A. J. Finn: Nainen ikkunassa - trilleri New Yorkin Harlemista

A. J. Finn: Nainen ikkunassa. 2018. Otava.  The Woman in the Window. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 460 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta  

Annan kissalle ruokaa. Otan tematsepaamin. Sitten toisen. Sitten kolmannen. Taittelen itseni sänkyyn. En halua muuta kuin nukkua. (s. 350)

Tämän trillerin halusin lukea, onhan kirja saanut varsin hyvät arvostelut. Kirjaa pidetään erittäin jännittävänä, yllättävänä ja koukuttavana. Itse koukutuin täydellisesti muutaman vuoden takaiseen dekkariin, joka nimensä puolesta - Nainen junassa - muistuttaa tätä kirjaa. Mutta samankaltaisuus näyttäytyy vain kirjojen nimissä. 

New Yorkin Harlem

Kiinnostavalta tuntui myös tämän trillerin toimintaympäristö: New Yorkin Harlem. Koska Harlemissa ollaan, odotin, että kirjassa olisi mukana myös Amerikan afroamerikkalaisia. Näin ei ollut. Toki olen tietoinen, että Harlemissa asuu nykyisin myös paljon valkoisia, 2000-luvulla Harlemin asukkaista vain noin 40 % on mustia. Mutta mielessäni Harlem yhdistyy vieläkin mustien historiaan. Itse olin suorastaan liikuttunut, kun huomasin Harlemissa käydessäni, että Harlemin main street (125th Street) on nykyisin Martin Luther King Jr. Boulevard. Tosin tässä kirjassa Harlemilla toimintaympäristönä ei ole mitään merkitystä, kirjan tapahtumat voisivat sijoittua minne tahansa.

 Sisätiloissa

Nainen ikkunassa -trillerin päähenkilö on psykologi Anna. Anna ei ole lähes vuoteen poistunut kotoaan, isosta nelikerroksisesta talostaan New Yorkin Harlemissa postraumaattisen stressin aiheuttaman agorofobiansa (torikammo) vuoksi. Annan päivät kuluvat kissan kanssa. Jokaiseen päivään kuuluu vanhojen mustavalkoisten dvd-elokuvien katselemista, naapureiden valokuvaamista (onneksi Nikon!) sekä mielenterveyspotilaiden auttamista netissä. 

Sitten: Vertigo, toinen yritys. Asetun sohvalle, siirryn taas alkuun, kohtalokkaaseen katolta lipeämiseen ynnä putoamiseen. Jimmy Stewart ilmaantuu kuvaan tikkaita kiiveten. Olen viime aikoina ollut paljon hänen seurassaan. (s. 379)

Anna opiskelee myös ranskaa sekä pelaa sakkia nettissä.  Annalla on iso määrä rauhoittavia lääkkeitä, mm Inderal, Tofranil ja Zyprexa, joita hän nauttii merlot-viinin kanssa. Ainoat ihmiset, joita hän tapaa, ovat hänen psykiatrinsa, fysioterapeuttinsa ja vuokralaisensa.

Keittiössä, sadepisaroiden polskiessa ikkunassa, kaadan lisää merlottia juomalasiin. Pitkä huikka. Tuli tarpeeseen. (s. 269) 

Murha naapuristossa

Odotukseni olivat korkealla, kun aloitin tämän kirjan lukemisen. Valitettavasti alku ei lähtenyt vetämään, en päässyt juonesta kiinni ja nukahtelin lukiessani. Mutta kun Anna näkee naapuristossa tapahtuvan murhan, tapahtumat lähtevät vyörymään ja lukija temmataan mukaan jännittäviin ja yllätyksellisiin tapahtumiin. On varmaa, että lukija arvuuttelee useammankin kerran loppuratkaisua ja todennäköisesti erehtyy. Loppuratkaisu on yllättävä. 

Sujuvaa kieltä

Kirjoittaja on yllätys kyllä mies. A. J. Finn on pseudonyymi, jonka takaa löytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory (s. 1979). Nainen ikkunassa on hänen esikoisteoksensa. Kirjan ehdottomia plussia ovat hyvä ja sujuva kieli sekä kirjan teemaan sopiva tyylikäs kansikuva.  

Ja jos en halua kuolla, minun täytyy alkaa elää. (s. 460) 

A. J. Finn

Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu - nuoruus ja taistolaisvuodet

Satu Hassi: Mannerheim-solki ja punalippu. 2018. Siltala. 400 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Satu Hassi kuvaa kirjassaan Mannerheim-solki ja punalippu lapsuuttaan, nuoruuttaan ja opiskeluajan taistolaisvuosiaan. Kirjan tapahtumat alkavat Hassin lapsuudesta ja päättyvät 80-luvun alkuajoille, jolloin Hassi luopui taistolaisuudesta ja valitsi vasemmistolaisuuden sijasta vihreät elämänarvot. 

Heimamboo heimamboo, nytpä tehdään Kekkosesta luuranko, heimamboo, heimamboo...

Satu Hassi syntyi vuonna 1951 Raumalla. Perheeseen kuului myös pikkuveli Ville. Rauman vuosiin kuului myös Kekkosen valinta presidentiksi ensimmäistä kertaa.

Isä kuunteli ääntenlaskentaa radiosta. Kun tulos selvisi, isä puuskahti, "Kekkonenko se valittiin!" ja huitaisi kädellään kiukkuisesti ilmaan. (s. 17) 

Sitten seurasi muutto Jämsään ja sieltä edelleen Tampereelle. Satu Hassi välittää lukijalle ajankuvaa:

Muutamilla taloyhtiömme asukkaista oli auto. Kun auto lähti pihasta, lapsilauma juoksi jännittävältä haisevaan pakokaasupilveen. Moskvitsh ja Ifa olivat yleisimmät automerkit. Popedassa oli kaareva takapinta, kuin liukumäki. Jotkut keksivät laskea liukumäkeä sen katolta. (s. 39)

Koska meitä käsketään mielessämme pitämään neuvoja ja opetusta,  joista saamme valistusta, niin me kaiken ikämme mielessämme pidämme. (Lapsukaisten koululaulu)

Media tuo Hassin kirjasta esille ennen kaikkea raiskauksen. Hassi raiskattiin, kun hän oli 11-vuotias. Hän ei kertonut kenellekään raiskauksesta ja kärsi häpeästä kaksi vuotta, jonka jälkeen hän unohti asian vuosikausiksi.

