Ina Westman: Henkien saari

Ina Westman: Henkien saari. 2018. Kosmos. Kansi. Joel Melasniemi. 234 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Perhe viettää mökkikesää saaristossa Tammisaaren lähistöllä. Perheen äiti Emma on ollut onnettomuudessa ja tarvitsee nyt rauhaa ja hiljaisuutta toipuakseen rankoista leikkauksista. Isä Joel, joka on maantiedon opettaja, on ottanut virkavapaata huolehtiakseen vaimostaan sekä myös 5-vuotiaasta Keniasta adoptoidusta Fanni-tyttärestä.

Joel on aina ollut saaristolainen henkeen ja vereen, kun sen sijaan Emma on vasta vuosien mittaan oppinut pitämään raaasta merituulesta ja mökistä, jossa vesi haetaan ja joka valaistaan öljylampuilla ja kynttilöillä. Fanni on onnellinen pikku tyttö, joka viihtyy siellä missä vanhempansakin. Kirjan edetessä valottuvat Emman ja Joelin taustat. Emman jo kuollut äiti on ollut ympäristöministeri, jonka aloittamaa työtä Emma haluaa jatkaa. Emma haluaa tehdä maailmasta paremman paikan elää. Emman työ toimittajana edellyttää matkustamista ympäri maailmaa vaarallisille ja tulehdusalttiille alueille.

Fannin adoptoinnin jälkeen Emma pohtii työnkuvaansa. Lapsi saa hänet miettimään jatkuvaa matkusteluaan, koska journalistinen työ katastrofialueille on käynyt vuosi vuodelta vaarallisemmaksi. Emma ymmärtää, että Fanni tarvitsee äitiä. Halusin antaa aikaa Fannille. En halunnut hänen joutuvan odottamaan äitiä eteisessä. Mutta en halunnut myöskään luopua työstäni ja itsestäni, siitä, mitä pidin maailmassa tärkeänä ja mille olin omistanut koko elämäni ennen Fannia. (s. 95) Tehdessään päätöstä tulevaisuudestaan Emma pohtii myös sitä, miten journalistisen työn luonne on muuttunut - eikä suinkaan parempaan suuntaan. Enää ei kirjoiteta laajoja maa-analyyseja. Kaiken sanottavani piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. Kolmeen kuvaan Instassa, kolmeen lauseeseen Facessa. (s. 129) Emma tekee päätöksen ja päättää jatkaa missiotaan. Maailman lapset tarvitsevat pelastajaa.

Myös Joel on maailmanparantaja, erityisesti ympäristöasioissa. Joelin tarkkoja ja jopa fanaattisia periaatteita tulee koko perheen noudattaa. Emma toteaa Joelista: Hänestä meidän pitäisi luopua lehmistä, sillä lehmät viimeistään tuhoavat maapallon ja se on totta. (s. 160)

Emman ja Joelin välit eivät ole kunnossa. Riidat kärjistyvät paljolti Emman matkusteluun, mutta on toki muitakin syitä sille, miksi aviopari ei enää tavoita toisiaan. Alkuaikojen rakkaus on  hiipunut siitäkin huolimatta, että he ovat saaneet ihanista ihanimman Fanni-tytön. Mutta Fanni tuo myös  jännitteitä suhteeseen. Emma haluaa eristää Fannin ulkomaailmasta, jotta hänen eikä Fannin tarvitsisi kuulla Fannia loukkaavia irvailuja. Emma olisi halunnut ostaa auton, jotta voisi välttyä kulkemasta julkisilla kulkuneuvoilla, mutta Joelin ympäristötietoisuus ei sitä salli. Joel pohtii: Fanninkin on pakko oppia kestämään ihmisten reaktioita ja loukkauksia ja suhtautumaan niihin oikein. Se on ainoa tapa, emme voi vaikuttaa ulkopuolisten reaktioihin, ainoastaan tehdä Fannista tarpeeksi vahvan elämään erilaisuutensa kanssa. (s. 51)

Kirjan rakenne on johdonmukainen ja selkeä. Kirjan kertojina toimivat Emma ja Joel, molemmat vuorollaan minä-kertojina. Fannikin pääsee ääneen varsin viehättävällä tavalla. 5-vuotiaan tavoin hän on tiedonhaluinen ja kiinnostunut suurista kysymyksistä, joita hän pohtii saarella asuvan isoisän kanssa. Westmanin kieli on kaunista ja se kiehtoo lukijaa. Henkilögalleria on pieni, ja siksikin henkilöt tulevat lukijalle hyvin läheisiksi. Erityisesti Emman tuntojen erittely on tarkkanäköistä. 

Kirjassa on paljon kuolemaa, kuolema on läsnä lähes joka päivä koko kesän ajan. Emman sairaus mietityttää koko perhettä, Emma ja Joel pohtivat sitä molemmat omilla tahoillaan, Fanni pohtii sitä isoisän kanssa. Isoisän vaimo on kuollut muutama kuukausi sitten. Kirjan nimen mukaisesti saarella liikkuu henkiä: Emmalla on omat henkensä ja isoisällä omansa. Nämä henget ovat erilaisia. Emman henget kumpuavat rankoista työkokemuksista ja ovat mielestäni osa Emman sairautta, kun taas isoisän henki on hänen kuollut vaimonsa, jonka kanssa isoisä keskustelee kesäiltaisin. Isoisän keskustelut vaimonsa kanssa koskettivat minua syvältä. Koen isoisän keskustelujen olevan osa hänen surutyötään. Surutyötä tehdään niin monin eri tavoin. Koska länsimaissa ei enää juuri ole yhteisöllistä vainajan suremista, yksilöllinen suru saa mitä erilaisempia muotoja; kuka käy haudalla, kuka puhuu vainajalle ajatuksissaan, kuka puhuu ääneen, kuka kirjoittaa vainajalle kirjeitä. Tärkeintä on, että jokainen löytää oman surutyönsä muodon, muodon joka vapauttaa jäljelle jäävän vaikeimmasta surusta.  

Iso plussa Joel Melasniemelle kauniista kirjan kannesta. Olen varma, että tämä kirja jää elämään mieleeni pitkäksi aikaa, niin monia ajatuksia kirja herätti. Kaikkia pohdintojani en kirjoita tähän postaukseen, koska silloin paljastaisin liikaa kirjan tapahtumista.

Kuva: Meri Björn

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin. S&S. 2018. De kommer att drunkna i sina mödrars tårar. Suomentanut Outi Menna. Kansi: Sanna Mander. 303 sivua.

