Pauliina Rauhala: Synninkantajat - taidokasta ja kaunista kerrontaa

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. 2018. Gummerus. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Kun me katsomme aikain merkkejä oman kansamme keskuudessa, pappa saarnaa, huomaamme hätkähdyttävän yhtäläisyyden Nooan aikoihin. Tapain turmelus, lihanvapaus, väkivaltaisuus, tottelemattomuus ja suuri luopumus kaikkivaltiaasta Jumalasta ovat lisääntyneet. Tämän maailman menossa ja hengessä elävät ihmiset ovat paaduttaneet korvansa ja sydämensä Jumalan sanalle. (s. 47)

Suurin osa Synninkantajien lukijoista on lukenut Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneen  esikoisteoksen Taivaslaulu, jossa kuvataan kauniisti ja väkevästi nuoren lestadiolaispariskunnan Viljan ja Aleksin avioliittoa lestadiolaisyhteisön valvonnassa. Monien muiden lukijoiden tavoin koin Taivaslaulun todella pysäyttävänä ja uusia maailmoita avaavana lukukokemuksena.

Aaron, Taisto, Aliisa ja Aurora 
Synninkantajat on Rauhalan toinen odotettu kirja. Teemana tässäkin kirjassa on vanhoillislestadiolaisuus, jota kuvataan pohjoispohjanmaalaisen uskovaisyhteisön kokemana. Ajankohta on 1970-luvun loppu. Lestadiolaisyhteisön elämää kuvaa neljä samaan sukuun kuuluvaa henkilöä. Aaron on 8-vuotias uskovainen koululaispoika, joka sokeasti ihailee pappaansa, isänisä Taistoa. Taisto on pappi, jonka tehtävänä on normaalien papintehtävien lisäksi huolehtia siitä, että kaikki kulkevat oikealla tiellä. Taiston tehtävänä on määritellä, mikä on syntiä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Taistolla on myös herkkä puolensa, hän rakastaa luontoa, kalastamista, lintuja ja puutarhanhoitoa. 
Mikä ilo nähdä, villiorvokki ja päivänkakkara! Teitä tervehtiessä tunnen itseni aina nuoreksi. (s. 53) 

Aaronin äidinäiti Aliisa haluaa olla mukana lestadiolaisyhteisössä, mutta haluaa elää myös omaa elämäänsä. Aurora, Aliisan tyttö, on rakastunut vääräuskoiseen mieheen, mitä yhteisö ei hyväksy.

Vihurit puhaltavat Siionissakin. (s. 161)
Näiden neljän henkilön kautta Rauhala kuvaa tiukkaa, mutta voimakkaan yhteisöllistä lestadiolaisyhteisöä, jossa on enemmän kieltoja kuin myöntöjä. Kiellettyä eli syntiä ovat vaikkapa televisio, maatalousseurassa, metsästysseurassa tai kansalaisopiston piireissä toimiminen, kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, SMP ja romaanien, sarjakuvalehtien ja viikkolehtien lukeminen. Myös kososlaisuus, joilla oli suvaitsevaisempi suhtautuminen syntiin, on kiellettyä. Näiden kieltojen kanssa oletetaan yhteisön toimivan onnellisena Jumalan huomassa. Synnin pelko saa myös yltiömäisiä piirteitä. Aaron huomaa koulussa, että hänen oppikirjastaan on revitty melkoinen määrä sukupuolisuutta käsitteleviä sivuja. Aaronin äiti tunnustaa: Se ei ole Jumala eikä syksy joka on pudottanut lehdet kirjastasi. Sinun isäsi ne repi. Minä näin sen omin silmin. (s. 193)

Olin ajatellut, että lestadiolaisliikkeeseen kuuluvat olennaisena osana seurat, joissa tavataan muita yhteisöön kuuluvia, vaihdetaan kuulumisia ja rukoillaan. Tässä kylässä seuroja ei ole, vaan yhteisöön kuuluvien uskovaisten asioita käsitellään hoitokokouksissa, joissa katuvaisilla on mahdollisuus tunnustaa syntinsä.