Satu Hassi kävi Sammon yhteiskoulua Tampereella ja osallistui aktiivisesti partiotoimintaan. Lukemisesta tuli rakas harrastus keskikoulua käyvälle Satu Hassille. Hassi muistelee, että suosikkikirjoja olivat Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia ja James Baldwinin Mene ja kerro se vuorille, jotka molemmat avasivat uusia näkökulmia maailmaan ja vasemmistolaiseen maailmankatsomukseen. Sitten alkoi lukio ja mukaan tuli Teiniliitto. Satu Hassi luopui partiotoiminnasta, koska partio oli liian kaukana hänen ajatusmaailmastaan. Partion  isänmaallisuus on oikeistolaisuutta, sen uskonnollisuus oli ahdaskatseista ja sotasankaruutta veriuhreineen korostettiin joka käänteessä. (s. 158) Partiotoiminta oli  kuitenkin kuulunut oleellisena osana Hassin nuoruuteen, ja sen vuoksi "nuorelle radikaalille" myönnetty Mannerheim-solki näkyy kirjan  nimessäkin.

Mannerheim-solki (Wikipedia)

 Koulu kumouksellisten armoilla (Suomen Kuvalehti v. 1971)

Teiniliiton toiminta vei Satu Hassin mukanaan, kuten monet muutkin tuon ajan lukiolaiset. Erkki Liikanen, Joppe Westlund ja Yrjö Engeström olivat Teiniliiton aktiivisia toimijoita. Teiniliiton toimijat uskoivat, että maailmaa voidaan parantaa muuttamalla koulua. Uskoimme, että kun koulu kasvattaa vapaita, kriittisesti ajattelevia ihmisiä, nämä muuttavat yhteiskunnan paremmaksi. (s. 165) 

Teiniliitossa toimiminen jatkui aktiivisena Hassin aloitettua opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingissä vuonna 1970.  Opinnot jäivät sivuasiaksi, aika meni Teiniliiton toimissa ja Teiniliiton luottamustehtävissä. Hassi osallistui mm Budapestin kansainväliseen nuorisokonferenssiin Teiniliiton edustajana yhdessä Erkki Liikasen kanssa.

Kritiikittä omaksuminen on synti. On opittava ajattelemaan.

Oli luontevaa, että Teiniliiton aktiivitoiminta vei Satu Hassin mukaan Suomen demokraattiseen nuorisoliittoon eli SDNL:ään, SKDL:n nuorisojärjestöön, Akateemiseen sosialistiseuraan (ASS) ja SKP:hen.  Hassi tutustui Marxin, Engelsin ja Leninin teksteihin, jotka olivat hänen mielestään loistavaa kirkkaan loogista analyysiä. (s. 182) Näissä mietteissä Hassin ajatusmaailma tuli yhä lähemmäksi SKP:n vähemmistön linjaa. Marxilaisen filosofian tieteellisen kommunismin opintopiirit olivat "must" tiedostaville opiskelijoille, KOM-teatterin levy Porvari nukkuu huonosti ja Agit-Propin poliittinen musiikki olivat omiaan nostattamaan tunnelmaa illanistujaisissa ja seminaareissa. Ilmapiiri politisoitui, vappuna v. 1972 radiossa soitettiin liikaa työväenlauluja ja radion johtaja Eino S Repo sai lähteä. 

Vuonna 1972 Hassi siirtyi opiskelemaan Otaniemeen. Opiskelijaliikkeen taistolainen jakso oli alkamassa. Hassi oli aktiivisesti mukana SOL:n toiminnassa heti alusta alkaen ja hänet valittiin luottamustehtäviin, mm SOL:n hallitukseen ja myöhemmin vielä SOL:n työvaliokuntaan vastaamaan korkeakoulupolitiikasta. Opiskelijatoimintaa leimasi politiikka, mutta huomiotta eivät jääneet kansainväliset tapahtumatkaan. Merkittävin 70-luvun alun tapahtumista oli Chilen sotilasvallankaappaus kenraali Pinochetin johdolla. Solidaarisuustoimintaan lähdettiin innolla mukaan, juuri perustetusta Suomi-Chile -seurasta tuli Suomen suurin ystävyysseura. Chile-solidaarisuusliikkeessä mukana olevat muistavat yhtyeet Quilapayun ja Inti Illimani. Quilapayunin konsertti Messuhallissa v. 1974 oli yksi Chile-solidaariuustoiminnan kohokohdista. 

Kun muu yleisö oli paikallaan täpötäydessä salissa, kuulutettiin, että tasavallan presidentti saapuu. Nousimme seisomaan, Kekkonen käveli sisään ja asettui istumaan tuolille eturivin eteen. (s. 302) 

Quilapayun (kuvakaappaus)

Luokkataistelu on kärjistymässä

Hassi korostaa, että vaikka ulospäin sollilaiset ehkä näyttivätkin  yhtenäiseltä ryhmältä, niin kannanotot, lentolentiset ja lehtikirjoitukset eivät syntyneet tyhjästä, vaan valmiiden tuotosten taustalla oli runsaasti työtunteja, pitkiä kokouksia sekä kiivaitakin keskusteluja. Piti vielä muistaa, että suunnilleen kaikki kirjoitukset piti perustella Leninin, Marxin tai Engelsin sitaateilla; OVK:n eli Otto-Ville Kuusisen sitaatit kelpuutettiin myös. Yksi SOL:n vaatimuksista oli kaikille opiskelijoille myönnettävä 1000 markan opintoraha. SOL:n johtohahmot Reijo Kalmakurki, Juhani Ruotsalainen, Juhani Lehto ja Yrjö Engeström tulivat tutuiksi lukuisista poliittisista esiintymistään, vaikkakin  taustalla oli Hassin mukaan aikamoisia valtataisteluita.

