Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat. 2019. Minerva. 112 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Pirkko Vekkeli on kirjoittanut ihastuttavan kirjan kiiltokuvista. Jo kirjan kansi on niin kutsuvan kaunis. Vekkeli on koonnut kirjaan yleistä tietoa kiiltokuvista ja lisäksi useat julkisuuden henkilöt kertovat omista kiiltokuvistaan, mm. Pirkko Arstila, Pirkko Mannola, Sinikka Sokka, Miitta Sorvali ja Marjatta Tapiola.
Kiiltokuvien synnyinmaa on Saksa. Siellä saatiin ihailla kiiltävälle paperille painettuja tai lakattuja kukkien kuvia jo 1800-luvun lopussa. Saksasta kiiltokuvat levisivät Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan maihin, 1900-luvun alussa Suomeenkin. Suomessa kiiltokuvat tekivät kuitenkin valloituksensa vasta sotavuosien jälkeen. Kiiltokuvat tarjosivat tytöille pikkuriikkisen kauneutta ja kiiltoa aikana, jolloin oli puutetta kaikesta. Muistokirjojen historia on kiiltokuviakin vanhempi. Muistokirjoja kirjoitettiin jo 1800-luvun alkupuolella. Niitä kirjoittivat sekä miehet että naiset. Runojen lisäksi muistokirjoihin kirjoitettiin elämänohjeita, loruja ja humoristisia tervehdyksiä.
Enkeli lentää liihottaa, /sinulle onnea toivottaa.
Kukkakiiltokuvat ovat olleet alusta pitäen hyvin suosittuja kiiltokuvien aiheita. Jo ensimmäisissä kukka-aiheisissa kiiltokuvissa yksi suosikkikukista oli lemmikki. Lemmikki-kiiltokuva kuului olennaisena osana muistokirjoihin. Jo saksankielinen nimi Vergissmeinnicht (älä unohda minua) viittaa ystävyyden maailmaan. Muita usein toistuvia kiiltokuvien aiheita olivat enkeliaiheet ja eläinaiheet.
Onni olkoon osanasi / elämäsi retkellä,/ nätti poika rinnallasi/ vihkimisen hetkellä.
Muistokirjoihin kirjoitettavat värssyt kertoivat hyvin usein ystävyydestä. Ystäville toivotettiin onnea ja menestystä. Myös uskonnolliset aiheet ja isänmaalliset aiheet tulivat tutuiksi muistokirjoissa.
Näin kuvaa muusikko, toimittaja Kati Bergman kiiltokuvaharrastustaan. "Kansakoululaisena ja oppikoulun alaluokilla, siinä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, kiiltokuvat - kildet - olivat tosi kova juttu. Varsinkin isoilla, jopa yli 20 senttiä korkeilla, oli arvoa. Ja ehkä myös hilekoristeisilla, vaikka se hile niistä rapisikin. Neliskulmaisista en oikein pitänyt. Oli oltava satumaista, hienoa, isoja enkeleitä ja prinsessoja, röyhelöisiä helmoja." (s. 103)
Itselleni ja monelle muulle ikäiselleni kiiltokuvat ovat olleet hyvin tärkeitä. Aina kun sattui olemaan pikkuisenkin rahaa, kiiltokuvia ostettiin, niitä vaihdettiin ja sitten ne liimattiin muistokirjoihin. Muistokirjat olivat todellisia aarteita. Niitä kierrätettiin ystävä- ja perhepiirissä. Lisäksi oli tärkeää saada värssy opettajalta. Kirjoittajalla oli sopiva värssy mielessään, sitten hän valitsi värssyyn sopivan kiiltokuvan ja kirjoitti värssyn. Jos värssykirja oli jo täynnä, kirjoittaja kirjoitti kirjan kanteen: Kun lehdet lähtee ja kannet jää, kansissa säilyy muisto tää.
