Taina Latvala: Venetsialaiset

Taina Latvala: Venetsialaiset. 2018. Otava. 255 sivua. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittävät hyvästellä kesän.
He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille." (s. 157) 

Sisaruksia on kolme. Heistä nuorin on Elina, jonka hääpäivä Danin kanssa on jo sovittu. Mutta Elina empii.  Keskimmäinen sisaruksista on Paula. Paula on rohkea, pelkäämätön, vahva, aikaansaava. "Elina oli valinnut Paulan kaasoksi, koska Paula osasi laatia tehtävälistoja ja kutsua koolle suuria joukkoja. Sodassa Paula olisi todennäköisesti toiminut pataljoonan komentajana, Paula ei pelännyt mitään muuta kuin kuolemaa." (s. 14) Vanhin sisäruksista Iiris on syntynyt isän aiemmasta avioliitosta ja on tullut perheeseen vasta teini-iässä. Iiris on sisarusparvesta raisuin, hän matkustaa ympäri maailmaa, juo hillittömästi, ei osaa pysähtyä, ei osaa elää normaalia arkea.

Tytöt viettävät mökki-iltaa ja muistelevat isäänsä, joka kuoli yllättäen 50-vuotissyntymäpäivänään. Hän vaikuttaa edelleen voimakkaasti tyttöjen elämään. Tytöillä on erilaisia muistoja isästä ja jopa erilaisia salaisuuksia. Käy ilmi, että isällä oli ollut suhde Pohjois-Karjalassa Kontiolahden Lehmossa. Naisen nimi oli Anneli. Nyt en voinut muuta kuin naurahtaa, kun mieleen tulee väistämättä Leevi and the Leavingsin Takaisin Pohjois-Karjalaan:

Minä halusin tavata Annelin / sillä tiesin sen minua vielä etsivän / 

eihän elämä paljoa antanut / sateenkaari päättyi nakkikioskille /

ravintolapöytään oksentaville naurettiin.

Minä lähden Pohjois-Karjalaan /vaihdan farkut verkkarihousuun /

kotiseudulle Pohjois-Karjalaan /juon kaljaa auringon nousuun.

Sisarukset päätyvät Loimujärvellä pidettäviin venetsialaisiin. Paula tapaa nuoruuden ihastuksen, Elinaa pohdituttaa tuleva avioliitto ja Iiris bailaa ja humaltuu. Seuraavana aamuna kokoonnutaan vielä yhteen. Ehkä viimeistä kertaa.

Venetsialaiset on ensimmäinen lukemani Latvalan kirja. Kirjan rakenne miellytti minua: joka toisessa luvussa ollaan tässä päivässä ja joka toinen luku palaa menneisyyteen. Menneiden vuosien kuvaukset ovat hyvää ajankuvaa. Latvalan kirjoitustyyli vie lukijan mukanaan. Kieli on sujuvaa, erittäin osuvaa ja loppuun asti mietittyä. Sisarukset jäävät elämään mieleen vielä kirjan lopettamisen jälkeen ja mietinkin, että olisin mielelläni viihtynyt sisarten seurassa kauemminkin.

Loppukesän päiviä: Kontiolahti, Höytiäinen

Adebayon Älä mene pois Naisten Pankin lukupiirikirjana

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois. 2018. Atena. Stay with me. Suomentanut Heli Naski. 300 s. 

Arvostelukappale kustantajalta

Toivo saa meidät jaksamaan

Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien syyskuun lukupiirikirjana oli Adebayon Älä mene pois. Syyskuisena tiistai-iltana meitä oli paikalla seitsemän naistenpankkilaista vaihtamassa mielipiteitä tästä kirjasta. Alustusvuorossa oli Anne, joka kertoikin innostavasti kirjan ja kirjailijan taustoista. Ayobami Adebayo on tullut tutuksi suomalaisille lukijoille viime kevään Helsinki Lit -tapahtumasta. Myös maailmanlaajuisesti kirja on saanut tunnettavuutta: kirjan oikeudet on myyty 13 maahan.

Akin ja Yejide ovat menneet naimisiin. Akin rakastaa ja arvostaa kaunista vaimoaan. Yejide luotiin lauantaina. Silloin Jumalalla oli runsaasti aikaa maalata hänet täydellisen mustaksi kuin eebenpuu. Siitä ei ollut epäilystäkään. Valmis työ on elävä todiste. (s. 26). Avioparilla on iso ongelma: lapsettomuus, joka on ongelma Yejidelle ja Akinille ja josta tulee ongelma myös Akinin suvulle.

