katriina Huttuselle hyvästä suomennuksesta ja Perttu Lämsälle onnistuneesta kannesta.

Kustantajan sivuilta saan selville, että "KASPAR COLLING NIELSEN (s. 1974) on moninkertaisesti palkittu tanskalainen kirjailija. Hurmioituneen vastaanoton saanut Tanskan sisällissota nosti miehen eurooppalaisen nykykirjallisuuden kärkinimeksi ja tarinankertojien parhaimmistoon. Kirjoittamisen ohella Colling Nielsen työskentelee lehtorina Copenhagen Business Schoolissa sekä käsikirjoittaa elokuvia ja televisio-ohjelmia."

Kaarina Griffithsin Punainen piru ja musta enkeli kuuntelukirjana

Kaarina Griffiths: Punainen piru ja musta enkeli. Taika Tales. 2018. 263 sivua. Kesto 8 t 9 min. Lukija Erja Manto.

Vaara-kirjastot

Kävelylenkkejä varten valitsin kuuntelukirjaksi Griffithsin dekkarin Punainen piru ja musta enkeli. Tosin kirjasta enkä kirjailijasta ollut kuullut mitään, mutta takakannen mukaan tiedossa olisi mielenkiintoisia ja jännittäviä hetkiä vanhusten hoitokodissa. 

Onnelan hoitokoti sijaitsee Räisälän kylässä. Hoitokotia on pyörittänyt menestyksellisesti jo parin vuoden ajan omistaja Anja, joka antaa kaiken aikansa ja energiansa vanhuksille. Kyseessä on siis yksityinen hoitokoti, ei Räisälän kunnan eikä Attendon yksikkö. Onnelan kaunis, vanha rakennus sijaitsee ihanteellisella järvenrantapaikalla. Lukija tutustuu tarinan myötä niin Onnelan hoitajiin kuin myös vanhuksiin. Hoitajista keskiöön nousee sympaattinen Heli, eronnut nelikymppinen kesätyöntekijä, joka toimii luottohenkilönä monelle hoitajalle ja vanhukselle. Vanhuksista erityisesti Klaara, Otto, Alpo ja Siiri tulevat lukijalle hyvinkin tutuiksi.

Näyttää siltä, että Onnelassa elää tyytyväisiä, toistensa seurassa viihtyviä vanhuksia. Mutta idyllinen rauha rikkoutuu, kun vanhukset saavat nimettömiä kirjeita, poliisille soitetaan Onnelasta nimettömiä soittoja ja sitten vielä lääkkeitä häviää lääkevarastosta. Ei auta muu kuin pyytää poliisi apuun.

Sinivuokkoja sinivuokoille

Avuksi rientää sympaattinen poliisipari Tuunanen ja Ranta. Yksi käynti Onnelassa ei riitä, vaan tuntuu, että joka päivä ilmenee jotakin uutta tutkittavaa. Tapahtumat huipentuvat murhaan, jonka selvittämisessä menee tovi jos toinenkin. Jäljet johtavat kauas vanhusten nuoruuteen, jolloin Puna-armeija marssi Berliiniin toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Räisälän poliisiin on saatu uusi naispäällikkö. Sen tähden poliisiautoissa ei saa enää kiroilla eikä piereskellä, toteaa Ranta. Uusi päällikkö on kaunis ja tyylikäs Saana Valkeapää, joka on panostanut Räisälän poliisilaitoksen sisustukseen, mm. sinivuokkoverhot tuovat sisustukseen väriä ja viihtyisyyttä.

Kirja oli mieluista kuunneltavaa. Jännityksen ohella kirjassa on paljon hauskoja tapahtumia. Naisasukkaiden spiritismin pelaaminen on herkullista luettavaa, samoin vauhdikas ja ikimuistoinen juhannusjuhla on hienosti kuvattu. Ennen kirjan loppuratkaisuja vietetään huikean hauska karaokeilta. Sympaattisia henkilöhahmoja löytyy vanhusten ja hoitajien sekä poliisien joukosta. Minua viehätti tapa, jolla Griffiths kuvaa Onnelan vanhuksia. Vanhukset eivät ole seniorimassaa. Hoitajat tuntevat vanhusten yksilölliset piirteet, samoin kuin heidän tarpeensa. Kirjailija on selvästikin tutustunut mm. muistisairaisiin vanhuksiin. Vaikuttaa siltä, että suomalainen luonto on kirjailijalle tärkeää, niin kauniisti hän kuvaa Onnelan ympäröivää luontoa. Ja onpa murhapaikaksi valikoitunut sauna, perisuomalainen rentoutumispaikka. 