Kesän 1974 ehdoton kohokohta oli SKDL:n perustamisen ja SKP:n toiminnan julkiseksi tulon 30-vuotisjuhla Olympiastadionilla. Juhla kokosi noin 30000 osallistujaa. Osallistujat varmasti muistavat tämän tapahtuman sinipaitojen ja punapaitojen voimannäytteenä. Juhla oli voitto sinipaidoille. 

Taisto Sinisalo puhumassa SOL:n liittokokouksessa Kulttuuritalolla v. 1975. (Kansan arkisto)

Neuvostotovereilta veljellisiä neuvoja

Satu Hassi muistelee, että 70-luvun alkupuolella keskustelut ja väittelyt SKDL:n ja SKP:n luonteesta olivat melkein elämää suurempia kiistoja. Naapurimaan tovereilta tuli runsaasti neuvoja, varsinkin ennen valtakunnallisten vasemmistojärjestöjen kokouksia. Toverit antoivat hyvinkin konkreettisia neuvoja: kommunistien tulee ottaa kielteinen kanta EEC-vapaakauppasopimukseen, kommunistien ei ole suotavaa osallistua hallitustyöskentelyyn, SKP:lle pitää perustaa oma lehti (Kansan Uutiset ei riitä). Sollilaiset pitivät SKDL:n puoluesuuntaista kehitystä vaarallisena; näin NKP:sta oli ohjeistettu. Puhuttiin, että neuvostotovereilta tuli rahalähetyksiä puolueelle, tosin tämä raha ainakaan Hassin tietämyksen mukaan virrannut SOL:lle. 

Henkilökohtaisessa elämässä irtautumisia ja uusia alkuja

Henkilökohtaisessa elämässään Satu Hassi oli avioitunut Rolf Hernbergin kanssa, hänkin aktiivitaistolainen. Sitten seurasi muutto Tampereelle ja ensimmäisen lapsen syntyminen sekä opintojen loppuun saattaminen. Sitten syntyi toinen lapsi. Toisen äitiysloman aikana Satu Hassi kiinnostui feminismistä, joka sattui olemaan Jyväskylän kesän teema. Feminismi aiheena ärsytti ja hermostutti monia miehiä.

Rofa, Satu ja muutaman kuukauden ikäinen esikoistyttö

Rofa neuvoi isällisesti, ettei minun kannata hajottaa aikaani ja energiaani naiskysymyksiin. On järkevää keskittyä siihen mikä on varmaa, eli diplomi-insinöörin ammattiini. Vastasin uskovani, että minulla on näissä asioissa jotakin annettavaa. "Sinulla!", Rofa tuhahti. (s. 385) 

Avioero astui voimaan vuonna 1983. Taistolaisliike alkoi hiipua. Vallankumous ei edennyt, uusia jäseniä ei saatu ja aktiivitoimijoiden elämän täyttivät uudet asiat: opiskelujen loppuun saattaminen, perhe, työ ja lapset. Myös Satu Hassi mietti omaa suhtautumistaan taistolaisuuteen. Pelin ratkaisi vappujuhla Tampereella v. 1984. Vappujuhlien pääpuhuja Esko-Juhani Tennilä puolusti paatoksella Neuvostoliiton paremmuutta Suomeen verrattuna. Esimerkkinä Neuvostoliiton paremmuudesta oli mm se, että viimeinen työttömyystoimisto oli lakkautettu Neuvostoliitossa 1920-luvun alussa. Jo syksyllä 1984 Satu Hassi oli vihreiden kunnallisvaaliehdokkaana Tampereella.

Satu ja tyttäret v. 1980

Kirjan loppusanoissaan Hassi toteaa, että Neuvostoliiton ihannointi "oli tietenkin tyhmää ja jälkeenpäin katsottuna älytöntä" (s. 394) Mutta onneksi se ei ollut aatteen koko kuva. Kansainväliset asiat olivat tärkeä osa toimintaa. Hassi toteaa:

Kaikista 1970-luvun hölmöyksistämme huolimatta, kun luen silloisia muistiinpanojani ja lehtiämme, kuten Teinilehtiä ja Soihdunkantajia, niiden tiheästi painettuja pitkiä kirjoituksia, joissa yritetään selittää koko maailma, rakastan niitä nuoria ihmisiä, joita me silloin olimme. (s. 397)

Satu Hassi kirjoittaa sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea ja tapahtumat etenevät kronologisesti. Kirja on varmasti mieluista ja mielenkiintoista luettavaa 70-ja 80-luvun opiskelijoille, jotka ovat kokeneet tämän saman aikakauden. Kirjasta välittyy se, että Hassi oli selkeästi innostunut Teiniliiton toiminnasta, olihan se hänelle ensimmäinen poliittinen foorumi. Samoin lukija vakuuttuu siitä, että Hassille Chilen solidaarisuustoiminta oli yksi 70-luvun merkittävimmistä aktiviteeteista. Sen sijaan olisin odottanut intohimoisempaa otetta SOL:n toimintaan, välillä jopa tuntui, että Hassin vallankumouksellinen taistelutahto laantui jo 70-luvulla. - Muistelmateos on yllättävän tarkka. Miten joku voi muistaa  näin tarkasti oman elämänsä? Todennäköisesti muistelmateoksen kirjoittaminen perustuu tarkkoihin ja huolellisiin muistiinpanoihin, jotka Hassi on arkistoinut. Ehkä idea muistelmateoksen kirjoittamisesta on ollut  jo pitkään mielessä. 

Satu Hassi (Wikipedia)

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää - runoja arkisista asioista

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää. 2016. Sanasato Oy. Kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki. 76 sivua.

Näytät kauniilta,
kun luet runoja.

Nuorempana luin runoja, mutta jostakin syystä runot sitten jäivät. Nyt kun huomasin Ompun Reader, why did I marry him? -blogissa runohaasteen, ajattelin että tähän haasteeseen on kyllä tartuttava. Eli nyt on runokirja luettu pitkästä, pitkästä aikaa.

