sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Stalinin lehmät Joensuun kaupunginteatterissa

Stalinin lehmät. Joensuun kaupunginteatteri. Pieni näyttämö.

Anna. Kuva Miska Korpelainen.
Sofi Oksasen esikoisromaani Stalinin lehmät (2003) on ensimmäinen Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevistä kirjoista. Saman teeman kirjoja ovat Puhdistus (2008) ja Kun kyyhkyset katosivat (2012). Stalinin lehmät on vahva romaani. Sellaiseksi on tehty myös Joensuun kaupunginteatterin pienen näyttämön esitys. Teatteriesitys imaisee katsojan mukaansa voimakkuudellaan ja intensiivisyydellään. 

Kirjassa minua viehätti Oksasen kirjoitustyyli. Hän on taitava kertoja, hän ketjuttaa taitavasti nykyaikaa ja historiaa. Lyhyet kappaleet pitävät lukijan mielenkiinnon yllä läpi lähes 500-sivuisen kirjan. Teatterissa tuli tunne, että samaan tempoon on pyritty myös näytelmässä. Tässä on onnistuttu, lyhyet kohtaukset rakentavat tarinaa taidokkaasti. 

Siperian vuohet ovat Stalinin lehmiä
  
Näytelmässä, kuten kirjassakin, on kaksi teemaa: Viron historia ja syömishäiriö. Viron historia valottuu Annan (Minni Gråhn), Katariina-äidin (Anna Ojanne) ja Sofia-mummon (Maria Karhapää) kautta. Takaumat kuljettavat katsojan Viron historian mustiin vuosiin: vuoden 1949 kyydityksiin Siperiaan, metsäveljien toimintaan ja neuvostovallan mielivaltaan. Skitsofreninen miehitysvalta jatkui kauan - aina Viron uuteen itsenäistymiseen asti vuonna 1991. Kyydityksiä ja lähisukulaisten traagisia kohtaloita konkretisoidaan koskettavalla tavalla videolla näytelmän lopussa.  

Neuvostoliitto on hyvä asua, jos on auto, asunto ja suomalainen rakastaja.

Katariina asuu Virossa köyhyydessä ja puutteessa. Elintasoa nostaa suomalainen miesystävä, jolle Katariina on "Mansikka", ts. ensimmäisen luokan tyttöystävä. Suku on onnellinen saadessaan sukkahousuja, muovikasseja ja vessapaperia. Äiti kehottaa Katariinaa lähtemään pois Virosta, "verenpunaisesta helvetistä." Vuonna 1974 Katarina ja suomalainen poikaystävä menevät naimisiin ja muuttavat Suomeen, kun taas Sofia-mummo jää asumaan Haapsaluun. Suomessa syntyy Anna. Suomessa eletään suomettumisen aikaa. Virolaiset ovat ryssiä ja kaikki virolaisnaiset prostituoituja. Annan pitää peittää virolaisuutensa, viroa ei saa puhua eikä perhetaustaa saa paljastaa. 

Katariina-äiti ja Anna. Kuva Miska Korpelainen.
Tavoitteena täydellinen kauneus

Eletään 80-luvun loppua. Anna on nuori teini. Hän ihailee laihtunutta vartaloaan, vaalii syömättömyyttä, laskee kaloreita ja oksentaa. Oksentamisesta tulee taidetta. Syömishäiriö vain jatkuu, vaikka Anna on täysin tietoinen sairauden vaaratekijöistä. Anna kärsii syömishäiriöstä useita vuosia, tottumuksesta on vaikea luopua. Kaikki muuttuu Annan ympärillä, mutta bulimia säilyy ystävänä ja herrana. 

