torstai 28. syyskuuta 2023

Katja Hoyer: Muurin takana

Katja Hoyer: Muurin takana. Itä-Saksan historia 1949-90. Atena. 2023. Alkuperäinen teos Beyond the Wall. Suomentanut Mari Janatuinen. 550 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"On ilmiselvää, ettö Berliinin muuri, jota pian ryhdyttiin rakentamaan, aiheutti kärsimystä lukemattomille yksilöille. Se erotti perheenjäseniä ja ystäviä toisistaan. Se sulki ihmisiä sisä- ja ulkopuolelle. Mutta kaikki osapuolet - Adenauer ja Ulbricht, Kennedy ja Hrustsov - ymmärsivät, että tielle kohti Berliinin muuria oli lähdetty jo vuosikymmen aikaisemmin."

Kun perustettavan DDR:n valtion antifasistisia hallinnon rakenteita suunniteltiin, tuleva DDR:n pitkäaikainen johtaja Walter Ulbricht lausui vuonna 1945: "Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme." Tämä lausunto liitettiin myöhemmin oleellisena osana itäsaksalaiseen politiikkaan. DDR:n valtio perustettiin vuonna 1949.

Stalin kuoli vuonna 1953. Samaan aikaan DDR:ssä työläisten kiintiötavoitteita lisättiin ja palkkoja alennettiin. Se oli kansalaisille liikaa. Seurasi kansannousu vuonna 1953. Neuvostoliiton asevoimat saapuivat, ihmisiä kuoli yli 500, vangittujen määrä nousi tuhansiin. Ulbricht taipui, ainakin hieman. Kiintiöitä laskettiin, matkustamista Länsi-Saksaan helpotettiin, maatalouden kollektivisointi keskeytettiin väliaikaisesti.

Kansannousun jälkeen DDR:n vaikeaan taloustilanteeseen antoi apua Neuvostoliitto, ja elämä DDR:ssä alkoi asettua uomiinsa. Talous saatiin nousemaan, mutta samalla DDR:stä tuli yksi maailmanhistorian armottomimmista poliisivaltioista.

Muurin takana teoksen kirjoittanut Itä-Saksassa syntynyt historioitsija Katja Hoyer kertoo kirjassaan muustakin kuin kahden Berliinin välisestä kuolinkaistasta ja kaikkialla läsnäolevasta Stasin vakoojaorganisaatiosta. Kirjan esipuheessa hän kirjoittaa: "Lännen kuvitelmissa itäsaksalaiset haaskasivat 41 vuotta muurilla saarrettuna Venäjän alusmaana, jota valvoi valtion turvallisuusministeriö eli Stasi (Ministerium für Staatssicherheit). Mitä muistamisen arvoista siinä on?" Muistamisen arvoista oli paljonkin, kirjoittaa Hoyer.

Hoyer hyödyntää arkistoja ja haastatteluja kuvatessaan tavallisten itäsaksalaisten elämää. Se, että tavallisten kansalaisten elämä on kirjassa linkitetty DDR:n totalitaariseen hallintomalliin, tekee kirjasta kiinnostavan ja tuoreen lukukokemuksen.

Hoyer huomauttaa, että monista puutteistaan ​​huolimatta DDR tarjosi myös vaatimattomista taustoista tuleville kansalaisille mahdollisuuden melko hyvään elämään. Työllisyys oli hyvä, asuntoja oli tarjolla, lastentarhat toimivat. Maa tarjosi mahdollisuuden myös sosioekonomiseen liikkuvuuteen. Naisten osuus työvoimasta oli suurin maailmassa ja merkittävä osa työnväenluokkaisista kansalaisista meni opiskelemaan yliopistoihin.

Mutta suuri osa itäsaksalaisista oli tyytymättömiä, lähinnä intellektuellit, eri alojen asiantuntijat ja ammattityöntekijät sekä monet nuoret. He halusivat korkeampaa elintasoa ja vapautta. Vuoteen 1961 saakka Berliini oli pysynyt avoimena kaupunkina. Siihen mennessä DDR:stä oli lähtenyt länteen jo 1,3 miljoonaa kansalaista.

Tiili tiileltä

Vuonna 1961 Walter Ulbrich, Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen pääsihteeri, ilmoitti kimeällä äänellään Frankfurter Rundschaun toimittajalle: "Kukaan ei aio rakentaa muuria." Tästä hetkestä alle kaksi kuukautta myöhemmin tätä muuria eli "antifasistista suojamuuria" ryhdyttiin rakentamaan vain muutaman metrin päähän siitä paikasta, missä Ulbricht oli lausunut nuo kuuluisat sanansa. Niin Berliini jakaantui kahtia, ja DDR:stä tuli todellinen vankilavaltio.

Piikkilangan taakse jäänyt, mutta yhä vaurastunut DDR nautti kaikkien sosialististen valtioiden korkeimmasta elintasosta. Kuten Erika Krüger, yksi Hoyerin haastattelemista työntekijöistä, muisteli, elämä 1970- ja 80-luvuilla oli "melko onnellista". Tehtiin töitä, saatiin normaalipalkka ja vielä bonuksia päälle, jos töitä tehtiin lujasti. Ei ollut mitään hätää.