Lukutoukka-Kristan huoneessa on muistoja Kristasta, mm hänelle tärkeitä kirjoja. Yksi näistä kirjoista on Pekka Kytömäen Valo pilkkoo pimeää, jonka etusivulla on runoilijan omistuskirjoitus Kristalle:
Kristalle: Sanat kiertävät / hiljaisuutta kuin kissa / kuumaa puuroa./ Niin myös valo piirittää / ihastustaan, pimeää.
Pekka

Tämän kirjan nappasin luettavaksi. Ihastuin ensimmäiseksi kirjan kauniiseen Anna Kytömäen kuvittamaan kanteen, eli se jo lupasi hyvää. Kirja on jaoteltu viiteen osioon. Osioita ei ole nimetty, mutta osioiden alussa oleva piirretty kuva antaa viitteitä aihealueista. Runojen aiheina ovat kissat, luonto, metsä, kirjat ja rakkaus. Varsin tavallisia, arkisia aiheita, joita Kytömäki kuvaa kauniisti ja myös leikkimielisesti. Runot ovat helposti ymmärrettäviä, tiiviitä kokonaisuuksia.

Vaikka en olekaan kissojen ystävä, kissarunot ovat kerrassaan ihastuttavia. Tällä kertaa ei siis kuunnella Vilkkumaan kissavideoita "Tule meille ja kato mun kaa kissavideoita, kissavideoita", vaan luetaan runoja, jotka on kirjoittanut todellinen kissojen ystävä.

Kissanpentujen
uuden isännän
tuntomerkkejä:

kädet verillä,
hermot kireinä,

hymy herkässä.

Kansiliepeen mukaan Kytömäki on keski-ikäinen tamperelaispoika. Keski-ikäinen Kytömäki kiinnittää huomiota ikääntymiseen ja ajankuluun.

Viimeksi nähtiin
puoli elämää sitten,
melkein kuin eilen.

Ja vielä toinen esimerkki:
Kaikesta on jo
kymmeniä vuosia.
Lapset kasvavat
niin äkkiä ja mietin
milloin ehdin vanheta.

Kirjasta muodostuu kaunis ja tasapainoinen kokonaisuus. Eniten pidin kissa- ja kirjarunoista. Kirjarunoista esimerkkinä ihanan ihana loppuhuipennus:
Kirjat rakastavat sinua
ja tietävät sinun
tuntevan samoin.

Iso plussan annan kirjan kauniille kuvitukselle.  Hienoa oli huomata, että Kytömäki on omistanut tämän runokirjan Mummulle, joka on rakastanut runoja 1920-luvulta asti.

Samana päivänä kun Lukutoukka-Krista kuoli, Pekka Kytömäki kirjoitti Kristan muistolle upean runon, joka alkaa näin:
Krista rakasti kirjoja / ja kirjat Kristaa. / Hän oli aurinko, / säteili myös pilvisinä päivinä. / En usko hänen tarvinneen / lukuvaloa. / Tänä iltana / kirjastoissa, divareissa, / kirjakaupoissa / ovien sulkeuduttua /kirjat hiljentyvät / Kristan muistolle. / Jos ne osaisivat itkeä, / sivut kastuisivat pilalle. /

Vielä kerran Pekka kiitos tästä!

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet - murhia Portugalissa

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. 2017. Myllylahti. 303 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Nyt altaassa makasi likapyykin sijasta nainen, jonka pitkät, vaaleat hiukset kelluivat pinnalla silkkimäisen kangaspalan lailla. Hän oli kasvot alaspäin, pukeutuneena punaiseen hellemekkoon, joka märkänä oli tarrautunut kehoa pitkin kuin talouskelmu. (s. 7)

Anu Patrakan esikoisrikosromaani Huomenna sinä kuolet vie lukijan pieneen maalaiskylään Portugaliin. Maalaiskylän tunnelma on pysähtynyt, kaikki tuntevat toisensa ja ovat selville toistensa tekemisistä. Kylän kahvila on keskeinen tapaamispaikka, jossa pelataan korttia sekä vaihdetaan juoruja ja uutisia. Eräänä päivänä jotakin pääsee tapahtumaan kyläläisten huomaamatta: suomalainen Johanna, Lobo Caladon kaunis 37-vuotias vaimo, löytyy murhattuna vesialtaasta kotinsa läheltä. 

Surmaa ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos apulaisinaan vanhempi konstaapeli Pedro Silva ja nuorempi konstaapeli Rita Pereira sekä oikeuslääkäri Sandra Sardinha. Santos on ymmällä, johtolankoja ei tunnu löytyvän. Sitten kylästä löytyy toinenkin ruumis. Ruumiin henkilöllisyys selviää, mutta murhaajasta ei ole tietoakaan. Poliisipäällikkö uhkailee, lehtimiehet ovat kintereillä, epätoivonen Santos tekee pitkää päivää, mutta johtolangat ovat olemattomia. Kunnes sitten Johannan Suomesta tuoma puuvartinen, tummateräinen kuokka osoittautuu murhan ratkaisun avaimeksi. 

Kirja on kirjoitettu erittäin sujuvasti, kieli on kuvailevaa, mukanaan vievää, jopa hersyvää. Juoni pitää otteessaan loppuun asti jopa niin, ettei kirjaa olisi malttanut jättää kesken, vaikkakin loppupelissä murhatutkimuksen jännite hieman lopahtaakin. Mutta kieli on kirjan ehdoton vahvuus. Toinen asia, mikä ihastuttaa kirjassa, on Portugali. Olen ehdoton Portugalin ihailija, Lissabon on mielestäni yksi parhaimmista Euroopan pääkaupungeista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pohjoisosiin, Porton lähelle. Kirjasta huomaa heti, että Patrakka tuntee Portugalin ja Porton seudun sekä hallitsee kielen, eli tarinan tapahtumapaikat ovat hyvin uskottavia.
 