Vekkelin kirja kuljetti minut viehättävälle nostalgiamatkalle kouluvuosiini - kiiltokuvien pariin. Kirja on hyvin toimitettu, tiedot kiiltokuvista ovat mielenkiintoista luettavaa ja kuvitus on äärimmäisen kaunis. Kirjaan valitut kiiltokuvat ja värssyt elävöittävät kauniisti tekstiä. Niin ikävä tuli omia muistokirjojani, ettei auttanut muu kuin mennä kaivelemaan kaappeja. Ja löytyihin niitä, löytyi muistokirja vuodelta 1958 ja toinen vuodelta 1961. Tässä muutama värssy omista muistokirjoistani.
 |
| Muistovärssy äidiltäni |
 | ||
Kansakoulun opettajani värssy
|
Ihana muistoja nostattava kirja kiiltokuvista. Kiiltokuvaa kerättiin ja liimattiin kansioon. Niitä vaihdettiin kavereiden kanssa ja kavereita pyydettiin kirjoittamaan kiiltokuvakansioon. Nykyisin saman asian ajaa tarrat.
VastaaPoistaNäin tehtiin. Kirja palautti mieleen mukavia muistoja.
VastaaPoistaVoi että, noita aikoja! Muistovihko oli tärkeä osa kansakouluaikaa juuri noilla kriteerein, kuin kerroit:) Ja ne vaihtarit ja vaihtarivihkot. Värssyt ovat nyt luettuina kutkuttavia: Muista silloin minua, kun kirppu puree sinua. Jos se puree kovasti, sinusta tulee rovasti, jos se puree kauan, sinä saat vauvan...
VastaaPoistaSama värssy on omalta äidiltäni kuin Sinulla, loppu tosin siinä kuuluu: kauniita helmiä, puhtaita helmiä elämäs olkohon. Tuo samaisen kirjoitin nuorimmaisen Murmelin ristiäislahjan yhteyteen. Elämä on hyvää juuri tässä ja nyt, mutta nostalgiaripauksilla on siinä ihan oma sijansa ja funktionsa, kiitos tästä:) Kohta sytytämme perinteiset kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivää juhlistamaan, mukavaa illansuuta Sinulle!
Kiva kuulla, että sinullakin on rakkaita kiiltokuviin ja muistovihkoihin liittyviä muistoja. Kiva niitä on muistella ja samalla tulee muistelluksi omaa kouluaikaa ja silloisia kavereita.
PoistaKyllä kiiltokuvat ja muistokirjat olivat ihana osa lapsuutta! Pitäisikin kaivaa oma muistokirjani esiin jostain kätköistä. Tämä Pirkko Vekkelin kirja on nostalginen, se pitää ehdottomasti lukea jossain vaiheessa. Kiva kun jaoit otteita myös omista muistokirjoistasi! <3 Hyvää itsenäisyyspäivää sinulle!
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, kiiltokuvat ja muistokirjat ovat ihana osa kouluaikoja. Tosi mukava, kun Pirkko Vekkeli on kirjoittanut tämän kirjan.
PoistaKiiltokuvat olivat minulle todella tärkeitä, kuten lapsuudessani useimmille muillekin tytöille. Muistokirjat ovat edelleen tallessa. Luulenpa, että Vekkelin kirja löytää tiensä meille. Haluan sen lukea ja kuvia katsella. Kiitos, että esittelit kirjan. Ehkä en muuten siitä olisi saanut edes tietää.
VastaaPoistaUskon, että tykkäät tästä kirjasta. Jo siksikin, että olet itse kerännyt kiiltokuvia. Ihanan nostalginen olo tuli.
PoistaKiiltokuvat kuuluivat aikoinaan joka tytön ja jopa pojan elämään. Onpa kiinnostavaa, että tästä aiheesta on laadittu kirja. Se on etsittävä luettavaksi. Lisäksi on pengottava omat muistokirjat esiin! Hyvää toista adventtia!
VastaaPoistaOnpa kiva, kun kiiltokuvat ovat olleet sinunkin harrastuksesi. Suosittelen tosiaan, että etsit omat muistokirjasi esille kun aloitat kirjan lukemisen. Hyvää joulun odotusta!
PoistaOi! Taidan kuulua ihan vikaan kiiltsikkasukupolveen, keräilin niitä 6-7-vuotiaana 70-luvun lopulla. Tämän jälkeen ei ainakaan omassa piirissäni ollut enää kiiltokuvilla menekkiä, eikä varsinkaan niiden oheen kirjoitetuilla värssyillä. Kukkakorit ja sellaiset hörhelöprinsessan kuvat olivat parhaita. Kirja on tärkeää kulttuurihistoriaa, vaikka voi joistain tuntua marginaaliselta.