Mutta muuri oli erottanut perheitä ja ystäviä, mielikuvitukselliset pakoyritykset olivat jokapäiväisiä. Ja niin moni kuoli pakoa yrittäessään.

Muurin murtuminen

Lokakuussa 1989 Katja Hoyer oli 4-vuotias, kun hänen vanhempansa veivät hänet Berliinin Fernsehturmin eli televisiotornin huipulle. Katja katsoi pyörivältä tasanteelta alas aukiolle, missä poliisi pidätti mielenosoittajia. Poliisit eivätkä mielenosoittajat voineet tietää, että Berliinin muuri kaatuu vain kuukauden kuluttua. He eivät myöskään olisi uskoneet, että vuoden kuluttua Saksan demokraattinen tasavalta lakkaisi olemasta.

Hoyer kuvaa Saksan demokraattista tasavaltaa kriittisesti, mutta myös kiintymyksellä. Olihan kyseessä maa, jolla oli ollut merkitystä hänen rakastamilleen ihmisille. Hoyerin sujuvasti ja taitavasti kerrotut tarinat urheista itäsaksalaisista ovat kunnianosoitus ihmisen kestävyydelle ja kyvylle kestää ankaria olosuhteita, mutta eivät ole kunniaksi valtiolle itselleen.

Vuonna 1989, kun muuri oli murtunut, entinen Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt lausui kuuluisat sanansa. "Nyt kasvaa yhteen se, mikä kuuluu yhteen."

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

John Grisham: Tuomarin lista

John Grisham: Tuomarin lista. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Judge's List. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 348 sivua.

Lacy Stoltz, joka työskentelee Floridassa Tuomarikunnan eettisessä tutkintolautakunnasssa, on väsynyt ja kyllästynyt työhönsä. Lautakunnan rutiinit tuntuvan rapautuvan, ei ole kunnon johtajuutta ja ennen kaikkea on puutetta rahasta. Budjettia oli jälleen leikattu. 

Kun Lacy sitten saa kummalliselta vaikuttavan puhelun henkilöltä, joka ilmoittaa peitenimekseen Margia, Lacy jostakin syystä kiinnostuu ja suostuu tapaamaan naisen. Syy naisen yhteydenottoon on hänen isänsä, oikeustieteen opettaja Bryan Burke, joka oli kuollut kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Tyttären mukaan hänet oli murhattu. Poliisi oli jo ajat sitten luopunut tutkinnasta eikä myöskään FBI osoittanut kiinnostusta tutkiakseen tapausta. Margia, alias Jeri Crosby, on itse väsymättä tutkinut tapausta. 

Jerillä onkin tarjottavana kiinnostavaa tietoa. Hänellä on jo murhaaja tiedossa. Murhaaja on Jerin olettamuksen mukaan Pensacolan tuomari Ross Bannick, varakas, vaikutusvaltainen ja arvostettu mies. Jerin tutkimuksiin perustuen on käynyt ilmi, että Jerin isä ei ole ainoa henkilö, jonka Bannick on murhannut. Murhattuja on ainakin kuusi. Motiivinkin Jeri on selvittänyt. Se on kosto. Uhrit ovat loukanneet tavalla tai toisella Bannickia. Sitten Bannick on stalkannut heitä vuosikaudet ennen kuin on iskenyt uhrin kimppuun. Kaikki uhrit oli tapettu samalla tavalla: isku päähän, kuristus nailonköydellä, joka jätetään uhrin kaulaan käyntikortiksi. 

Tällaisen tapauksen Jeri Crosby läväyttää Lacyn eteen. Lacy kyllä tietää, että hänen tehtävänsä on tutkia tuomareiden korruptioita ja juopumistapauksia eikä missään tapauksessa tuomareiden tekemiä murhia, mutta olisiko tässä kuitenkin sellainen haaste, jota Lacy on kaivannut? 

Lukija kohtaa sarjamurhaajatuomarin kirjan keskivaiheilla. Sitten alkaakin perinteinen kissa-hiiri -näytelmä, älykäs sellainen. Lukija tietää, että Bannick ei ole syyllinen vain Jerin isän murhaan, vaan moneen muuhunkin nailonköysimurhaan. Lacy voi vain todeta, että he ovat kohdanneet vaarallisen sarjamurhaajan, mutta tuomari on hyvin älykäs sosiopaatti, joka pystyy kääntämään tutkimuksen päälaelleen.  

Tuomarin lista on tyylikäs jännitysromaani sarjamurhaajan metsästämisestä. Vaatii kirjailijalta taitoa pitää jännitystä yllä kirjan loppuun asti, vaikka lukija on tavannut murhaajan jo puolivälissä kirjaa. Mutta tämän taidon Grisham hallitsee. Grisham on suosittu kirjailija. Hänen kirjojaan on myyty yli 350 miljoonaa kappaletta 45 kielellä ja yhdeksästä kirjasta on tehty elokuva. Sarjamurhaajaa ei ole aiemmin tavattu Grishamin kirjoissa. 

Mielestäni taattua Grishamia, vaikka ei ihan parhaimmistoa. Mutta aina jännittävää ja lukukelpoista.

lauantai 23. syyskuuta 2023

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. Siltala. 2023. Kansi Jenni Saari. 267 sivua.

