Marja Björk: Lainaa vain - väkevä kuvaus 90-lamasta

Marja Björk: Lainaa vain. 2016. Like. 264 s. Kansi: Tommi Tukiainen

Arvostelukappale kustantajalta

Senioreiden kirjallisuuspiirimme valitsi Björkin kirjan luettavaksi paljolti siitä syystä, että Björk on lähtöisin Lieksasta eli täältä Pohjois-Karjalasta. Mielestämme on hyvä ottaa kirjallisuuspiiriin myös paikallista kirjallisuutta, jos sitä on saatavilla. Lainaa vain on Björkin kuudes romaani. Aiemmin häneltä ovat ilmestyneet Posliini (2008), Puuma (2010), Prole (2012), Poika (2013) ja Mustalaisäidin kehtolaulu (2014). Meitä oli mukana  seitsemän lukijaa. Vaikka lukupiiriläiset lukevat paljon, Björkin tuotanto oli jäänyt heille vieraaksi, ainoastaan minä olin lukenut kaksi Björkin kirjaa.

Eletään 90-luvun aikaa Mikkelin seuduilla. Eevaa on onnistanut ja hän on päässyt opiskelemaan lakia Helsingin yliopistoon. Ennen Helsingin jaksoa Eeva oli asunut tätinsä Anjan kanssa sen jälkeen kun oli lähtenyt isänsä luota 16-vuotiaana. Eevan äiti oli kuollut tehtyään itsemurhan Eevan 12-vuotissyntymäpäivänä. Anjan luona asuessaan Eeva oli työskennellyt Anjan Katajabaarissa Visulahden Shellillä.

Tulevaisuuden haaveet ovat korkealla lakia opiskevalla nuorella naisella. Mutta - elämällä onkin erilainen käsikirjoitus Eevan varalle. Eeva saa kesätyöpaikan Postipankista kotipuolestaan. Eräänä kauniina päivänä Eevan elämä muuttuu. Pankin vekselitiskille Eevan luo astelee fil.yo Sakari Rahula, 15 vuotta Eevaa vanhempi  käsityöläinen.  Eeva rakastuu Sakariin palavasti, sanan mukaisesti. Täti Anja varoittelee suhteesta, mutta Eeva on yksinkertaisesti rakastunut.

Olin vapaa rakastamaan ketä halusin. Tavanomaista ja odotettua olisi ollut, että olisin ottanut tuomiokunnan notaarin tai toisessa pankissa työuraansa aloittelevan kaverin. Minä ottaisin itseäni viisitoista vuotta vanhemman käsityöläisen, eronneen yhden lapsen isän, ja se  oli minun oma asiani. (s. 32)

Visulahden Shell on todellakin olemassa, se aloitti toimintansa vuonna 1982. Se toimii edelleen, nykyisin nimellä Cafe Visulahti.

Rakastuneet Eeva ja Sakari solmivat avioliiton ja muuttavat Kalvitsaan.

He ostavat talon, joka on kaikkea muuta kuin kunnossa. Talossa on vikoja yllin kyllin, rotat juoksevat ja kaivovesi on saastunutta. Tämän kaiken keskelle syntyy Roope-vauva. Eevasta tuntui, että vauvan syntyessä kaikki muu saa jäädä, valmistumisella ja juristin palkalla ei ole kiirettä. Avioliiton ihanuus saa kolhuja toinen toisensa jälkeen, rakkaus on koetuksella, riidat lisääntyvät, Sakarin käsityöläistuotteet eivät mene kaupaksi, raha ei riitä asuntolainan maksuun. Sakarilla on ihan oma maailmansa. Kerta kerran jälkeen hän palaa muistoissaan Israeliin, jossa hän oli viettänyt kolme vuotta.

Hän luki heprealaisia kirjoitusmerkkejä aamupöydässäkin. Äänetön aamiainen, ei juttelua, ei päivän suunnitelmaa kumpi käy kaupassa, olisiko minulla tänään omaa aikaa katsella papereitani, illalla olisi ranskan tunti, olisiko Sakari sen aikaa vauvan kanssa. Uskaltaisinko kysyäkään. Tulisiko uudestaan "Hoida pentusi". (s. 109)

Useimmat meistä lukupiiriläisistä olivat sitä mieltä, että Björk kuvaa hyvin lama-ajan mukanaan  tuomaa ahdistusta, joka heijastuu jokapäiväiseen elämään, työelämään ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Avioliiton koettelemuksia Björk kuvaa realistisesti peilaten Eevan ja Sakarin tilannetta sen hetken yleiseen lamatilanteeseen. Ahdistus ja paha olo ovat kirjassa ihan käsin kosketeltavaa, muutaman lukijan mielestä jopa liiallistakin - kaikki on vain niin synkkää ja epätoivoista. Onneksi kirjan loppu tuo himpun verran lohtua tilanteeseen.  