Upeasti ajateltu kirja

Sitten lukupiirikeskusteluumme. Harvoin lukupiiritapaamisissamme kuulee käytettävän niin paljon myönteisiä adjektiiveja kuin tämän kirjan kohdalla. Kirja koettiin hyvänä, upeana, hienona esikoiskirjana ja jopa ainutlaatuisena lukukokemuksena. Edelleen kirja oli pysäyttävä, voimakas ja kypsä sekä tunnelmaltaan vahvasti afrikkalainen. Mikä teki kirjasta niin antoisan lukukokemuksen? Ei se ollut mikään yksittäinen juttu, vaan kokonaisuus yksinkertaisesti vain toimi. 

Koimme, että kirjassa on useita teemoja. Eräs lukijamme summasi kirjan teemat kahteen osioon: avioliitto ongelmineen ja salaisuuksineen  sekä menneisyyden ja nykyisyyden kohtaaminen afrikkalaisessa kulttuurissa. Akinin ja Yejiden avioliiton ongelmana on lapsettomuus. Akinin asema perheen vanhimpana poika on raskas, koska eihän se käy, että perheen vanhimmalla pojalla ei ole lasta. Mennyt ja nykyisyys törmäävät, kun etsitään ratkaisua lapsettomuuden ongelmaan. Yhteisön velvollisuutena on olla mukana ratkaisemassa ongelmaa. Akinin äiti rientää apuun ja järjestää Akinille kakkosvaimon. Vaikka Akin j a Yejide ovat koulutettua sukupolvea, heidän on kuitenkin taivuttava vanhoihin traditioihin. Kotona vierailee usein Lagosista käsin Akinin veli Dotun ja tapahtumat saavatkin yllättävän suunnan.

Lapsettomuuden ongelma heijastuu luonnollisesti avioliitossa. Akinin ja Yejiden avioliitossa se näyttäytyy puhumattomuutena. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin Nigeriaan, puhumattomuuden ongelma voidaan siirtää mihin maailman kolkkaan tahansa.

Kun lähden, asiat voivat muuttua paremmiksi

Lapsettomuus, puhumattomuus ja lapsen kuolema ovat isoja asioita. Niin tässäkin kirjassa. Kun kaikki kietoutuu yhteen eikä poispääsyä ole, ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Traagiset, jopa ahdistavat tapahtumat johtavat kuitenkin toiveita antavaan loppuratkaisuun. Näin osuvasti eräs lukijamme kuvasi kirjaa:

Kirja on kuin joki tai virta, sitten vauhti kiihtyy koskeksi. Lopuksi tulee suvantovaihe.

Yksittäisiä huomioita kirjasta:
- Mitä tekee pelko sellaiselle äidille, joka joutuu koko ajan pelkäämään lastensa terveyden puolesta?
- Miehen on vaikea puhua impotenssista.
- Tulin niin vihaiseksi Akinille. 
- Oliko Akin roisto vai reppana?
- Vahva valeraskauden kuvaus
- Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan, eikä kaipailtu USA:han tai Englantiin, kuten yleensä afrikkalaisissa kirjoissa.  
- Paikka paikoin ahdistava lukukokemus
- Elämänmakuinen rakkausromaani.


Kirjan rakenne on mielestämme toimiva. Eräs lukijoistamme totesi, että kirjan vahvuutena on "aukkoisuus", kaikkea ei kirjoiteta auki, vaan lukijalle annetaan mahdollisuus tehdä omia päätelmiään. Nykyisyys ja menneisyys vuorottelevat. Kirjailija on itse todennut, että kun asioita katsotaan taaksepäin, on mahdollisuus tarkastella tapahtumia kokonaisvaltaisesti ja monipuolisesti. Näin näkökulmiin tulee syvyyttä. Kiitosta meiltä saa myös kirjan sujuva ja kuvaileva kieli. Suomentaja Heli Naski on tehnyt erinomaista työtä. Myös kirjan nimestä keskustelimme. Joku odotti nimen perusteella romanttista rakkaustarinaa, joku taas dekkaria (vrt Mackintoshin Annoin sinun mennä ja Minä näen sinut).

Lukupiirissämme olemme lukeneet paljon afrikkalaista kirjallisuutta. Jotakin samaa tunnistettavaa näissä afrikkalaisissa kirjoissa on, ehkä juuri siksi pidämme niistä. Arvioimme lukemamme asteikolla 1-5. Älä mene pois sai arvioksi 4,62, mikä on paras arviointi lukupiirimme 5-vuotisen historian aikana.