Kirja on lupaava esikoiskirja. Griffiths kirjoittaa sujuvaa ja elävää tekstiä ja pystyy jännityksen ohella tuomaan kirjaan myös huumoria. Mielestäni kirjassa on vähän turhankin paljon tapahtumia, mutta hienosti kirjailija kokoaa monet erilaiset juonikuviot lopussa yhteen. Ison plussan saa Erja Manto, kirjan lukija. Miinuspisteet menevät kirjan kannelle, joka kuvaa huonosti kirjan sisältöä. 

Kirjaa on luettu mm. seuraavissa blogeissa: 
Kirjahullun päiväkirja ja Elämä on ihanaa.

Marja-Sisko Aalto: Timantti

Marja-Sisko Aalto: Timantti. Icasos. 2019. Kansi: Arttu Häyhä. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Marja-Sisko Aallon uusimman dekkarin pääosassa ovat maahanmuuttajat. Kirjan tapahtumat alkavat Balderin sotureiden ja aseistautuneiden maahanmuuttajien välienselvittelyllä Pub Kimalaisen nurkilla Kuopion Männistössä. Poliisit kutsutaan paikalle, mutta poliisien tultua tilanne on jo ohi. Balderin soturien virallisena tavoitteena on  katurauhan turvaaminen, mutta usein siihen kuuluu muutakin. Tälläkin kertaa heidän tarkoituksenaan oli "mutakuonojen opetus." Mutta "mutiaisia oli ollut arvioitua enemmän, ja niillä oli ollut teräaseita. Eivät alistuneet hakattaviksi eivätkä paenneet, vaan panivat pirusti hanttiin." (s. 35)  

"Kosto on Allahin." (s. 147) 

Mutta poliisikin tietää, että Balderin sotureitten toiminta ei tähän pääty.  Vaarassa ja uhattuina ovat erityisesti yksin liikkuvat maahanmuuttajat. Toiminta saa yhä rumempia muotoja, jopa niin, että ydinjoukko supistuu muutamaan aktiivisoturiin. Jotkut järjestölle valansa vannoneista ovat piilossa, jotkut haluavat erota. Eräs sotureista eroava tilittää poliisille: "Olen ollut luottomiehiä. Nyt on jo jonkin aikaa tuntunut, että en koe hommaa omakseni. Mä kannatan sitä kantasuomalaisten turvaamista, mutta en avuttomien hakkaamista enkä uhkailuja. Oon lähdössä Banderista. Ei se ole enää mun juttu." (s. 143) Mutta joukon johtaja ei luovuta. Hänen toimintatapansa ovat yhä väkivaltaisempia. Mutta ei hänkään voi arvata, millaisiin kostotoimiin vastapuoli pystyy. 

Poliisipari Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen selvittävät väkivaltaisuuksia. Ihastuin oitis Aatu Heiskaseen, tuohon sympaattiseen, hyväntahtoiseen, hyvämuistiseen kahvinystävään. Annettelle Aatu merkitsee hyvää ystävää ja aina mieluista keskustelukumppania. Kirjassa avataan myös Annetten ja Aatun yksityiselämää. Annetten kotielämä on hieman liiankin tapahtumarikasta. Aatun ja vaimonsa Jennin lempeästä yhdessäolosta lukijakin nauttii. 