Björkin kirjan päähenkilöiden henkilöhahmot ovat mielestämme taidolla luotuja. Eeva on taistelijaluonne, vaikkakin meitä kaikkia Eevan laiminlyönnit vauvan suhteen ihmetyttivät - olihan 90-luvulla jo hyvin toimiva neuvolajärjestelmä. Anjasta ei voi olla pitämättä - hän on ronski, paljon työtä tekevä yksityisyrittäjä. Sen sijaan säälimme Sakari-raukkaa -  haaveilijaa ja uneksijaa - ja mietimme, mikä merkitys asioiden kepeällä sujumisella on hänen käyttäytymiseensä. Sen sijaan kuva Monnasta, Sakarin 15-vuotias tytöstä, joka asuu alkoholisoituneen äitinsä, Sakarin ex-vaimon Virpin kanssa, jää vaisuksi. Monna rakastaa suklaata ja muuta imelää, kärsii ylipainosta; ilmeisesti kärsii syömishäiriöstä (BED = ahmimishäiriö).

Olimme yhtä mieltä siitä, että Björk kuvaa hyvin omalla ronskilla, kuvailevalla tyylillään 90-luvun Suomea. Luonteva dialogien käyttö on kirjalle ehdoton plussa. Erään lukijamme mielestä kirjaa vaivaa tunneköyhyys, henkilöt jäävät yksin omien tunteidensa kanssa. 

Monille meistä kirjan tapahtumapaikat olivat tuttuja - Mikkeli ja Kalvitsa olivat tuttuja, jopa Visulahden Shellilläkin oli moni käynyt. Kirjan mukana palasimme 90-luvulle: muistimme Vicky Rostin, Tsernobylin aiheuttamat pelot, ensimmäiset suomalaiset pizzeriat. Dallas-sohvakin kuului sille vuosikymmenelle.  

Kannen symboliikka emme valitettavasti ymmärtäneet.

Piti mennä eteenpäin, aina vain eteenpäin.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin - kunnianhimoinen sukutarina

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. 2016. Otava. Homegoing. Suomentanut Sari Karhulahti. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Joensuun Naisten Pankin Lukevien leidien marraskuun lukupiirin kirjana oli Yaa Gyasin Matkalla kotiin. Pyrimme valitsemaan luettavaksi kehitysmaiden kirjallisuutta, mutta erityisen viehtyneitä olemme afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Gyasin kirja kiinnosti tarinallaan ja myös erityisen kaunis kansi viehätti meitä. Gyasi  (s.1989) on ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija, joka asuu Kaliforniassa.  Hänen esikoisteoksensa Matkalla kotiin on kahminut runsaasti palkintoja USA:ssa.  

Yaa Gyasi

Kirjan tapahtumat alkavat Ghanan Kultarannikolta. Gyasi kuvaa pietiitillä ghanalaisten suhdetta brittivalloittajiin sekä heimojen välisiä sotia, joissa vangittuja sotilaita ja siviilejä kuljetetaan edelleen orjiksi Amerikkaan. Effia elää luksuselämää valkoisen kuvernöörin vaimona ja vankityrmässä kärsii sisarpuoli Esi. Esi, muiden vangittujen tavoin, päätyy orjaksi Amerikkaan.

"Effia oli tiennyt tulopäivästään asti, että vankityrmissä oli ihmisiä. Ihmisiä, jotka puhuivat toisenlaista murretta kuin hän, jotka oli vangittu heimosodassa tai jopa siepattu."

Cape Coast

Lukupiirikokoontumisessamme oli mukana kahdeksan naistenpankkilaista. Anne, jolla oli vastuu tämän kerran lukupiirin vetämisestä, kertoi tietoja kirjailijasta ja kirjan taustoista. Kirja on aikamoinen saavutus esikoiskirjailijalta: kirjassa seurataan sukutarinaa aina 1700-luvulta asti 250 vuoden ajan. Kysymyksessä on rehevä sukutarina, jossa henkilöiden kautta avataan rasismin syntyä ja historiaa. Rasismilla on ollut tavalla tai toisella merkittävä vaikutus kirjan henkilöiden kohtaloihin.

Keskustelu kirjasta oli innokasta, kuten aina lukupiirissämme. Jälleen tuli todistetuksi se, että lukeminen on mukavaa yksinkin, mutta vielä mukavampaa se on, kun saa vaihtaa kokemuksia yhdessä.  Olimme yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on yltäkylläinen ja kunnianhimoinen sukutarina Afrikan ja Amerikan mantereelta. Kirjan ihmiset ovat joutuneet käymään läpi hyvin ankaria elämänvaiheita, jotta seuraava sukupolvi saa mahdollisuuden elää. Eräs lukijoistamme pohtikin, onko ihmiskunta oppinut mitään historiastaan, kun ajatellaan vaikkapa tämän päivän orjakauppaa Libyassa. 
 
