Marko Immonen: Murhapaikanhakijat - tiivistä toimintaa läpi kirjan

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat. 2017. Myllylahti. 433 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Marko Immosen (s. 1970) esikoisdekkari Kuoleman koeaika (2016) sai hyvän vastaanoton. Murhapaikanhakijat on hänen toinen odotettu trillerinsä. 

Lopetin juuri kirjan ja totean vain, että huh huh Marko Immonen! Aikamoisen trillerin olet kirjoittanut. Kirjassa on pituutta ja paksuutta sekä uskomattoman paljon vauhtia, jännitystä ja tiukkaa toimintaa.

Jaakko Puustinen on helsinkiläinen kemisti, filosofian lisensiaatti, jonka yksityiselämä ei ole ihan kunnossa: avioliitto Sari-vaimon kanssa rakoilee, Jaakolle maistuu alkoholi, hän nukkuu autotallissa. Sitten erään kostean illan päätteeksi Jaakko astuu Ahmedin ja Mounidin pimeään taksiin. Miehet lupaavat viedä Jaakon kotiinsa. Niin he vievätkin, mutta tarina ei jää tähän. Kaveruus näiden maahanmuuttajien kanssa jatkuu, miehet valottavat onnetonta menneisyyttään ja Suomeen saapumisen syitä. Näistä viattoman tuntuisista tapaamisista sukeutuu huikean jännittävä kolmen kuukauden tapahtumaketju, joka alkaa vastaanottokeskuksessa räjähtävästä pommista. Jaakko on peloissaan, koska osa pommin aineksista on lähtöisin hänen työpaikaltaan.

Itse olin jo mennyttä. Luultavasti kaaputerroristi suunnitteli minusta iskun ensimmäistä uhria, tai toista heti Mounibin jälkeen. Kuoltuani perheeni  häpeäisi isäänsä. Koko maailma oppisi vihaamaan Jaakko Puustista, kemian pyöveliä, joka roihuaisi ikuisessa kiirastulessa heti Mengelen oikealla puolella. (s. 156)


Sitten tapahtumaketju siirtyy Saksaan. Jaakko on Saksassa välillä terroristien ja välillä kansainvälisen poliisin vankina.  Jaakko pelkää, mutta selviää kuitenkin elävänä tilanteesta kuin tilanteesta, vaikkakin käy elämänsä pohjien pohjilla. Totesin että Räty oli oikeassa: Saksa on paska maa. (s. 362)

Immonen on tehnyt erinomaista taustatyötä selvittäessään terrorismin ja Isisin historiaa ja tätä päivää. Jaakon myötä Immonen luo kehystä terrorismin vastaiselle taistelulle ja Isisin vaaroille. Samalla lukija tutustuu pelkäämättömiin ja uhkarohkeisiin terroristeihin, joista keskeisimmät ovat kaunis Elizabeth ja Umar. Elizabethille oli kerrottu, että ellei hän erityisesti halunnut itsemurhapommittajaksi, niin silloin kannatti valita Isis. Ja niinhän Elizabeth teki. Liittyessään Isisin riveihin Elizabeth asui kalifaatissa ja opiskeli.

Minulle opetettiin, kuinka nainen, joka rukoilee viisi päivittäistä rukoustaan, paastoaa ramadaninsa, varjelee ruumistaan ja tottelee miestään, saa vapaasti valita portin josta asuu paratiisiin. Opin ettei naisella voi olla suurempaa tehtävää kuin olla vaimo miehelleen ja että kun mies kutsuu naista sänkyyn, eikä tämä tule, silloin enkelit kiroavat naista. (s. 203)


Tarinan edetessä Jaakon rooli jää vähäisemmäksi ja tilaa annetaan  sympaattiselle Syyriasta lähtöisin olevalle suomalaiselle poliisille nimeltään Sami Al-Rai. Samin mukana lukija matkaa Syyriaan ja Kreikkaan tavoitteena selvittää terroristiyhteyksiä ja Isisin toimintaa. Sami muistelee kouluvuosiaan, jolloin häntä syrjittiin ja kiusattiin ihonvärinsä vuoksi.

Yhtäkkiä muistin Säde-nimisen naapurintytön, johon olin ihastunut ala-asteella. Kerran  me telmittiin ja naurettiin koko kotimatka. Mun sydän läpätti ja elättelin vaikka mitä toiveita, mutta seuraavana päivänä se ei edes vilkaissut mua. Päinvastoin nauroi mukana, kun sen kaverit haukkui mua Ali Babaksi. (s. 369)

Pidin Samista, hän oli rehti mies, joka toimi periaatteittensa mukaan ja joka oli ehkä liiankin rohkea tarttumaan haasteeseen kuin haasteeseen. Sen sijaan Jaakko oli aika reppana mieheksi, joka ei  paljon sympatiapisteitäni kerännyt. 

Immonen on valinnut ajankohtaisen ja tärkeän aiheen. Terrorismi, Isis ja maahanmuuttajat ovat juuri tätä päivää. Kirjan nimikin on valittu hienosti: Murhapaikanhakijat. Pidin Immosen kirjoitustyylistä. Sen on sujuvaa ja vauhdikasta. Tekstin luettavuutta helpottavat myös melko lyhyet luvut. Tosin sujuvaa kirjoitustyyliä  haittasi se, että monella kirjan henkilöistä on minä-kertojanrooli. Eli ihan aina ei tiennyt, kuka tämä kyseinen minä on. Immosella on kyky saada kuvaamansa paikat ja henkilöt elämään, niin helppoa oli kuvitella, että Damaskos on juuri sellainen kuin millaiseksi Immonen se kuvasi.  Kirjassa on selvää elokuva-ainesta!

Täytyy sanoa, että tässä kirjassa oli todella paljon sisältöä. Tuntui, että puolivälissä kirjaa olin aivan läkähdyksissä ja mietin, että mitähän vielä. Eivät ne tapahtumat siihen loppuneet, mutta kirjan intensiteetti kasvoi viimeisellä sadalla sivulla niin, että todella jännittyneenä luin viimeisiä lukuja.