Lainattu ystävältä

"Heidän äitinsä ei voi lakata itkemästä", Isra sanoi, ja yritin kuvitella millaista olisi menettää oma lapsi Daeshille, sille itsemurhakultille, joka järjestöstä oli viimeisimpien sotilaallisten takaiskujen myötä tullut. 
"He hukkuvat äitiensä kyyneliin", Isra sanoi. "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa." (s. 184)

Te loukkaatte islamia! (s. 21) 

Kirja alkaa intentiivisellä terroristi-iskun kuvauksella, kun Hamad, Amin ja Nour hyökkävät sarjakuvakauppaan Göteborgissa. Hamad, Amin ja Nour ovat Daeshin - Isisin kannattajiin kuuluvia musliminuoria. Kaupassa esiintyy satiirisista Muhammed-karikatyyreistään tunnettu sarjakuvataiteilija Göran Loberg. Hyökkäys onnistuu, panttivankeja otetaan. Nourin tehtävänä on videoita hyökkäys ja välittää kuvaa samantien nettiin. Mutta ratkaisevalla hetkellä Nour toteaa: Musta tuntuu että meidän ei pitäisi olla täällä. Ei meidän tänne pitänyt tulla. (s. 43) Anyuru kuvaa tätä äärimmäisen raakaa terrori-iskua vain yhden hyökkääjän - Nourin - näkökulmasta. Iskun kuvauksen ohella valotetaan myös Nourin taustaa ja syitä, miksi hän -  nuori tyttö - on mukana iskussa. Hänellä on vain Amin ja Hamad, ja tämä väkivalta, tämä kosto johon hän osallistuu menneisyydessä kokemiensa epämääräisten vääryyksien tähden. (s. 23) 

Seuraavaksi tapaamme Nourin Tundran oikeuspsykiatrisessa aluesairaalassa. Tytön diagnoosi on skitsofrenia. Aikaa terroristi-iskusta on kulunut kaksi vuotta. Tyttö antaa kirjailijalle - kirjan minä-kertojalle - kirjottamansa paperipinkan luettavaksi. Tytön rankka menneisyys avautuu vaihe vaiheelta.

Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 62) 

Käy ilmi, että tytön oikea nimi ei olekaan Nour. Hän on tullut Belgiasta ja kokenut menneisyydessä synkkyyttä ja raakuutta mm. Al-Miinan leirillä. Toinen aikataso peilaantuu tulevaisuuteen 15 vuoden päähän. Ollaan edelleen Ruotsissa. Sarjakuvakauppaan tehty terroristi-isku on vaikuttanut moneen asiaan Ruotsissa. Muslimien on hyvin vaikeaa elää ruotsalaisessa yhteiskunnassa, niin suuren vihan terroristi-isku on saanut aikaiseksi. Bussipysäkeillä näytetään videota terroristi-iskusta, uskonnon tunnustaminen on kiellettyä. Kaikkien pitää allekirjoittaa kerran vuodessa kansalaissopimus, jossa sitouduttiin tukemaan mm. musliminvastaisuutta. Kansalaisopimuksen mukaan Ruotsi on maailman ainoa maa, jossa ei ole rasismia. Sellaiset henkilöt,  jotka leimataan "valtion vihollisiksi" tai jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta, kuljetetaan Kaningårdeniin, pois näkyvistä.  

Ne aikovat ampua. Tappaa meidät, koska olemme muslimeja (s. 110)

Tyttökin päätyy isänsä kanssa Kaningårdeniin. Kaningården oli ollut levoton asuinalue, jossa ammuskelu ja talojen polttaminen oli ollut jokapäiväistä. Asuinalue oli tyhjennetty ja alueesta oli tullut pakolaisten majoituspaikka. Kun pakolaiset karkotettiin Ruotsista, sinne perustettiin leiri valtion vihollisille, mm niille, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta kansalaissopimusta. Kaningården on suoranainen ghetto. Siellä asutaan turvaluokitelluissa ghettorakennuksissa ja kuunnellaan luentoja rasismivapaasta ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea ollaan alistettuja. "Sunkin täytyy tajuta se. Sellaisilla kuin me ei ole mitään valtaa", Amin sanoi. "Sun isällä ei ollut mitään valtaa. Sen takia ne pakotti sen riisuutumaan sun edessä. Ne halusi näyttää teille." (s. 257)  Tyttö kaipaa kotia tai yleensä poispääsyä turvaluokitetusta talosta. Hän pakenee, mutta jää kiinni ja joutuu Kaningårdenin pahimpaan paikkaan T-taloon, jossa vangeille tehdään erilaisia tieteellisiä kokeita, kuten konsanaan natsi-Saksan ghetoissa. 

Kukaan ei unelmoi meistä paitsi Daesh. (s. 219)  

Kirjan loppuosan keskiössä ovat Hamad ja Amin. Kirjailija valottaa heidän taustojaan ja palaa yhä uudelleen terrori-iskuun. Terrori-iskusta on tehty elokuvakin Seitsemästoista helmikuuta. Tyttö toteaa: "Mulle näytetään se leffa tänä iltana". "Lääkärin mielestä se voi tehdä mulle hyvää", tyttö sanoi. Hän raapi taas käsiään pakkomielteisesti, mikä viittasi lievään itsetuhoisuuteen. "Edistää mun paranemista." (s. 285)

Kirja on synkkä ja ahdistava, mutta samalla hyvin ajankohtainen ja siksi tärkeä. Se antaa pelottavan kuvan tulevaisuuden yhteiskunnasta. Kokonaisuutena kirjassa esitetty tulevaisuuden ruotsalainen yhteiskunta on epämiellyttävä utopia, mutta valitettavasti utopian aineksia on olemassa. Kirja on ahdistavuudessaan hyvin vaikuttava, vaikkakin Kalingårdenin osuus oli mielestäni yliampuvaa eikä oikein uskottavaa. Sen sijaan mielenkiintoisempana koin terroristinuorten taustojen kuvaukset. Kirjailija ei pyri antamaan valmiita vastausta sille, miksi näistä nuorista tuli terroristeja, hän jättää sen lukijoiden pohdittavaksi. Vaikka kirjan aihe on ahdistava ja lohduton, olisin kaivannut keveyttäkin ja huumoria. Pieniä kevennyksiä löytyy sieltä täältä. 

"Röökaaminen oli ennen sallittuja, mieti."
"Ihan järjetöntä", Liat sanoi.
"Totaalisen järjetöntä. Sitähän mäkin. Balagan". (s. 79)

Mietin, miten He hukkuvat äitiensä kyyneliin toimisi lukupiirikirjana. Olisiko se liian synkkä? Varmasti kirja herättäisi keskustelua. Kirja voitti August-palkinnon vuonna 2017. Kirjan teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin kuvauksen monitasoisuus, tulevaisuudessa ja nykyhetkessä liikkuminen, on haaste lukijalle; aina ei kertakaikkiaan tiedä, missä mennään. Anyuru vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä. Varmasti senkin tähden kirja on herättänyt paljon kiinnostusta ja siitä on postattu useissakin blogeissa, esimerkiksi blogeissa Kirsin Book Club, Lukuisa, Tekstiluola ja Reader, why did I marry him?

Kuva: Mercies May

Jaettua lukemisen iloa naistenpankkilaisten lukupiirissä

Malla Silfverstolpe: Sitä, mitä luki itsekseen ja hiljaa, ei aina ymmärtänyt, mutta yhdessä, toisten kanssa jaettuna lukeminen tuotti kaksinkertaisen ilon.