Esin myötä kirjassa siirrytään Amerikan mantereelle. "Pahinta mitä Amerikassa saattoi tehdä oli olla musta mies." Kirjassa on huikeat 14 päähenkilöä, mikä osoittautuikin aikamoiseksi haasteeksi. Olimme yhtä mieltä siitä, että kirja on tavallaan laaja novellikokoelma, jonka  jokaisessa luvussa kuvataan yhtä sukupolven edustajaa joko Afrikassa tai Amerikassa. Sukutarinoiden seuraaminen oli haasteellista, vaikkakin kirjan alussa oleva sukupuu oli suureksi avuksi. Eräs lukijoistamme olikin lukenut yhtenäisinä kokonaisuuksina Amerikka- ja Afrikka-jaksot, jolloin sukutarinoista muodostui ehyempi kokonaisuus.

Keskustelimme myös siitä, ketkä kirjan henkilöt olivat herättäneet eniten mielenkiintoa. Mielenkiinnon kohteet vaihtelivat, jollekin oli jäänyt parhaiten mieleen Akuan ja lähetyssaarnaajan suhde, joitakin oli taas koskettanut laulajan tai iso H:n kokemukset ja joku taas piti koskettavana Willien ja Robertin suhdetta. Marjorien kantamalla mustalla korulla oli tärkeä rooli kautta sukupolvien. Suurin osa lukijoistamme piti enemmän Afrikkaan sijoittuvista sukukuvauksista, koska ne tarjosivat paljon uutta tietoa mm orjuudesta, jota harjoittivat niin valkoiset kuin mustatkin. Amerikan mustien historia on tunnetumpaa kirjojen ja elokuvien kautta. 

Mietimme, mitä kirjoja tästä kirjasta tulee mieleen. Mainintoja saivat Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987) sekä Morrisonin Jazz (1993). Myös äskettäin lukupiirissä lukemassamme kirjassa Chigoma Obizien Kalamiehet (2016) on samaa afrikkalaista tunnelmaa, samoin Zadie Smithin Swing timessa (2017) liikutaan samoissa teemoissa. Ghanan maaperällä liikkuu myös Taiey Selasi kirjassaan Ghana ikuisesti (2014). Myös elokuva 12 vuotta orjana (2014) muistutti orjuuden teemasta.

Osalle lukijoistamme kirjan tarina on keskeistä, jolloin Matkalla kotiin -kirjan tyylinen teos isolla tarinallaan on ehdoton mielenkiinnon kohde. Osa meistä taas kiinnittää enemmän  huomiota kirjan kieleen. Heidän mielestään tämä kirja ei kiehtonut kielellisesti, kieli oli päinvastoin aika latteaa. Eräs lukijoistamme löysi kirjasta kauniin kuvauksen:
Hän ja muut aamuvuorolaiset heräsivät, kun kuu paistoi vielä kirkkaana sirppinä, joka oli kuin tummaihoisen yön vino valkohampainen hymy. (s. 203)

Lopuksi keskustelumme kääntyi kirjan kansiin ja niiden merkitykseen. Totesimme yhteisesti, että tässä kirjassa on kaunis kansi. Kirjan kannella on tärkeä merkitys. Eräs lukijamme oli kirjamessuilla tutustunut Ville Hännisen kirjaan Kirjan kasvot, sata vuotta suomalaisia kirjankansia (2017), joka on tutustumisen arvoinen kaikille kirjojen ystäville. Annamme kirjoille arvion; Matkalla kotiin -kirjalle annettiin arvio 3,9 (1-5 skaala).

Kiitos virkistävästä kirjaillasta! Jäämmekin nyt vuoden vaihteen tauolla ja palaamme kirjojen pariin jälleen tammikuussa. Tammikuun kirjana on  Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö (2017. Otava). 

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä - trilleri täynnä yllätyksiä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus. 2017. I Let You Go. Suomentanut Päivi Pouttu-Deliere. 417 sivua.

Lainattu kirjastosta

"Hyytävä, vangitseva ja eläytyvä" toteaa Nainen junassa -dekkarin kirjoittaja Paula Hawkins tästä kirjasta Annoin sinun mennä. Sitä se onkin, kaikki Hawkinsin adjektiivit ovat niin tätä kirjaa kuvaavia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kirjan alkuosassa Bristoliin. Äiti ja poika kävelevät kadulla Fishpondsin kaupunginosassa. Vuosi on 2012. Äiti päästää hetkeksi irti pojan kädestä, auto ilmestyy aivan kuin tyhjästä, ajaa pojan yli, poika kuolee. Tästä alkaa monitahoinen, jännittävä tapahtumien ketju. 