Katariina-äiti ja Anna. Kuva Miska Korpelainen
Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti. En osaa nostaa ketään ylitse muiden. Tämä oli naisten näytelmä, miesten rooleja näytelmässä kyllä on, mutta ne peilautuvat videolta. Ainoastaan Hukka (Anna Ojanne), Annan poikaystävä, näyttäytyy lavalla naisten kanssa. Pelkistetty lavastus, sälekaihtimet, toimii hyvin. Sälekaihtimien raoista pystyy vilkuilemaan milloin Viron, milloin Suomen tapahtumia.

Luonnollisesti lähes 500-sivuisesta kirjasta on pitänyt jättää paljon pois, mutta hienosti Aino Kivi on onnistunut dramatisoinnissa. Näytelmässä ei juuri ole huumorin pilkahdusta, mutta eipä sitä ole Oksasen kirjoissakaan.

Näytelmän valinta teatterin ohjelmistoon on ollut nappivalinta. Mietin, olisiko näytelmä toiminut myös isolla näyttämöllä. Miksikäs ei? Hieman erilainen dramatisointi, enemmän live-näyttelijöitä, vai mitä? Katsojaluvut olisivat varmaankin erilaisia kuin nyt tämän syksyn ison näyttämön näytelmillä. Stalinin lehmät on sitä paitsi mitä ajankohtaisin näytelmä. Maahanmuuttajat ovat pinnalla ehkä enemmän kuin koskaan. Nuorten lisääntyviin mielenterveysongelmiin liittyy usein myös syömishäiriöitä.

Dramatisointi ja ohjaus: Aino Kivi. Lavastussuunnittelu Kaisu Koponen, pukusuunnittelu Sanna Tarvainen, valosuunnittelu Asko Heiskanen, äänisuunnittelu Pepe Kettunen. Näyttämöllä Minni Gråhn, Anne Ojanne ja Maria Karhapää.

8 kommenttia:

  1. "Stalinin lehmät" on ollut yöpöydälläni jo kauan, usein sen ota käteeni luettavaksi, kirjanmerkki kyllä siirtyy, mutta lukemisen muisto ei. Ehkä joskus saan siirtää kirjanmerkin johonkin muuhun kirjaan. ps. olin viikonlopun Taija Tuomisen vetämällä Elämäntarina- kirjoituskurssilla. Olen vieläkin mykistyksen vallassa!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Elämäntarina-kirjoituskurssi kuulostaa mahtavalta. Minäkin osallistuin viime vuoden lopulla Luovan kirjoittamisen kurssille. Oli hieno homma.

      Poista
  2. Ihana lukea teatterijuttuja. Iteselläni on kevään teatterikausi korkkaamatta, mikä on sinänsä ihme. Toisaalta yritän tänä keväänä hieman toppuutella itseäni, koska kaikkeen ei vain riitä aika. Helmikuun ensimmäinen kokonainen viikko on kyllä tiukka. Kolme teatteriesitystä ja yksi ooppera. Jotenkin kaikki tulivat samalle viikolle, vaikka sitä yritän aina vältellä. :)

    Hyvää sunnuntai-illan jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin huomannut, että sinä postaat paljon teattereista. Niitä on kiva lukea. Teillä siellä etelä-Suomessa on niin paljon tarjontaa. Kiva kuulla kommenttejasi helmikuun alun esityksistäsi.

      Poista
  3. Olisi tosi kutkuttavaa nähdä tämä minuun voimakkaan vaikutuksen tehneen romaanin näytelmäversio.
    Mukavaa sunnuntai-iltaa ja ensi viikkoa Anneli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että tämä näytelmä olisi sinullekin mieluisa, varsinkin kun kirja on tuttu. Mukavaa viikon jatkoa myös sinulle Kirsti!

      Poista
  4. Luin kirjan joitain vuosia sitten, ja siinä oli paljon hyvää, mutta ei yllä puhdistuksen tasolle. Kiva kun bloggasit teatteriversiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, ei tämä Puhdistuksen tasolle yllä, mutta paljon mielenkiintoisia teemoja oli tässäkin. Kiva kun tällaisista kirjoista tehdään näytelmiä.

      Poista