Joensuun Naisten Pankin lukupiiri aloitti toimintansa keväällä 2013. Tuosta keväästä alkaen olemme kokoontuneet  jakamaan kokemuksia valitsemistamme kirjoista kerran kuukaudessa lukuunottamatta kesäkuukausia. Olemme kokoontuneet peräti 46 kertaa. Näin ollen luettuja kirjoja on kertynyt 47; ensimmäisellä kokoontumiskerralla meillä oli peräti kaksi kirjaa käsiteltävänä, mutta tästä käytännöstä luovuimme saman tien. Keväällä 2018 tuli siis viisi vuotta täyteen lukupiirin toimintaa. Se, että lukupiiritoiminnastamme tehdään yhteenvetoa, ei tarkoita sitä, että olisimme lopettamassa lukupiirin toimintaa. Ei suinkaan, mutta ajattelimme, että olisi mielenkiintoista tehdä väliyhteenveto.

Lukupiirissä tulee luettua sellaisia kirjoja, joita ei ehkä muuten tule luettua.

Heti alkuvaiheissa teimme linjauksen, että keskitymme etupäässä kehitysmaiden ja ennen kaikkea Naisten Pankin avustusta saavien maiden kirjallisuuteen. Löysimme afrikkalaisesta kirjallisuudesta uuden, mielenkiintoisen kirjallisuuden maailman. Afrikan maiden ohella luimme myös Aasiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Kun olimme lukeneet peräkkäin kolme Afganistania käsittelevää kirjaa, päätimme laajentaa lukualuettamme muualle maailmaan ja otimme ohjelmaan myös suomalaista kirjallisuutta. 

Lukevat Leidit

Alkuvaiheissa mietimme, että pitäähän lukupiirillä olla nimi! Kati teki hyvän ehdotuksen, jonka me kaikki mielellämme hyväksyimme: Lukevat Leidit. Kerrassaan sopiva nimi meille!

Meillä on ollut useita kokoontumispaikkoja: kirjasto, Metla, Leilan koti, seurakunnan tila ja nyt viimeiset pari vuotta OK-Siviksen tila Joensuun keskustassa. Leilan kodissa kokoonnuimme vajaan kahden vuoden ajan. Oli niin rattoisaa saapua Leilan kauniiseen kotiin, vaihtaa kuulumisia kahvikupposen äärellä ja sitten siirtyä kirjojen pariin. Suvi Aholan väitöskirjatutkimuksen mukaan suomalaisten lukupiirien toimintaan kuuluu yleensä yhteinen kahvituokio tai ruokailu. Hyvä kahvi ja hyvä kirja on monien mielestä lyömätön yhdistelmä.  

 
Kahvirahoilla ja kirjojen arvonnoilla tuemme Naisten Pankin toimintaa. Lukutoukka-Kristan ansiosta meillä oli arvonnoissa aina hyviä kirjapalkintoja. Krista kuuluikin kantaviin Lukevien Leidien toimijoihin, joka teki postaukset lukupiirikokoontumisistamme omaan blogiinsa. Enää Krista ei ole mukana; hän kuoli keväällä 2017. Anneli A, Kristan äiti, jatkaa Kristan työtä ja tekee postaukset lukupiiritapaamisista Kirjojen kuisketta -blogiinsa.

Parasta on keskustelu: näkökulma maailmaan laajenee.

Kaikki naistenpankkilaiset ovat tervetulleita lukupiiriimme. Tiedotamme kokoontumisista nettisivuillamme ja sähköpostissa. Valitsemme luettavat kirjat yhdessä, syksyn kirjat valitaan keväällä ja kevään kirjan ennen joulua. Kirjojen valinta on sujunut hyvässä yhteishengessä. Tavoitteena on, että lukupiiriläiset lukevat kirjan etukäteen, mutta lukupiiriin voi toki tulla vain kuuntelemaan keskustelua. Lukupiirin vetäjä pitää pienen alustuksen kirjasta ja kirjailijasta, jonka jälkeen on vuorossa keskustelu. Kirjailijavierailut, joita meillä on ollut kaksi, ovat aina tervetulleita. Pidämme lukupäiväkirjaa tapaamiskerroistamme, johon merkitsemme mm. kirjalle annetun arvosanan asteikolla 1-5.

Lukupäiväkirjastamme

Lukupiirin vetäjänä oli Anneli A usean vuoden ajan. Nyt vetäjä, joka valitaan jo kirjojen valitsemisen yhteydessä, vaihtuu joka kokoontumisessa. Uusi käytäntö on toiminut hyvin ja rohkenemmekin suositella tätä käytäntöä muillekin lukupiireille. Keskimäärin lukupiirikokoontumisissa on ollut 10 lukijaa.

Yhteinen keskustelu auttaa ymmärtämään kirjaa monipuolisemmin. 

Afrikkalainen kirjallisuus on viehättänyt meitä. Afrikkaan sijoittuvia kirjoja olemme lukeneet eniten (13 kirjaa). Erityisen suosittuja kirjoja ovat olleet Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (Otava, 2009), Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013), Selasin Ghana ikuisesti (Otava 2014) ja Obioman Kalamiehet (Atena 2016). Aasiaan sijoittuvista kirjoista (12 kirjaa) olemme pitäneet erityisesti Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) sekä Yousafzain & Lambin kirjasta Minä olen Malala (Tammi 2014). Suomalaisista kirjailijoista olemme tutustuneet mm. Kristiina Vuoreen, Laura Lindstedtiin, Auli Leskiseen, Aino Kiveen ja Hanna Weseliukseen. Muista maista voidaan vielä mainita Meksiko, Englanti, Kanada, Ranska, Haiti, Palestiina  ja USA. 

Tässä kolme kirjaa, joista olemme pitäneet kaikkein eniten:

Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa (Otava, 2009),  Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava, 2017) ja Zadie Smith: Swing time (WSOY, 2017)  

Tämän kevään viimeinen kokoontuminen pidettiin Irjan kauniilla siirtolapuutarhamökillä. Tänä syksynä  ensimmäinen kokoontumisemme on tiistaina 28.8. Käsiteltävänä kirjana on Heidi Köngäksen Sandra.

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset. 2018. Gummerus. Ranskankielinen alkuteos Quand sort la recluse. Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Psykiatri oli tainnut unohtaa, ettei kännyköiden aikakaudella enää ehtinyt nukkua. Eikä enää ehtinyt kuljeskella, seurata lokkien liitelyä kuolleiden kalojen yläpuolella, tai antaa hiilihappokuplien törmäillä toisiinsa. (s. 354)

Fred Vargas on ranskalainen jännityskirjailija. Hänen sanotaan olevan eurodekkarin ykköstähti, samoin kuin Ranskan arvostetuin dekkarikirjailija. Adamsberg-sarjassa on ilmestynyt jo kahdeksan kirjaa ennen Kalmankuoriaisia. Minulta tämä taidokas dekkarikirjailija on jäänyt kokonaan huomaamatta, eli Kalmankuoriaiset on ensimmäinen lukemani Vargasin kirja. Kun otin tämän kirjan käteeni, pelkäsin sen synkistävän aurinkoisia kesäpäiviä, niin epämiellyttävä ja ruma sana kalmankuoriainen mielestäni on. Toki kirjassa on pahuutta, julmuutta ja sadismia, mutta kirjan koukuttava juoni, rauhallisen vahva kerronta ja kiinnostava henkilögalleria pitävät lukijan otteessaan kirjan viimeiselle sivulle asti.