Katukuva Fishpondista (kuvakaappaus)

Jenna pakenee suruaan Penfachiin Walesin rannikolle. Vaikka ympäristö on luonnoltaan suurenmoista ja vaikka Jenna tapaa sympaattisen eläinlääkäri Patrickin ja vaikka hän löytää itselleen rahaakin tuottavan postikorttibisneksen kun hän kuvaa rannalle kirjoitettuja tekstejä, muistot ja menneisyys eivät jätä häntä rauhaan. 

Penfach, Wales (kuvakaappaus)

 "Kun nukun, minua vaivaavat onnettomuuden äänet ja näyt ja tieto siitä, että jos olisin tullut vain muutamaa minuuttia aikaisemmin, koko onnettomuutta ei olisi koskaan sattunut." (s. 38)

Kun lukijalle selviää, millainen menneisyys Jennalla on, lukija ei voi muuta kuin ihmetellä, miten Jenna yleensä pysyy koossa. 

Rikoskomisario Ray Stevens yhdessä kollegansa Kate Evansin kanssa saa tehtäväkseen tutkia yliajoa. Mitään ei selviä. Yliajo ei jätä heitä rauhaan, vasta vuoden päästä saatavien vihjeiden avulla yliajo alkaa selvitä. Millä tavalla tapahtuma sitten alkaa purkautua, onkin täynnä yllätyksiä. Kirjailija pitää lukijaa jännityksessä lähes kirjan loppusivuille asti. Kiitän kirjailijaa - jännitys kannatti - niin hienosti rakennettu juoni tässä kirjassa on.

Kirjailija avaa Jenna taustaa kuvaamalla hänen avioliittoaan narsistisen ja väkivaltaisen Ianin kanssa. "Kohotin käteni, painoin tupakkani tulipään rintakehääsi vasten ja tumppasin sen rintojen väliin. Kirkaisit, mutta olin jo poistunut huoneesta." (s. 315) Avioliittokuvaukset ovatkin hurjaa luettavaa - mieleen tulee väistämättä Rosa Liksomin everstinnan ja everstin avioliitto. Myös Jennan äiti-, isä- ja sisarsuhteita valotetaan, jolloin väkivallalle löytyy lisää yhtymäkohtia. Olin viime viikolla kuuntelemassa professori Paavo Kettusen esitystä, jonka teemana oli häpeä. Häpeä nousee tässäkin kirjassa esille monessa yhteydessä. 

"Tiesittekö, että hän ei ole kertonut jutusta Puolassa asuville sukulaisilleen? Hän sanoi häpeävänsä sitä liikaa." (s. 212)
"Kielsin, ettei mikään ollut vialla: ensin siksi, että rakkaus oli sokaissut minut niin, etten nähnyt halkeamia suhteessani ja myöhemmin siksi, että minua hävetti niin paljon myöntää olleeni niin pitkään miehen kanssa, joka satutti minua niin kovasti." (s. 408)

Kirja koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kertojana on Jenna ja toisessa osassa minä-kertojana on aviomies Ian. Kerronta ja rakenne toimivat erinomaisesti. Kirja on Clare Mackintoshin esikoinen. Mackintosh on työskennellyt poliisissa rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Kirja pohjautuu todelliseen rikostapaukseen. Tällaisesta mukaansa tempaavasta juonen kuljetuksesta lukija kiittää kirjailijaa ja jää odottamaan Mackintoshilta lisää jännitystä. 

(kuvakaappaus)

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo: Iltalaulaja. 2017. Otava. Kansi: Päivi Puustinen. 204 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pyysin kustantajalta luettavaksi Tervon Iltalaulajan, koska katalogikuvauksen perusteella arvelin, että kirja olisi mieluinen lukupiirikirjaksemme. Kati Tervo vie lukijansa taiteilija Ellen Thesleffin (1869-1954) maisemiin Casa Biancan kesähuvilalle Hämeeseen Ruovedelle. Vuosi on 1945, sodan jälkeinen vuosi. Puutetta on peruselintarvikkeista ja kaikesta muustakin. Sodan vaikutus heijastuu myös romaanin henkilöiden elämään ja vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Ellenin aputyttönä on Taimi, naapurin tyttö, joka Ellenin auttamisen ohella tekee työpäivän myös kotonaan.

Ellen on 76 vuotta. Hän on mieltynyt Ruoveden luontoon. Hän nauttii kauniista maisemista ja ammentaa luonnosta voimaa maalaamiseen. Pienenä kuollut sisar Lillan sekä myöhemmin tuberkuloosiin kuollut sisar Sofia ovat usein hänen ajatuksissaan. Muistoissaan hän palaa yhä uudelleen Italiaan, italialaisiin juomiin ja ruokiin sekä ikävöi Italiassa tapaamaansa Henryä.