Porton alue

On helppo kuvitella, että portugalilaisten arkeen kuuluu kirjassa kuvattuja maissisatojen korjaamista, viinitilojen sadonkorjuuta ja kirkossa käynteja. Ja mikä olisikaan Portugalissa luontevampaa kuin se, että rikosetsivän puhelinäänenä soi fado. Samassa puhelin luikautti ilmoille pätkän sydäntäsärkevää fadoa. (s. 168) Rikosetsivä Santos on todellinen portviinin ystävä. Portviinin juomiseen liittyviä rituaaleja kuvataan seuraavasti: 

Uuden pullon avaamiseen liittyi aina omat rituaalinsa. Kynttilän sytytys. Lasin valinta ja sen puhtauden tarkistus kynttilänvaloa vasten. Pullon tarkastelu niin ikään - näkyikö sakkaa. Pullot säilytettiin vaakatasossa, mutta kolme päivää ennen aiottua avaamista hän nosti pullon pystyasentoon, jotta sakka laskeutuisi pohjalle. Hyvässä portviinissä oli aina sakkaa. Silloin se oli riittävän vanhaa ja kypsää. (s. 188) 

Rikosetsivä Santos on kirjan ehdoton päähenkilö. Hänen elämäänsä ja taustaansa kuvataan kirjassa melko paljon. Kirjasta selviää, että hänet tunnettiin hauskana seuramiehenä, jolla on paljon ystäviä, hän harrasti pyöräilyä, hänellä oli rankka lapsuus, hän käytti Power point -ohjelmaa selvittäessään rikoksia ja hän oli todellinen portviinin ystävä. Santosilla oli taipumus, joka tuntui - ainakin minusta - melko kummalliselta: jotkut vainajat kiehtoivat häntä niin, että hän suorastaan rakastui vainajiin, tässä tapauksessa Johannaan.

Sillä hetkellä, sillä silmänräpäyksellä, Rui Santos rakastui. Monta rumaa, väkivaltaista kuolemaa nähneen kyynisen rikosetsivän sydän lepatti kuin pienen, hennon perhosen siipi, kun siniset silmät katsoivat häntä kuvasta viattomia, puhtaina. (17)

Vaikka monien rikosromaaneiden rikostutkijat ohittavat sympaattisuudessaan Rui Santosin (mm Adler-Olsenin Carl Morck ja Assad sekä Suvi Piiroisen Väinö Rossi ja Rob Peura), voin silti suositella Patrakan kirjaa vauhdikkaan kielensä ja upean Portugali-kuvauksen perusteella. 

Patrakka on tehnyt suuren elämänmuutoksen. Hän sanoutui irti työpaikastaan Suomessa, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa Huomenna sinä kuolet -dekkaria. Jatkoakin on jo seurannut. Toinen dekkari Kuolet vain kahdesti ilmestyi tämän vuoden helmikuussa.
Kirjailijan blogi löytyy osoitteesta http://normaali-irtiotto.blogspot.fi/

Anu Patrakka

Lukumummi-Irja innostaa koululaisia lukemaan

Lukumummi ja -vaari -toiminta on käynnistynyt

Lukemaan oppimista pidetään itsestäänselvyytenä Suomessa. 1800-luvun lopulla lukutaitoa pidettiin kiinteänä osana kristillistä elämää, ja lukutaito oli jopa naimisiinmenon ehto.  Nykyisin suomalaisissa kouluissa harjoitellaan lukemista esikoulusta alkaen. Lähes kaikki lapset osaavat lukea jo toisella luokalla, mutta kuitenkin joukkoon jää aina muutamia, jotka eivät saavuta sujuvaa lukutaitoa. On selvää, että hidas ja työläs lukeminen vaikuttaa negatiivisesti lapsen lukemishalukkuuteen ja saattaa pidemmän päälle vaikuttaa koulutuksesta syrjäytymiseen.

Mannerheimin Lastensuojeluliitto on tarttunut haasteeseen käynnistämällä lukumummi ja -vaari -toiminnan ympäri Suomea. Toiminnan tarkoituksena on kehittää koululaisten lukemisen sujuvuutta ja siten lisätä heidän lukuinnostustaan.  Järjestö organisoi lyhyen perehdytyksen halukkaille lukumummeille ja -vaareille. Mitään erityistaitoja ei halukkailta edellytetä, riittää kun mummeilla ja vaareilla on kiinnostusta ja halua toimia lasten kanssa. 

Irja haluaa innostaa koululaisia lukemaan

Yksi pohjoiskarjalaisista lukumummeista on Irja Kinnunen, aktiivinen naistenpankkilainen, innokas lukija ja itsekin kahden lapsen mummi. 

Lukumummi-Irja

Irja osallistui perehdyttämiskoulutukseen syksyllä 2016 ja aloitti lukumummina toimimisen kevätlukukauden alussa vuonna 2017. Irja käy lukemassa Lehmon koululla Kontiolahdessa tunnin ajan viikossa. Nyt hänellä on lukukavereina kaksi neljäsluokkalaista poikaa. Kumpikin poika saa 20 minuuttia omaa aikaa lukumummin kanssa. Viime syksynä Irjan lukukavereina oli tyttöjä. Koululaiset valitsevat itse luettavan kirjan, jota luetaan vuorotellen. Kirjan juonesta puhutaan, ja keskustelun yhteyteen saatetaan sisällyttää oppituntien aikana käsiteltyjä asioita, esimerkiksi yhdyssanojen ja erisnimien tunnistamista. Erään tytön lukutaito kehittyi merkittävästi, kun hän löysi omaan hevosharrastukseensa liittyviä kirjoja. Pojille mieluisia kirjoja ovat mm vauhdikkaat Risto Räppääjä -kirjat. Poikien kanssa on luettu Risto Räppääjä ja Pakastaja Elvi sekä Risto Räppääjä ja Pullistelija. 

Luokanopettaja on valinnut oppilaat, jotka tarvitsevat harjoitusta lukemisessa. Halukkaita tulijoita olisi runsaasti, eli lukumummin kanssa lukemista ei koeta leimaavana eikä rangaistuksena. Irja puuhaa aktiivisesti ei vain hänen kanssaan lukevien kanssa, vaan myös koko luokan kanssa. Irja on leiponut luokan kanssa karjalanpiirakoita ja ennen joulua tehtiin pipareita. Kaikki luokan oppilaat saivat Irjalta joululahjan: Irjan itsensä neolomat sukat. Oppilailta Irja sai vuorostaan lasten tekemän joulukirjan. 