Adamsberg on rikospoliisin komisario Pariisissa. Hän johtaa isoa noin 15 konstaapelin murharyhmää. Meni aikansa ennen kuin pääsin mukaan Adamsbergin matkaan, koska on oletettavaa, että aiemmissa kirjoissa on valotettu murharyhmäläisten taustoja ja työskentelytapoja, samoin kuin Adamsbergin omaa menneisyyttä. Tässä kirjassa käy ilmi, että Adamsbergillä on poika Zerk, jonka kanssa hän matkusti Islantiin ja poika jäi sinne. Zerk vilahtelee tiuhaan kirjan sivuilla, kun on kysymys Adamsbergin tupakoinnista tai oikeastaan tupakoimattomuudesta.

- Poltatko sinä tuota paskamerkkiä? Veyrenc kysyi, kun he olivat päässeet jalkakäytävälle, ja otti silti itsekin vastaan tarjotun savukkeen. 
- Näitä Zerk polttaa.
- Mutta miksi sinä ostat samaa merkkiä?
- Että voin varastaa häneltä, koska minä en polta. (s. 267)

Nyt Adamsberg palaa Islannin matkaltaan suoraan työpaikalleen selvittämään auton yliajaman naisen kuolemaa. Ja noin vain lomaväsynyt komisario selvittää tapauksen todella helposti ja todella älykkäästi. Mutta yhtä helposti ei onnistu erakkohämähäkkien aiheuttamien kuolemien ratkaiseminen. Kolme vanhaa miestä on kuollut erakkohämähäkin puremaan. Vai oliko erakkohämähäkeillä sittenkään mitään roolia kuolemantapauksissa? Hämähäkeillä oli  joka tapauksessa ollut iso rooli Armonlinnan orpokodissa, missä erittäin julma Erakkohämähäkkijoukkioksi kutsuttu poikaporukka teki suorastaan sadistisia tekoja. Kirja saa nimensä tästä Erakkohämähäkkijoukkiosta. 

Johtolanka on katkennut. (s. 401)

Adamsberg ryhtyy selvittämään murhia. Koska kaikki konstaapelit eivät halua uskoa, että mitään rikosta on tapahtunut, Adamsbergin täytyykin setviä asioita luottokonstaapeleiden kanssa käytävillä ja pihamaalla. Lähellä on murharyhmän  hajoaminen ja uhkana on jopa Adamsbergin irtisanominen. Lukija saa tutustua myös viehättävään ja sympaattiseen Irene-rouvaan, jonka hämähäkkitietoutta Adamsberg hyödyntää. Välillä kaikki on hukassa, ei tiedetä, kuka on murhaaja ja kuka on pelastaja. Voin vaikka lyödä vetoa, että lukija ei pysty ennustamaan kirjan loppuratkaisua - niin yllätyksellinen se oli.

Tykästyin Adamsbergiin jo tämän yhden kirjan perusteella. Adamsberg on inhimillinen, paljolti intuitioiden varassa työskentelevä komisario, joka väittää, että hänellä on kyky nähdä sumussa. Adamsberg kirjoittelee pieniä viitesanoja muistivihkoonsa. Muistikirja oli avoimena pöydällä ja kämmenet pöytää vasten muistikirjan molemmin puolin. (s. 430)  Erityisesti intoilin kohdista, joissa tulee esille Adamsbergin inhimillisyys: kollega Froissyn auttaminen, mustarastaista ja  ja koneen päällä lepäävästä kissasta huolehtiminen. Rikosten pohdinta ei rajoitu pelkästään poliisilaitoksen seinien sisälle, vaan asioita pohditaan myös ravintolapöydissä kaalikeittoa syöden. 

- Onko kaalisoppa hyvää? Froissy kysyi huolestuneena sillä maku oli hänelle ruoassa tärkeintä.
- Se on erinomaista, Veyrenc vakuutti.
- Jos pitää kaalisa, Adamsberg täsmensi. (s. 240)

Vargas on taitava kirjoittaja. Hänen kerrontansa nojaa paljolti dialogeihin, jotka vievät tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Huumorin osuus on merkittävä tässä julmuuksia ja sadismiakin sisältävässä kirjassa. Mietin, minkälainen olisi lopputulos, jos tämä kirja siirrettäisiin filmille. Seuraava Adamsberg-kirja menee takuuvarmasti lukulistalle. 

Kuva © Louise Oligny

Kalmankuoriaiset ovat lukeneet myös Takkutukka blogissaan  Mummo matkalla ja Tuija blogissaan  Kulttuuripohdintoja.

Kirjankansibingo Kesä 2018

Kirjankansibingohaaste päättyy nyt viikonloppuna. Sen laittoi alulle Marika Oksan hyllyltä -blogista. Kertakaikkisen kiva haaste.
Tässä minun tulokseni: Sain kaksi bingoriviä. Laitan tähän näkyviin vain nuo saadut bingorivit, enkä vaillinaisiksi jääneitä rivejä.

Bingorivit

Ylärivi vasemmalta oikealle:

Kaupunki: Soininen, Pirkko: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018.

Veden olomuoto:  Martta Jääskeläinen: Ripples of the Past. Books on Demand. 2018.

Rakkaus:  Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret. Otava. 2018.

Juhla: Heli Kontiainen (Helinä): Enkelit lentävät taas. 2018. Mediapinta.

 

Perhe: Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie. 2017. Siltala. 

     
Vasemman puoleinen pystyrivi:

   

Kaupunki: Soininen, Pirkko: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018.

 Hieno fontti: Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 

 

Valokuva:  Robert K. Wittman & David Kinney: Paholaisen päiväkirja - Alfred Rosenberg ja kolmannen valtakunnan varastetut salaisuudet. 2017. Tammi

 Seikkailu: Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja. 2017. Otava. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 

Keltainen ja oranssi:  Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. 2017. Stresa.

Kiitos vielä kerran mukavasta haasteesta. Ensi kesänä uudelleen, vai mitä? Hyvää loppukesää!

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja. 2017. Otava. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 127 sivua.

Lainattu kirjastosta

Veera Salmen kirjassa Puluboin ja Ponin komerokirja lukijat viedään Puluboin ja Ponin kera jouluvalmisteluihin ullakkomeroon. Puluboin ja Ponin tarkoitus on viettää joulu ullakkokomerossa vastalauseena sille, että mikään ei ole mallillaan jouluvalmisteluissa. Ponin mummilla on ihan kummalliset suunnitelmat joulun varalle, mummi järjestää Rantarouvien kanssa kummalliselta kuulostavaa kodittomien joulua, mummin valvonnassa askarrellaan ilta illan jälkeen tonttunauhaa, Ponin vanhemmat ovat lähteneet rakkauslomalle ja sitten vielä kaiken päälle paras ystävä Miisu on muuttamassa pois. Eli Poni ei ole lainkaan tyytyväinen, mutta onneksi on Puluboi.

