Anna Karenina Joensuun kaupunginteatterissa

”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Leo Tolstoi, suom. Lea Pyykkö

Anna Karenina (Joensuun kaupunginteatterin pressikuvat)

Joensuun kaupunginteatteri on ottanut ison haasteen tuodessaan isolle näyttämölle uuden version Anna Kareninasta, joka teatterin esittelyn mukaan on tuore ja valloittava. 

Leo Tolstoin (1828 - 1916) Anna Karenina on kertakaikkisen hieno rakkaustarina. Anna, Kareninin vaimo, rakastuu kaartinupseeri Aleksei Vronskiin. Vaikka Annan ja Vronskin rakkaustarina on näytelmän keskiössä, näytelmässä seurataan myös Levinin ja Kittyn sekä Stivan ja Dollyn avioliittoja. Näytelmässäkin, mutta erityisesti kirjassa, otetaan voimakkaasti kantaa siihen, onko Annan rakkaus oikeutettua. Yllättävää kyllä, Anna saa tukea rakkaudelleen vastoin tuon aikakauden yleisiä näkemyksiä.  Myös Levin hyväksyy Annan rakkaussuhteen. Hänen mielestään Annalla on älyä, suloutta, kauneutta ja oikeamielisyyttä. Levin elää Kittyn kanssa maaseudulla nk tolstoilaisuuden aatteiden mukaisesti: yksinkertaista elämää, ruumillista työtä, tasa-arvoa ja lähimmäisen rakkautta.  

Anna Karenina, kuvassa Levin (Joensuun kaupunginteatterin pressikuvat)

Joensuun kaupunginteatterin Anna Karenina keskittyy tulkinnassaan kirjan keskeisiin henkilöihin ja jättää pois kehyksen, 1870-luvun Venäjän. Henkilöt eivät mielestäni voi elää, kun heidät irrotetaan kehyksestään. Rakkaustarinan ohella Anna Karenina on yksi 1800-luvun realismin merkittävistä teoksista. Missä ovat ne upeat venäläisen ylhäisöelämän kuvaukset tanssiaisineen ja päivällisineen sekä kuvaukset Aleksenteri II:n vapaamielisistä uudistuksista, joita Tolstoi niin hienosti kuvaa kirjassaan? Mm tällaista ylhäisöelämän arkipäivän kuvausta olisin kaivannut myös näytelmään:

Riisuutumatta hän käveli tasaisin askelin edestakaisin yhden lampun valaiseman ruokasalin kaikuisaa parkettia ja tumman vierassalin mattoa, missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan yllä riippuvassa muotokuvassaan, ja läpi Annan kirjoituskamarin, jossa paloi kaksi kynttilää valaisten hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvat ja hänen kirjoituspöytänsä kauniit pikkukorut, jotka olivat Aleksei Aleksandrovitsille läheisesti tutut. (s. 164)

Näytelmän ensimmäiset kymmenen minuuttia istuin lähinnä häkeltyneenä. Olin tullut katsomaan minulle niin tuttua Anna Kareninaa. Lavasteet veivät katsojan vain kauemmaksi Venäjästä. Suuret viuhkat ja ovisermit toivat mieleen pikemminkin Kiinan kuin Venäjän. Varmasti pienieleinen ja pelkistetty lavastus on paikallaan joissakin näytelmissä, mutta mietin, onko se sopivin vaihtoehto 1870-luvun ylhäisten seurapiirien kuvauksiin.  Ja näyttelijät rullaluistimilla - se meni jo ihan yli ymmärryksen; eihän tässä kuitenkaan sirkuksessa oltu.  

Toinen puoliaika osoittautui intensiivisemmäksi. Vai johtuiko se siitä, että olin jo luovuttanut. Pois lähtiessä mietin, että jos tällainen on tuore ja valloittava Anna Karenina, pitäydyn niin mielelläni siinä 1870-luvun Anna Kareninassa. 

Kiitostakin tulee, kiitosta minulta saavat puvustus, valot ja videot. Kiitokset menevät myös Petteri Rantatalolle (Levin) sekä Mirva Kuivalaiselle (Anna Karenina) ja Olli Haatajalle (Vronski). Vieraileva Laura Kaljunen (Kitty) saa erityiskiitoksen upeista laulullisista osuuksistaan.

Dramatisointi: Maaria Koskiluoma
Ohjaus ja sovitus: Aino Kivi

Leo Tolstoi: Anna Karenina. 1997. WSOY. Suomentanut Eino Kalima. 917 sivua.