 Arvostelukappale kustantajalta

"Äitisi Anna Heleena sanoi sinulle, kun olit teini: "Minulla ei oo millonkaan nuoruutta ollut." Sinä sanoit minulle, kun minä olin teini: "Siihen loppu minun nuoruus kun sinut sain."

Sirpa Kähkönen muistelee äitiänsä Riittaa, joka kuoli vuonna 2022 elettyään pitkän, monia vaiheita sisältäneen elämän. Äiti kuoli Kuopiossa Harjulan sairaalassa, paikassa jonka muistamme Minna Canthin kirjasta Köyhää kansaa. Vuosi kuolemansa jälkeen äiti tulee vierailulle tyttärensä luo Tuonen tytön kanssa. Nyt on tyttären aika kurkistaa äidin elämään ja pyrkiä ymmärtämään, miksi äiti oli sellainen kuin oli. 

Äiti Riitta syntyi Kuopion Mölymäellä vuonna 1941. Tuo talvi muistetaan nälkätalvena, jolloin oli pulaa kaikesta. Eivät olleet miehet palanneet sodasta elonkorjuuseen, vaikka se oli ollut vahva toive. Riitan Anna Heleena -äiti oli tullut Kaavilta Kuopioon. Tällä kolmikymppisellä naisella oli kaksi pientä lasta, oma koti ja elossa oleva mies rintamalla eli elämän piti olla kunnossa. Mutta raskasta kaikki oli. "Ullakkokamari, kantovesi, kantopuut, ulkohuusi. Lämmitä hella, pese kapalot, likavedet ulos, puhtaat sisään. Anna Heleena oli kokopäiväinen kantaja." 

"Perkele periks ei anneta."

Sota loppui aikanaan. Isä tuli rintamalta kotiin. Riitta oli silloin vasta kolmen vanha. Isä oli aatteen mies, kommunisti joka oli saanut seitsemän vuoden tuomion Tammisaareen vuonna 1932. Vapauduttuaan isä oli 27-vuotias. Sitten tuli sotaan lähtö. Ei ihme, että rankat vuodet olivat jättäneet jälkensä, mutta aatteen mies isä oli loppuun asti. Siitä sai Riittakin osansa, kun pihan lapset haukkuivat häntä punikin kakaraksi. 

"Meijän pikku vahinko"

Riitan lapsuus ei ollut helppo, se oli kaukana rakastetun, hellyyttä kaipaavan lapsen elämästä. Riitta sai kokea olevansa liikaa. Riittaa ei jaksettu, hän oli vanhempien mielestä oikukas ja ärhäkäs, kun taas hiljainen veli oli vanhemmille mieluinen lapsi. "Lopen uupunut Anna Heleena ei jaksanut sinua, äitini, joka olit temperamentiltasi herkkä ja tulinen. Levoton lapsi, oikeudenmukaisuutta jatkuvasti penäävä, takiaismainen, ärhäkkä. Hän kolhi sinua niin fyysisesti kuin henkisestikin." 

"Me ajamme suoraan junan eteen."

Riitan kuoltua tytär luki äitinsä päiväkirjat. Mutta vasta äidin kuoltua. Kaksi Jaana-päiväkirjaa, kuten äiti niitä kutsui, olivat olleet kotona vartioimattomina, mutta tytär oli antanut niiden olla, vaikka Riitta oli lukenut hänen päiväkirjojaan ja Riitan äiti oli lukenut Riitan päiväkirjoja. Tyttärestä tuntui, että äidin elämä avautui päiväkirjoista, äidin, joka oli haaveillut näyttelijän ja kirjailijan urasta ja joka aina tahtoi, että hänet nähdään. Raskaat jäljet ja ehkäpä todellisen aivovamman äidin elämään jätti junaonnettomuus, jossa äiti 15-vuotiaana oli ollut mukana.

Kirjassa on kysymys surusta ja tyttären halusta ymmärtää äitiään. Läpi kirjan on selvää, että Kähköselle on ollut äärettömän tärkeää sukeltaa muistojen verkkoon. On upeaa, että tyttären muistelut äidistään ovat taittuneet kirjaksi. Näin lukija saa olla osallisena Kähkösen syvälle luotaavissa ja tunnerikkaissa muisteluissa. Samalla kun Kähkönen purkaa omaa suruaan, lukijalla on mahdollisuus muistella mielessään oman äitinsä tai muun läheisensä kuolemaan. 

Sirpa Kähkönen kirjoittaa kauniisti. Teksti on kypsää, vahvaa ja myös suorasanaista, mitään ei yritetä peitellä eikä kaunistella. Lukijalle tulee tunne, että kirjassa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa. Jokainen lause ja sana on hiottu ja loppuun asti mietitty.

Mukava oli palata Kuopioon tutuille paikoille, mm. Kuopionlahden rannoille, Mölymäelle ja Tasavallankadulle, paikoille, joihin olin törmännyt Kähkösen Kuopio-sarjassa ja jotka ovat minulle Kuopiossa lapsuuteni asuneelle tuttuja. Iso-siskoni oli käynyt marskalla torin liepeillä, ja kukapa kuopiolainen ei muistaisi nailonsukkamurhia vuonna 1964-1965.