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa

Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa. 2018. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 411 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Luukkosen esikoiskirjan tapahtumat sijoittuvat Belgiaan. Suomalainen lehtitoimittaja Antti on saanut kahden vuoden komennuksen Brysseliin. Mukaan lähtevät vaimo Anna ja kaksi pientä lasta. Antti on koulutukseltaan insinööri, joka on ollut aiemmin toimittajana Insinööriuutisissa. Nyt työpaikka on vaihtunut ja uutispäällikkö Kytäjän toiveena on saada Antilta artikkeleita suomalaisia lukijoita kiinnostavista aiheista. Yhdeksi tällaiseksi aiheeksi hän nimeää pakolaiset, tarkasteltuna mieluiten yksilötasolta. 

"Minua kiinnostaa vain oma selviämiseni." (s. 109)

Ensimmäisellä sadalla sivulla Antti on kirjan minä-kertoja. Brysselissä ollaan, vaikkakaan ei ihan omaehtoisesti. Muuttoon Suomesta Brysseliin Antti suhtautuu hyvin laskelmoivasti. Anttia kiinnostaa lähinnä oma selviytyminen. "En oikeastaan halunnut muuttaa, koska perheen liikuttelu maasta toiseen kysyy voimia, mutta laskin, että parhaiten varmistan työpaikkani hankkimalla aseman, josta on mahdollisimman vaikeaa irtisanoa." (s. 59)  Insinööriasenteet tunkevat esiin sekä työ- että yksityiselämässä. Antin on vaikea kohdata hankalia tilanteita ja välien selvittelyä vaimon kanssa; paljon yksinkertaisempaa on paeta vaikkapa pihatöihin tai muutamaksi päiväksi kauas pois.

Vaikka maata on vaihdettu, kotimaa seuraa mukana. Antin äiti ja sisar Leena ovat taustalla koko ajan luomassa välien kiristymistä Antin ja Annan välillä. Suku tulee vieläkin lähemmäksi, kun käy ilmi, että Antin sisaren tytär Kaisla on tullut Belgiaan au-pairiksi. Antin hieman puuduttavan sadan sivun jälkeen ääneen pääsee Kaisla, jonka kerrontatavan kirjailija hallitsee erinomaisesti ja kiinnostavasti. 

"Pakolaisarvot ovat koholla" (s. 252) 

Kaislan mukana aukeaa pakolaisteema. Kaisla odottaa lasta kongolaiselle Josephille ja Antti saa haluamansa yksilötason tarinan Josephin muusikkoystävä Fresnelin kertomana. Onko kaikki totta, mitä Fresnel kertoo,  sen Antti haluaisi tietää. Toimiiko Joseph ihmissalakuljettajana? Miksi Fresnel on lähtenyt Kongosta? Miten Fresnel on todellisuudessa tullut Eurooppaan? Monet kysymykset jäävät avoimiksi, mutta artikkeli siitä tulee ja hyvä tuleekin. 

"Se on siis tyttö." (s. 358)

Kaislan vauva syntyy ja Kaislan elämään tulee ryhtiä. Kaislan ja Josephin vauvalla saattaa olla rooli suvun erimielisyyksien selvittämisessä. Ja kirjan lopussa selviää myös kongolaisen kamman salaisuus.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Brysseliin, jonka kirjailija tuntee hyvin, niin yksityiskohtaisesti kaikki paikat on kuvattu. Lukujen otsikkoina toimivat Brysselin katujen nimet. Kirjan liepeestä löytyy selitys kirjailijan Brysselin tuntemukselle: hän on työskennellyt Brysselissä politiikan toimittajana. 

Mene ja tiedä, mitä Luukkonen on pohtinut luodessaan Antin henkilökuvaa. Onko tarkoituksena ollut luoda karikatyyppi suomalaisesta perusinsinööristä vaiko  kuvata itsepäistä, omahyväistä suomalaismiestä? Takakannen tekstissä mainitaan, että kirjassa kuvataan suomalaisen miehen sielua. Näinkö tunneköyhä suomalainen mies on?  Toivottavasti ei sentään. Onneksi tarinan pelastajaksi tulee Kaisla, jonka seurassa ei kyllä tule ikävä olo. Kun kirjassa päästään Kaislan osuuteen, tarina nousee uudelle tasolle ja Luukkosen lahjakkuus taitavana kirjoittajana pääsee esille. 