VastaaPoistaTotta, 80-luvun juttuihin kiiltokuvat eivät enää kuulu. Nykyisin kiiltokuvia näkee joulujutuissa, kun askarrellaan joulukortteja yms joulukoristeita. Minäkin tykkäsin erilaisista kukkakiiltokuvista.
VastaaPoistaHienoa, että tätäkin kulttuuriperintöä tallennetaan.
VastaaPoistaMinulla taitaa vielä olla tallessa pari kiiltokuvavihkoa 1970-luvulta.
Olen samaa mieltä, tosi kiva kun tällainen kirja julkaistiin. Todellinen nostalgiamatka lapsuuteen.
PoistaVoihan kiiltokuvat! <3 Meillä kiersi ala-asteella (eli nykyisessä alakoulussa) tyttöjen kesken kiiltokuvakirjaset, joihin kirjoiteltiin toisillemme runoja ja ajatuksia. Siis vastaavia kuin tuo sinun muistokirja. Äidillänikin oli vastaava: luin sitä mummolan vintillä joskus lapsena. En tiedä, missä ne ovat nyt. Minullakin oli useampi.
VastaaPoistaTulipa nostalginen olo! Tuo kirjan kannen kiiltokuva-arkki on muuten tuttakin tutumpi <3
Ihana kirjoitus, kiitos tästä. Tämä kirja on pakko saada käsiin seuraavalla suomireissulla!
Onpa kiva että sinullakin on ollut kiiltokuvakirjanen, vaikka oletkin niin paljon minua nuorempi. Minua tämä kirja kiinnosti heti, kun näin kirjan kannen, eli tuo arkki on hyvin tuttu. Kiva kun kiinnostuit kirjasta Elegia.
PoistaOnpas ihanan nostalginen postaus. Mukavaa, että aiheesta on kirjoitettu kirja. Oli myös hauska nähdä omia kiiltokuviasi ja muistokirjoja.
VastaaPoistaKun minä olin koululainen (menin ensimmäiselle luokalle vuonna 1999), tarraskirjat olivat iso juttu. Silloin oli tärkeää, että tarrat pidettiin kirjassa, jonka sivut olivat erityistä materiaalia, joista tarrat sai helposti irti. Tarroja ei liimattu mihinkään, mistä niitä ei saanut irti! Hienoimpia tarroja olivat sellaiset, joissa oli samettinen pinta. Minulla oli monia paksuja samettisia tarroja, jotka esittivät perhosia ja joissa oli kulta- ja hopealangoilla tehtyjä koristeita. Tarroja vaihdeltiin välitunneilla ja aina kun joku oli saanut uusia tarroja, se oli siistiä. Muistan lapsena kerran, että pakotin isäni viemään minut kaupungin askarteluliikkeisiin, jotta sain ostettua uusia tarroja. :D
Kun olin innostunut tarroista, tätini yritti esitellä minulle kiiltokuvia. Minun silmääni ne näyttivät imeliltä ja olivat myös vähän tylsiä, koska niissä ei ollut tarrapintaa. Jos ne piti liimata jonnekin, ne pysyivät siinä sitten ikuisesti. Se tuntui liian lopulliselta.
Nykyään kyllä arvostan kiiltokuvia paljon enemmän, varsnikin kun olen kiinnostunut arjen historiasta ja naisten historiasta. Kiiltokuvien keräily, vaihtelu ja liimaaminen on varmasti ollut tärkeää tekemistä monille nuorille. Niillä on voinut ilmaista itseään, samalla tavalla kuin minun lapsuudessani tarroilla: jokaisen tarrakokoelma oli persoonallinen ja niitä esiteltiin toisille.
Samaa mieltä, kiva että kiiltokuvista on kirjoitettu kirja. Niin vaihtuivat kiiltokuvat tarroihin ajan kanssa, mutta tarkoitus oli varmaankin ihan sama. Kiva kun olet nyttemmin kiinnostunut kiiltokuvista. Hyvää joulun odotusta sinulle!
PoistaKiiltokuvia minullakin oli aikamoinen pino, mutta jostain syystä niitä ei koskaan tullut liimailtua mihinkään. Minä taisin enemmän olla sellainen puissakiipeilijä / kirjoihinuppoutuva - ei ehtinyt itse mitään väkertelemään ja muistokirjatkin olivat vähän pois muodista siihen aikaan.
VastaaPoista