Puluboi uskoo voivansa auttaa Ponia. Koska minä olen tuhmatieteellisen kolkeakoulun ilkeysmaisteli, minulla on multilijjaldi-piljaldi-tiljaldi killeli-ehdotusta ihan valmiina Ponin käyttöön. Tässä kiljassa siis tehdään salamaja ja hiippaillaan ja Poni suolittaa lentämisen alkeiskulssin. 

Puluboi ja Poni tekevät jouluvalmisteluja ullakkokomerossa. Luonnollisesti joulun odotukseen kuuluen tonttuja hiippailee myös ullakolla, ja sekös vasta harmittaa Puluboita, koska Puluboilla on tonttuallelgia. Kaikki tuntomelkit täsmäsivät, huutomelkki huutomelkki huutomelkki ja hashtag tonttu piste pum. Arvata saattaakin, että joulu ullakkokomerossa ei onnistu. Loppujen lopuksi Poni toteaa: Kun me kävelimme iltamyöhällä kotiin, ajattelin että tämä joulu oli paras joulu, mitä minulla ikinä oli ollut.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Puluboi ja Poni -kirja, vaikka tätä ennen tämän sarjan kirjoja on ilmestynyt jo neljä. Tyttärenlapseni, 7-vuotias poika, oli meillä viikon verran hoidossa ennen koulun alkua. Hänen kanssaan luetaan paljon ja tämä kirja tarttui mukaamme kirjastosta lähinnä siksi, että Puluboi-elokuva menee tällä  hetkellä elokuvateattereissa. Valitettavasti elokuviin emme ennättäneet.  

Lukukaverini

7-vuotias lukukaveri piti kirjasta. Puluboin jutut ja kieli naurattivat ja hänen mielestään tonttukilpailu oli erityisen hauska. Juttelimme kodittomista ja lukukaverini kertoi, että hän on nähnyt kodittomia Tukholman kaduilla, mutta ei kotona Savonlinnassa. Juttelimme vielä kodittomien joulusta ja kerroin hänelle Veikko Hurstin järejstämästä kodittomien joulujuhlasta. - Aikuisena koin, että Veera Salmi oli ottanut tärkeän teeman eli kodittomuuden kirjansa aiheeksi. Kodittomuutta on käsitelty hienosti lapsinäkökulmasta. Ehkä lapset kokevat tekstin erilaisine fontteineen mielenkiintoisena, aikuisten mielestä teksti tekee hieman levottoman vaikutelman. 

Iso plussa kirjan kuvittajalle Emmi Jormalaiselle. Mustavalkoinen kuvitus toimii. 

Emmi Jormalaisen onnistunutta kuvitusta

Pirjo Puukon novellikokoelma Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. 2017. Stresa. 135 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Mutkanlukutaito on Pirjo Puukon esikoisteos. Takaliepeessä kerrotaan, että Pirjo Puukko on viestinnän opettaja ja teatterikriitikko. Hän on työskennellyt myös Yleisradiossa radiodraaman parissa äänittäjänä ja ohjaajana. Hänen sanoittamiaan laulutekstejä on levytetty. Mutkalukutaidon on julkaissut Stresa-kustantamo, uusi äskettäin toimintansa aloittanut pienkustantamo.

Mutkanlukutaito on novellikokoelma. Ensin tuli mieleen, että novellikokoelma huh-huh! Olen lukenut hyvin vähän novelleja, mutta nyt halusin kuitenkin tarttua tähän kirjaan jo senkin vuoksi, että kirjalla on kerrassaan mainio nimi: Mutkanlukutaito. Kirjassa on 18 novellia, jotka on jaoteltu kolmeen osioon.

Rajoja pitää tarkistaa aika ajoin. (s. 16)

Ensimmäisessä osiossa Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa käsitellään nimensä mukaisesti ihmisten välisiä törmäyksiä, tilanteiden erilaisia odotuksia ja erilaisia tulkintoja. Oma mieli haluaa tehdä jotain toisin, mutta toisen läsnäolo pakottaakin toimimaan muulla tavoin eli pitää miettiä, mennäänkö täysillä vai arkaillaanko. Pidin mainiosta huumorista novellissa Vastarannan soitto. Novellissa Poltettu Sienna on vahvaa Italia-kuvausta. Kustantamon sivuilta käy ilmi, että Stresan perustajia yhdistää rakkaus Italiaan, nimenomaan Stresan kaupunkiin.  

Omistani en ole hiiskunut. Enkä irtisanomisestakaan. (s. 65)

Toisen osion Asiat väistävät suunnitelmia niminovelli Mutkanlukutaito on kerrassaan mainio kuvaus Voitosta, hänen vaikeuksistaan ja selviytymistavoistaan eli mutkanlukutaidoistaan. Vaikka novelli on lyhyt (5 sivua), Voitto tulee tutuksi lukijalle. Aurinko helottaa täydeltä terältä, joten mikä on mennessä hampaita etsimään. Panee rallattamaan. Sävelkorvaa ei ole, mutta ei ole ketään kuulemassakaan. "Shä olet helmi kuuman maan, Ramoona, milloin shut taash omaksheni shaan Ramoona." (s. 56)

Muutkin tämän osion novellit kuvaavat erilaisia vaikeuksia, joita novellien nimihenkilöt Ilmari, Ursula, Petri, Mirva ja Irina joutuvat kohtaamaan. Suurin osa henkilöiden kohtaamista vaikeuksista liittyy yksinäisyyteen ja yhteiskunnasta syrjäytymiseen.

Kulutan virtuaaliasfalttia, liu'utan katsetta ja hyväilen muistomaisemaa. (s. 104)

Viimeisessä osiossa Vinoja katseita palataan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä pohditaan äiti-suhdetta. Äiti on taas jossain, vuosikymmenten takana. Tai joka toisella ajatuksella siellä ja joka toisella täällä. Isää ei olekaan muisteltu pitkään aikaan. Äidin mieli on välillä kuin aikajanana tanssiva kuminauha, joka röpsähtää välillä irti. Osuu minne sattuu. (s. 134). Mainiossa novellissa  Viileyden vuoksi mennään vilvoittelemaan turvonneita jalkoja kerrostalon kylmäkomeroon.


Luin Mutkanlukutaidon novelleja mielelläni. Koin hyvänä sen, että novellit oli jaoteltu omiksi kokonaisuuksiksi. Pidin Puukon kirjoitustyylistä, tekstissä ei ole turhia sanoja, kerronta on tiivistä ja hyvinkin intensiivistä. Huumori höystää mukavalla tavalla tekstiä. Savolaisena pidin siitä, että monet novellien tapahtumista sijoittuvat Itä-Suomeen. Toivottavasti Pirjo Puukko jatkaa kirjoittamista. Miinuksena oli kirjan tekstin pieni fonttikoko.

Kirjasta on postauksia useissa blogeissa, mm blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Villasukka kirjahyllyssä, Kirja vieköön ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Pirjo Puukko (kuva Stresan sivuilta)

Kansi sopii kirjankansihaasteen kohtaan keltainen ja oranssi.