Ilkka Luukkonen (Otavan sivuilta)

Ihastuttava Irlanti

Viime viikon vietimme Irlannin kauniissa maisemissa. Ensin tutustuimme Dubliniin, sieltä suuntasimme länsirannikolle. Kerryn kierroksen jälkeen vuorossa oli Galway ja Connemara. Lopuksi Tullamoren kautta takaisin Dubliniin. Kertakaikkisen upea reissu! Tämä oli meille ensimmäinen Irlannin matka, mutta ei varmasti viimeinen.

Dublin on miellyttävä kaupunki, jossa yhdistyy vanha ja uusi.

Kaupungin kompakti keskusta on helppo hanskata lyhyessäkin ajassa.

Tässä Liffey-joen ylittää Ha'penny-bridge. Nimensä silta on saanut siltamaksusta.

Yksi upeimmista kirkoista joita olen nähnyt: Pyhän Patrikin katedraali.

Katedraalin tuomiorovastina oli toiminut mm Jonathan Swift.

Pääsinpä kuvaan Oscar Wilden kanssa.

James Joyce

Irlannissa kirjallisuus on iso juttu. Irlantilaiset kirjailijat tapaa paikassa kuin paikassa, puistoissa, kirkoissa ja tässä hotellin kirjastohuoneessa. Eipä se mikään ihme olekaan, harva pieni maa on saanut neljä kirjallisuuden Nobel-palkintoa.

Länsirannikolla teimme Kerryn kierroksen, josta sanotaan, että se on maisemareittien klassikko. Kierros on n 175 km. Tälle kierrokselle olivat osallistuneet myös Charles ja Camilla kesän alkupuolella.

Irlanti on todellakin vihreä saari.

Syyshortensioiden kaunista kukintaa

Juttutuokio

Pikku kylät ja kaupungit ovat niin viehättäviä. Talot on maalattu kaikilla sateenkaaren väreillä. Tässä pysähdys Sneemin kyllä.

Näköalapaikalta

 

Raija Oranen: Marsalkan ruusu

Raija Oranen: Marsalkan ruusu. 2018. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 492 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta.

Raija Oranen kuvaa tuoreessa kirjassaan Marsalkan ruusu lähes 80-vuotiaan Mannerheimin mietteitä ja muisteloita koskien hänen uraansa sekä myös yksityiselämäänsä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1945 ja 1946. Vuonna 1945 Mannerheim on Suomen presidentti. Hänet lähetetään Portugaliin pieneen Portimaon kylään Bela Vista -hotelliin hoitamaan kivuliasta vatsaansa sekä odottamaan sitä, että sotasyyllisyysprosessi olisi ohitse. Seuranaan Portugalissa Mannerheimillä on adjutantti Grönvall ja lääkäri Kalaja.
 

Bela Vista -hotelli tänä päivänä (booking.com)

Tosiasia on se, että olen presidentti maanpaossa. (s. 311)

Rauhallisessa hotellissa Mannerheimillä on aikaa muisteloihin. Hän palaa muistoissaan ja myös unissaan sisällissotaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan. Hän pohtii omia ja muiden tekemiä ratkaisuja: miten jokin kriittinen tilanne olisi mahdollisesti muuttunut, jos toisenlainen päätös olisi tehty. Jossittely ei enää auta, sodan lopputulos on tiedossa. Mannerheim suuntaa ajatuksensa kerta kerran jälkeen sodan loppumiseen. "Nyt he haluavat hirttää minut syyllisenä sotaan. Liittoutumisesta Hitlerin kanssa. Koska minä hävisin sodan. Tiesin sen jo sotaan ryhtyessäni, melkein. Tai ehkä uskoin hetken, että Saksa valloittaa Pietarin ja Moskovan, siltä se aluksi näytti, mutta ei sitten kohta." (s. 74-75) 

Sitten on vuorossa armoton sotasyyllisten nimeäminen ja rankaiseminen.  "Suomessa syytettyjen penkille on istutettu Ryti, Rangell, Linkomies, Ramsay, Tanner, Kukkonen, Kivimäki ja Reinikka. Minä olen syyllisempi kuin kukaan heistä, ja minulle paistaa etelän aurinko." (s. 334)  

Minun suloinen Kittyni! (s. 475)

Oranen tutustuttaa lukijan myös Mannerheimin lapsuuteen ja nuoruuteen, jota varjostavat isän lähtö kotoa ja äidin ankara olemus. Lyseosta ja Haminan Kadettikoulusta erottamiset vievät Mannerheimin Nikolain ratsuväenkouluun Venäjälle. Yksityiselämässä seuraa onneton avioliitto varakkaan Anastasia Arapovan kanssa, ero kahdesta tyttärestä ja sitten avioero. Komealla ja ryhdikkäällä miehellä riittää naisseuraa. Kitty Linder on naisista se, jota kohtaan Mannerheim tuntee yhä vieläkin rakkautta. Näin Mannerheim muistelee Kittyä: "Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen, nopeasti reagoiva, välkkyväkatseinen ja herkästi hymyilevä. Mitä enempää mies voisi toivoa?" (s. 234) 
 