Luokan oppilaat Irjan tekemät joululahjasukat jaloissaan

Lukumummin tuntia odotetaan

Lukumummista muodostuu nopeasti turvallinen aikuinen - ehkä jopa mummin korvike -, jonka tuloa odotetaan joka viikko. Lukumummi- ja vaari -toiminta edellyttääkin sitoutumista. Omien menojen suunnitellussa tulee huomioida koulun  lukutunti. Oppilaiden kommentit lukemisesta Irja-mummin kanssa ovat pelkästään myönteisiä: 
"Tuleehan Irja-mummi varmasti ensi viikolla?", 
"Lukeminen Irja-mummin kanssa on mukavaa," 
"Nyt luen kotonakin, ennen en lukenut ollenkaan. Pyysin joululahjaksikin kaksi kirjaa." 
"On aikaa lukea, kun luokassa ei ole."

Lukumummin ja -vaarin toiminta on vapaaehtoistoimintaa, eikä siitä makseta palkkaa. Irja kokee toiminnan hyvin palkitsevana ja hän aikookin jatkaa lukumummina toimimista ainakin ensi vuoden ajan. 
Irja toteaa: "Vuorokaudessa on 24 tuntia ja viikossa on 168 tuntia. Kyllä siitä yksi tunti riittää lapsille." Irja kehottaa kaikkia lukumummi-toiminnasta kiinnostuneita liittymään joukkoon. Apua tarvitsevia koululaisia on.  Lukumummi-toimintaa on myös kirjastoissa. 

Lukutoukka-Kristan muistolle

Lukumummi Irja ja Lukutoukka Krista olivat sopineet haastattelutuokion maanantaille 27.3.2017 klo 16. Haastattelu jäi tekemättä, koska Krista kuoli aamupäivällä tuona päivänä. Irja ja minä haluamme omistaa tämän haastattelun Kristan muistolle.

Marianna Kurtto: Tristania - Matka tulivuorisaarelle

Marianna Kurtto: Tristania. 2017. WSOY. 331 sivua.

Arvostelukappale Helsingin kirjamessuilta

Tristania on tuliperäinen saari keskellä Etelä-Atlanttia lähestulkoon Etelä-Amerikan ja Afrikan mantereiden puolivälissä. Se kuuluu Britannialle ja sieltä on matkaa lähimmälle asutulle saarelle Saint Helenalle yli 2 000 kilometriä. Saari on Saint Helenan hallinnon alainen. (Wikipedia)

Tristanian sijainti (kuvakaappaus)

Tällaiselle meren ja tulen saarelle Kurtto kuljettaa lukijansa. Minua mietitytti, miten Kurtto on aiheensa löytänyt, mutta olen iloinen, että niin on tapahtunut. Jotenkin tuntuu siltä, että Kurton kaunis ja runollinen kieli pääsee oikeuksiinsa hänen kuvatessaan tämän kaukaisen tulivuorisaaren luontoa ja ihmisiä.   

Minun saarellani vesi on vettä ja sumu sumua, ja pöydissä on suomustuksen jäljet. (s. 30)

Karulla Tristanian saarella eletään lähes eristyksessä ulkomaailmasta. Elämä on rauhallista; rauhallisen elämänrytmin voi aistia kirjassa. Elanto saadaan lampaanhoidosta ja kalastuksesta. Ulkomaailmaa edustavat laivat.

Pojat kiipeävät katoille tähystämään, ja sisällä taloissa naiset lisäävät kirjeisiin viimeiset sanat: P.S. Joudun lopettamaan, sillä meille saapui laiva. Koirat haukkuvat ja pyörivät jaloissa sillä nyt, juuri nyt jotain  tapahtuu! (s. 49) 

Tristania (kuvakaappaus)

On luontevaa, että tällaisella saarella asukkaista muodostuu tiivis yhteisö, vaikkakin henkilösuhteissa paljastuu salaisuuksia ja menetyksiä. Kirjan keskiössä minä-kertojina oat poika Jon ja isä Lars. Jonin äiti ja Larsin vaimo on Lise. Kirjassa tutustutaan myös Marthaan, hänen mieheensä Bertiin, Marthan Tilda-äitiin ja Sam-veljeen sekä Yvonneen, Larsin rakastettuun. Lars käy työmatkoilla kaukana Englannissa.

Mies sanoo: työmatka, niin kuin ennenkin. Hän puristaa naisen syliinsä, päästää irti ja soutaa laivaan. Rannalta katsojista näyttää siltä, kuin horisontissa roikkuva laiva roikkuisi maailman katossa kiinni. (s. 33)

Eletään vuotta 1961. Saaren The Peak-tulivuori, jonka korkeus on merenpinnasta 2060 metriä, purkautuu. 
 

The Peak

Saaren asukkaat evakuoidaan Kap-kaupunkiin ja sieltä edelleen Englantiin. Tristaniassa toiminut englantilainen hallintoviranomainen David kertoo:

Davidille oli sanottu: "Hoida heidät sieltä pois, kerro heille miten hyvä on täällä." Ja David oli kertonut, mutta jo pian hän oli huomannut että yrittäminen kääntyisi vain häntä vastaan. Sitten tulivuoren mahtikäsky oli onnistunut siinä, missä kruunu ja kaikki alamaiset epäonnistuivat. (s. 235)

Mieleeni tuli elävästi käyntimme Phi Phi -saarilla Thaimaassa talvella 2005. Koh Phi Phi on yksi Thaimaan tunnetuimmista paratiisisaarista. Phi Phi kärsi erityisen pahasti vuoden 2004 tsunamista ja saaren rakennuksista tuhoutui yli 70 %. Phi Phi -saarten asukkaat ovat varmasti tunteneet samanlaista pelkoa ja nöyryyttä luontoa kohtaan kuin Tristanian asukkaat tulivuoren purkautuessa.  

Muistan Marianna Kurton Blogistania-palkintojenjakotilaisuudesta 11.3.2017, jolloin jaettiin Blogistanian vuoden 2016 palkinnot. Globalia-palkinnon sai Sadie Jones kirjallaan Kotiinpaluu. Jonesia oli edustamassa suomentaja Marianna Kurtto. Istuin kahvitilaisuudessa Mariannan kanssa samassa pöydässä ja tuolloin hän kertoi, että häneltä on kirja tulossa. Toivottavasti saamme jatkossakin nauttia Kurton kauniista kielestä.