Teatteri Traktori: Maailman ympäri 80 päivässä

Kesäteatterit ovat olleet tämän kesän juttuni. Kolme (Utran Uittotupa, Maarianvaara, Möhkö) oli jo plakkarissa ja nyt tuli neljäs, kun 7-vuotias tyttärenpoikani oli meillä hoidossa viikon verran ennen koulun alkua. Oli ihan itsestään selvää, että  halusimme nähdä Teatteri Traktorin Maailman ympäri 80 päivässä, niin mieluisat muistot meillä molemmilla oli viime kesän Peppi Pitkätossu -näytelmästä.

Ratkiriemukasta matkustamista maailman ympäri

Joensuulainen Traktori-teatteri tarjoaa tänäkin kesänä kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Viime kesänä teatteri ilahdutti  mainiolla Peppi Pitkätossu -esityksellään, kun taas tänä kesänä teatteri kuljettaa katsojat maailman ympärysmatkalle Phileas Foggin, Passepartoutin ja salapoliisi Fixin kera. Esitys pohjautuu Jules Vernen klassikkokirjaan. 

Foggin suunnitelma maailmanympärysmatkasta 80 päivässä tuntuu aivan uskomattomalta. Mutta Fogg luottaa suunnitelmaansa ja rohkeaa lyödä hurjan vedon pankkiirien kanssa. Niin alkaa maailmanympärysmatka palvelija Passepartoutin kanssa. Matkaa tehdään milloin laivoilla, milloin junilla, mutta joka tapauksessa matka etenee, vaikkakaan haasteita matkalta ei puutu. Käy ilmi, että etsivä Fix seuraa Foggia, koska Foggia epäillään Englannissa tehdystä pankkiryöstöstä. Esityksessä kuvataan matkaa kronologisessa järjestyksessä. Katsojien on helppo pysyä matkassa mukana. Eri maita ja maanosia kuvataan havainnollisesti koreografioiden, musiikin, eloisan ja värikkään vaatetuksen sekä stereotypiomaisten mielleyhtymien turvin. 

Koko perheen näytelmä

Esitystä mainostetaan koko perheen näytelmänä. Ja sitä se todellakin on. Vanhempia katsojia Vernen klassikko jaksaa yhä edelleen viehättää. Perheen pienimmät on käsikirjoituksessa huomioitu hyvin. Upeat norsu ja lohikäärme naurattavat sekä lapsia että aikuisia. Lasten viihtymiseen vetoaa takuuvarmasti vesiallas, jota hyödynnetään milloin merireittinä, milloin uima-altaana. Myös Fogg saadaan lopulta altaaseen - ja sepä vasta hauskaa onkin! Teatteri ottaa katsojat mukaansa matkustamiseen, milloin pyydetään apua köyden vedossa, milloin lauletaan yhdessä ja milloin taas yleisö saa neuvoa suuntaa. Nämä kontaktin otot yleisöön nidotaan luontevasti osaksi tarinaa.Tosin on todettava, että pienimmät katsojat eivät jaksaneet täysillä seurata melko pitkää esitystä; ensimmäinen puoliaika kesti peräti tunnin. 

Saamme iloita, että meillä on Joensuussa tällainen teatteri! Teatteri, joka pystyy tekemään näytelmästä hyvin toimivan kokonaisuuden. Tälläkin kertaa näytelmää seurasi lähes täysi katsomo. Näyttelijäsuoritukset olivat kerrassaan mainioita. Erityisesti mieleen jäivät Tuomas Salopuro Mr Foggina, Sanni Hirvonen Passepartoutina ja Iiro Tuovinen salapoliisi Fixina sekä Ella Törmikoski Kamana Aoudana. Erityiskiitoksen ansaitsee käsikirjoittaja Laura Eason sekä puvuista ja koreografista vastaava Ella Törmikoski. Näytelmässä oli kymmenkunta näyttelijää, joista useimmilla oli  useita rooleja. Näyttelijät olivat mukana ei pelkästään näytelmässä, vaan myös tervehtimässä yleisöä ennen esitystä sekä viihdyttäjinä toiminnallisen väliajan aikana, jolloin oli mahdollisuus rakentaa vaikkapa oma tulivuori. 

"Siinä sai nauraa ja oli siinä jänniäkin kohtia. Paras juttu oli junakohtaus USA:ssa." 

7-vuotias teatterikaverini kommentoi mielellään esitystä. Esitys oli hänen mielestään kertakaikkisen hyvä. Junakohtauksen lisäksi parhaimpia paloja seuralaiseni mielestä olivat se laivakohtaus, jossa yleisö sai vetää köyttä sekä sirkuskohtaus USA:ssa. Sen sijaan näytelmän lopun teoriat aikavyöhykkeistä menivät yli hänen ymmärryksensä.  Seuralaiseni äiti sen sijaan muistaa televisiossa 80-luvulla esitetyn mainion piirrossarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä.
.
Esityspaikka on Sinkkolan kotieläinpiha. Kerrassaan mainio esityspaikka! Lapsilla on mahdollisuus ennen esitystä ja väliajalla tutustua eläimiin, mm lampaisiin, lehmiin, sikoihin ja kanoihin. 

Lämmin kiitos Traktori-teatterille tästä kesästä!

Agnes Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Agnes Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia.
2018. Bazar. Ranskankielinen alkuteos Les gens heureux lisent et boivent du cafe. Suomennus Kirsi Tanner. 219 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Katsellessani Bazarin kirjatarjontaa huomiotani kiinnitti Agnes Martin-Lugandin kirjan viehättävä nimi Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Osoittautui, että kirjan nimi viittasi kirjakahvilaan, jota piti Pariisissa kirjan päähenkilö Diane. Kirjakahvilan toiminta ei kuitenkaan ollut ihan kunnossa, koska Diane, joka oli toinen omistajista, oli ollut pois kahvilan toiminnasta vuoden verran. Dianella oli ollut syynsä jättää kahvila toisen omistajan Felixin kontolle. Samoin Dianella oli ollut syynsä linnottautua kotiinsa vanhoihin muistoihin sekä vanhoihin vaatteisiin, lakanoihin ja leluihin. Muistot ja posttraumaattinen stressi olivat niin rankkoja, että Diane ei pystynyt kohtaamaan ulkomaailmaa.