Kitty Linder ja Gustaf Mannerheim metsästysretkellä Norjassa lokakuussa 1918. (Wikipedia)

Naisiin rinnastettavia rakkauden kohteita ovat hevoset, ennen kaikkea Kate-hevonen. "Minun rakkaani on hevonen. Nimeltään Kate. Hyvä hevonen, rauhallinen ja pelkäämätön ja kaunis, voisiko enempää toivoa." (s. 46) Mannerheim yhdistetään myös hyvään ruokaan. Niin tässäkin kirjassa. Hän arvostaa hyvää ruokaa ja hallitsee kiittämisen ja palkitsemisen taidon. Kokkeja tulee kiittää, jos haluaa aterioida hyvin. "Grönvall ei hämmästy, minun tapanani on aina ollut käydä keittiössä, ei jokaisen aterian jälkeen, vaan ensimmäisen erinomaisen ja sitten erikseen, jos ruoka on ollut poikkeuksellisen maukasta." (s. 28)

Minä, marsalkka, maailman vapain herra. (s. 487)

Mannerheimin teemaan tarttuminen asettaa suuria haasteita kirjailijalle, niin paljon Mannerheimiä on kuvattu kirjallisuudessa ja näytelmissä. Orasen ratkaisu on ollut tarttua fakta-aineistoon fiktion turvin. Historiallinen ajankuva tulee kirjassa esille. Tosin Suomen sotia on käsitelty paljon sekä fakta- että fiktiokirjallisuudessa, eivätkä tämän kirjan Mannerheimin fiktiiviset muistelot tuo uusia näkökulmia. 

Oranen on kertakaikkisen armoitettu kertoja, olipa aihe mikä tahansa. Hänen tekstinsä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Lyhyet, napakat lauseet kuljettavat tarinaa soljuvasti eteenpäin. Orasen Mannerheim ei ole pelkästään sotilas, vaan hän on tunteva ja oikeasti elänyt inhimillinen henkilö kaikkine pelkoineen ja epävarmuuksineen.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja. Har døden taget noget fra digså giv det  - Carls bog. Suom. Katriina Huttunen. S&S 2018. 160 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On olemassa ennen.

Ja jälkeen.    
                                                                                   

Kirjailija palaa maaliskuun 14. päivään v. 2015, päivään jota hän ei unohda koskaan. On tavanomainen lauantai-ilta. 

Kohotan lasiani ja nostan maljan vanhimman poikani kanssa. Yläkerrassa nukkuvat hänen raskaana oleva vaimonsa ja tyttärensä. Maaliskuun yö on ulkona kylmä ja kirkas. Elämälle! sanon kun lasit kohtaavat hauraasti helähtäen. Äitini sanoo jotakin koiralle. Silloin soi puhelin. Emme vastaa siihen. Kuka meille soittaisi niin myöhään lauantai-iltana? 

Soitto tulee sairaalasta. Perheen poika, 25-vuotias Carl, on hypännyt kerrostalon viidennestä kerroksesta. Hypätessään hän oli alasti. Todettiin, että hän oli psykoosissa ja että hän oli nauttinut huumeita. Kaksi päivää myöhemmin hän kuolee.

sinä lensit kuolemaan
olit alasti silloin kun
lensit kuolemaan
oli 14. maaliskuuta kello oli 23.13.

Tästä alkaa äidin surutyö. Hän ei puhu surutyöstä, hän puhuu selviytymisestä. Hän  muistelee Carlin elämää syntymästä alkaen päätyen Carlin kuolemaan. Muistot alkavat raskaudesta, etenevät kouluvuosiin ja nuoruuteen. Ylioppilaaksi päästyään Carl jää Tanskaan perheen muuttaessa New Yorkiin. Carl kouluttautuu kokiksi. Hänen rakas harrastuksensa on elokuvat. Vapaa-aikanaan hän leikkaa elokuvia ja haaveilee elokuvakouluun pääsystä. Keskusteluissa Carlin ystävien kanssa käy ilmi, että Carlilla oli ollut homoseksualistisia piirteitä.