Blogistanian palkintojen saajat 11.3.2017: vasemmalta Minna Rytisalo, Sadie Jonesin Kotiinpaluun suomentanut Marianna Kurtto, Mari Manninen ja Siri Kolua edustava Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden vetäjä Emma Alftan.

Täällä Pohjantähden alla Joensuun kaupunginteatterissa

Kuvat Joensuun kaupunginteatterin sivuilta

Joensuun kaupunginteatteri on ottanut melkoisen haasteen. Suomi 100 -näytelmäksi on valittu Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Näytelmä kattaa trilogian kaksi ensimmäistä osaa.

Tähän alkuun pieni juoniselotus Linnan trilogiasta. Teksti on pokkariversion takakannesta.

”Väinö Linnan suurteos Täällä Pohjantähden alla on piirtynyt suomalaisten muistiin lähihistorian näkemyksellisenä kuvauksena. Sen sivuilla syrjäinen hämäläiskylä elää alkuvoimaista, maanläheistä elämäänsä kansamme suurina murroskausina.

Trilogian ajallisina rajakohtina ovat helmikuun manifestia edeltänyt vuosikymmen, josta edetään torppariperheiden tragedian kautta kansalaissotaan ja Suomen itsenäisyyden vuosikymmeniin aina 1950-luvulle saakka. Varttuneempi lukijapolvi tuntee katselevansa silmästä silmään omiakin kokemuksiaan, nuoremmille avautuu ennen tuntemattomia näkymiä kansakunnan kulkemalta tieltä.”

Joensuun teatterin esitys päättyy vaikuttavasti ja tunteita herättävästi siihen, kun Akseli palaa vankileiriltä. Näytelmän päättäminen juuri tähän ajankohtaan sopii erinomaisesti Suomi 100 -teemaan.  Näytelmä alkaa, kuten Linnan kirjakin, suosta, kuokasta ja Jussista. Näytelmään on valittu kirjojen keskeisiä tapahtumia. Vaikka paljon on pitänyt jättää pois, tapahtumia ja henkilöitä on siltikin paljon, ehkä liikaakin? Pystyykö katsoja, joka ei tunne Linnan kirjoja seuraamaan näytelmän tapahtumia? Itsellenikin, vaikka olen lukenut tämän upean trilogian kahteen kertaan, tuotti välillä vaikeuksia hahmottaa, kuka kukin sivuhenkilö on. Näytelmä on hyvä esimerkki teatterin ja oppilaitoksen välisestä yhteistyöstä. Pohjois-Karjalan ammattiopiston Outokummun tanssin koulutuksen opiskelijoilla on merkittävä rooli näytelmässä.

Vaikka näytelmä kokonaisuudessaan on vaikuttava esitys, näytelmän alku ei paljoa lupaa. Suuri määrä näyttelijöitä - yli 20 - juoksee sinne tänne näyttämöllä ja sitten pois näyttämöltä ja sitten taas näyttämölle. Katsoja ei tiedä, mihin yhteyteen sijoittaa näyttelijät. Seuraamista hankaloittaa myös se, että lavastuskaan ei anna viitteitä siitä, missä mennään, koska näytelmän lavastus on aivan minimaalinen. Menee aikaa ennen kuin katsoja pääsee mukaan näytelmän rytmiin ja kulkuun, mutta kun se tapahtuu, sitten näytelmä kuljettaakin katsojaa mukanaan varsin intensiivisesti aina näytelmän loppuun saakka - kiitos siitä kuuluu ohjaukselle ja muutamille erinomaisille näyttelijöille. Iiristiina Varilo on ohjannut näytelmän. Näyttelijöistä erityisesti Olli Haataja Akselin roolissa ja Kai Paavilainen Halmeen roolissa saavat kiitokseni. Räätäli Halmeesta muodostuu uskottava ja sympaattinen hahmo. Onneksi hänestä ei ole tehty ärsyttävää karikatyylistä hahmoa, kuten esimerkiksi Pentinkulman opettajasta. 

Näytelmässä oli muutamia todella erinomaisia ja voimakkaita kohtauksia. Erityisesti haluaisin mainita kilpaniittokohtauksen sekä kansanedustaja Helbergin puheen. Aleksin ja Elinan häät herkistivät varmasti kaikki katsojat. 
                                       

En ole usein nähnyt Joensuun kaupunginteatteria iso näyttämöä täynnä. Nyt se oli! Istuin rivillä 11, eli toiseksi taaimmaisessa rivissä. Liekö niin takana istuminen vaikuttanut siihen, että minulla oli paikoitellen vaikeuksia kuulla, mitä näyttämöllä sanottiin. Samoin joistakin repliikeistä oli vaikea saada selvää heikon artikuloinnin vuoksi. Lavastuksen taisinkin jo mainita eli olisin kaivannut lavastukseen tarinaa tukevia elementtejä. Vielä yksi asia, josta en tykännyt. Olin aika äskettäin nähnyt Joensuun kaupunginteatterin Harmony Sisters. Siinä näytelmässä, kuten tässäkin, käytettiin täti-ihmistä kertojana. Tämä alkoi jo kyllästyttämään, eli toivoisin, ettei Anna Kareninassa olisi tällaista tätikertojaa.

Joensuun kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -näytelmä on voittanut Vuoden kulttuuriteko -palkinnon 2017. Karjalainen myönsi palkinnon nyt ensimmäisen kerran.

Kiitos Joensuun kaupunginteatteri tästä uskalluksesta! Dramaturgi Janne Rosenvallin sanoin: Kehitys kohti hyvinvointiyhteiskuntaa on edennyt uhrausten ja erehdysten kautta. Kehityksen turvaaminen on meidän kaikkien velvollisuus ja tehtävä.