Kirjassa on monia polkuja. Aatu Heiskanen saa yllättävän postilähetyksen, joka johdattaa hänet vuosikymmenien takaisiin traagisiin tapahtumiin, jolloin pientä poikaa hyväksikäytettiin. "Jälkeenpäin iso läski paska hyvitteli ja silitteli, antoi karkkia - oikein apteekin salmiakkia - mutta oli samalla hyvin ankara. - Kun äitis tulee, et saa puhua mitään. Pidät suusi kiinni." (s. 28) Niin poika teki. Näistä traumoista poika ei toipunut koskaan. Raakuuksien kuvaukset eivät ole lukijallekaan helppoa luettavaa. Saatu postilähetys selittää myös kirjan nimen Timantti. Yksi kirjan poluista tutustuttaa lukijan Herman Harviaiseen, poliisiin luotettuun ystävään. Harviainen selvittää poliisille mm. Balderin sotureiden taustoja. Hän arvelee, että Balderin soturit on jatkoa Odinin sotureille, jotka niinikään pitivät katupartioita. Nyt sitten jatketaan väkivaltaisemmalla agendalla. Tietoja Kuopion Balderin sotureista ei löydy. Harviainen arvelee, että he ovat ilmeisesti hyvin varovaisia, varovat netin käyttöä ja käyttävät ehkä peitekieltä.

Kirjailija ja rovasti Marja-Sisko Aalto (ent. Olli-Veikko Aalto) on minulle uusi dekkaristituttavuus. Kustantajan sivuilta näen, että Timantti on jo viides Aallon dekkari. Marja-Sisko Aalto on hyvä kirjoittaja. Kirja on kirjoitettu sujuvasti ja elävästi. Juonta on helppo seurata, vaikka tapahtumien aikatasot vaihtelevat. Pidin ajankuvauksesta ja myös siitä, että kirjassa tuodaan esille mitä erilaisempia ajankohtaisia asioita, maahanmuuttajateeman lisäksi vaikkapa medianäkyvyyttä viime aikoina saanut Finn Pulpin sellutehdas, teinityttöjen paljaat nilkat talvisaikaan ja Bernerin taksiuudistuksen jälkimainingit.  Vanhan kotikaupunkini Kuopion kaduilla on jälleen mukava liikkua. Käydään tutuilla paikoilla Väinölänniemellä,  Itkonniemellä, Kelloniemessä, Männistössä ja myös Riistavedella sekä ruokaillaan Mustassa lampaassa. - Niin kiinnostava tämä kirja oli, että taidanpa etsiä käsiini aiempia Aallon Savolainen-Heiskanen -dekkareita.  

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree

Milja Kaunisto: Tulenpunainen kabaree. Gummerus. 2019. 281 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auringon noustessa minä kiipeäisin katselemaan sitä pariisilaiselle katolle. Olin kuullut, että kun sen kerran koki, ei auringonnousun aikaan halunnut enää milloinkaan nukkua." (s. 274)

Milja Kauniston kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1900 Pariisiin. Kaupunki on loistossaan, maailmannäyttelyä valmistellaan, vuonna 1889 valmistunut upea Eiffel-torni hohtaa uutuuttaan. Tällainen Eiffel-torni on: "Eiffel on vääntänyt raudasta monumentin, joka on samanaikaisesti siro ja uhkaava, feminiininen ja fallinen, ikiaikainen ja moderni". (s. 125) Taiteilijat rakastavat Pariisia, maailman taiteen pääkaupunkia. Niin myös suomalaiset taiteilijat. Monet Suomen taiteen kultakauden (1880 - 1910) merkittävistä suomalaisista taiteilijoista viettivät pitkiäkin aikoja Pariisissa. Näin teki myös Tulenpunaisen kabareen toinen minä-kertoja kuvanveistäjä Ville Vallgren. Vallgrenin merkittävimpiä veistoksia ovat Topeliuksen muistopatsas ja  Havis Amanda, molemmat Helsingissä. Pariisin vuosien aikana Vallgren oli naimisissa ruotsalaisen kuvanveistäjä Antoinette Råströmin kanssa. 

