Krista Launosen herkkä surukirja Ofelian suru

Krista Launonen: Ofelian suru. 2018. Avain. Kansi: Timo Numminen. Kannen kuva: John Everett Millais: Ophelia. 300 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Krista Launosen isosisko kuolee. Hän, joka oli Kristalle niin tärkeä. Hän, jonka Krista tunsi läpikotaisin. Hän, jonka kanssa Kristan piti viettää loppuelämänsä. Yhteinen kirjakin oli suunnitteilla. Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Tuli kuolema, kuolema joka muutti kaiken. Kaikki muuttui Kristan elämässä, nauru katosi, turvallisuuden tunne järkkyi, masennus iski. Kaikki tuntui yhdentekevältä.

"Sitten se on yhtäkkiä edessäni: kuva joessa kelluvasta naisesta." (s. 22)

Monelle läheisensä menettäneelle löytyy jotakin, josta saa voimaa surutyössä. Monesti se jotakin vain tupsahtaa eteen  - etsimättä. Näin kävi Krista Launosellekin. Taidehistorian projektia tehdessään hän löysi sattumalta tuhansien nettikuvien joukosta John Everett Millais'n maalauksen Ofelia. Krista joutui kasvotusten oman surutyönsä kanssa. "Yhtäkkiä kaikki oli täysin selvää: tässä se on. Näin taulussa itseni ja oman suruni. Vihdoin suruni oli saanut konkreettisen muodon." 

John Everett Millais: Ophelia

Siitä hetkestä alkoi Launosen tutkimusmatka. Ensin kohteena oli Shakespearen Hamlet ja seuraavana viktoriaanisen ajan Englanti. Kuningatar Viktorian ollessa vallassa (1837-1901) brittiläinen imperiumi oli voimissaan. Aikakausi oli myös teollisen vallankumouksen kulta-aikaa. Viktorian ajan taiteelle oli tyypillistä historiamaalaus ja romanttinen maisemamaalaus. 

Sir Millais

Minulle John Everett Millais (s. 8.6.1829) on uusi tuttavuus. Launonen kuvaa Millaisia erittäin komeaksi mieheksi. "Hän oli yli 182 senttiä pitkä, poikamainen, reipas ja iloinen, ei lainkaan hauras tai mystinen stereotyyppinen 1800-luvun taiteilija." (s. 46) Aikansa lapsinerona hänet hyväksyttiin Royal Academyn opiskelijaksi. Yhdessä William Holman Huntin ja Dante Gabriel Rossettin kanssa Millais perusti Pre Raphaelite -veljeskunnan vastalauseena akateemiselle taidekoulutukselle, jossa ihailun kohteena oli renesanssitaiteilijat, erityisesti Rafael. Millais oli varsin arvostettu ja hyvin toimeentuleva taiteilija jo omana aikanaan. Hänelle myönnettiin sir-arvonimi v. 1885 ja hänestä tuli baronetti. 
 

John Everett Millais (Wikipedia)

Millais matkasi Surreyhin Hogsmill-joelle maalaamaan Ophelia-taulun taustaa. Hän jatkoi maalausta Lontoossa. Mallina hänellä oli Lizzie Siddal, nainen, josta itsestäänkin tuli taiteilija. Launosen mielenkiinto siirtyykin seuraavaksi Lizzien elämään. Lizzie on ilmeisen ristiriitainen henkilö. "Jokainen tulkitsee Lizzietä omista lähtökohdistaan, sosiaalisesta asemastaan ja ajastaan käsin." (s. 127)  Launonen löytää Siddiesta ystävän ja hän kokee, että Ofeliaa, Lizzietä, kuollutta isosiskoa ja Launosta sitoo toisiinsa suru ja menetys.

Lizzie Siddal (Wikipedia)

 "Ophelia on auttanut surussani valtavasti." (s. 283)

Millais'n Opheliaa on analysoitu ja tulkittu yli 160 vuotta. Mitä Ophelia viestittää? Kuvaako maalaus Viktorian ajan naiskuvausta vai onko maalaus eroottinen fantasiamaalaus? Vai onko kyse aikakauden naisten surkeiden oikeuksien kuvauksesta? Näihin kysymyksiin Launonen etsii vastauksia taulun symboliikasta: mallin asennosta, maalauksen kukista, puista ja linnuista. Ophelia viehättää Launosta entistä enemmän niin, että hän matkaa Lontooseen Tate-museoon katsomaan taulua. Maalaus on upea: kaunis, taitava ja hämmentävä. "Mikään maalaus ei ole koskaan aiheuttanut minussa tällaisia tunteita ja tällaista rakkautta." (s. 176) 

"Surusta ei ehkä selviä, mutta surussa voi selvitä." (s. 251) 

 Viimeiset sata sivua Launonen käsittelee surua. Hän on tutkinut surua, lukenut surukirjoja ja haluaa jakaa surukokemuksiaan ja surutietämystään. Itse läheisen poismenon kokeneena allekirjoitan sen, "ettei rakkaan kuolemasta koskaan oikeastaan pääse yli." (s. 244) Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Launoselle Ophelia-taulusta muodostui pelastava oljenkorsi, johon hän ymmärsi tarttua. Se pelastava oljenkorsi läheisen kuolemaa surevalle voi olla mitä vain - se voi olla luonnossa liikkumista, ulkoilua, puhumista, lukemista, kirjoittamista, valokuvausta, meditaatiota, terapiaa, mitä vaan  - mutta tärkeää on, että on jotakin. 

Analyyttisestä tutkimusmatkasta Ophelia-taulun taustoihin ja surutyön teoriaan muodostuu taidokas ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja omille surukokemuksille. Kirja puhuttelee niin taiteen ystäviä kuin läheistensä kuolemaa surevia. Ofelian suru osoittaa, että myös tietokirja voi pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka, erityisesti silloin kun kirja on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu, kuten tämä kirja. Pidin tavasta, millä Launonen oli rakentanut kirjan. Selkeä rakenne osoittaa, että kirjoittaja on tiennyt, mitä hän tekee. 

 "Millais on kuollut, minä kuolen, mutta Ophelia pysyy Tate Britainin seinällä ihmetyttämässä ja ihastuttamassa tulevia sukupolvia." (s. 283)