Rosa Liksom: Everstinna - Everstinnan selviytymistarina

Rosa Liksom: Everstinna. 2017. Like. 195 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhan. (s. 74-75)

Liksomin Everstinna oli seniorilukupiirimme tammikuun kirjana. Kokoonnumme kerran kuukaudessa Joensuun kirjastolla ja tämä oli meidän vuoden ensimmäinen kokoontumisemme. Paikalle oli 13 senioria, kaikki naisia. Aiheeltaan Everstinna kiinnosti senioreita, koska kirja kertoo ajasta, joka on monelle meistä tuttua.

Kirja on jo vanhaksi tulleen päähenkilön yhden yön monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä tai oikeastaan neljää elämäänsä: lapsuus, Eversti-vuodet, Tuomas-vuodet, vanhuus. Päähenkilö, minä-kertoja on lappilainen kirjailija Annikki Kariniemi-Willamo-Heikanmaa (1913-1984). Eräs ryhmäläisistämme pohti Everstinnan henkilöllisyyttä. Hänen mielestään Everstinna saattoi olla Annikki Kariniemi, mutta aivan yhtä hyvin joku muu Everstin lukuisista rakastajattarista.

Annikki Kariniemi-Willamo (Wikipedia)

Kotoa tulee usko valkoiseen Suomeen, ja rakkaus 28 vuotta vanhempaan Everstiin tuo mukanaan natsi-Saksan ja Vyyrerin ihailun. Kosolan tyylitön Mussoliini-vasismi sai jäähä ja mie siiryin etheenpäin samala, mutta erilä, puhtaammalla tielä. Mie muistin isän sanat, että kaikki hyvä tullee Saksasta: uskonto Lutterilta, kahvi Paulikilta, johonka itte lisäsin, että  nationalismi Vyyreriltä. (s. 32) Sotaa odotellessa kaikki oli niin helppoa ja itsestäänselvää lukuisine juhlineen saksalaisten upseerien vieraina. Tavataan itse Vyyreri ja Himmleri ja pistäydytään natsi-Saksassa. 

Everstinnan mies on Lapin keisarina ja monipuolisena vaikuttajana tunnettu suomalainen jääkärieversti Oiva Willamo. Seurusteluaika Everstin kanssa ennen sotaa ja sodan aikana on kiihkeää aikaa; Eversti vaatii paljon ja päähenkilö on hänen vaatimustensa mukainen. Seksuaalisuus näyttäytyy niin vahvana, voimakkaana ja mukanaan vievänä viettinä, kuten eräs piiriläisistämme totesi. 

Eversti Oiva Willamo (Wikipedia)

Sodan jälkeen elämä muuttuu, kun he menevät naimisiin. Everstistä tulee väkivaltainen, suorastaan sadistinen aviomies. Kaikesta huolimatta Everstinna kestää kaiken, rakastaa miestään, on aina valmis aloittamaan alusta ja on erityisen ylpeä arvonimestään. Mutta kestämiseenkin tulee päätepiste: Everstinnan kauan odotettu raskaus keskeytyy Everstin hakkaamiseen  ja väkivaltaisuuteen. Eversti potki minut keskenmenhoon. (s. 146) Toipuminen kestää kauan. Sitten elämä kuljettaa päähenkilön opettajan tehtäviin Kalmalompoloon. Sieltä löytyy 28 vuotta nuorempi Tuomas ja sininen pirtti. Täälä sinisessä pirtissä mie olen turvassa ko hauen mahassa. Minun sielu on löytäny rauhan. Tykkään itkeskellä ilman mithään syytä. Se puhdistaa. (s. 189)        

Sen lisäksi, että Liksom kuvaa vahvasti ja voimakkaasti Suomen 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta yksilön näkökulmasta sekä äärimmäisyyksien avioliittoa, Liksom on myös erinomainen Lapin luonnon kuvaaja. Lapin luonto on tavalla tai toisella koko ajan läsnä. Lukija pystyy aistimaan luonnon tuoksut ja värit. Erästä lukijaamme ihastutti erityisesti Lapin soiden kauniit kuvaukset. Minua lohuttaa se, että tämän talven sinisen kylmä taivas antaa kaiken anteeksi, että tämä talvi kestää ainoasthaan huhtikuun loppuun, pakkanen pittää siihen saakka jähmettyhneenä kaiken elollisen, tuiskut pyyhkivät allensa venheet, vajat ja puuliiterit sekä saunat niiko Suuri Henki on säätäny. (s. 191) 

Liksomin kieli on vahvaa ja samalla kaunista, sitä on miellyttävä lukea. Kirjan sitaateista käy ilmi, että kirja on kirjoitettu mean kielellä. Mielestämme mean kieli sopii tähän kirjaan erittäin hyvin jo senkin vuoksi, että kieli pehmentää kirjan rankkuutta. Keskustelimme tovin meän kielestä ja h-kirjaimen paikasta. Lapissa on useita murrealueita ja h-kirjaimen paikka riippuu murteesta. Erästä lukijaamme murre oli kiinnostanut niin, että hän oli lainannut kirjastosta meän kieltä käsittelevän kirjan sekä meänkielisen Aku Ankan. 

Everstinna-kirja herätti vilkasta keskustelua. Kirjasta oltiin montaa mieltä, sillä jokainen peilaa kirjaa omaan taustaansa ja omiin kokemuksiinsa. Kaiken kaikkiaan kirja oli ollut varsin mieluista luettavaa suurimmalle osalle meistä. Tällaisia kommentteja kirja sai:
* kieli on kaunista, erityisesti luontokuvaukset väreineen ja tuoksuineen
* väkivaltakohtaukset ovat kammottavia
* vanhuuden kuvaus on kaunista
* kirjan loppu on puhdistava 
* upea selviytymistarina: Everstinna ei ole Suomen Eva Braun; Everstinna selviytyy
* kirjaa kuvaavia adjektiiveja: rajun kaunis, taitavasti kirjoitettu, järkyttävä, upeaa kieltä
* plussana kirjan tiiviys ja lyhyys 
* sotakirjoja on ilmestynyt liikaa lähivuosina.

Kiitos Rosa Liksom tästä lukukokemuksesta. On ilo huomata, että Blogistanian Finlandia-äänestyksen 2017 voitti juuri tämä kirja.

Taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä Annikki Kariniemi -patsas on pystytetty Aavasaksalle vuonna 1990.