Felix yritti parhaansa: "Saamari, katso itseäsi, ihan kuin ryysyläinen. Et tee enää mitään. Et käy töissä. Elämässäsi ei ole muuta kuin tupakoimista, juomista ja nukkumista. Teidän asuntonne on muuttunut pyhätöksi. (s. 20) Lopulta Felix pyrki saamaan Dianen mukaansa lomamatkalle, mutta Diane teki toisenlaisen ratkaisun. Hän halusi lähteä, valitsi Irlannin, jonne hänen miehensä olisi halunnut matkustaa. Diane tökkäsi karttaa. Raotin toista luomeani ja kumarruin lähemmäksi. Katsoin toisella silmälläni, kun olin vetänyt sormen pois nimen edestä. Sattuma oli valinnut pienistä pienimmän kylän, teksti oli tuskin luettavissa. "Mulranny". Minä pakenisin Mulrannyyn. (s. 26)

Diane asettui asumaan pieneen mökkiin Mulrannyyn, Irlannin länsirannikolle, Mayon kreivikuntaan. Vuokraemäntä ohjeisti Dianea: Sen sijaan, pieni neuvo, älä koskaan unohda, että me emme ole englantilaisia. (s. 51) 

Mulranny Mayon kreivikunnassa

Dianen tavoitteena oli rauhoittua ja koota itsensä. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Elin kuten olin elänyt kotonamme Pariisissa, mutta ilman Felixia. Hartaasti toivomaani helpotusta ei ollut kuitenkaan tullut. Painon tunne rinnassani ei ollut vähentynyt lainkaan, enkä tuntenut itseäni yhtään vapaammaksi. (s. 63) 

Sitten Dianen huomio kiinnittyi salaperäiseen naapuriin, valokuvaaja Edwardiin. Diane tarkkaili Edwardia: Hän ei puhunut koskaan kenellekään, eikä hänen luonaan käynyt vieraita. En ollut nähnyt hänen kääntävän päätään kertaakaan minun mökkini suuntaan. Päätelmäni oli, että tyyppi oli yksinomaan itsekeskeinen. (s. 65) Lukija saattoikin arvata, että tapahtumat johtivat romanssin syntymiseen Edwardin ja Dianen välillä. Romanssin syntymistä edisti Edwardin viehättävä ja raisu Postimies Pate -koira, kun sen sijaan suhteen syntymistä hankaloitti Edwardin naisystävä Megan, mutta ennen kaikkea Dianea vielä otteessaan kiinnipitävä suru. Kirjan loppu oli hieman hämmentävä. Tuli tunne, että kirjalle on ehkä tulossa jatkoa. Bazarin sivuilta käykin ilmi, että kirjalle on todellakin tulossa jatkoa keväällä 2019.

Kirja on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu. Se on mukavaa kepeähköä kesälukemista. Ehkä odotukseni kirjan suhteen olivat korkeammalla varsinkin kun huomasin, että kirjassa oli peräti kolme minua kiinnostavaa teemaa. Ensinnäkin kirjan nimi oli kiinnostava ja suorastaan kutsuva. Toiseksi kiinnostavaa oli seurata, miten Diane selviää voimakkaasta surusta vai selviääkö lainkaan. Kolmanneksi minua viehätti Dianen muutto Irlantiin. Irlanti kiinnosti erityisesti siksi, koska olin juuri äskettäin lukenut Leena-Kaisa Laakson kirjan Tämän maailman reunalla. Tarinoita Irlannin länsirannikolta. (2018. Reuna). Lisäksi olemme lähdössä Irlannin kiertomatkalle syyskuussa, joten varmasti vierailemme myös Mayon maisemissa.

Kirjan alkuosaa lukiessani mieleen tuli väistämättä A. J. Finnen dekkari Nainen ikkunassa (Otava, 2018). Molemmissa kirjoissa päähenkilö, nainen, kärsii posttraumaattisesta stressistä johtuen aviomiehen liikenneonnettomuudesta. Siihen loppuivatkin yhtäläisyydet näiden kirjojen välillä - toisesta kehkeytyi selkeä dekkari ja toisesta rakkaustarina.  

Bazarin sivuilta luin, että Agnès Martin-Lugand julkaisi kirjan Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia aluksi omakustanteena. Kirjablogistit bongasivat romaanin välittömästi, ja kirja päätyi ranskalaisen kustantajan listoille. Yksin Ranskassa esikoiskirjaa on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli 20 maahan. Myös Hollywood ilmaisi kiinnostuksensa kirjaan ostamalla sen elokuvaoikeudet.

Agnes Martin-Lugand (Kuva Bazarin sivuilta)

Kirja ilmestyy 16.8.2018. Kirjasta ovat postanneet myös mm Leena Lumi, Kirjan vuoksi, Kirja vieköön ja Kirjasähkökäyrä.

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie

Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie. 2017. Siltala. 381 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tahto ja hohto pitää sisällään useita teemoja. Kirjan varsinainen aihe on Annina Holmbergin äidin Ritva Holmbergin (1944-2014) elämä. Hänen avioliittonsa myötä kirjassa avataan näkymä 60- ja 70-luvun suomalaiseen teatterimaailmaan ja sitä myötä lukija pääsee tutustumaan tuon aikakauden legendaarisiin näyttelijöihin. Vaikka teemoja on kirjassa useita, kirja pysyy koossa napakasti ja mallikkaasti.

Ritva Holmberg (o.s. Kupias), joka tunnetaan dramaturgina, ohjaajana ja käsikirjoittajana, oli mukana teatterielämässä jo teini-iässä Jyväskylässä. Lukiovuosinaan Ritva tapasi Kalle Holmbergin. Avioliitto solmittiin, kun Ritva oli 19 vuotta. Pian häiden jälkeen seurasi muutto Helsinkiin ja pian syntyi Annina, joka jäikin Holmbergien ainoaksi lapseksi. 

19-vuotias Ritva Anninan kanssa

Kaikki oli mahdollista 60-luvulla

Holmbergit olivat Helsingissä keskellä kuohuvaa 60-lukua. Kalle ohjaajana oli kaiken keskipisteessä ja sitä myötä Ritvakin tutustui luontevasti 60-luvun taiteilijoihin. Tutuiksi tulivat mm Kaj Chydenius, Aulikki Oksanen, Heikki Kinnunen, Kaisa Korhonen ja Vesa-Matti Loiri, joista monista tuli Holmbergien elinikäisiä ystäviä. 60-luvulle oli tyypillistä teatteritaitelijoiden kiinteä yhteistyö, jossa yhdistyivät kova työtahti, perhe-elämä, aatemaailma, alkoholin käyttö ja kiihkeät keskustelut Elitessä. Ei tarkkoja rajoja, vaan suurta yhtenäisyyttä, työtä ja lomaa saumattomasti. (s. 359) 

Yksi Kallen elämän huippuhetkistä oli vuonna 1966 ensi-iltansa saanut Lapualaisooppera. Lehdet kuvasivat esitystä sanoilla järisyttävä, voitokas, sytyttävä, ennenkuulumattoman innostava, vuoden tärkein teatteritapahtuma jne. (s. 81) 60-luvun lopun kuvausta kirjassa ei juuri ole, vaikka se aika ja erityisesti "Hullu vuosi" 1968 Vanhan valtauksineen ja Tsekkoslovakian miehityksineen varmasti puhututtivat  myös teatteritaitelijoita.  

Itsenäiseksi taiteilijaksi

Tähän asti kirjaa lukiessa on ollut tunne, että Ritva on ikään kuin sivuroolissa kerronnan keskittyessä enimmäkseen Kallen uran kehitykseen. Tärkeintä Ritvalle oli tukea ja avustaa Kallea ohjaajan tehtävässä, mutta kyllä Ritva haaveili omasta urastaankin, joka mahdollistui Åbo Svenska Teaterissa ensin dramaturgina ja sittemmin teatterinjohtajana. Sitten kutsuja alkoi tulla ulkomailta. Pariskunnan muutettua Turusta takaisin Helsinkiin Ritva opetti dramaturgiaa teatterikorkeakoulussa sekä toimi dramaturgina ja ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa, jolta ajalta maineikkaita näytelmiä ovat mm Kallion kimallus, Noitaympyrä ja Kiljusen herrasväki.