Ellen Thesleff vuonna 1945

Yhtä lailla Ellenin kanssa kirjan päähenkilöksi nousee nuori Taimi. Taimi, joka haaveilee taiteilijan elämästä: "Jos sais ite valkata, niin ei mikään heinä vaan taiteilija, Taimi vastasi". (s. 123). Äiti pyrkii romuttamaan Taimin haaveita kaikin tavoin, mm kieltämällä kaiken leikkimisen ja nauramisen. Sotatraumojaan viinalla hoitavalta isältä ei myöskään heru sympatiaa Taimin  haaveille. Vuonna 1945 sota oli vielä monin tavoin läsnä. Taimin luokkakaveri 13-vuotias Toivo on haudankaivaja. "Taimi pelkäsi hautajaisia. Muroleen kirkkomaahan kaivettiin sankarihautoja. Vainajat makasivat kirkon eteläpuolella, se mitä heistä oli jäljellä." (s. 43) Ruovedeltä katsottuna Helsinki on hyvin kaukana ja sinne pääseminen on Taimille utopistinen haave, mutta kuitenkin ajatukset vievät tytön mm Fazerin kahvilaan, jossa Ellenilläkin oli ollut tapana juhlia siskojensa Sofian ja Annan kanssa. 

"Sinne myös Taimi haluaisi. Hän laittaisi baskerin päähänsä, istuutuisi pieneen pyöreään pöytään ja tilaisi kahvin ja paakelsin, Tarjoilijarta hän kiittäisi: Tak." (s. 58) 

Ellen ja Taimi edustavat eri aikakausia ja eri yhteiskuntaluokkia, mutta siitä huolimatta kesän aikana suhde lujittuu ja siihen tulee luottamusta. Näitä kohtaamisia Kati Tervo kuvaa kauniisti ja lämmöllä. Nautin kirjan viipyilevästä tunnelmasta ja kauniista luonnon kuvauksista. Kun Ellen tiedusteli Taimilta mielipiteitä maalauksistaan, Taimin käyttämät kehusanat olivat hiano ja koree. Muita kehusanoja hän ei tuntenut, hänellä ei ollut hyvien sanojen varastoa. "Kansakoulun jälkeen hän oli huhkinut navetassa ja lukaissut kirjan porsimisesta." (s. 138)  Puutarhaharrastajana arvostan Tervon kukkatuntemusta ja nautin upeista ruusukuvauksista. Ellen koristelee salin ruusuilla ja antaa Taimin ottaa ranskanruusun vesan äidille, joka pulan ja ahdistuksen keskellä saa lohtua ruusuista. "Isällä on putelit, äidillä ruusut." (s. 99) Huumoriakaan kirjasta ei puutu. Hymyssä suin luin Taimin maalausurakasta, kun hän maalasi karjakeittiön täyteen kukkia, jättiläisruusuja jotka "yltivät katosta lattiaan ja täyttivät huoneen". (s. 150)  Mutta äidin mielestä ruusut eivät olleet taidetta, vaan jälki näytti enemmänkin eläimen teurastukselta. Vaikka taiteilijayritelmä ei karjakeittiössä onnistunutkaan, Taimi ei luovuta, vaan varastoi värejä, valoja ja varjoja talven varalle. 

Tervo luottaa lukijaan ja uskoo, että lukijalle Ellen Thesleffin tarina on tuttu. Minun kohdallani ei näin ollut, käännyin widipedian puoleen ja päivitin tietoni. Näin koin ymmärtäväni kirjaa paremmin. Lisää tietoa Thesleffin elämän vaiheista saa tänä syksynä ilmestyneestä Hanna-Reetta Schreckin kirjasta Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. (Teos)

Kiitos Päivi Puustiselle kauniista kirjan kannesta. Ensi viikolla kokoontuvassa lukupiirissämme valitsemme kevään kirjat. Ehdotan Tervon lämminhenkistä Iltalaulajaa yhdeksi kevään kirjaksi.

Yksi Thesleffin tunnetuimmista maalauksista on Kaiku (1890-1891). Se myytiin 500 000 eurolla Hagelstamin huutokaupassa v. 2003.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot - sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. SKS. 2017. 335 sivua. Kannen suunnittelu: Samppa Ranta.

Arvostelukappale kustantajalta

Kyllä kirjamessuista on iloa. Ilman Helsingin kirjamessuja en varmaankaan olisi törmännyt upeaan ja mielenkiintoiseen Ville Hännisen Kirjan kasvot -kirjaan. Kirja tuli tutuksi, kun olin kuuntelemassa Parnasson kirjallisuuskeskustelua, jossa mukana olivat kirjailija Heidi Köngäs, kustantaja Anna-Riikka Carlson ja tietokirjailija, kriitikko Ville Hänninen.