Tämän koskettavan ja upean lukukokemuksen jälkeen voin vain todeta: Kiitos Sirpa Kähkönen. Kirja on ehdottomasti kirjasyksyn parhaimmistoa.  


keskiviikko 20. syyskuuta 2023

Kale Puonti: Kokaiinikeilapallo ja muita huumekytän tapauksia

 

Kale Puonti: Kokaiinikeilapallo ja muita huumekytän tapauksia. Bazar. 2023. Storytel. Lukija Kale Puonti. 5 t 54 min.

"Olkoon tämä kirja kunnianosoitus kaikille Suomen huumepoliiseille, jotka tulevat töihin, kun juttu niin vaatii, vaikka kalenteriin olisi merkitty jotain muuta." 

Lopetettuaan koulunkäynnin Kale Puonti päätti suuntautua ravintola-alalle. Mutta poliisikoulu menikin edelle, lähinnä käytännön syistä. Opiskelu oli ilmaista, poliisiopinnot kestivät vain 5 kuukautta ja työpaikka oli luvassa opintojen jälkeen. Vuosi oli 1984, kun Puonti valmistui poliisikoulusta.

Jo seuraavana vuonna Puonti pääsi huumepuolelle "Stadin myrkkyyn". Sinne hän oli halunnutkin, ja mieluinen paikka se olikin, sillä siellä Puonti teki lähes koko virkauransa eli 33 vuotta. Se on pitkä aika. Siinä ajassa huumerikollisuus on tullut tutuksi. Puonti on saanut seurata, miten huumerikollisuus Suomessa alkoi, miten se lisääntyi ja miten se viimeisten vuosikymmenien aikana on yhä harvemmin suomalaisten hallussa. Kansainvälisyys on valttia huumemaailmassa. Hyvin valitettavaa on, että nuorten huumeiden käyttö lisääntyy vauhdilla. Huumerikollisuuden lisääntymisen myötä myös poliisin valvontamenetelmät ovat huimasti kehittyneet. 

Kirjan lukeminen oli silmiä avaavaa. Puonti avaa huumebisneksen suuruutta. Näinkö paljon Suomessa todellakin liikkuu huumeita, pohtii lukija. Onhan lehdissä juttuja löydetyistä suurista huume-eristä, mutta mediassa julkaistaan vain pieni osa löydöksistä. Lisäksi poliisi kyllä tietää, että vain osa Suomessa liikkuvista huumeista saadaan paljastetuksi. Suurin osa huumeista tuodaan Suomeen ulkomailta. Salakuljetuskanavat ovat moninaiset, henkilöautot, autojen renkaat ja penkit, tavararekat, ihmiset vaatteineen ja kaikkine aukkoineen. Mieleen tulevat väistämättä itäsaksalaisten mielikuvitukselliset pakoyritykset muurin takaa länttä kohti. 

Kirjan nimi Kokaiinikeilapallo herättää uteliaisuuden ja selviäähän se erään jutun myötä. Kun Helsingissä purettiin Etelä-Amerikasta lähtenyttä kahvilastia, ilmaantui yhdestä säkistä aikamoinen löydös: 34 kiloa kokaiinia ja keilapallo. Keilapallon merkitys selvisi vasta myöhemmin. Sisältä löytyi neljä kiloa kokaiinia. 

Kokaiinikeilapallo-kirjan tarinat huumepoliisin työuralta ovat lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, ja niitä mahtuukin runsaasti 224-sivuiseen kirjaan. Puonti tietää, mistä kirjoittaa, ja se tekeekin kirjasta kiinnostavan lukukokemuksen. Itse kuuntelin kirjan, ja mielestäni tällaiset lyhyet tarinat ovat parhaimmillaan juuri äänikirjassa. Plussaa on vielä se, että kirjailija itse lukee kirjan.

Kokemuksiaan huumemaailmasta Puonti hyödyntää myös Pasilan Myrkky - dekkarisarjassa (Milo 2021, Saarni 2021, Aribo 2022, Fadi 2023)

Vastaavia kokemuksia omalta poliisin uraltaan kuvaavat myös mm. Jussi Wahe kirjassaan Väkivallan virkamies. Murharyhmän tutkijan tositarinoita. (Deadline Kustannus 2022) sekä Kenneth Eriksson kirjassaan Kovat kadut. Ammattirikollisten jäljillä. (Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist. WSOY 2022)

sunnuntai 10. syyskuuta 2023

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet

 

Rake Tähtinen: Menneisyyden arvet. Myllylahti. 2023. Kannen kuva Rake Tähtinen. 334 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ritola oli ottanut kuvia vainajasta, ja jo ensimmäisestä ruudusta Laatikainen vakuuttui naisen sanoista. Siinä missä oli aiemmin ollut kasvot, oli jäljellä vain kallon piirteet peittävä harmaanruskea rosoinen ihokalvo, ja kuva näytti siltä kuin joku olisi imenyt kaikki lihakset ja nesteet pois ihon ja kasvojen luiden välistä. Näky oli puistattava. Silmät tai se, missä ne olivat olleet, olivat kaksi kalvon peittämää kuoppaa, mutta hän erotti silti pienen viivan, jossa ylä- ja alaluomet yhdistyivät."