Runoilijana äiti purkaa suruaan runojen kautta. Hän on valinnut mm Walt Whitmanin, Mallarmen, Inger Christensenin sekä myös omia runojaan kuvastamaan surua.  Hän kirjaa ylös näkemiään  unia. Välillä hänellä on tarve turvautua parantajaan ja välillä kreikkalaiseen mytologiaan. Hän tutkii kaiken mahdollisen tiedon huumeista ja homoudesta. Hän nostaa oikeusjutun toisensa jälkeen poliiseja vastaan. Äiti olettaa, että poliisi ei tullut apuun riittävän nopeasti, koska poliisi tiesi, että tapaukseen liittyi huumeita ja homoutta. Läheiset ja ystävät auttavat, ovat lähellä ja turvana.

Äiti tuntee syyllisyyttä. 

SYYLLISYYS
Ei ollut koskaan aikaa
Miksi en järjestänyt aikaa?
Hän ei pitänyt paljon melua itsestään.

Aikaa kuluu, äiti huomaa, että hän ei tarvitse ystäviä tuekseen kaiken aikaa. Hän haluaa olla myös yksin, hän tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa myös suremiseen. Hän  huomaa asioista tärkeimmän: 

Rakkaus pitää minut

hengissä. Lapset pitävät minut hengissä. 

Meidän on ymmärrettävä. Mutta me emme ymmärrä.

Kirja on herkkä tilitys Carlin elämästä. Tilitys koostuu pienistä palasista, muistoista ja teksteistä. Hienona tehokeinona kirjailija käyttää toistoa: Carlin kuoleman kohtaaminen alkaa pienestä ja laajenee läpi kirjan. Kirja on koskettava omakohtainen surukirja. Carlin kuolemasta kirjoittaminen on varmaankin ollut kirjailijalle tärkeä tai jopa välttämätön kokemus. Kirja on vahva kokemus myös lukijalle. 

Walt Whitman: Minä surin, ja suren yhä jokaisen kevään tullen.

Aidtin koskettava kirja tuli minulle läheiseksi. Kirjasta tuli minulle tärkeä palanen omassa surutyössäni. Voin yhtyä Aidtin kanssa Jacques Roubaudin runoon: 

kun lausun tai ajattelen nimeäsi, olet olemassa.
Niin kauan kuin sinua rakastetaan, olet olemassa. 

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. 2018. Siltala. 269 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kari Hotakainen on tarttunut oivaan aiheeseen. Me suomalaiset otamme mielellämme kaiken kunnian Kimin urasta ja F1-menestyksestä sekä allekirjoitamme sen, että Kimi on yksi tunnetuimmista suomalaisista ulkomailla. Ehkäpä tunnetuin. Mutta itse päähenkilö on jäänyt meille melko tuntemattomaksi. 

Kimi Räikkönen tunnetaan julkisuudessa vähäpuheisuudestaan ja vakavuudestaan.  Hotakaisen kirjassa Kimistä avautuu jotakin muuta kuin tuo hieman arvoituksellinen ajaja, joka ei yleensä puhu.

Kimi halusi enemmän, Kimi halusi ajaa

Kirja alkaa Kimin lapsuudesta. Autot olivat olennainen ja tärkeä osa Räikkösten perhe-elämää.  Tulevan maailmanmestarin menestystarinan ainekset syntyivät Espoon Karhusuolla, kun Kimi hän nousi Italjet-crossipyörään 3-vuotiaana. Tuolloin alkanut vauhdin hurma ei ole vieläkään lakannut. Paljon ennätti kuitenkin tapahtua ennen kuin lukivaikeuksista kärsineestä, ammattikoulun autonasentajalinjan kesken jättäneestä Kimistä tuli maailmanmestari. Kimi oli lahjakas ajaja, siitä kaikki olivat samaa mieltä, mutta pelkkä lahjakkuus ei riittänyt. Tarvittiin  pisara tai kaksi hyvää tuuria sekä hyviä yhteys- ja tukihenkilöitä. Sellaisia onneksi löytyi, ja niin Kimi aloitti ajamisen Sauberin tallissa vuonna 2001. 

Kielitaidottoman, rahattoman, ujon nuoren pojan muutto Englantiin ei ollut helppo. Tällä yhdistelmällä päätyy usein tiskariksi tai halvan hotellin siivoojaksi. (s. 73) Mutta Kimillä oli ajamisen taito, hän oli lahjakas ja nopea. Heti ensimmäisessä F1-kisassa Australiassa hän tuli kuudenneksi v. 2001. Kimi siirtyi McLarenille. Ensimmäinen GP-voitto tuli Malesiassa v. 2003. Maailmanmestaruutta ei McLarenilla tullut, sitä saatiin odottaa vuoteen 2007 saakka, jolloin Kimi oli Ferrarin tallissa. 

