Riitta Konttinen: Aino Sibelius

Riitta Konttinen: Aino Sibelius. Siltala. 2019. 462 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

FT, tutkija, tietokirjailija ja taidehistorian emeritaprofessori Riitta Konttinen on kirjoittanut useita teoksia taidehistorian alalta. Itse muistan erityisen hyvin kirjan Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä (Otava, 2004). Konttisen teos Elämänvirrassa: Alvar ja Ragni Cawén (2015) oli ehdolla vuonna 2016 jaettavan Vuoden tiedekirja -palkinnon saajaksi. Nyt Konttinen kiinnostui Aino Sibeliuksesta, suuren säveltäjämme vaimosta. Häntä innoitti tutkimusmatkalle Eero Järnefeltin öljymaalaus Aino Sibelius rupattelee 1890-loppupuolelta.

Eero Järnefelt: Aino Sibelius rupattelee, ajoittamaton (1890-luvun loppu), öljymaalaus. Yksityiskokoelma. (s. 191)

Aino Sibelius (1871-1969) (s. Järnefelt) syntyi Järnefeltien kulttuuriperheeseen. Vanhemmat olivat kenraali, maaherra Alexander Järnefelt ja vapaaherratar Elisabeth Järnefelt. Ainon Suomen kulttuurielämässä vaikuttaneita veljiä olivat kirjailija Arvid, kuvataiteilija Erik (Eero) ja säveltäjä Armas Järnefelt. Aino oli perheen seitsemäs lapsi. Konttinen kuvaa seikkaperäisesti Ainon lapsuutta ja nuoruutta. Mielenkiintoinen jakso on, kun Järvefeltit asuivat Kuopiossa, jossa Minna Canth piti tuolloin salonkiaan.  Aino oli reipas ja pidetty lapsi, joka harrasti pianolla soittamista ja kirjoittamista. Hän oli kätevä käsistään ja hänen osaamistaan tarvittiin kotona. Vaikka Ainolla ei ollut yliopistokoulutusta, hän oli hyvin kielitaitoinen ja päätyikin sitten kääntämään mm. ihailijaltaan Juhani Aholta saatuja tekstejä. Mutta Ahon käännöstoimeksiannot loppuivat, kun kävi ilmi, että Ainon ihastuksen kohde ei ollutkaan Juhani Aho. 

Jean Sibelius ja Armas Järnefelt olivat opiskelukavereita ja Armas esitteli Ainon ja Jeanin toisilleen vuonna 1889. Aino ja Janne rakastuivat ja kihlautuivat. Janne, kuten Aino Jeania kutsui, matkusti paljon ulkomailla, mutta kirjeet kulkivat. Niissä molemmat kirjoittivat avoimesti tunteistaan ja rakkaudestaan. Aino ymmärsi alusta pitäen, että sävellystyö oli liiton kolmas osapuoli. Aino kirjoitti Jannelle Wieniin. "Siihen (avioliittoon) kuuluu yhtä suurella oikeudella musiikki. Ja minun tehtäväni on laittaa sinulle jokapäiväisesti (ja ehkä muutenkin) kaikki niin hyvin ettei se kolmas kumppanimme tulisi mitään kärsimään. Sillä sitä kolmatta kohtaan pitää olla hyvin hienotunteinen." (s. 118)

Kaunis Aino Sibelius vuonna 1894.

Suurinta on rakkaus

Jo kihlausaikana Aino sai esimakua Jannen viftailuista Kämpissä ja Königissä. Eräänkin  viftailureissun jälkeen Aino tuli hyvin surulliseksi, tunsi itsensä hyvin heikoksi ja pohti, miten hän jaksaa elää. Mutta tummat pilvet väistyivät rakkauden tieltä ja avioliitto solmittiin v. 1892 Ainon ollessa 21-vuotias. Rahaa ei ollut, mutta heillä molemmilla oli vahva usko yhteiseen tulevaisuuteen. Häämatka suuntautui Karjalaan, ensin Imatralle ja sieltä Monolan aittaan Lieksaan. 

Monolan aitta Lieksassa. Nyttemmin aitta on kunnostettu. Avajaisia vietettiin v. 2017, jolloin Sibeliusten häämatkasta tuli kuluneeksi 125 vuotta.