Ritvaa samoin kuin Kallea taide ja työ veivät vauhdilla eteenpäin. Elämän sisältönä olivat työ ja taiteilijaystävät. Kahden vahvan taiteilijan avioliitossa otettiin yhteen, joskus aika voimakkaastikin. Ylimääräistä huolta Ritvalle aiheutti Kallen alkoholismi. Vanhempien maailmalle suuntautuneiden työ- ja lomamatkojen aikana Anninalla oli luottohoitajansa. 

Aika iloita lastenlapsista

Tytär Annina kertoo itsestään kolmannessa persoonassa ja ikäänkuin ulkopuolisena tarkkailijana. Lämpöä ja syvyyttä äiti-tytär -suhteeseen tulee siinä vaiheessa, kun Ritvasta tulee Anninan kolmen lapsen isoäiti. "Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen mamma", Irina sanoo. Enemmän hänestä tulee mieleen pihvit, graavikala ja hienot aamiaiset." Kotona piti syödä aina jotain terveellistäkin, mutta mammalla ja taatilla sai croissanteja ja hilloleipiä niin paljon kuin halusi." (s. 331)

Merkittävä tapahtuma Kallen ja Ritvan elämässä oli liittyminen ortodoksiseen kirkkoon. He viettivät pitkiäkin aikoja Uudessa Valamossa, tutustuivat Laatokan Valamoon ja Petserin luostariin ja olivat mukana ristisaatoissa. "Monia vuosia, armorikkaita vuosia" toivotettiin kaikissa juhlatilaisuuksissa. Myös Annina liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Hänet vihittiin avioliittoon Uspenskin katedraalissa, ja lastenlapset kastettiin Pyhän kolminaisuuden kirkossa. 

Sitten alkaa urhea kamppailu keuhkosyöpää vastaan, jota Annina kuvaa koskettavasti ja kauniisti. Ritva Holmberg, kuten myös miehensä Kalle, on haudattu Valamoon.

Annina Holmberg sitoutui isoon tehtävään aloittaessaan äitinsä elämänkerran kirjoittamisen. Hän on tehnyt paljon työtä: hän on haastatellut, penkonut arkistoja ja kirjoittanut. Lopputuloksena on kaunis muistokirjoitus omalle äidille ja merkittävälle taiteilijalle. Ehkä kirjan kirjoittaminen on lievittänyt Anninan surua ja  on ollut osa hänen surutyötään. Pidin Anninan suorasta ja selkeästä kirjoittamistyylistä, pidin kirjan todella oivaltavasta rakenteesta ja pidin hyvin valituista valokuvista. Kirjan nimi Tahto ja hohto on osuva, sillä siitähän Ritvan elämässä oli kysymys.

Kirjassa mainitaan, että Kalle ja Ritva Holmbergin vihki Jyväskylässä Tauno Airola. Liekö nimeen tullut kirjoitusvirhe, nimittäin tuohon aikaan mieheni setä Mauno Airola oli Jyväskylässä kappalaisena. Tuskin Jyväskylässä on ollut kahta Airola-nimistä pappia.

Ritva: Urhea, rohkea, itsenäinen, kyvykäs, kirkas. (Kaisa Korhonen Ritvan hautajaisissa s. 374)

Heli Kontiaiselta runokirja Enkelit lentävät taas

Heli Kontiainen (Helinä): Enkelit lentävät taas. 2018. Mediapinta. 75 sivua.

Heli Kontiainen on kirjoittanut runoja jo vuosien ajan. Nyt hän 31-vuotiaana otti rohkean askeleen ja julkaisi runokirjan. Onnittelut siitä Heli!

Helin runokirjassa on 45 runoa, joissa monissa kuvataan enkeleitä, kuten runokirjan nimessäkin. Enkelit viittaavat positiivisiin ja mieltä lämmittäviin asioihin, kuten valoon, aamuun, uskoon, toivoon, kauneuteen ja parempaan tulevaisuuteen. Aina, kun aamu sarastaa, voin nähdä, tuntea, enkelit lentävät taas! (s. 7) Lukija voi aistia, että Helin runot ovat hyvin henkilökohtaisia. Runoista aistii Helin kokemat vastoinkäymiset liittyen ihmissuhteisiin ja muuhun elämään. 

Olipa kerran keiju, joka pelkäsi lentämistä.
Siis lentämistä, keijujen lempi tekemistä.
Asiasta kysyttiin,
keiju vastasi: en luota siipiin,
pelkään, että putoan,
ja samalla alas vajoan,
koska muut keijut nauraa. (s. 50)

Mutta nyt Helin elämään kuuluvat enkelit sekä enkeiden myötä hyviä ihmissuhteita, toivoa ja rakkautta ja tunteva sydän. Muista: jos tunnet, että olet menettänyt kaiken, mutta sinulla on edelleen tunteva sydän, on elämäsi elämisen arvoista. (s. 9) Läheinen henkilö tuo voimaa ja turvallisuuden tunnetta. Kun olen kanssasi, maailma näyttää kauniimmalta, hyvältä, ja paremmalta. Me kaksi, sinä ja minä, niin on paras ja hyvä. (s. 14)  Lukija iloitsee voitetuista vastoinkäymisistä yhdessä Helin kanssa.

Kiitos elämä jokaisesta päivästä.
Kiitos ilosta, surusta, ikävästä.
Kiitos, kun saan joka päivä ihmetellä,
ja kantaa kaikkea kaunista omalla sydämellä. (s. 73)

Runokirja koostuu monentyyppisistä runoista, mukana on myös sadunomaisia runoja esimerkiksi prinsessoista ja karhuista. Olisin toivonut, että runot olisi ryhmitelty aihepiirin mukaan vaikkapa väliotsikoin.

Olen tuntenut Helin useita vuosia tyttäreni lukutoukka-Kristan kautta. Heli ja Krista olivat parhaita ystäviä. Heli oli niin rakas Kristalle ja päinvastoin. Heli muistaa Kristaa runokirjassaan.

Ystävälle, jolla on nyt siivet
Sinä rakastit, ja sinua rakastettiin
muistot sinusta sydämiimme talletettiin.
Täällä elämässä huolehdit aina, ja pidit läheistesi puolta,
nyt enkelit pitävät sinusta huolta.
Yhdessä kuljimme hetken aikaa,
iloja, suruja kohdata saimme.
Ajoittain hetket, kuin kauneinta taikaa,
ajoittain eksyttiin, suuntaa haimme.
Yhteiset hetket säilön sydämeeni, 
sinut olen ikuistanut mieleeni.
Lepää rauhassa, ystävä,
voi kunpa olisit lähempänä. (s. 15) 

Uskon, että kuulemme Helistä vielä jatkossakin. Toivotan sinulle Heli kaikkea hyvää!  

Osallistun tällä postauksella runohaasteeseen.