Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies"

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Reinosta ei edelleenkään ollut kuulunut mitään, ei korttia lapselle, ei kirjettä vaimolle. "Etkö sinä enää muista meittiä ollenkaan, olen niin ikävissäni sinun kohtalostasi rakas, että en osaa muuta, kuin aina vaan ajattelen sinua ja kirjoitan sinulle yhtä mittaa", Kerttu aloitti viimeisen kirjeensä Reinolle. Hän kysyi syytä siihen, miksi Reino ei enää kirjoittanut kotiin, miksi hänestä ei kuulunut mitään ja miksi hän ei päässyt lomalle." (s. 107)

Raija Ylönen-Peltonen, joka työskentelee Kansallisarkiston ylitarkastajana, on tarttunut aiheeseen, jota sodan sankaritarinoissa ei tunneta. Ylönen-Peltosen kiinnostuksen kohteena on puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtalo talvisodan aikana. Tutkija tarkastelee aihetta yhden sotilaan kautta.

"Kaukana kotoa miesten mieliä kaiversi epätietoisuus tulevasta." (s. 23)

Vain sodassa kuollut mies kertoo Reinon tarinan. Reino oli tavallinen 24-vuotias suomalainen perheenisä, jonka sota alkoi lokakuussa 1939, kun hänet muiden reserviläisten tavoin kutsuttiin ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Kotiin jäi Kerttu-vaimo 4-vuotiaan pojan kanssa. Toinen lapsi oli tulossa. Reinon pataljoonan matka kävi Johanneksen kautta Kuolemajärvelle Kannakselle. Kuolemajärvellä pystytettiin jälleen leiri ja tehtiin kenttävarustustöitä samalla kun miehistön koulutusta jatkettiin. Mahdollinen sota ja Neuvostoliiton ylivoimaisuus olivat kaikkien mielessä, vaikkakin toivottiin, että sota olisi vielä vältettävissä. Mutta näin ei käynyt. Marraskuun lopussa tuli tieto sodan alkamisesta.

"Pian merkintä muutettiin karkureiksi." (s. 50)

Sotatoimet alkoivat myös Kuolemajärvellä. Reino ja Kustaa, saman kylän poikia, laitettiin kuulovartioon. Kun vaihtomiehet menivät paikalle, vartiomiehistä ei näkynyt jälkeäkään. Vain maahan heitetyt kiväärit löydettiin. Joukko-osastossa oli epäselvyyttä, mitä oli tapahtunut. Muisteltiin Kustaan ilmoittaneen, ettei hän aio nostaa asettaan venäläisiä vastaan. Joku muisti, että Kustaa oli suunnitellut antautuvansa venäläisille heti tilaisuuden tullen. Epäilys loikkaamisesta vihollisen puolelle vahvistui ja muuttui pian varmuudeksi. Myöhemmin "Reino kertoi antautuneensa Kustaan kanssa viholliselle vapaaehtoisesti, heiluttaen ikkunaverhoista tekemäänsä valkoista lippua." (s. 36)

"Vähitellen ilmoittautuneiden lista piteni." (s. 74)

Reino ja Kustaa olivat vapaaehtoisesti antautuneet puna-armeijalle. Siitä huolimatta heitä kohdeltiin sotavankien tapaan. Eikä se kohtelu ollut mitään lempeää kohtelua. Vankeja löytiin ja tuupittiin, tyrkittiin kiväärinperillä, vartioitiin tiukasti ja luonnollisesti myös kuulusteltiin kerta kerran jälkeen. Sitten seurasi siirto Halilaan ja sieltä edelleen vastaanottoleirille Terijoen lähistölle. Kuulustelut jatkuivat sielläkin. Kiinnostava on vaihe, jolloin Terijoelle perustettu Otto Wille Kuusisen johtama Suomen kansanhallitus  aloitti vankien värväämisen Suomen kansanarmeijan riveihin. Sitten kun Neuvostoliitto voittaisi sodan Suomea vastaan, tämä armeija toimisi perustana Suomen tulevalle armeijalle. Moni värväytyi armeijaan, Reino muiden mukana.