"Hienointa olisi, jos voisi ajaa formula ykkösiä tuntemattomana." (s. 39)

Kimille ajaminen on todellakin se ykkösjuttu. "Mä diggaan olla siellä autossa, ajaminen on ainoa hieno asia koko siinä hommassa, autossa saa olla rauhassa." (s. 47) Sosiaalinen toiminta ja julkisuus ovat ajamisen miinuspuolia, joskin valitettavasti pakollisia. Kimi toteaa yksiselitteisesti:  "Ajaminen on hienoa, mikään muu tähän liittyvä ei." (s. 222) Kimistä ei ole tullut teeskentelijää, hän on sitä mitä on. Hän sanoo vähän, mutta on suora mielipiteissään ja kommenteissaan. Hän ei kehu itseään eikä hän hauku muita. Hotakaisen haastattelema ja läheisten ja tuttavien kuvaama Kimi on herkkä, sydämellinen, varautunut, ehdottoman lojaali ja huumorintajuinen. Hyvin tavallinen suomalainen, mutta ei kuitenkaan ihan tavallinen. Sellainen on Kimi.
 

Kimi Räikkönen v. 2017

 "Kisoissa ei tarvinnut huolehtia, kun tiesi, että Minttu on kotona. Mutta takaraivossa jyskytti, että pitäisi itsekin olla siellä." (s. 230) 

Kimin rellutteluvuosiakaan ei sivuuteta. Ei niitä voi sivuuttaa, ne ovat osa Kimin taustaa. Ne vuodet ovat mennyttä. Nyt mielen ja sydämen täyttää ihana perhe: Minttu, Robin ja Rianna. Hotakainen voi syystä sanoa oppineensa tuntemaan Räikköstä, niin paljon hän vietti aikaa Kimin kanssa. Pitkiä aikoja Kimin kotona Sveitsissä, lukuisia ystävien haastatteluja, perheen ja läheisten tapaamisia ja kaiken päälle vielä Malesian osakilpailu. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin Kimin perheestä ja Mintun ajatuksista.  Formulamaailmaa tuntemattomalle on mielenkiintoista tutustua Kimin kisamaailman luottohenkilöihin, mm asiainhoitaja Sami Visaan ja fysiovalmentaja Mark Arnalliin.

Onnistunut lopputulos

Kari Hotakainen on suomalaisten kirjailijoiden parhaimmistoa. Juoksuhaudantie sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002. Olen hyvin mieltynyt Hotakaisen kirjoitustyyliin. Hänen tekstinsä on miellyttävää ja vaivatonta luettavaa. Tekstin kruunaa hieman nyrjähtänyt huumori, ironia ja komiikka.  Nyt Hotakaisella oli vastassa uudet haasteet, edessä oli tutkimusmatka alueelle, joka oli hänelle tuntematon. Hotakainen toteaa, että hän itsekin on ollut varsin vaitelias mies, mutta hänestä on kuitenkin tullut tunnettu ja monien pitämä tv-esiintyjä suomalaisten huoliin keskittyvässä Pitääkö olla huolissaan? -sarjassa.

Tietokirjan kirjoittamisessa on omat haasteensa. Hotakainen on onnistunut, tämä on juuri sitä, mitä yleistajuisen tietokirjan pitääkin olla: hyvin jäsennelty, hyvin kirjoitettu.  Lukujen otsikot ovat mietittyjä ja kertovat paljon. Isona plussana on kirjan valokuva-aineisto sekä laajat tilastot. Uskon, että Hotakaisen kirja kiinnostaa sellaisia henkilöitä, jotka yleensä eivät kirjaan tartu. Uskon myös, että tästä kirjasta tulee yksi vuoden menestyskirjoista, ehkäpä ykkönen urheilukirjojen sarjassa. Myös kansainvälinen kiinnostus ennakoi menestystä. On varmaa, että Hotakaisen ohjelmalava Helsingin kirjamessuilla kiinnostaa messuvieraita. Eikä syyttä, kirja on erinomainen!

Nyt jännitämme Kimin jatkoa. Tehdäänkö jatkosopimusta Ferrarin kanssa? Ajaako Kimi F1:ssä vielä vuonna 2019?  

Kari Hotakainen

Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt: Pimeä jää. 2018. Myllylahti. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Minä olen Jumalan valittu. (s. 83)

Kun luin Pimeä jää -kirjan takakannen tekstin, tunsin oitis vetoa tähän kirjaan: kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle niin tuttuun  Savonlinnaan. Varsinainen tapahtumapaikka on parin sadan asukkaan Oravin kylä, joka nykyisin on osa Savonlinnaa.

