Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tammen keltainen kirjasto. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017. Venäjänkielisestä alkuteoksesta U voiny - ne zenskoje litso suomentanut Pauli Tapio. 417 sivua.

Lainattu kirjastosta

Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien marraskuun lukupiirikirjana oli Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja. Meitä oli paikalla yhdeksän lukevaa leidiä keskustelemassa tästä tärkeästä kirjasta. Leila toimi vetäjänä tällä kertaa. Olimme aiemmin lukeneet saman kirjailijan teoksen Tsernobylista nousee rukous, joka mielestämme oli vaikuttava ja erinomainen kirja. Aleksijevits sai Nobel-palkinnon v. 2015 ja todella syystäkin. Hänen kirjansa ovat merkittäviä kirjallisuuden kentässä. Hän kirjoittaa dokumentaarista fiktiota, tosiasioita kaunokirjallisuuden keinoin. Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu on ilmestynyt v. 2018.

Se mistä virallinen historiankirjoitus vaikenee

Svetlana Aleksijevits haastatteli yli 800:a suuressa isänmaallisessa sodassa (toisessa maailmansodassa) taistellutta  neuvostoliittolaista naista noin sadalla paikkakunnalla. Hän aloitti neljä vuotta kestäneet haastattelut v. 1975. Näistä haastatteluista syntyi vaikuttava ja ainutlaatuinen kirja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirjan julkaiseminen sallittiin Neuvostoliitossa vasta v. 1985 Gorbatsovin tultua valtaan. Sitä ennen Aleksijevits oli saanut kustantajilta hylkääviä vastauksia. "Hylkäykset olivat aina samanlaisia: sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. Kommunistista puoluetta ei ole esitetty johtavassa ja suuntaa näyttävässä roolissa."  Suomessa v. 2017 ilmestynyt painos on uudelleen muokattu ja sisältää aiemmin sensuroituja kohtia. 

Orvokkikimppu kiväärin piipussa

Kun lukee kirjan takakannen tekstin, tulee pakostakin mieleen, että kysymyksessä on äärimmäisen rankka kirja. Näin eivät lukupiiriläiset olleet kuitenkaan kokeneet, vaan rankkojen kuvausten lomassa oli useimmiten näkyvissä toivoa ja valoa. Ehkä se on sitä, että naiset näkevät rankoissakin asioissa lohtua antavaa kauneutta. Lohtua ja rohkeutta antoi vaikkapa kukkien tuoksun ja linnun laulun muisteleminen.

Rakkaus isänmaahan velvoitti

Neuvostoliiton armeijassa palveli lähes miljoona naista mitä erilaisimmissa tehtävissä. Vastuualueet vaihtelivat läheteistä sairaanhoitajiin ja aina etulinjan tehtäviin, pommittajiin, ampujiin, räjäyttäjiin, miinoittajiin ja partisaaneihin. Tällaista naisten laajamittaista osallistumista taisteluihin ei ollut missään muussa sotaa käyvässä maassa. Kaikissa maissa, kuten Suomessakin, naiset työskentelivät lähinnä lääkintätehtävissä, mutta ei etulinjan tehtävissä. Miksi tilanne oli toinen Neuvostoliitossa? Stalinin nostattama kansallishenki - sosialistinen patriotismi - velvoitti kansalaisia antamaan kaikkensa, jotta suuri isänmaallinen sota saadaan voittoisaan loppuun. Haastatteluissa tuli selkeästi esille naisten tai oikeastaan nuorten 16-18 vuotiaiden tyttöjen ääretön rakkaus isänmaahan, halu ja velvollisuudentunto osallistua sotatoimiin. 

Monet joutuivat anomaan pääsyä rintamalle useita kertoja ja kohtaamaan miesten vähättelyä ja joskus jopa halveksuntaa. Mutta tyttöjen moraali piti. Huolimatta siitä, ettei heille ollut sopivankokoisia vaatteita, ei jalkineita, ei alusvaatteita, rohkeutta ja sitkeyttä heistä löytyi jopa niin, että useat heistä palkittiin kunniamerkein. Kirjan nimikin viitannee siihen, että sota todellakin on miesten maailmaa, jonne naisilla ei ole asiaa. Pohdimmekin, onko naisten osallistuminen sotatoimiin uhka miehisyydelle.

"Omat kaatuneet me keräsimme, mutta saksalaisia jäi kaikkialle. Jäätyneitä...Jäykistyneitä...Minä olin ajuri ja kuljetin tykeille ammuslaatikoita. Kuulin heidän kallojensa rusahtelun rattaiden alla. Luiden murtumisen. Ja olin onnellinen..." 

"On pakko kertoa, jottei se unohtuisi."

Sota päättyi. Päättyi voittoon. Mitä sitten? "Voiton jälkeen ihmiset vaikenivat. Vaikenivat ja pelkäsivät aivan kuten ennen sotaa..." Vainot jatkuivat, sotilaat unohdettiin. Naisten odotettiin olevan vaimoja, naisia, äitejä, ei sotaa muistelevia sotilaita. Mutta kuitenkin sota seurasi  mukana. "Sodan jälkeen palasin kotiin Tulaan. Huusin yöt läpeensä. Äiti ja sisko istuivat vierelläni...Heräilin omaan huutooni..." Jotkut Aleksijevitsin haastattelemista naisista olivat haluttomia muistelemaan, sillä muistot ovat kipeitä. "En halua muistella sitä", sanoo minskiläinen 75 vihollista tappanut tarkka-ampuja, mutta kertoo silti tarinansa. Toinen taas tahtoo. "Tahdon sanoa sanottavani. Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin." Mietimme, millaisia haastattelujen sisällöt olisivat olleet, jos muistot olisi taltioitu heti sodan jälkeen. 

Kirjan suomennokselle annamme ison plussan. Arvioimme lukemamme kirjat asteikolla 1-5. Sodalla ei ole naisen kasvoja sai arvosanan 4,61. Ainoastaan Adebayon Älä mene pois on nokittanut tämän pistemäärän. Tämä olikin tämän vuoden viimeinen kokoontuminen. Tammikuun aloitamme Petina Gappahin Muistojen kirjalla.

Svetlana Aleksijevits
© Margarita Kabakova

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta. että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."