Arkkipiispa Leon runokirja Damaskoksen pronssinen leijona

 Leo Makkonen: Damaskoksen pronssinen leijona. Icasos. 2022. 121 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Maailma kaipaa pyhyyttä    

se janoaa rauhaa ja oikeudenmukaisuutta"

Arkkipiispa Leo (s. 1948) on Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa. Arkkipiispa kirjoittaa runokirjoja siviilinimellään Leo Makkonen. Se, että arkkipiispa on myös runoilija, oli minulle uutta. Hän on kirjoittanut useitakin runokirjoja. Joissakin runokirjoissa osa tekstistä on karjalan kieltä. Sitä kieltä arkkipiispa taitaa, onhan karjala hänen äidinkielensä. Tuorein runokirja, joka on kirjoitettu pelkästään suomen kielellä, on Damaskoksen pronssinen leijona (Icasos 2022). Runokirja koostuu kymmenestä osiosta, joita ei ole otsikoitu. Varsin pian runoja lukiessaan lukija huomaa, että osiot on huolellisesti rakennettu niin, että jokaisella osiolla on tietty teema. 

Runoilija aloittaa kirjansa historiallisella osuudella. Hän kuvaa vierailuaan kauniissa Hagia Sofiassa. Hagia Sofia kietoo sisäänsä monenlaista kulttuuria ja historiaa, onhan itse kirkonkin käyttötarkoitus muuttunut useita kertoja vuosisatojen aikana. 

Hagia Sofiasta runoilija siirtyy ajankohtaisiin aiheisiin. Runoista voi aistia, miten huolissaan runoilija on monista tämän päivän ilmiöistä, mm. Isisin tuhoista ja pakolaisten Välimeren ylitysyrityksistä. 

"niin monien 
miesten ja naisten  
lasten ja vanhusten  
tulevaisuuden toivo 

lepää meren pohjassa"  

Edelleen runoissa käsitellään kansainvälisen politiikan kiristymistä ja teknologian muutoksia. Erityistä huolta runoilija kantaa lapsista, sillä "lapsissa on tulevaisuus". Myös ilmastonmuutos ja sen hallitseminen ovat runoilijalle tärkeitä teemoja.

"sillä vasta alussa on kansojen yhteistyö 
tuhoisan kehityksen kääntämiseksi

se on välttämättömyys
elämän ehto

tällä viimeisellä, yhteisellä rannalla"

Maailmaan mahtuu paljon epävarmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Runoilijan usko ja luottamus ovat vakaita. Hän kirjoittaa: "mutta toivottomuudessakin on läsnä toivon kipinä." Runot ovat humaaneja ja ihmisläheisiä sekä toivoa antavia.

Kirjan viimeinen osio on koskettava. Aiemmissa runokirjoissaan arkkipiispa ei ole avannut siviilielämäänsä. Nyt hän kirjoittaa kauniita ja  koskettavia runoja vaimostaan Anitasta, joka kuoli vuoden 1977 viimeisenä päivänä vain kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä. Vaikka aikaa vaimon kuolemasta on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, vaimon muisto on vahva. Onneksi aika on armollinen. 

"Vesi on pessyt hiekan
hävittänyt askelten jäljet
kirkastanut muistot
tunnen sen nyt, kun yksin kuljen."

Arkkipiispa Leo, kiitos tästä kauniista kirjasta.