Rake Tähtinen on kirjoittanut Petäjämäki-rikossarjaa vuodesta 2008 lähtien. Nyt on ilmestynyt sarjan kymmenes osa Menneisyyden arvet. Lukijan kannalta on ilo, että poliisikaksikko Petäjämäen ja Laatikaisen rikosten selvittely yhä edelleen innostaa Tähtistä kirjoittamaan. Tämän työparin seurassa lukija viihtyy. 

Menneisyyden arvet -kirjassa palataan nimensä mukaisesti kauas menneisyyteen eli vuoteen 1985, jolloin Uudessakaupungissa tapahtui kaikkia kaupunkilaisia puhututtanut nuoren naisen Minna Nurmen katoaminen. Hänen katoamisensa oli täydellinen mysteeri ja sellaiseksi se jäi. 

"Partio ilmoitti vainajasta."

Nyt Laatikainen saa soiton, että purkutuomion saaneen Viikaisten koulun kaukolämpöverkon huoltotunnelista on löytynyt muumioitunut nuoren naisen ruumis. Monelle tulee mieleen Minna Nurmen katoaminen. Käykin ilmi, että ruumiin pituus, vaatetus ja ruumiinrakenne täsmäävät Nurmeen. Kun paikallinen hammaslääkäri vielä löytää Nurmen hammaskortin, on asia sinetöity. Ruumis todellakin kuuluu Minna Nurmelle.  

"Selviääkö 36 vuotta sitten mystisesti kadonneen tytön kohtalo?"

Seuraava vaihe on selvittää, miten Nurmi on joutunut sinne, mistä hänet löydettiin, kuka hänet sinne oli laittanut vai oliko kyseessä itsemurha. Kysymyksiä on paljon, ja niitä ryhtyvät selvittämään Laatikainen ja uusi vahvistus ylikonstaapeli Sanna Ritola, joka on siirretty Uuteenkaupunkiin Porin poliisista. Sitten yllättäen Petäjämäki, joka on ollut hyllytettynä ampumatapauksen takia, vapautetaan ja palaa takaisin töihin. Nyt heitä on kolme, vaikkakin  erityisesti Laatikaista kummastuttaa Ritolan siirto Uuteenkaupunkiin. Ei Ritolakaan Laatikaista ylimpänä ystävänä näe. Ritola näki, että Laatikaisen ..."asenne oli kuin, niin, no ... pikkukaupunkilaisella punaniskalla. Umpimielinen."

Paljon ehtii tapahtua ennen kuin loppuratkaisuun päästään. On pallottelua, voiko Uudenkaupungin poliisi tutkia juttua vai onko juttu siirrettävä keskusrikospoliisille. Uuteenkaupunkiin se jää, mutta tahti vain kiihtyy, kun uusia ruumiita tulee. 

Poliisit tekevät pitkää päivää. Petäjämäkeä odotellaan innokkaasti kotiin. Kotona odottavat ihastuttava Anne-Mari, Severi ja tytär Sonja, joka on tullut yllätysvierailulle poikaystävänsä Christianin (Ceehoolla) kanssa. Laatikainen puolestaan kipuilee suhteessaan Katin kanssa. 

Menneisyyden arvet on sujuvasti kirjoitettu dekkari, jonka juoni on kiinnostavasti rakennettu ja jota on helppo seurata. Tähtisen huumorilla maustettu teksti on letkeän mukavaa luettavaa. Huumori ei ole koskaan pahitteeksi, ei dekkareissakaan. Paljon tapahtumia sisältävän alun jälkeen tahti muuttuu melko verkkaiseksi, kunnes taas uuden murhan tapahduttua kirja lähtee uuteen lentoon. 

Pidän molemmista poliiseista, sekä Laatikaisesta että Petäjämäestä. Pidän siitä, että he ovat ihan tavallisia, ammattitaitoisia, työlleen omistautuneita, sympaattisia miehiä, joilla on huonot ja hyvät päivänsä. Ritola on vielä arvoitus, ja arvoitus on sekin, onko hän mukana jatkossakin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin. Kaupunkilaisille on varmasti kiinnostavaa seurata juonen kulkua tutuilla paikoilla. Ja olenpa itsekin ollut mukana kirjailijan järjestämällä Petäjämäki-kävelyllä Uudessakaupungissa. 

Kävin tervehtimässä kirjailijaa, kun hän signeerasi kirjojaan Uudenkaupungin Kirja-Vakka -kirjakaupassa. Ostajia oli jossain vaiheessa ihan jonoksi asti. Rake Tähtinen on tuttu henkilö Uudessakaupungissa. Kuulumisia vaihdettiin kirjojen ostamisen ohella. Kirjailija kertoi, että kirjoittaminen on hänelle rakas harrastus, mutta vain harrastus. Kun inspiraatio tulee, kirjoittaminen lähtee vauhdilla käyntiin. Joka kirjassa on kuitenkin omat kynnyskysymyksensä, jotka on selvitettävä, jotta juoni säilyttää uskottavuutensa. Tässä kirjassa se oli DNA-tutkimus. Jokin uusi juttu tutussa sarjassa on aina paikallaan, pohtii kirjailija. Tässä osassa uusi juttu oli ylikonstaapeli Sanna Ritola. 