Tänne Halilaan Reino vietiin kuulusteltavaksi pian sotavangiksi jäämisen jälkeen. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

"Sitoumus palvella neuvostoarmeijaa." (s. 78)

Reino lähetettiin vakoojaksi Suomen puolelle. Näin toimittiin monissa tapauksissa puna-armeijan riveihin antautuneiden kohdalla. Ajankohta Reinon kohdalla oli joulukuun loppu v. 1939. Hänen tehtävänään oli ottaa selvää ja raportoida suomalaisten joukko-osastojen toiminnasta. Hänellä oli peitetarina valmiina. Mutta puna-armeija ei saanut toivomiaan tietoja, koska Reino antautui suomalaiselle partiolle lähes heti rajan ylitettyään. Ensin Reinoa kuulusteltiin Imatralla ja sen jälkeen hänet siirrettiin Mikkeliin, missä sijaitsi Päämajan valvontaosaston pääosasto. Poliisiaseman sellissä oli viisi vankia Reino mukaanluettuna. Reinon syyte oli "karkaaminen vihollisen puolelle ja vakoilu". (s. 112) Tammikuun 4. päivänä 1940 tehtiin Mikkeliin suuri ilmapommitus. Pommituksessa tuhoutui myös poliisilaitos ja sen myötä siellä olleet vangit. 

Kotiseudulla oltiin luonnollisesti huolissaan kadoksissa olevista miehistä. Huhuja Reinonkin karkaamisesta vihollisen puolelle oli kiirinyt kotikylään asti. Reinon kuolemaan liittyvät tiedot eivät ole tutkijan mukaan yhteneviä. Aikanaan tieto Reinon kuolemasta saavutti Reinon vaimon. Ilmoituksen mukaan Reino oli ammuttu.

Sotavangiksi jäi runsaat 900 suomalaista talvisodan aikana. Tässä lotat muonittavat sotavankeudesta vapautettuja suomalaisia. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

Raija Ylönen-Peltosen tutkimusnäkökulma sotavankeihin on kiinnostava. Hän ottaa tarkasteltavaksi yhden miehen kohtalon. Yksilönäkökulma on onnistunut ratkaisu. Se pitää lukijan mielenkiinnon yllä läpi kirjan. Pala palalta tutkija edistyy ja saa avatuksi Reinon sotilaselämän vaiheita. Tutkijan mukaan tapahtumat pitänevät paikkaansa arkistomateriaaliin pohjautuen lukuunottamatta Reinon kuolemaa. Mistään ei ole löytynyt virallista tietoa ampumisesta. Arvailujen varaan jää myös se pohdinta, olisiko Reino mahdollisesti lähetetty tai lähtenyt takaisin Neuvostoliittoon. 

"Reinon kohtalo oli seurausta valinnoista, jotka johtivat lopulta siihen, että Reino ei ole sankarivainaja eikä hän ole kuolemaantuomittu. Hän on vain sodassa kuollut mies." (s. 184)

Vain sodassa kuollut mies on tasokas ja selkeä tietokirja. Reinon tarina on kiinnostava ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että Reinon tarina liitetään luontevasti talvisodan kulkuun. Myös kotirintaman tunnelmat välittyvät kirjassa. Tutkija on tavoittanut hyvin kuvattavien henkilöiden mielialat ja tunneilmiöt. Reinon tarinaa täydentää valokuvaliite. Kirjassa käytetyt viitteet sekä lähdeluettelo löytyvät kirjan loppuosasta. 

Syksyn kirjauutuuksissa on mukana kiinnostavia kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Ylönen-Peltosen kirjan lisäksi Tommi Kinnunen käsittelee kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) saksalaisten mukaan lähteneiden suomalaisnaisten kohtaloita ja Petra Rautiaisen kirjassa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) tarkastellaan Lapin jälleenrakennusta.