Can-can -tanssi, tanssijoitten sääripotkut ja hameen nostot

Toinen kirjan minä-kertoja on Albert S. Grosjean, joka työskentelee vartijakokelaana Saint-Lazaressa, Pariisin suurimmassa naistenvankilassa. Kirjassa on todella herkullinen alkukohtaus. Poliisit tuovat Vallgrenin hillittömän juhlinnan jälkeen vankilaan "alastonna, yltä päältä kuonassa, hallitsemattomasti sätkien ja käsittämättömiä rääkyen." (s. 12) Grosjean saa tehtäväksi vartioida Vallgrenia eristyssellissä. Tästä alkaa Vallgrenin ja Grosjeanin tuttavuus. Grosjeanille tulevat tutuiksi Pariisin alamaailma ja Montmartren kuuluisat ravintolat, seisottamot, ilotytöt, prostituoidut ja  kabareetanssijat. Vallgren on iloinen ja vallaton seuranpitäjä eikä koskaan kieltäydy absinttilasillisesta tai hyvästä seurasta. 

Vallgrenilla on täysi työ yrittäessään keksiä hyviä selityksiä yöllisille poissaoloilleen, sellaisia jotka vaimo hyväksyisi. "Katsahdin vaunujen mustaan kattoon ja suihkaisin nopean rukouksen. Herra, jos minut tästä pälkähästä vielä päästät, niin lupaan olla koskematta viiniputeliin pikkusormellakaan kokonaiseen kuukauteen! Pimeässä katossa näin Herramme vinkkaavan minulle silmää. Koeta nyt edes päiväkin, hän tuntui kuiskaavan." (s. 53) Sitten tulee raja vaimollekin ja hän heittää Vallgrenin ulos. Vallgren asettuu asumaan kylmään ateljeehensä, jossa hänelle pitää seuraa kabareetanssijatar Leonie Tavier eli Mariette. Kerrotaan, että Mariette toimi Vallgrenille mallina tämän suunnitellessa Havis Amandaa. Tutustuupa Grosjean Pablo Picassoonkin, joka maalasi Pariisissa mielellään mm. juoppoja ja syrjäytyneitä naisia.       
                         
Mutta sitten alkaa tapahtua. Montmartren kuuluisissa kabareissa sattuu tulipalo toinen toisensa jälkeen. Onko kyseessä tuhopoltto ja kuka on syyllinen, sitä Grosjean ryhtyy selvittämään. Sitten lukija huomaakin, että kirjassa on hyvät dekkarin ainekset, niin mielenkiintoisiksi ja myös jännittäviksi kirjan lopputapahtumat osoittautuvat. Tulipalojen ohella Grosjeanille selviää hänen oma menneisyytensä.  

Miten elävän kuvan vuoden 1900 Pariisista Kaunisto loihtiikaan. Ajankuvaus on kiinnostavaa ja kirja tarjoaa kutkuttavia kurkistuksia Montmartren juottoloihin, seisottamoihin ja kabareeravintoloihin, joista vuonna 1889 avattu Moulin Rouge on tunnetuin. Fiktiivisten tapahtumien taustalla on rutkasti faktaa niin suomalaisista taiteilijoista kuin naistenvankilastakin. Olen aina pitänyt Kauniston kirjoitustyylistä, se on konstailematonta, sujuvaa ja elävää. Upea kansikuva kuvaa hyvin kirjan sisältöä. 

Kirjahyllyn aarteet 2019 -haaste

Kirjahyllyn aarteet -haaste päättyi vuoden alussa. Itse en edes muistanut, että olen ilmoittautunut tähän haasteeseen mukaan, mutta onneksi Mai muistutteli minua. Eli mukana olen ollut ja jatkan Kirjahyllyn aarteet 2- haasteessa mukanaoloa tänäkin vuonna.

Viime vuoden kirjahyllyn aarteet: 

John Grisham: Lainlukijat. WSOY. 2018.
Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneistä ikuisuus. Gummerus. 2018.
Raija Oranen: Bolero. Tammi. 2003.
Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus. 2014.
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja. Otava. 2018.
Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into. 2015.
Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa. Otava. 2016.
Anders Rydell: Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana. Gummerus. 2016.
Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009.
Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009.
Arundhati Roi: Äärimmäisen onnen ministeriö. Otava. 2017.

Tämä oli/on kiva haaste. Kiitos Mai!