Toivottavasti saamme vielä jatkoa tälle mukaansa vievälle sarjalle.


keskiviikko 6. syyskuuta 2023

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat

John Boyne: Kaikki särkyneet paikat. Bazar. 2023. Englanninkielinen alkuteos All the Broken Places. Suomentanut Kari-Pekka Toivonen. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mutta nyt, joka ilta ennen kuin nukahdan, viimeinen sana mitä huuliltani päästän, on hänen nimensä. Minä rukoilen, että ennen aamua minut lopultakin otetaan pois tästä maailmasta, ja saan taas juosta hänen luokseen, ja me olemme jälleen yhdessä. Ja saan sanoa hänelle, miten pahoillani olen."

John Boynen teos Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009) kertoi Brunosta, Auschwitzin komentajan yhdeksänvuotiaasta pojasta, joka ystävystyi juutalaisen Shmuelin kanssa. Shmuel oli päivälleen samanikäinen kuin Bruno. He tapasivat piikkilanka-aidan luona lähes päivittäin. Kirjan koskettava loppu on varmasti jättänyt jälkensä jokaiseen, joka on kirjan lukenut.

Brunon kolme vuotta vanhempi sisar Gretel on jatko-osan Kaikki särkyneet paikat päähenkilö ja kertoja. Gretelillä on ikää jo yli 90 vuotta. Hän on asunut jo vuosikymmeniä mukavassa talossa Lontoon Mayfairessa. Gretel on leski, ja hänellä on poika, joka vierailee äitinsä luona silloin tällöin. Dementiaa sairastava ystävä Heidi asuu naapurissa. Gretelin elämä on varsin rauhallista, arkipäivään kuuluvat lyhyet päiväkävelyt Hyde Parkissa.

Mutta Gretelin mieli ei ole niin tyyni kuin ulkopuolinen voisi ajatella. Vanhus ei halua puhua kenellekään itsestään, lapsuuden perheestään tai yleensä menneisyydestään. Raskaat muistot kuuluvat vain hänelle, eikä hän itsekään haluaisi niitä ajatella. Vuodet toisensa jälkeen ovat olleet Gretelille pakoa ja piilossa pysymistä. Etu- ja sukunimet ovat vaihtuneet useita kertoja.

Gretel on paennut menneisyyttään vuodesta 1946 lähtien. Silloin Gretel oli 12 vuotta. Sota oli ohitse ja natseille langetettiin tuomioita. Hänen isänsä, Auschwitzin tuhoamisleirin komentaja, sai kuolemantuomion. Gretelin äiti näki ainoaksi mahdollisuudeksi paeta. Niinpä äiti ja tytär pakenivat Puolasta Pariisiin. Siellä heitä ei tuntisi kukaan, siellä he olisivat turvassa. Mutta he eivät olleet.

Gretelin pakomatka jatkuu. Australia tuntuu turvalliselta ja riittävän kaukaiselta vaihtoehdolta. Mutta sielläkin oleskelu jää lyhyeksi. Gretelille tulee tunne, että pakenipa hän minne tahansa, kulman takana piilee aina joku hänet tunnistava ja sitä myötä raaka kosto. Muutto Lontooseen avaa uuden mahdollisuuden. Kivutta sinnekään asettauminen ei tapahdu. Kuvaus Gretelin ja juutalaisen Davidin seurustelusta on sydäntäsärkevää luettavaa.

Gretel on salannut menneisyyttään lähes kahdeksankymmentä vuotta. Mutta nyt elämän ehtoopuolella asiat saavat uuden käänteen ja Gretelin perhetausta on vaarassa paljastua. Siihen myötävaikuttaa pikku Henryn ja hänen vanhempiensa muutto alakerran asuntoon. Gretel joutuu tilanteeseen, jolloin hänen on päätettävä, kuinka paljon hän on valmis tekemään pelastaakseen jonkun hengen, mutta kuitenkaan vaarantamatta omaa turvallisuuttaan.

Olen lukenut melko laajasti kirjallisuutta liittyen natsismiin ja keskitysleireihin. Kaikki tieto liittyen natsien hirmutekoihin ja tähän historian synkkään aikakauteen on tärkeää ja arvokasta.

Kaikki särkyneet paikat on erilainen keskitysleirikirja ja koen, että se on äärimmäisen tärkeä kirja. Kirja ei käsittele hirmutekoja Auschwitzissa, vaan fokuksessa on selviytyminen sodan jälkeen. Kirja on kuvaus surusta ja syyllisyydestä, traumasta ja yrityksistä paeta menneisyyttä, pakoon juoksemisesta. Mutta voiko menneisyyttä paeta? Jos kostajat eivät löydä syyllistä, voiko oma mieli unohtaa tapahtumat? Voiko lasta rangaista isänsä raakuuksien perusteella?
Kirja on aiheeltaan tärkeä ja lukukokemuksena se on koskettava ja täysillä otteessaan pitävä. Boyne kuvaa Gretelin elämää taidolla, tunteella ja voimalla. Olen varma, että tämä kirja jää elämään lukijan mieleen pitkäksi aikaa, niin monia ajatuksia syyllisyydestä, osallisuudesta ja inhimillisyydesta kirja herättää.