On ollut aivan loistava idea tehdä kirja kirjan kansista. Minuun se ainakin kolahti, koska minulle kannet merkitsevät paljon. Kirjoja valitessa huomioni kiinnittyy ensiksi kansiin ja saatan valita kirjan ihan puhtaasti kannen perusteella. Näin Hänninen kiteyttää kansien merkityksen: "Kirjan henki tiivistyy usein kanteen". (s. 9) 

Vaikka kannet ovat niin tärkeä ja olennainen osa kirjaa, aihetta ei ole aiemmin käsitelty. Onneksi Hänninen teki tämän kirjan. Kirjaan on valittu yksi teos / Suomen itsenäinen vuosi. Kirja onkin mitä parhain kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle. 

Hänninen on siis valinnut yhden teoksen / vuosi. Mukana on kaunokirjojen lisäksi myös kirjasarjoja ja tietokirjallisuutta. Kansien valintaperusteina Hännisellä on ollut ajankuva, kansityylit ja taitelijat, ei pelkästään kannen kauneus. Kirjan kansia on alettu arvostamaan vasta viime vuosikymmeninä, vanhemmissa kirjoissa ei monestikaan ole tietoa kannen tekijästä. 

Yhteenvedon tekeminen itsenäisyyden ajan kirjojen kansista on minulle ylivoimaista, erityisesti siksi että kirjaan valitut kannet ovat niin erityyppisiä. Olen valinnut oman mieltymykseni mukaisesti joitakin tärkeitä historian vuosia ja joitakin minulle tärkeitä tai mielestäni kauniita kirjan kansia. 

Vuosi 1917. Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (WSOY, 1917) kuvaa voimakkaita tunteita ja historiallisen tilanteen mustavalkoisuutta. Ajoitus antaa voimaa tälle kannelle. Kansitaitelija on tuntematon.

Vuosi 1937. Lapsuusajan ihanat suosikkikirjani palautuvat mieleeni. Anni Swan oli niin suosittu, Anni Swanin kirjoja myytiin yli miljoona kappaletta vuosina 1914-1949. Kannen taiteilija on Martta Wendelin, joka tunnettiin parhaiten Kotiliesi-lehden kansista. Anni Swanin kirjojen kannet piirtyivät useiden tyttösukupolvien tajuntaan ikuisiksi ajoiksi. Tässä esimerkkinä Ánni Swanin tuotannosta on Tottisalmen perillinen (WSOY, 1914).

Vuosi 1942. Ollin Vot, Iivanan (Otava, 1942) kansi ja myös sisältö ovat ennenkaikkea ajankuvaa sota-ajalta. Niin kansi kuin sisältö kuvaavat neuvostoliittolaiset sotilaat laiskoina ja yhteistyökyvyttöminä. Kannen on suunnitellut lahjakas piirtäjä Erkki Koponen.

Vuosi 1944. Yrjö Kokon satu Pessi ja Illusia (WSOY, 1944) on kirjoitettu sodan aikana. Sen ilmestyessä jatkosota oli ohi. Ahdistuksen purkamiseen tarvittiin monenlaisia kirjoja, mm satukirjoja, jotka kestävät aikaa. Kannen on suunnitellut Yrjö Kokko vaimonsa kanssa.

Vuosi 1954. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (WSOY, 1954) kansi on kestänyt sukupolvelta toiselle. Varmasti kustantamolle ei ole tullut mieleenkään vaihtaa kantta; niin vahva tämä kansi on. Martti Mykkänen suunnitteli kannen.

Vuosi 1964. Hannu Salaman Juhannustanssit (Otava, 1964) aiheutti yhden 1960-luvun tunnetuimmista kirjasodista. Kannessa, jonka on suunnitellut Markku Reunanen, heijastuvat juhannuskokko ja taivaalle sinkoutuvat kipinät. Tänä päivänä kansi tuntuu hyvin hillityltä, kuten kirjan sisältökin.

Vuosi 1974. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (WSOY, 1974) muistuttaa siitä, ettei kirjan onnistunut kansi synny välttämättä ensiyrittämällä. Björn Landström suunnitteli kannen, mutta vasta 11. painoksen kannesta tuli " se oikea". Landström teki kuvituksen myös kirjaan, mutta sitä ei julkaistu.

Vuosi 2014. Halusin ottaa mukaan Tuomas Kyrön Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja (WSOY 2014), en niinkään kannen kauneuden vuoksi, vaan siksi, että Mielensäpahoittaja on 2000-luvun suurimpia suomalaisia kirjallisia ilmiöitä. Kaikki me tunnemme fraasin "kyllä minä niin mieleni pahoitin". Kannen on suunnitellut Mika Tuominen.

Ville Hänninen antaa kunnian kansien suunnittelijoille.  Tänä päivänä kirjoista yleensä löytyy kannen suunnittelijan nimi, mutta poikkeuksiakin on. Luin juuri Laura Gustafssonin kirjan Pohja (Into 2017), mutta kannen suunnittelijan nimeä en löytänyt. Sanna Tahvanaisen kirjassa Pikku musta (Otava 2016) on äärettömän kaunis kansi, mutta suunnittelijan nimeä ei ole mainittu.

