Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 2021. Kustannustoimitus: Anssi Sinnemäki. Kansi: Marjaana Virta. 498 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"On turha kieltää sitä, että olimme imperialistisen suurvallan uskollisia matkijoita ja seuraajia. Moni taistolainen on perustellut jälkikäteen ideologis-poliittista valintaansa vetoamalla nuoreen ikäänsä. Sillä ei silti voi selittää taistolaishurmoksen pitkittynyttä kestoa saati sitä, että moni käännynnäinen oli ehtinyt jo hankkia paljon elämänkokemusta. Moni mukaan tempautunut 60-lukulainen oli kymmenenkin vuotta vanhempi kuin vuoden 1968 ylioppilaat, nuortaistolaisuuden liikevoima." (s. 46)

Lauri Hokkasen taistolaisuutta kuvaava teos Kenen joukoissa seisoin on saanut paljon julkisuutta. Kirja-arvosteluja on ilmestynyt lähes kaikissa suurimmissa sanomalehdissä ja monissa muissakin julkaisuissa. Yleensä arviot ovat myönteisiä. Joku arvostelijoista kuvaa kirjaa voimakkaana tilintekona, toinen taas analyysinä taistolaisuuden ideologiasta. Joukossa on myös kriittisiä äänenpainoja, joiden mukaan kirja on yksinuottista katkeraa tilitystä kirjoittajan taistolaisvuosista. Kiinnostus Hokkasen kirjaa kohtaan osoittaa, että taistolaisuus herättää edelleen vahvoja tunteita. Siispä kiinnostuneena tartuin tähän liki 500-sivuiseen opukseen. 

Taistolaisiksi kutsuttiin Suomen kommunistisen puolueen "vähemmistön" kannattajia. Puhuttiin myös stalinisteistä tai stallareista. Taistolaisuus-termillä viitataan SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisaloon. Taistolaisten hallitsemia keskeisiä järjestöjä olivat mm. Kulttuurityöntekijäin Liitto (KTL), Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL), Ohjelmakeskus, Sosialistinen Terveysrintama, Suomen Spartakiadit, Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Taistolaisilla oli merkittävä asema Suomen Rauhanpuolustajissa ja Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa. Liikkeen äänenkannattaja oli Tiedonantaja.

Maailman suurin ihmisteurastamo

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa alkaa Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokisen pitämästä puheesta Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL) juhlassa Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1971. Jokinen käsitteli puheessaan mm. Otto Wille Kuusista. Otto Wille Kuusisen, Terijoen hallituksen ja Prahan 1968 -tapahtumien kautta Hokkanen käy käsittelemään "murhavaltio"-Neuvostoliiton historiaa ja Stalinin gulag-leirejä. Näiden aiheiden kuvaukseen on kirjassa käytetty 200 sivua. Historiansa tunteville suurin osa Neuvostoliiton historiasta oli varmasti tuttua asiaa.

"Liitto Moskovan kanssa hiveli itsetuntoa." (s. 346)

No, ehkä tämä oli tarvittavaa taustatietoa Hokkasen henkilökohtaiselle heräämiselle. Mutta ei Hokkasen poliittiseen heräämiseen ihan heti päästä, ensin seuraa laaja historiakatsaus SKP:n historiaan ja kahtiajakautumiseen. Tämän osan päähenkilöksi nousee Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen. Kirjan mukaan Jokinen vastasi puolueen ideologisesta linjasta. Hän - kuten koko puoluekin - sai toimintalinjauksensa ja rahoituksensa Moskovasta. Hokkanen toteaa: "Uskon ilmaisevani monien kaltaisteni tuntemuksen, että suomalaisista kommunisteista pidimme 1970-luvun alkuvuosina juuri Urho Jokista puolueen tärkeimpänä ideologina. Jokisen ajattelu ei ollut kovinkaan omaperäistä, hän ammensi näkemyksensä neuvostoideologien ehtymättömästä aarrearkusta. Tämä ei meitä haitannut, päinvastoin, olihan Neuvostoliitto ja sen kommunistinen puolue mielestämme ihmiskunnan suurin yhteiskunnallinen saavutus." (s. 232-233) Taisto Sinisalon nimi vilahtelee kirjassa vain siellä täällä. Tämäkin osuus puolueen historiasta on ainakin osittain tuttua asiaa vasemmistolaisessa liikkeessä mukana olleille. Neuvostoliiton rooli kieltämättä oli merkittävä taistolaisten ja SKP:n toiminnassa, mutta vähän rupesi tämä aihe jo tökkimään. Sen sijaan mukavalta tuntui palata 1970-luvun kulttuurielämän tapahtumiin. Taistolaiset olivat aktiivisesti mukana poliittisessa laulu- ja teatteritoiminnassa. Haluttiin muuttaa maailmaa laulun avulla. Työväenmusiikin perinteiden arvostaminen oli tärkeä osa laululiikettä.  