Jannen viftailut jatkuivat avioliitonkin aikana. Kaksi vuotta häiden jälkeen Janne tilittää luonnoskirjaansa: "Kaksi päivää viftiä. Infelix [uskoton]." Hän oli pettänyt Ainoa, eikä rellestäminen auttanut sävellystyössä, päinvastoin." (s. 167)

Viftailuista huolimatta koti ja Ainon syli olivat parasta, mitä Jannella oli. Sibeliukset saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti, Katarina, Margareta ja Heidi, jotka kaikki olivat äärimmäisen rakkaita sekä Ainolle että Jannelle. Kirsti kuoli lavantautiin 2-vuotiaana. Tämä masensi Aino Sibeliusta syvästi, ja Jannen alkoholin kulutus lisääntyi. Sen vuoksi monet tuttavista, mm. Alex Carpelan suositteli, että Sibeliuksen olisi paras muuttaa pois Helsingistä ja pysyttävä siellä. Vuonna 1904 toteutui suuri haave: muutto Ainolaan Tuusulanjärven rantatielle.

Ainola (Ainola-sivusto)

Konttinen ei keskity kirjassaan vain Ainon persoonan ja Ainon avioliiton kuvaamiseen, vaan kytkee avioliiton taitavasti Suomen historialliseen kontekstiin. Yksi mielenkiintoisista yhteiskunnallisista kysymyksistä oli kielikysymys. J. V. Snellmanin esityksenä oli, että suomenkielistä kirjallisuutta olisi edistettävä, jotta saataisiin kansan sivistystaso kohotetuksi. Mutta vastustusta löytyi, koska perinteisesti ruotsi oli kulttuurin ja sivistyksen kieli. Ainolle oli selvää, millä puolella hän oli. Järnefeltien perhettä yhdisti tiukka suomenmielisyys, fennomania, ja sillä linjalla Aino jatkoi avioliitossakin. Ainon ja Jannen kodissa käytettiin suomea, vaikka Janne taisi hyvin myös ruotsin kielen. Myös sortovuodet, suomalaisten vastarinta ja kansalaissota kuuluivat osana Sibeliusten elämään.

Sinne multaan minä hautaan murheeni.

Riitta Konttinen kuvaa Ainoa sanoilla rohkeus ja periksiantamattomuus. Ainolla oli taito pitää langat käsissään. Musikaalisesti lahjakkaana hän arvosti aviomiestään ja auttoi Jannea mm. partituurien puhtaaksikirjoittamisessa. Aino oli kätevä käytännön asioissa ja erityisen tärkeäksi hänelle muodostui Ainolan puutarha. Aino teki myös arvokasta työtä toimiessaan viiden tyttärensä kotiopettajana. Konttinen toteaa, että Ainon elämä oli vivahteikasta ja koskettavaa. Ainon arkipäivä oli kaukana "kuuluisan kodin hyvästä hengettärestä ja suuren puolisonsa työrauhan vaalijasta," (s. 9).

Vaikka avioliitossa oli ristiriitoja ja Ainolla oli vaikeitakin aikoja erityisesti perheen taloudellisen tilan takia, rakkaus ei lakannut koskaan. Näin kauniisti Janne sanoi puheessaan Ainon täyttäessä 50 vuotta v. 1921. "Ei ole mikään leikin asia olla minun kaltaiseni säveltäjän vaimo. Valoisat hetket, jolloin työ on valmis, ovat harvassa ja kamppailu työn pimeydessä on pitkä. Että olet kestänyt näitä elämämme myrskyjä on tosiaan ihmeellistä." (s. 12)

Kirja tarjosi minulle upean matkan Aino Sibeliuksen maailmaan. Konttinen on tehnyt laajaa taustatyötä kirjaa varten. Voin vain ihailla, miten upeasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaa auki Ainon elämän. Vaikka kirjassa on sivuja yli 450, en olisi halunnut kirjan loppuvan. Pidin kirjasta paljon, niin paljon, että kirja kuuluu ehdottomasti tämän vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini. Kirjan innoittamana katsoin uudemman kerran Timo Koivusalon Sibelius-elokuvan (2003). Elokuva pohjaa historiallisiin faktoihin. Sibeliuksen musiikki kulkee kauniisti läpi elokuvan. Mutta, nimensä mukaisesti, elokuva on Sibeliuksesta, suuresta säveltäjästä, Ainon jäädessä taka-alalle.