Oravin kylän rauha järkkyy, kun käy ilmi, että kylässä on tehty raaka murha. Saimaan rannalta löytyy katiska, johon on sullottu pieni tyttö, 9-vuotias Sofia. Sofian kaulaan asetetussa puukorussa on kirjaimia ja sudenkorennot siivet. Koru jäljittelee tlingit-intiaanien käsityöperinnettä. Onko korulla jokin viesti kerrottavana? Viestiikö koru uusista murhista? 

Oravin kanava (Wikipedia)

Isa Karos ja Niiles Aarnikoski Savonlinnan poliisista saavat tehtäväkseen tämän epäinhimillisen murhan tutkimisen. Isa tuntee, että tehtävä on lähes ylivoimainen, niin äärimmäisen pahalta tällainen lapsen murha tuntuu. Katselin tyttöä ja nieleksin; sisuskaluni kääntyivät ympäri, ja ruokatorvessani tuntui jokin nykivän edestakaisin. (s. 41) Mutta Isa pystyy sulkemaan tunteet sisälleen, saa kootuksi itsensä ja tutkinta voi alkaa. Mutta valitettavasti kaksikko joutuu liian vaativan tehtävän eteen, mitään johtolankoja ei tunnu löytyvän. Päinvastoin, murhatutkimukseen tulee yhä lisää jännitteitä.

Minä suojelen sinua. Aina. (s. 83)

Kirjan minä-kertoja ylikonstaapeli Isa Karos kirjaa tapahtuneen murhan palasia keltaisille Post-in -lappusille työhuoneensa seinälle. Tein uusia lappuja, joihin kirjoitin: Puukoru. Ei Sofian oma. Sofialla ei ollut takkia. Harjuniemen koulu. Ritva Rissanen. (s. 97) Työkaverit naureskelevat hyväntahtoisesti Isan "todelliselle digijärjestelmälle". Lappusien paikkoja vaihdetaan, vanhoja lappusia poistetaan, uusia tulee tilalle, mutta murhatutkimus ei etene. Murhatutkimuksen edetessä valottuu Isan menneisyys. Isan ilottoman lapsuuden ja nuoruuden jälkeen elämään tulee ilo: aviomies Samuel. Samuel oli itsevarma, hänellä oli leveä hymy ja pilke silmäkulmassaan, ja hän näytti minulle, että elämässä oli iloa. Samuel opetti. että voin päästää irti ja antaa vain mennä. (s. 85) Mutta avioliiton onni ei ollut ikuista, perheeseen syntyvä autistinen tytär muutti tilanteen. Isan siviilielämä monimutkaistuu edelleen, kun käy ilmi, ettei lapsuuden parhaimpaan kaveriinkaan voi luottaa. 

Kirja lähenee loppuaan, mutta Isalla eikä myöskään lukijalla ole pienintäkään aavistusta murhaajasta. Murhaaja selviää, totta kai, mutta  loppuratkaisu on aivan uskomaton. 

Haluaisinpa todistaa hentokeijukorennon tanssia. (s. 157) 

Kun tähän kirjaan tarttui, ei sitä juuri voinut jättää kesken, niin hyvin se piti otteessaan. Malmstedt kirjoittaa sujuvasti. Luonteva dialogi vie kerrontaa jouhevasti eteenpäin. Kirjan juoni, joka saattaa vaikuttaa lukijasta aluksi mutkalliselta, on hyvin moniulotteinen ja kunnianhimoinen. Lukija hämmästyy, kun Savonlinnasta yht'äkkiä siirrytäänkin 1880-luvun Alaskaan tai vuoden 1943 Naarajärven sotavankileirille. Kaiken tämän Malmstedt sitoo yhteen ja lukija huomaa, että kaikella on tarkoituksensa. Isan kollegoista sympaattinen Niiles Aida-tyttärineen tulee lukijalle tutuksi. Itse Isa on työssään varsin kunnianhimoinen ja erittäin työteliäs, mutta mietin lukiessani, miksi päähenkilöstä on tehty niin vakava ja itselleen ankara, vaikka ollaan iloisessa Itä-Suomessa.

Pimeä jää on Malmstedtin esikoiskirja. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että kirjalle on tulossa jatko-osa. Kiinnostuneena odotan jatko-osaa ja sillä välin toivotan Isalle iloa ja positiivisuutta siviilielämään, jotta voimavaroja riittää rikosten selvittämiseen.