maanantai 4. syyskuuta 2023

Arttu Tuominen: Vapahtaja

 

Arttu Tuominen: Vapahtaja. WSOY. 2023. Päällys Mika Tuominen. 366 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hän sanoi tulleensa vapauttamaan minut syyllisyydestä. Päättämään kaiken sen, mistä olimme puhuneet lukuisia kertoja. Että hänellä on voima muuttaa paha hyväksi. Sitten hän ojensi minulle bensiinikanisterin ja minä ajattelin, että viimeinkin joku rakastaa minua niin paljon, että on valmis armahtamaan. Tunsin riemua. Bensiini maistui makealle hunajalle, ja mitä enemmän join, sitä enemmän sitä janosin. Halusin hukkua siihen ihanaan nesteeseen."

Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides dekkari Vapahtaja vie lukijan edeltäjiensä tavoin Poriin, Porin levottomille ja väkivaltaisille kaduille. Paikkoja, joissa liikutaan, kuvataan yksityiskohtaisesti, joten Poria tuntevat kyllä tietävät, missä milloinkin mennään. Poria tuntemattomalle kartta olisi ollut kiva lisä kaupunkikuvauksissa.

Nyt kaupungin yöt ovat levottomia ja täynnä väkivaltaa. Ilkka Rajalan johtama nuorisojengi on kasvattanut kokoaan, luonut yhteyksiä moottoripyöräjengeihin ja Dragan Valenskin johtamaan huumebisnekseen sillä seurauksella, että Draganin kristalleiden myötävaikutuksella jengiläiset hakkaavat entistä rajummin kaduilla aikaa viettäviä päihdeongelmaisia ja kodittomia.

Sitten poliisi saa tiedon, että eräs laitapuolen kulkijoista on kuollut sytyttämällä itsensä tuleen. Ensin öljyn valutusta kanisterista ja sitten sytkärin leimahdus. Eikä tapaus jää ainoaksi. Sarjan aiemmista osista tutut poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen ja Henrik Oksman ryhtyvät selvittämään tapauksia. Alkuasetelma ei ole poliisille helppo. Yhtymäkohtia Rajalan nuorisojengiin toki löytyy, mutta löytyykö sieltä kuitenkaan ratkaisua. Yksi asia on kuitenkin varma. Tekijä "ei surmaa summittain vaan valitsee kodittomia ja sellaisia, joita pidetään yleisesti yhteiskunnan pohjasakkana." 

Samaan aikaan kaupungilla liikkuu tarinaa Vapahtajasta, joka pelkällä kosketuksellaan parantaa kenet tahansa päihteiden riippuvuudesta. "Kirkkaus, en keksi muutakaan sanaa. Hän hyvästeli minut ja tiesin, etten enää milloinkaan sumentaisi aivojani kemikaaleilla. Sumu hälveni ja aivoni olivat kirkkaat.

Kuten sarjan aiemmissakin osissa, tässäkin osassa Tuominen avaa poliisien henkilökuvia. Nyt vuorossa on rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on huumeriippuvainen ja moninkertaisissa veloissa Dragan Valenskille. Jo aiemmin Aleksi on otettu kiinni kioskiryöstöistä. Susanna auttaa kaikin tavoin poikaansa, ennen kaikkea rahallisesti, mutta joutuu itsekin tekemisiin kovan, tunteettoman ja raa'an Dragan Valenskin kanssa. 

Kirja pitää sisällään paljon pahuutta ja raakuutta ja voidaankin todeta, että Vapahtaja on kaikista Tuomisen kirjoista väkivaltaisin. Kuten aiemmissakin osissa, kirjan teemoissa on paljon yhteiskunnallisuutta ja ajankohtaisuutta. Kirja antaa ajattelemisen aihetta niin päihteiden käytöstä, kodittomuudesta kuin nuorison katurikollisuudesta ja jengiytymisestä. "Kadut ovat muuttuneet. Muutosta ei ehkä näe pinnalta, mutta jos sukeltaa syvälle, sen näkee. Viranomaiset ovat sokeita, ja pian on liian myöhäistä." 

Tuomisen kuvaama nuorisojengi koostuu kantasuomalaisista nuorista, vaikka yleensä jengiytymisessä maahanmuuttajanuorilla on suuri osuus. Saattaa olla, että maahanmuuttajien sivuuttaminen jengiytymisestä selittyy sillä, että Porissa maahanmuuttajien määrä on vielä vähäinen verrattuna vaikkapa Pääkaupunkiseutuun. 

Vaikka Vapahtaja on väkivaltainen rikosromaani, se on paljon muutakin. Henkilöhahmoilla on iso rooli kirjassa. Henkilöt ovat persoonallisia, eläviä ja todentuntuisia heikkouksineen ja vahvuuksineen. Kirjan vahvuutena onkin herkkä ja inhimillinen ihmiskuvaus. Tuomisen ymmärtävä ote yltää niin kaduilla asuviin asunnottomiin kuin myös poliisien yksityiselämän kiemuroihin.