Hokkanen oli "puolueen apulainen ja reservi".

Lukija odottaa luku luvulta, milloin kirjailija pääsee kuvaamaan omaa rooliaan taistolaisuuden kentässä. Tuleehan se sieltä, hieman vaisusti kylläkin. Hokkanen on toiminut USNL:n piirisihteerinä ja Tiedonantajan levikkipäällikkönä. Kirjassa hän ei juuri muistele omia tuntemuksiaan, yhtään hänen kirjoitustaan tai puhettaan ei ole kirjassa dokumentoitu. Yhteenvetona Hokkanen kiteyttää toimintansa taistolaisliikkeessä seuraavasti. "Tässä ilmapiirissä kulutimme hukkaan nuoruutemme parhaat vuodet." (s. 46)

Hokkasen mukaan nimenomaisesti Neuvostoliiton ihailu innosti nuoria ja opiskelijoita liittymään taistolaisjärjestöihin. Tämä on mielestäni hieman erikoinen tulkinta. Tai ehkä näin koki sellainen henkilö kuten Hokkanen, joka oli mukana puolueen työntekijänä. Opiskelijaliikehdintä oli maailmanlaajuinen ilmiö 1960-luvulla, johon vaikuttivat paljolti kansainväliset asiat. Itse olin ihan tavallinen opiskelija kauppakorkeakoulussa Vaasassa. Kansainvälisyys, USA:n 60-luvun kansalaisoikeusliike, Mustat pantterit ja Vietnam veivät minut mukaan poliittiseen liikkeeseen. Monella opiskelijalla oli taustalla aktiivinen toiminta Teiniliitossa. Perustimme pienen SOL:n taistolaissolun Vaasaan. Tutustuimme sodan kokeneisiin puolueen veteraaneihin ja heidän kauttaan teollisuustyöntekijöihin. Opimme heiltä paljon. Tietämystämme lisäsi opiskelu opintopiireissä. Toki kuulimme ja luimme puolueen linjauksista ja Neuvostoliiton tärkeästä roolista, mutta meille siellä kaukana pääkaupunkiseudusta oli tärkeää mukava yhdessäolon tunne ja ennen kaikkea hyvä toverihenki. Teimme mitä pystyimme ja katsoimme tärkeäksi, usein yhteistyössä veteraanien kanssa. Joskus saimme jonkun SOL:n johtohenkilön käymään Vaasassa. Taisipa itse Kalmakurkikin kerran piipahtaa siellä. Nyt monien vuosikymmenien jälkeen en Hokkasen tavoin koe hukanneeni opiskeluvuosia, vaan muistan lämmöllä pienen sollilaissolumme lämmintä tunnelmaa ja hyviä toveruussuhteita, joista monet ovat kestäneet tähän päivään asti. 

Laaja lähdeluettelo osoittaa, että kirjailija on tutustunut asioihin perusteellisesti ja monipuolisesti. Toisaalta runsaaseen taustakirjallisuuteen tukeutuen kirjailija pyrkii kattamaan kaikki mahdolliset Neuvostoliiton historian teemat, jolloin moni oleellinen asia hukkuu yksityiskohtien runsauteen. Harmillista kyllä, kirjasta on jätetty pois viitemerkinnät. Useamman kerran olisi ollut kiinnostavaa tietää tiedon alkuperä. Mutta joka tapauksessa kirja on hyvä lisä taistolaisliikkeen historiakirjoitukseen, erityisesti silloin, kun lukija on kiinnostunut taistolaisliikkeen suhteista "murhavaltio"-Neuvostoliittoon. Laajan taustakirjallisuuteen perehtymisen ohella kirjailija on haastatellut yli kolmeakymmentä vasemmistolaisessa liikkeessä mukana toiminutta. Valokuvaliite kirjassa on kiinnostava lisä. Kirja antaa varmasti uusiakin näkökulmia, mutta hyvin paljon kirja on jo tunnettujen asioiden toistoa. Se tieteellinen analyysi taistolaisuudesta jää edelleen puuttumaan.