"Kaunis tai poikkeuksellisen kiihottava etumus saa avaamaan teoksen ja silmäilemään sitä tarkemmin." (s. 10)

Laura Gustafsson: Pohja - rehellinen, avoin, raadollinen

Laura Gustafsson: Pohja. Into. 2017. 141 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Laura Gustafssonin Pohja-kirja on ollut usean lehtijutun aiheena. Lähes poikkeuksetta juttujen otsikoiksi on valikoitunut seksi. Totta sekin on, seksiä käsitellään kirjassa, mutta on kirjassa paljon muutakin. Kirjan minä-kertoja Laura käy läpi elämäänsä vuodesta 1997 vuoteen 2017 nuoresta tytöstä aikuisikään asti. Laura on 34-vuotias, opiskelee Teatterikorkeakoulussa, toimii siivoojana ja on pienen lapsen yksinhuoltaja. Hänellä on mielenterveyslääkitys.

"Olen pikemminkin ranskanbulldoggi, ihmisyhteiskunnan epäkelpo elätti. Häntäni typistetty ja nenäni lytistetty. En voi hengittää, mutta kovasti yritän olla koira kuitenkin." (s. 12)

Kirjan alkuosassa päähenkilö Laura menee 16-vuotiaana Tuska-festivaaleille mustatukkaisena, mustissa vaatteissa, sukkanauhaliiveissä. Aivan kuten tyttäremme, samoin 16-vuotiaana, jolloin me vanhemmat jännitimme - ehkä pelkäsimmekin - ja olimme onnellisia, kun hän palasi festareilta onnellisena ja tyytyväisenä.

Pohja-kirjassa kuvataan Lauran elämää hyvin avoimesti ja paljaasti. Kirjan kirjo on laaja; Lauran elämää käydään läpi monesta näkökulmasta: seksuaalisuus, syömishäiriöt, äitiys, raiskaukset. Seksuaalisuus on yksi kirjan pääteemoista. Laura kokee, että miehet eivät kunnioita häntä ja hän hakee miesten hyväksyntää menemällä sänkyyn heidän kanssaan.

"En osannut kapinoida sitä vastaan muutoin kuin heittäytymällä selälleni. Miehet eivät kunnioittaneet minua, antautumiseni oli sittenkin enemmän alistumista kuin vapaata halua. Ja se, mitä tarjosin, ei ollut niin erityistä, että jokainen, jonka halusin jäävän, olisi jäänyt." (s. 14)

"Vangitseminen on yksi vanhimmista seksifantasioistani. Kyse ei ole masokistisesta taipumuksesta. En välitä, jos minua satutetaan fyysisesti, mutta en suoranaisesti kipua kaipaakaan." (s. 38)

Merkittävänä teemana kirjassa on myös bulimia. Gustafsson kuvaa asiallisesti ja ilman intohimoja tätä nuorten naisten yleistä ongelmaa.

"Olen harjoitellut bulimiaa elämäni aikana useissa jaksoissa. Bulimia ei muodosta samanlaista identiteettiä kuin anoreksia. On siistiä olla anorektikko, mutta bulimiasta puhuu mieluiten vaan harrastuksena. Korkeintaan lievänä intohimona." (s. 82)

'Syömishäiriöissä on monta näkökulmaa. "Kun laihdun, ihmiset kysyvät, olenko kunnossa. Mutta: "Näytät tosi hyvältä".' (s. 82)

Kun taas "Lihottuani ihmiset sanovat, että näytän terveelta. Kuka vittu täällä sairaassa maailmassa haluaa näyttää terveeltä." (s. 82-83)

Hyvä veto Gustafssonilta oli ottaa Marilyn mukaan kirjaan. "Ne (miehet) haluavat osuutensa. Enkä nyt puhu seksistä. Selkäsi takana ne kehittelevät legendan siitä, miten juuri ne petasivat sinut kuin nuken ja antoivat sanat suuhusi. Suorastaan loivat sinut. Kuin olisit tahdotonta tomua. Kun suosiosi hiipuu, ne selittävät syyksi sen, että rupesit omapäiseksi etkä ottanut hyviä neuvoja vastaan." (s. 127)

Gustafsson sanoo, että Pohja on omaelämäkerrallinen. Hän on rohkea, hän laittaa itsensä likoon paljastamalla niin paljon itsestään. Hän on joutunut miettimään, missä raja menee, mitä voi kirjoittaa ja mitä ei. Gustafsson on tehnyt viisaan valinnan: hän paljastaa paljon itsestään, mutta säästää muut, mm vanhempansa ja ystävänsä. - Erityismaininnan saa kieli, joka sopi erinomaisesti tähän kirjaan sekä kirjan kannesta, jonka tekijää en kylläkään löytänyt kirjasta.