Olen ollut kirkon rukouspiirissä mukana ja tervehtinyt Jumalan terveellä uskottomia mutta lopettanut. Olen myös katsellut televisiota. Saanko uskoa nämä anteeksi? (s. 67) 

Jos syntiä ei tunnustanut, kohtalona oli jääminen yhteisön  ulkopuolelle. Kirkkokuorossa laulava Aliisa uskoo, että hän kestää yhteisöstä erottamisen ja yhteisön sekä myös läheisten torjunnan. Mutta ei edes Aliisa, joka on vahva ihminen, kykene kestämään hylätyksi tulemista.

Aaron, papan poika, kannattaa pysyä uskomassa. (s. 111)
Rauhalan kuvaamat henkilöt tulevat eläviksi ja lukijalle  läheisiksi.  Henkilöt tulevat tykö, jopa Taistossakin löytyy inhimillisiä piirteitä. Kaikkein eniten minua mietitytti pikku Aaron. Hän on lapsen lailla sokea uskossaan. Taisto-papan johdattelemana Aaronin usko on liian intohimoista lapsen uskoksi. Vaikka Aaronilla on iso rooli kirjassa, hän kuitenkin jää jotenkin irralliseksi. Eikö 8-vuotiaalla pojalla ole elämässään mitään muuta kuin uskonto ja papan kanssa kalassa kulkeminen? Missä ovat lapsen leikit, koulukaverit, perhe, veljet ja siskot? Aaronin perheelle olisi suonut enemmän tilaa kirjassa. Aaronin äiti Raakel hylkää äitinsä Aliisan ja isä pakenee arkea töihinsä. 

Matkakertomus kuljettaa tarinaa
Neljän kertojan lisäksi mukana kulkee matkakertomus, jossa nimensä mukaisesti kertoja matkaa monissa eri paikoissa: Itkumuurilla, amisseja tapaamassa, maahanmuuttajia pelottelemassa. Matkakertomus on todennäköisesti jonkinlainen kehyskertomus kirjan tapahtumille. Epäselväksi  minulle jäi mm ketun rooli matkakertomuksissa. Itse olisin kokenut parempana ja myös tarpeellisempana kehyskertomusta, joka olisi kuvannut kirjan tapahtumien ajankohtaa Suomessa eli 1970-loppupuolta. On niin vaikeaa ymmärtää, että Suomessa on ollut tällainen yhteisö vasta noin 40 vuotta sitten. Ehkä muut yhteiskunnalliset tapahtumat, ilmiöt tai sitten lestadiolaisuusliikkeen historia olisivat selittäneet tätä äärimmäisyyksiin vietyä uskonnollista ilmiötä. 
 
Kirjan herkkyys kasvaa sitä mukaa kun kirja etenee. Itku silmissä luin kirjan todella koskettavaa loppuosaa. Lukemisen jälkeen mielessä liikkuu monenlaisia pohdintoja. Kun joku muu kuin sinä itse määrittelee toimintasi rajat, onko kysymyksessä rakkaus vai vallan käyttö? Jos et voi elää omien halujesi mukaisesti, voimmeko enää puhua demokraattisesta yhteiskunnasta tai yhteisöstä? 

Tähdet hehkuvat alastomien oksien läpi kutsuvina ikuisuuttaan. (s. 198)
Rauhalan kirjalla on monia vahvuuksia. Henkilökuvaukset ovat ehdoton vahvuus samoin kuin uskonnollisen yhteisön kuvaus. Näiden lisäksi kirjan kaunis kieli ihastuttaa. Luonnonkuvaukset ovat vertaansa vailla. Ehkä kaunista kieltä on käytetty tarkoituksellisesti vastapainona rankoille tapahtumille. Lopuksi vielä erityiskiitos kirjan hyvälle ja osuvalle nimelle sekä taidokkaalle kannelle. 

Se on aika, jonka olet ruusuun käyttänyt, joka tekee siitä ruususta niin tärkeän. (s. 327) 

Pauliina Rauhala (Gummeruksen sivuilta)

Tervetuloa lukijaksi Marika Oksa!