JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 sivua.

"Jossakin etäällä odotti lentokone ja mies, joka oli lentänyt yksin Pariisiin, nähnyt kaiken, meren, maan, talot ja autot. Ajatus sai mahani kirpistymään kasaan, ihan kuin olisi putoamaisillaan puusta ja tuntisi jo maan kovan tömähdyksen kyljessään, mutta ei sitten putoaisikaan. Meillä oli sama nimi, Charles. Paitsi silloin, kun minua sanottiin Kaarleksi." (s. 8) 

Kaarle, kirjan minä-kertoja, on toisen polven amerikansuomalainen. Isovanhemmat olivat muuttaneet tsaarinaikaisesta Suomesta Minnesotan Suolasaarelle  "ryssiä pakoon". Silloin Kaarlen isä oli ollut vuoden vanha. Hyvin he olivat viihtyneet Amerikoissa, mutta 1920-luvun lamakausi koettelee myös Minnesotaa. Agitaattorit houkuttelevat sulosanoin ihmisiä muuttamaan Neuvosto-Karjalaan, työläisten omaan paratiisiin. "Meininki on se, että Gylling on saanut pistettyä pystyyn oman Karjalan tasavallan. Se on käytännössä työläisten oma steitti. Siellä ei ole lamaa vaan rutkasti töitä." (s. 39)  Moni perhe pakkaa tavaransa ja astuu laivaan. Näin tekee myös Kaarlen perhe, isä, äiti, Kaarle ja Kati-sisko, vaikka isovanhemmat kuinka toppuuttelevat. "Meinaatteko lähteä? Ensin paettiin Suomesta ryssän takia ja nyt menisit takaisin ryssän syliin?" (s. 50) Mutta matkaan lähdetään, mukaan lähtevät myös naapuri Albert ja hänen tyttärensä Linda. 

Kaarle lähtee matkalle ristiriitaisin tuntein. Totta kai hän lähtee perheensä kanssa, eihän hän ole iältään vielä kymmentä vuottakaan, mutta se mikä häntä askarruttaa, on lentäminen. Pääseekö hän lentämään uudessa maassa? Lentäminen on nimittäin se Kaarlen juttu. Kaarle on tavannut itse Charles Lindberghin. Janne-setää kuvaa tapaamista näin.  "Lindbergh tuli poliisien ohi ihan siihen köyden viereen meidän luo. Sanoi Kaarlelle. että tämä näyttää ihan pilotilta, juu luk laik ö pailot. Minä kerroin sille, että poika on lentänyt jo, vajan katolta alas omilla siivillä, ja että heillä on sama nimi, Charles. Kysyin, että mistä se tietää, että poika on pilotti. Sanoi, että silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak." (s. 24) 

"Tajusin, ettei Petroskoi ollut mikään New York eikä edes Suolasaari." (s. 75)

Petroskoista tulee kotipaikka Karjalassa. Luvattua paratiisia ei olekaan siellä odottamassa. Päinvastoin, koti on pieni ja vailla mukavuuksia, isän ja äidin työpaikoilla on puutetta kaikesta. Mutta kuten lapset yleensäkin, Kaarle sopeutuu. Kaarlen unelma lentämisestä kantaa. Ja pääseehän Kaarle lentämään, hän lentää Nikolain kanssa Leningradin yllä. Ja vielä kauemmaksi ja vielä korkeammalle hän haluaisi lentää.

"Stalin poistaa kuonaa rattaista." (s. 171)

Kun tullaan 30-luvulle, lukija tietää jo juonen kulun. Ovien koputukset keskellä yötä, salaperäiset katoamiset paljastavat kommunismin raadollisuuden. "Minä laskin, että ainakin kahdeksan ihmistä on kadonnut niin, ettei kukaan tiedä heistä mitään. Lehtola, Karppi, Alatalo..." (s. 170) Mm. Karjalan keisarina tunnettu Edvard Gylling teloitettiin Moskovassa kesäkuussa 1938. Näinkö tämä tarina kulkee ennustetulla tavalla, miettii lukija, mutta ei, ei se niin menekään. Tarina saa uuden, mielenkiintoisen kirjan loppuun asti kantavan käänteen. En halua paljastaa tarinaa sen enempää, mutta voin taata, että pettymyksiä ei tule. Sen voin myös paljastaa, että lentämään tämä kreisi boi pääsee. "Katselin periskoopilla maapalloa. Se oli tosiaan kaunis. Ehkä isoäitini oli ollut oikeassa, ehkä oli olemassa Jumala, joka oli luonut kaiken." (s. 343)

Pidin kirjasta todella paljon. Minua kiehtoo Koskisen toteava, lakoninen kirjoitustyyli. Hän kuvaa Neuvostoliiton elintason kurjuutta, sotatoimien raakuuksia ja Stalinin vainoja, mutta hän ei mässäile. Kaarlen ja hänen perheensä tarina on uskottava, näin todellakin olisi voinut tapahtua Neuvosto-Karjalassa ja toisessa maailmansodassa. Koskinen on hyvin perehtynyt neuvostohistoriaan, hän tietää mm, mistä kirjoittaa kuvatessaan saksalaisessa sotavankeudessa olleiden neuvostosotilaiden kohtelua. Tommi Tukiaiselle kiitos upeasta kannesta.

Suomalaisen Kirjakaupan henkilökunta on valinnut Tulisiiven vuoden 2019 kirjaksi. Kirja on myös tämän vuoden Finlandia-ehdokkaana. Finlandia-ehdokkaana oli myös Koskisen kirja Ystäväni Rasputin vuonna 2013.

"Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, että pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma..." (s. 352)

PS. Edellisessä postauksessani on Tulisiipi arvonnassa. Pääset sinne täältä.