"Valkea harjani heilahtaa ilmavirrassa. Olen tyttö vielä yhdeksänkymmentävuotiaana." (s. 141)

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat - koukuttava rikosromaani

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat. Myllylahti. 2017. 307 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Uusikaupunki on nosteessa! Kaupunki on tullut tunnetuksi autokaupunkina, jonne rekrytoidaan henkilökuntaa ympäri Suomea. Uusikaupunki on noussut esille myös kirjallisuudessa. Rake Tähtisen dekkarit sijoittuvat Uuteenkaupunkiin ja nyt Uusikaupunki on tapahtumaympäristönä Marjut Petterssonin uudessa dekkarissa. 

Kirsimari Uitto, punatukkainen, noin 50-vuotias freelance-toimittaja palaa Uuteenkaupunkiin - muistojensa kaupunkiin - selvittämään välejänsä Monan kanssa. Kirsimarin kouluaikainen ihastus Tony Vice on avioitunut Monan kanssa - asia jota Kirsimari ei pysty anteeksiantamaan. Kun Kirsimari saa lapsen, Toni onkin kahden naisen loukussa. Se, mitä tapahtuu sen jälkeen, onkin alku kirjan mukaansa tempaaville tapahtumille, jotka huipentuvat todella intensiivisiin lopputapahtumiin. Kirsimari, Mona ja Tony ovat kirjan päähenkilöitä, mutta mukana kerronnassa ovat myös päähenkilöiden suvut. 

Luin mielenkiinnolla Petterssonin kirjaa. Kirjan tapahtumat tempaisivat mukaansa niin että kirjaa oli vaikea jättää kesken. Kirjan rakenne on erikoinen: sitä luetaan väärinpäin, eli kirja alkaa tunnustuksella ja siitä sitten lähdetään kerimään tarinaa taaksepäin, jolloin liikutaan vuosien 1977 - 2015 välillä. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu kronologisesti, juonta on helppo seurata lukujen alussa olevien vuosilukuviitteiden ansiosta. Kirja on kirjoitettu toisessa persoonassa. Kirjan alku on hieman hämmentävä sekä rakenteen että kerronnan vuoksi, mutta kirja kyllä palkitsee lukijansa, vaikkakin kirjan sinä-muotoinen kerronta hämmästytti minua kirjan loppuun saakka.

Petterssonin ehdoton vahvuus on kaunis, kuvaileva kieli. Kaunista kieltä on nautinnollista lukea, olipa kyseessä sitten dekkari tai kaunokirja.

"Kerstin Fredriksson on jalasmökin kokoinen, mutta ei valitettavasti sen näköinen. Jos unohtaa hänen hienolta kalskahtavan nimensä, kuvittelee hänet naispuoliseksi Mikko Alataloksi, poistaa hyväntuulisen ilmeen ja lisää keitettyjä kananmunapuolikkaita muistuttavat silmät, saa hänet kohdilleen oikein." (s. 66-67) 

Pettersson on taitava tapahtumien sekä paikkojen ja esineiden kuvaaja. Pidin kovasti hänen yksityiskohtaisesta Uudenkaupungin kuvauksestaan. Itse olen tutustunut Uuteenkaupunkiin vasta lähivuosina. Kirjassa tulevat esiin tutut ravintolat, jotkut puutalot ja myös Paskalahdeksi kutsuttu Kaupunginlahti. Minua viehätti myös Petterssonin tarkka 80-luvun ajankuvaus. Kuinka selkeästi tulivatkaan mieleen tuon aikakauden Dallasit ja Dynastiat, musiikki, tupeeraukset, vaatetus, huonekalut, astiat sekä Netta Musketit ja Sydänsarjat. 

Petterssonin henkilögalleria sopii hyvin Uudenkaupungin kaltaiseen pikkukaupunkiin. Kaikki tuntevat toisensa ja kaikkien intiimitkin asiat ovat yhteisiä puheenaiheita. Ensiksi tuntui, että kukaan kirjan henkilöistä ei tullut minulle läheiseksi eikä saanut sympatiaa, kaikki olivat toisiaan kohtaan epäluuloisia, kateellisia, valehtelijoita ja jopa vihamielisiä. Mutta annapas olla kun luet kirjan loppuun: uudenlaiset inhimilliset ihmiset heräävät henkiin kirjan loppuvaiheissa. 

Kirjan nimi Niin kuin sen muistat on hyvin kirjaa kuvaava. Kannen joutsen ja auto on olennainen osa kirjan juonta, mutta kannen väritys on epäselvä.- Kiitos Marjut Pettersson ja Myllylahti tästä oivaltavasta dekkarista. Toivottavasti saamme kuulla lisää Petterssonista.

Warum gabst du uns die tiefen Blicke,- 

 Uusikaupunki (kuva Uudenkaupungin sivuilta)