Sen ohella, että Vapahtaja on vakuuttavaa ja laadukasta jatkoa Delta-sarjalle, se on myös paras Tuomisen kirjoista. Tuomisen rakentama juoni on monipuolisuudessaan kiinnostava, yllätyksellinen ja jännittävä. Kirja on mukaansatempaava, otteessaan pitävä ja paras tänä vuonna lukemani rikosromaani. 

Vaikka Vapahtaja on Delta-sarjan viides teos, kirjaan tarttuminen ei edellytä aiempien osien lukemista. Jos olet äänikirjojen ystävä, uskon, että kirjan äänikirjaversio ei ole kuulijoilleen pettymys, sillä sen lukee Ville Tiihonen, yksi äänikirjojen kärkilukijoista.

lauantai 2. syyskuuta 2023

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa poies

 

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa poies. S & S. 2023. Kansi: Emmi Kyytsönen. 445 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Emerentia pysähtyi hetkeksi vaientaakseen häveliään äänen, joka yritti saada hänet vielä kääntymään kannoillaan ja perumaan päätöksensä. Hän katsoi miestä, joka näytti nyt niin toisenlaiselta kuin vielä muutama viikko aikaisemmin. Miten äkkiä asiat muuttuivatkaan! Kaupungit paloivat ja ihmisistä, kuten hänestä itsestäänkin, saattoi paljastua aivan uusia puolia. Larry odotti yhä ja Emerentia sanoi sen, mitä oli miettinyt koko päivän."

Jo kirjan murteellinen nimi antaa ymmärtää, että kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin pohjoisempaan Suomeen. Näin onkin, ollaan Oulussa, Pohjolan tervakaupungissa. Eletään 1820-luvun alkua, jolloin väestönkasvu Oulussa oli nopeaa. Kaupunkikuva muuttui kuitenkin suuresti vuoden 1822 suuren tulipalon myötä. Peräti 330 taloa tuhoutui ja vain 65 säästyi.

Kirjan ihastuttava päähenkilö on Emerentia (Emmi) Brant, 25-vuotias nuori nainen, joka asuu isänsä ja äitipuolensa Dorotean kanssa porvaristalossa Oulussa. Isä on hyvin vähäsanainen mies, mutta kyllä Emmi tietää, että hän on isälle hyvin rakas, todellinen "tähtisilimä". Toisin on äitipuolen laita, jonka kanssa yhteisymmärryksen löytyminen on vaikeaa niin pienissä kuin isoissakin asioissa.

Wacklinin tyttökoulussa tytöille opetetaan monia tarpeellisia taitoja. Emmi opettaa tytöille lukemista ja kirjoittamista. Hän pitää työstään. Emmi haluaa auttaa myös paikallisen köyhäintalon asukkaita ja käy siellä opettamassa lukemista. Emmin köyhäintalossa opettamista ei katsota hyvällä porvarispiireissä.

Emmi haluaa elää itsenäistä elämää eikä hänen suunnitelmiinsa kuulu sitoutuminen eikä avioliitto. Äitipuoli ei tätä päätöstä hyväksy eikä ymmärrä. "Kuvitteletko sinä tosiaan, tosiaan, että naimattomana pääset jotenkin helpommalla? Sinulla ei ole hajuakaan siitä, miten nöyryyttävä kohtalo se on. Miten yksinäinen ja tyhjä." Siksipä äitipuolella on jo valmiina katsottuna Emmille aviomiesehdokas.   

Emmi on elämäänsä tyytyväinen, elämä on vakaata ja päivät toistensa kaltaisia. Kunnes sitten Emmin elämän kuviot sekoittaa Laurence von Rosen, Tukholmasta vierailulle saapunut aatelisherra. Miehen turvallinen, vakaa ja komea olemus tekee suuren vaikutuksen Emmiin ja Emmi huomaa odottavansa Laurencen tapaamisia. Eikä tunne ole yksipuolinen. Ajalle tyypillisesti, kiinnostusta ei voi avoimesti näyttää, jo toisen hienovarainen koskettaminenkin on uhkarohkeaa. Mutta rakastaa voi, kunhan se tapahtuu salassa.

Valitettavasti Laurence on vain vierailulla Oulussa. Tukholmaan on palattava. Ouluun jää ikävöivä Emmi. 

Kirja edustaa romanttista viihdekirjallisuutta, jonka historiallinen tausta nojaa todelliseen historiaan. Ikäänkuin vahingossa lukija luiskahtaa sujuvasti 1820-luvun Ouluun, niin todentuntuisesti kirjailija kuvaa aikakautta ja tuon aikakauden tapahtumia. Tarinaan on helppo uppoutua ja kokea oululainen arki Emmin silmin. Kaikesta näkyy, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä. Kuvaukset mm. Oulun kaupungista ja kaupunkilaisten arjesta ovat todentuntuisia ja uskottavia. Oulun suuren palon kuvaus on sydäntäsärkevää luettavaa. Oulun kartta olisi ollut kiva lisä.

Henkilögalleria kirjassa on laaja ja alussa kestikin tovin ennen kuin sain käsityksen, kuka on kuka. Tarinan edetessä kiinnyin Emmiin ja huomasin toivovani onnistumista Emmin ja Laurencen suhteelle. 

Emmi Kyytsöselle kiitos kauniista kannesta.